SMP:n ja perussuomalaisten toimintakenttä muuttui ja muuttuu edelleen – ja samalla muuttuu puolue. Kuka perii Soinin valtakunnan populistin manttelin?
Perussuomalaisten puoluekokouksessa Timo Soini jätti jäähyväisensä puolueelle, jonka hän oli itse rakentanut, mutta josta oli kasvanut keulakuvaansa suurempi.
Tämä ei ole poikkeuksellista uusille puolueille. Jotta ne vakiinnuttaisivat itsensä seuraaville sukupolville, tätä kasvua myös tarvitaan. Populistipuolueet tyypillisesti henkilöityvät, oli kyse sitten vasemmisto- tai oikeistopopulisteista.
Jyväskylän puoluekokouksessa jäähyväispuheensa pitäneen Soinin hyvästit olivat taattua Timoa esimerkiksi niille, jotka ovat lukeneet vuonna 2014 ilmestyneen Peruspomon. Se on vaalikirja ja myös mainio poliitikon käsikirja.
Jäähyväispuheensa pitäneen Soinin hyvästit olivat taattua Timoa.
Kirjassa Soini kertoo, miltä tuntuu olla suuren puolueen puheenjohtaja ja mitä hän ajattelee – muun muassa Jussi Halla-ahosta, jota hän oppi arvostamaan poliitikkona, mutta jonka tapaa kohdella muita ihmisiä hän ei hyväksynyt. Jäähyväispuheessa tästä toimi oivallisesti vertaus antiikin Roomaan, jossa esimerkiksi orjat eivät olleet ihmisiä lainkaan.
Omien tunteiden ja ajattelun kuvaus jäähyväispuheessa oli linjanvetoa ja selittämistä. Sen tarkoituksena ei ollut innostaa tai viedä seuraavalta sukupolvelta mahdollisuutta pitää vielä vetävämpiä puheita. Eikä sen tarkoituksena ollut pedata manttelinperijää, mutta se selvästi nimesi ajattelutavan, joka Soinin mukaan ei lainkaan sovi SMP:n tai Soinin itsensä ajattelumaailmaan.
Soinin puheessa näkyi suru siitä, että oikeistopopulismin todellisuus Euroopassa on entistä vankemmin muiden ihmisryhmien tasa-arvoisen aseman kyseenalaistamista. Katoliselle perussuomalaiselle ihmishenki on tasa-arvoinen – tuli ihminen mistä taustasta vaan – vaikka Soini kyllä korostaakin erilaisia ihmisiä määrittäviä asioita, kuten ahkeruutta ja työteliäisyyttä.
Vennamolaisuudesta soinilaisuuteen: toimintakentän muutos
Soini viittasi puheessaan vahvasti juuriinsa – minä ”juurineni” oli puheen ja perussuomalaisuuden teema.
SMP:läisyys syntyi tietyssä poliittisessa tilanteessa, jossa tarkoitus oli vastustaa vallalla olevien puolueiden, erityisesti maalaisliiton, politiikkaa. Perinteisten populististen puolueiden tavoin haluttiin politiikkaan tuoda uusi ääni vastakkainasettelun sijaan uuden jakolinjan kautta.
Vennamolle riippumattomuus Neuvostoliitosta ja kekkoslais-maalaisliittolais-keskustalaisen politiikan vastustaminen oli keskeistä. SMP ammensi sekä vasemmalta että oikealta, mutta irtisanoutui molemmista.
SMP:läisyys syntyi tietyssä poliittisessa tilanteessa, jossa tarkoitus oli vastustaa vallalla olevien puolueiden politiikkaa.
Venäjällä on yhä tärkeä rooli eurooppalaisten populistipuolueiden elämässä. Venäjä tukee enemmän tai vähemmän avoimesti Euroopan unionia vastustavia puolueita ja voimia Euroopassa. Voi olla, että Soinin päätös maltillistaa kriittisyyttään Euroopan unioniin liittyy tähän, samoin päätös jäädä nostamaan puoluetukia oppositioon eduskuntakaudelle 2011–2015.
Puolueelle itsenäisyys irrallaan suurvalloista on tärkeää. Soinille se ei kuitenkaan tarkoita impivaaralaisuutta. Yhteinen eurooppalaisuus jaetun kristillisyyden kautta on tärkeää.
Perussuomalaiset syntyi erilaisessa tilanteessa kuin SMP. Neuvostoliitto oli jo romahtanut ja samalla SMP ja talous. Perussuomalaisuus nousi kuitenkin uudelle tasolle vasta vaalirahoituskriisin aikaan.
Perussuomalaisia rinnastettiin eri tavoin 2010-luvun taitteessa. Siihen liitettiin erilaisia väitteitä työväenpuolueesta ja konservatismista ja monia erityisiä kysymyksiä – maahanmuutto mukaan lukien – mutta keskeisimmäksi nousi demokratia. Suomalaisen politiikan maan tavat paljastuivat ja tilaa avautui uudelle liikehdinnälle. Siihen Soini siivitti perussuomalaiset.
Eurooppalainen oikeistopopulismi
Eurooppalaisessa oikeistopopulismissa maahanmuuttokysymykset ovat olleet aina läsnä. Soini on nostanut esille samankaltaisuuksia veljespuolueisiin jo gradussaan mutta myös muun muassa 2000-luvun alussa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissaan. Nämä legitimoivat myös sitä, että Suomessa on oikeistopopulismia.
2000-luvun lopussa näitä rinnastuksia ei enää juuri tehty, koska tilaus oli demokratiavajeessa. 2010-luvulla puolestaan Soinin veljespuolueisiin Euroopan parlamentissakin nousi brittiläinen UKIP.
Sekä Sampo Terho että Halla-aho olisivat nostaneet keskiöön maahanmuuton ja eurooppalaistaneet perussuomalaisia juuri tästä maahanmuuttoa vastustavasta näkökulmasta. Soinille puolue taas oli jo lähtökohtaisesti eurooppalainen, koska hän itsekin oli sitä.
Mikä eurooppalaisista puolueista on Halla-ahoa lähinnä? Miten hän suuntaa puolueen ja miten puolue nyt määrittyy johtajansa kautta? Näitä aiheita haarukoin jo aiemmin, ja ehkä pian näihin kysymyksiin saadaan vastauksia.
Minne populismi siirtyy?
Halla-aholle tärkeää on ajattelu ja ajatukset. Jäähyväispuheessaan Soini puhui siitä, kuinka mielipide on ajattelun tuotos ja tulos, keskustelun raaka-aine. Siitä pitää pystyä keskustelemaan erimielisten ja samanmielisten kanssa. Tässä toistuu tietyn laclau-mouffelaisen konsensusvastaisen populismiteorian radikaalidemokraattinen ydin.
Miten perussuomalaisen politiikan keskustelevaisuus ja ajatusten haastaminen toteutuu Halla-ahon kaudella? Toteutuiko se Soinin aikana?
Tuore puheenjohtaja Halla-aho ilmoitti, että äänestystulos on syytä nyt hyväksyä. Pulinat pois. Eikä sinänsä suotta, koska ensimmäisen kierroksen jälkeen saatu tulos oli kiistaton. Samaa sarjaa olivat varapuheenjohtajien valinnat.
Sekä Soini että Halla-aho ovat kirjoittaneet melko erityyppisiä blogitekstejä seuraajilleen. Soinin jäähyväispuheessa nousi esiin myös keiden joukoissa seisot -teema – tosin kristillisessä kudelmassa, jossa ihmisyyttä ei torjuttu.
Halla-aho tarjoaa selkeämmän ideologian kuin Soini tai Terho.
Soini nosti esiin politiikan kiistana. Kannattaa muistaa, että SMP ja perussuomalaiset ovat olleet puolueita, jotka ovat haastaneet konsensusta ja hegemoniaa. Niillä ei ole välttämättä ollut vastauksena valmista ratkaisua, ikään kuin vastahegemoniaa. Tämä on nähty Soininkin yleispuolueen ongelmaksi.
Halla-aho tarjoaa selkeämmän ideologian kuin Soini tai Terho. Se näyttäytyy monille enemmän ratkaisuna kuin ”vanhojen puolueiden” haastaminen tai pääministeripuolueeksi pyrkiminen, jota Terho esitti.
Vaan onko se enää populismia? Aiemmin jo kirjoitin siitä, että nationalismi ja populismi eivät tarkoita samaa, vaikka niissä on samankaltaisuuksia.
Nationalismi ja populismi eivät tarkoita samaa, vaikka niissä on samankaltaisuuksia.
Tänään muistan elävästi, kuinka aikanaan minua pyydettiin kirjoittamaan Cas Mudden ja Cristobal Rovira Kaltwasserin tunnettuun kirjaan unkarilaisesta MIÉP-puolueesta populistisena. Kieltäydyin ja ehdotin, että voisin kyllä kirjoittaa Fideszistä tai Jobbikista, mutta että István Csurkan nationalistipuolue ei ole populistinen. Silloin kollegani Mudde ei vielä uskonut, että Viktor Orbán oli populisti – mutta tilanne muuttui.
Yhden asian liikkeet eivät lähtökohtaisesti ole populistisia. Onko mahdollista, että EU-vastaisuus, maahanmuuttokielteisyys ja kansallisen paremmuuden korostaminen onkin yleiseurooppalaista liikehdintää, jossa yllättävät kansalliset toimijat löytävät toisensa yli rajojen?
Voi olla, että Halla-ahon nuivan kauden jälkeen vennamolais-soinilainen linja palaa. Tai kenties puolue muuttuu kokonaan uuden johtajansa näköiseksi. Silloin tulisi ainakin kertaheitolla selväksi, mitä puolue ajaa. Vai tuleeko?
Halla-aho ei vaalipuheessaan maininnut ajamaansa asiaa nimeltä. Terhon puheessa maahanmuutto nousi ensimmäisenä teemana esiin – eli voi olla, että sitä ei sanota ääneen. Politiikassahan on ihan tyypillistä, että politiikkojen ideologiset tausta-ajatukset avautuvat omille, mutta niitä ei avata muille.
On myös mahdollista, että demokratiavajeen haastaminen siirtyy muualle.
On myös mahdollista, että demokratiavajeen haastaminen siirtyy muualle. Eliitin, ”vanhojen puolueiden” tai ennalta oletettujen puolueidentiteettien ja vallalla olevan ajattelun kriitikoita kaivataan politiikassa. Uusia jakolinjoja synnytetään.
Ehkä Soinin valtakunnan populistin mantteli peritäänkin jossain toisaalla? Koska olen populismin enkä äärioikeistolaisuuden tutkija, kiinnitän katseeni muihin puolueisiin – jo ensi viikolla Tampereelle vihreiden puoluekokoukseen.
Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa.
Hyvä ja terävä analyysi. Kuitenkin sanoisin, ettei Soini jättäytynyt oppositioon 2011 ”puoluetukia nostamaan”, vaan pakon edessä. Kokematon ryhmä ei olisi ollut käsiteltävissä hallitusvastuussa, sillä siirtymä eliitin vastustajista eliittiin olisi ollut liian nopea. Soinilta oli peliliike laittaa silloisiin hallitusneuvotteluihin mahdottomat EU-vaatimukset. Puolueen paikallisorganisaatioille ja eduskuntaryhmälle jäi aikaa kasvaa. Lapsetkin menevät usein esikouluun ennen peruskoulua.
Vihreiden puoluekokous on jäänyt harmillisesti tämän SP-kohun varjoon. Emma Kari ainakin kulkee aivan Ville Niinistön jalanjäljissä. Mutta ilmeisesti näiden kahden äänestäjät ajattelevat saavansa jotain tästäkin symbioosista… kunnes osalle krapula-aamun koittaessa iskee päälle narsistin uhri -syndrooma, jossa äänestäjä itse ei ole syyllinen mihinkään.
Jos populismi on häpeilemätöntä kilpailua äänestäjämääristä, markkinatalouspuolue kokoomuksen pitäisi olla tutkimuskohde nro 1. Walmartin tyyliin määrää eikä laatua.
Palonen yhtenä harvoista tietämistäni suomalaisista tutkijoista on kyennyt lähestymään aihetta totutusta poikkeavista näkökulmista. Mistä hatunnosto. Johtunee siitä, että Palonen ei ole populisti 😉
Timo Soini aloitti juhlavasti ja oikea-aikaisesti presidentinvaalikampanjansa. Niinistöhän ei voi nykyisen presidenttikautensa päättyessä asettua enää ehdokkaaksi.
Nykyisissä puoluejohtajissa ei ole enää viime vuosien sähläämisen jälkeen presidenttiehdokkaiksi.
Ulkopoliittinen tilanne olsi vähintäinkin mielenkiintoinen jos Soini onnistuisi tavoitteessaan ja tuo onnistuminen olisi varsin todennäköistä nykyisessä poliittisessa tilanteessa.