Philipp Baguksen kirja Euro eksyksissä auttaa ymmärtämään, mitä etuja ja haittoja Euroopan unionin jäsenyydestä suomalaisille aiheutuu. Eurokriisin analyysin työkaluna Bagus käyttää taloustiedettä ja kahta toisilleen vastakkaista aatetta EU:n taustalla.
Kaksi visiota
Poliittiset voimat EU:n taustalla ovat alusta alkaen jakaantuneet klassisiin markkinaliberaaleihin, kuten saksaa puhuviin Schumaniin ja Adenaueriin, sekä sosialisteihin, kuten ranskaa puhuviin Delorsiin ja Mitterandiin. Klassiset liberaalit kannattivat vapaata liikkuvuutta, vapaakauppaa ja omistusoikeuksia. Valtioiden välisen kilpailun ja kulttuurisen monimuotoisuuden katsottiin hyödyttävän kaikkia samalla tavalla kuin 1800-luvulla Euroopassa. EU:n poliittisen tahdon toista ääripäätä edustavat sosialistit pyrkivät puolestaan luomaan EU:sta linnakkeen, joka on ulkopuolelta protektionistinen ja sisäpuolelta interventionistinen. Ideaalin mukaan yksi mahtava valtakeskittymä yhtenäistää lainsäädäntöä ja verotusta sekä uudelleenjakaa hyvinvointia kansallisen päätöksenteon yli.
Aatteiden vaikutusta poliittisiin päätöksiin voidaan tarkastella kahden EU:n yleissopimuksen valossa. Klassisten liberaalien tavoitteet toteutuivat vuonna 1957 Rooman sopimuksen allekirjoittamisen myötä, kun laadittiin Euroopan talousyhteisö. Sosialistien tavoitteet toteutuivat vuonna 2009, kun Lissabonin sopimus astui voimaan. Klassisten liberaalien ja sosialistien tavoitteet ovat suorassa konfliktissa toistensa kanssa. Sosialistien tavoitteiden mukainen liittovaltiokehitys vähentää klassisten liberaalien ajamia vapauksia.
Sotien jälkeen
Sotien jälkeinen Eurooppa vaurastui nopeasti. Euroopan integraatio nojasi vapaaseen kauppaan ja omistusoikeuksien turvaamiseen. Rooman sopimuksessa vuonna 1957 oli sovittu neljästä vapaudesta: työvoiman, tavaroiden, palveluiden ja rahan liikkuvuus. Klassisten liberaalien näkökulmasta Euroopan talousyhteisössä oli kuitenkin kaksi valuvikaa: interventionistinen maatalouspolitiikka ja ETY:n rakenne, joka sisälsi siemenen keskitettyyn valtaan.
Baguksen mukaan fiat-raha (ei-arvometalleihin sidottu rahajärjestelmä) loi poliitikoille kannustimen inflatoriseen rahapolitiikkaan (keskuspankki lisää rahan määrää taloudessa) hyvinvointivaltion rahoittamiseksi. Kaikki EU-maat eivät lisänneet rahan määrää samaan tahtiin, mikä vaikutti rahan arvon eroihin, ja erot vaikuttivat edelleen kauppasuhteisiin. Vaihtelevat korkotasot olivat noloja erityisesti inflatorista rahapolitiikkaa harrastavien maiden päättäjille. Saksan keskuspankin muita maita tiukempi rahapolitiikka jarrutti muiden maiden julkista kulutusta, sillä inflatorinen rahapolitiikka johti väistämättä rahan arvon alenemiseen Saksan markkaa kohden.
Yhteisen rahan käyttöönotto vuonna 2002 oli voitto inflatorista rahapolitiikkaa harjoittaville maille, sillä Saksan keskuspankilla ei ollut enää itsenäistä rahapolitiikkaa, eikä se voinut siten toimia enää hallitusten kulutuksen jarruna. Päätös mahdollisti EU-alueella ennennäkemättömän julkisen kulutuksen, talouden interventiot ja tulonsiirrot.
Euron kriisi
Baguksen mukaan kriisi johtuu systemaattisesta ongelmasta, sillä se kannustaa valtioiden velkaantumiseen. Kun valtion budjetti on alijäämäinen, se laskee liikkeelle velkakirjoja. Pankkisektori ostaa mielellään suuren osan näistä velkakirjoista, sillä valtioiden velkakirjat hyväksytään Euroopan keskuspankin vakuuksiksi, mikä lisää pankkien kykyä saada rahaa Euroopan keskuspankilta. Pankkien kannustimia lainoittaa konkurssikypsiä maita lisää mahdollisuus siitä, että valtiot pelastavat pulaan joutuneen pankin joko suoraan tai ostamalla konkurssikypsän valtion velkakirjoja, kuten Kreikan tapauksessa.
Euroopan rahaliitossa nopeasti velkaantuvien maiden etupiirit hyötyvät. Velkaantuvilla valtioilla on luottojen myötä enemmän rahaa käytettävissään, ja ensimmäisenä uuteen rahaan kiinni pääsevät hyötyvät suuremmasta rahamäärästä ennen hintojen nousua. Ajan myötä uusi raha virtaa myös muualle Euroopan talousalueelle inflatorisin vaikutuksin. Ilmiötä kutsutaan yhteismaan ongelmaksi, ja systeemi luo kannustimen velkaantua muita nopeammin.
Haitalliset kannustimet olivat tiedossa kun rahaliittoa suunniteltiin. Tämän vuoksi luotiin vakaus- ja kasvusopimus, joka asetti katon jäsenmaiden alijäämälle 3% BKT:sta. Sopimuksesta ei ole pidetty kiinni eikä Eurooppa-neuvosto ole rankaissut sopimuksen rikkojia. Maastrichtin sopimuksessa laadittiin ”no-bailout”-klausuuli estämään jäsenmaan taloudellisia tukitoimia julkisen talouden kriisitilanteessa. Klausuuli kielsi myös keskuspankin osallistumisen tukitoimiin. Sääntöjä on onnistuttu kiertämään.
Valtion johdon ensisijaisena intressinä on tuleva vaalimenestys. Julkinen kulutus on helppo tapa jakaa palveluksia vaaleissa tukeville eturyhmille ja äänestäjille. Menojen lisäämisen ongelmat eivät aktualisoidu lyhyellä aikavälillä, ja Euroopan rahaliitossa menojen lisäämisen kustannukset voidaan maksattaa osittain muiden valtioiden avulla. EU-valtioiden johtajat kykenevät siis laistamaan vastuusta sekä maantieteellisesti että ajallisesti.
Euron jälkeen
Kirjan kirjoittaja Philipp Bagus uskoo klassiseen liberalismiin. Euroopan yhdentymisen isät, kuten Adenauer ja Schuman, tiesivät vapauden merkityksen pysyvän rauhan säilymiselle. Luodakseen rauhanomaisen ilmapiirin he perustivat vapaakauppa-alueen edistämään vapaaehtoista hyödykkeiden vaihtoa ja yhteistyötä. Yhdistyneen Euroopan alueella ei ole sen koommin sodittu.
EU on ottanut viime aikoina linjaksi hyödykkeiden ei-vapaaehtoisen siirtämisen alueelta toiselle. Tämä aiheuttaa rakoilua harmoniseen yhteistyöhön. Varallisuuden uudelleenjako ei ollut merkittävää ennen 1970-lukua. Nykyään kolmannes EU:n budjetista käytetään varallisuuden ”harmonisointiin”. Saksalaiset sanomalehdet kutsuvat kreikkalaisia valehtelijoiksi Kreikan hallituksen väärennettyä tilastoja. Kreikkalaiset lehdet puolestaan syyttävät Saksaa maan toisessa maailmansodassa suorittamista hirmuteoista ja väittävät, että saksalaiset ovat edelleen velvollisia maksamaan heille sotakorvauksia.
Euron kriisissä on Baguksen mukaan kyse sosialistisen Euroopan vision säilyttämisestä. Jos euroa ei kyetä pelastamaan, se ei tarkoita Euroopan unionin loppua. Kirjoittajan mielestä euron loppu merkitsee parhaassa tapauksessa uuden aikakauden alkua. Tällöin aatteiden heiluri liikahtaa kohti klassista liberalismia, kohti keskusvallan ja ylikansallisen sääntelyn supistumista – paluuta vuoden 1957 Rooman sopimuksen turvaamaan vapauteen.
