Politiikasta-verkkolehden tutkijakeskustelussa Koneen Säätiön Kamarissa keskusteltiin Suomen jakautuneesta ilmapiiristä tiistaina 28.2. Kiehumispiste-elokuvan tiimoilta. Keskustelu oli luonteeltaan akateemista, mutta yleisö osallistui innokkaasti, ja salista löytyi mukavasti eriäviä mielipiteitä.
Keskustelu nosti esiin monia antoisia aihealueita ja pointteja, jotka kovin mielellään soisi tiedoksi muillekin kuin vain onnekkaille paikalla olleille. Siksi jaankin tässä parhaita keskustelun tuottamia avauksia.
Tutkijavieraina paikalla olivat Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston yliopistonlehtori Leena Malkki, joka tutkii poliittista väkivaltaa ja terrorismia, Siirtolaisuusinstituutin vanhempi tutkija Niko Pyrhönen, joka tutkii maahanmuuttoa ja oikestopopulismia, sekä Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Halil Gürhanli, joka tutkii populismin teorioita.
Keskustelijat pitivät Kiehumispistettä ajatuksia herättävänä ja kiittelivät sen sisältämiä “kunnioitusta herättäviä kädenojennuksia” jakautuneen Suomen osapuolien kesken. Elokuvan nimi herätti pohdintoja siitä, onko Suomi tosiaan maahanmuuttokysymyksen suhteen kiehumispisteessä, vai polarisoidaanko tilannetta turhaan; onko kyse vain vähemmistön ärhäköistä mielipiteistä, jotka saavat paljon näkyvyyttä?
Halil Gürhanli antoi elokuvalle sen johdattelevasta nimestä huolimatta tunnustusta siitä, että se nostaa esiin Suomen jakautumisen perimmäisen syyn: se ei tutkijan mukaan löydy maahanmuutosta, vaan tuloeroista, joiden seurauksena vähäosaisten tarpeet asetetaan vastakkain toisten vähäosaisten tarpeiden kanssa.
Mistä ylipäätään puhutaan, kun puhutaan ääripäistä tai äärioikeistosta?
Elokuva johdatti tutkijat ja yleisön keskustelemaan muistakin tärkeistä aiheista: äärioikeiston ja ääripäiden määrittelystä, kansallisten symbolien merkityksestä, sekä siitä tärkeimmästä – ratkaisuista. Toivottavasti keskustelu jatkuu tästä!
Ääripäitä vai ratkaisuja etsimässä?
Mistä ylipäätään puhutaan, kun puhutaan ääripäistä tai äärioikeistosta? Äärioikeiston määritelmän meille tarjoaa Leena Malkki: äärioikeistolaista on ajattelu, jonka mukaan ihmiset ovat eriarvoisia syntyperänsä takia, eikä kaikilla ole samoja oikeuksia.
Mutta entä sellainen ajattelu, jonka mukaan kaikilla ihmisillä ei ole samoja oikeuksia olla ja toimia tietyillä alueilla? Malkki huomauttaa,että tällaista ajattelua ei voi ainakaan sinällään määritellä äärioikeistolaiseksi. Ylipäätään koko ääripääajattelu jumittaa Malkin mukaan koko keskustelun. Sen sijaan, että polarisoisimme keskustelua etsimällä ääripäitä, tulisi keskustella itse asioista – juuri niistä asioista, joita ei välttämättä uskalleta ottaa puheeksi ääripäälokeroinnin pelossa.
Malkki toivoo, että välttäisimme sellaista ajattelutapaa, jonka mukaan ihmisten mielipiteet tulevat kokonaisina paketteina. Ei ole hedelmällistä olettaa etukäteen tietävänsä, mitä toinen jostain asiasta ajattelee, tai ajatella että pyrkimys ymmärtää olisi sama asia kuin hyväksyminen tai puolustaminen.
Maahanmuuttokysymys ei ole helppo: “Kaikki jotka ovat asiasta jotain mieltä pelkäävät jotakin. Se vaihtelee, mihin huolen kärki osuu.” Ehkä toisen huolta ja pelkoa voisi yrittää ymmärtää, vaikka ei hyväksyisikään toisen peloista kumpuavia näkemyksiä?
Mitä kuuluu suomalaisuuden symboleille?
Niko Pyrhönen toteaa, että usein kuulee puhuttavan siitä, että isänmaallisuuden symbolit ovat ikään kuin rikki. Leijonapaitaa ei oikein uskalla vetää päälleen, eikä itseään viitsi kutsua isänmaalliseksi, ettei joku käsitä sitä väärin ja leimaa rasistiksi. Itsenäisyyspäivän tienoilla järjestetään suomalaisuutta juhlistavia tapahtumia ja kulkueita, mutta mitä niiden taustalla todella on?
Voiko rauhaa rakastava suomalainen osallistua niihin liittämättä asiaan mitään äärioikeistolaista agendaa? Kysymys nostatti esiin monenlaisia ajatuksia tutkijoissa ja yleisössä.
Kenellä on valta päättää kulttuuriimme liitetyistä symboleista?
Yhtäältä osallistumalla tapahtumaan, joka on mediassa yhdistetty äärioikeistolaisiin ideologioihin, antaa tahtomattaankin tukeaan näille ideologioille. Toisaalta kansallismielisillä marsseilla on nähty monenlaista väkeä maahanmuuttajista ihmisoikeusaktivisteihin. Monet osallistujat eivät ole rasisteja, vaan marsseille voidaan osallistua monista eri syistä.
Halil Gürhanli kiinnittää huomiota kulttuuriin liittyvän kuvaston omistajuuteen: kenellä on valta päättää kulttuuriimme liitetyistä symboleista? Monet alun perin aivan muuta symboloineet kuvat, kuten esimerkiksi hakaristi, ovat muuttuneet tabuiksi niihin liitettyjen negatiivisten merkitysten vuoksi. Hakaristi saattaa olla pysyvästi menetetty symboli, mutta Gürnhalin mukaan symboleihin liitettäviä negatiivisia merkityksiä vastaan voi myös taistella.
Kulttuurista kuvastoa voi ottaa haltuun yksinkertaisesti käyttämällä sitä, olemalla antamatta sitä tietyn ryhmän yksinoikeudeksi. Kiehumispisteessä nähdään monenlaista kamppailua suomalaisuuden symboleista: maahanmuuttajataustainen kansalaisaktivisti kantaa leijonapaitaa ylpeänä. Maahanmuuton vastustajat laulavat Finlandia-hymniä mielenilmauksessaan, mutta maahanmuuttajataustaiset nuoret saapuvat paikalle laulamaan heidän kanssaan.
Ratkaisuja etsimässä
Malkki huomauttaa, että usein huoli terrorismin lisääntymisestä tuodaan ilmi tavalla, joka itse asiassa pahentaa terrorismia. Näin tulemme asettuneeksi osaksi ilmiötä, sillä suuri osa terrorismista tapahtuu terrorismin aikaansaamien reaktioiden kautta. Hyvä tavoite olisi nousta ilmiön yläpuolelle ja reagoinnin sijaa tarjota ratkaisuja.
Pyrhösen mukaan massoja liikutetaan usein asioiden emotionalisoinnilla, henkilökohtaistamisella ja uhkakuvien maalailulla. Sen sijaan niitä pitäisi liikuttaa haastamalla ihmiset keskustelemaan ratkaisuista.
Uhkakuvia ei tulisi kuunnella, ellei niiden esittäjä tarjoa samalla ratkaisua ongelmaan. Ratkaisuja esitettäessä tulisi myös olla mietittynä, mitä ehdotetusta ratkaisusta seuraa.
Olisi nähtävä todellinen ongelma sen takana: köyhyys ja luokkaerot.
Malkin mukaan poliittinen konsensus on perinteisesti ollut Suomessa turvallisuuskysymys, mikä on johtanut myös ongelmiin: hyssyttelyyn. Vaikeistakin aiheista tulisi voida keskustella. Toisaalta, kuten Pyrhönen huomauttaa, kritiikkiä ei tulisi tulkita hyssyttelyksi tai vaientamiseksi. Kritiikki on vasta keskustelun alku.
“Keskustelijoiden on hyvä miettiä, mikä on keskustelun tavoite. Onko tavoite ainoastaan voittaa keskustelu – vai olla keskustelun jälkeen entistä viisaampi? Keskustelu on hedelmällisempää, kun otetaan mukaan itsensä kehittämisen näkökulma.”
Gürhanli tarjoaa keskustelun lopuksi jakautuneen yhteiskunnan ratkaisuksi yhteiskunnallista muutosta. “Vältetään toistamasta samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Jos kiehumispiste todella on saavutettu tässä yhteiskunnassa, olisi nähtävä todellinen ongelma sen takana: köyhyys ja luokkaerot. Siinä on ne ongelmat, jotka meidän tulisi ratkaista.”
Teksti: Maiju Laitanen, Kiehumispiste
