Ekokatastrofi ja yksinkertaisen moraalin houkutus

Jos ja kun maapallon ekologiset rajat on ylitetty, pitäisikö moraalimme radikaalisti muuttua?

Pentti Linkolan elämäkerta julkaistiin hiljattain. Julkaisun yhteydessä Linkola kommentoi jälleen suorasukaiseen ja poliittisesta korrektiudesta piittaamattomaan tyyliinsä maailman hälyttävää tilaa ja esitti äärijyrkkiä keinoja sen korjaamiseen.

Radikaalien keinojen uskottavuutta ja johdonmukaisuutta on sen jälkeen ehditty jo useaan otteeseen arvioida kriittisesti. Linkolan ajattelua aiemminkin arvostellut Ville Lähde vastasi tuoreeltaan Linkolan väestönäkemyksiin. Lähteen kirjoitus “Toisinajattelun tuttuus” uudelleenjulkaistiin samoihin aikoihin.

Tämän artikkelin tarkoitus ei ole toistaa aiempia arvioita Linkolan ajatusten ja ehdotusten ristiriitaisuudesta. Moraalifilosofina minua kiinnostaa, millainen ja kuinka uskottava on äärimmäisten ehdotusten takana oleva linkolalainen ekomoraali.

Millainen ja kuinka uskottava on äärimmäisten ehdotusten takana oleva linkolalainen ekomoraali?

Linkolan lumo ja viehätys liittyy hänen vuosikymmenestä toiseen eteemme heittämään moraaliseen haasteeseen: jos ja kun maapallon ekologiset rajat on ylitetty, pitäisikö moraalimme radikaalisti muuttua?

Harva voi myöntää, ettei olisi edes hetkittäin pohtinut tätä uhkaa. Moni moraalifilosofi on myös pukenut ajatuksensa sanoiksi. Keskeinen yhdysvaltalainen ympäristöeetikko Dale Jamieson kirjoitti muutama vuosi sitten, että ympäristöongelmien laajuus ja monimutkaisuus uhkaavat tukahduttaa nykymuotoisen moraalisen koneistomme.

Jamiesonin mukaan pienempien yhteisöjen ja ongelmien aikakaudella syntynyt moraalimme ei enää toimi nykyisellä globaalien monisyisten ongelmien aikakaudella. Sellaisetkin tutut ja vakiintuneet käsitteet kuin moraalinen vastuu ja velvollisuus tuntuvat menettävän täysin otteensa ja kykynsä ohjata meitä arkipäivän valinnoissa.

Kun käynnistän autoni ja kaasutan aamuruuhkaan, kannanko todella henkilökohtaista moraalista vastuuta ilmastokatastrofista? Ja jos kannan, miksi se ei tunnu liikuttavan minua tai muita ruuhkassa köröttäviä?

Ehkä siis todellakin on niin, että maapallon elonkehän ja ihmiskunnan selviytymiseksi meidän tulisi ryhtyä noudattamaan jotain aivan toisenlaista, esimerkiksi Linkolan viitoittamaa eloonjäämismoraalia. Moraalia, jossa tekojen eettistä hyvyyttä harkittaisiin ensisijaisesti tai ainoastaan maapallon ekologisen toimintakyvyn kannalta.

Uusi luontokeskeinen moraali?

Ajatus siitä, että ekokatastrofin välttäminen vaatii uudenlaista moraalia, ei ole uusi. Oikeastaan koko moderni ympäristöetiikka on pohdintaa siitä, onko maailma pelastettavissa vakiintunein länsimaisin moraaliperiaattein. Vai onko pikemminkin niin, että juuri nuo periaatteet ovat ympäristötuhon pääsyyllinen?

Niille, joille länsimainen yksilö- ja ihmiskeskeinen moraali edustaa ympäristötuhon siementä, ratkaisu ongelmaan on usein ollut uusi holistisempi luontokeskeinen moraali. Luontokeskeisen moraalin keskipisteenä ei ole ihmisyksilö tarpeineen, haluineen tai oikeuksineen, vaan ekologinen kokonaisuus, joka ylläpitää elämää ja josta yksilötkin ovat riippuvaisia.

Ajatus siitä, että ekokatastrofin välttäminen vaatii uudenlaista moraalia, ei ole uusi.

Yhdysvaltalainen metsänhoitaja Aldo Leopold kirjoitti jo vuonna 1949 luontokeskeisen maaetiikan raamatuksi nostetussa A Sandy Count Almanacissa: ”Jokin asia on oikein, jos se säilyttää bioottisen yhteisön eheyden, vakauden ja kauneuden. Muuten se on väärin.”

Linkolalainen ekomoraali kuuluu samaan luontokeskeiseen joukkoon. Kirjoitustensa perusteella Linkolan eettisistä päämääristä tärkeimmät ovat luonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen tasapainon vaaliminen. Herkät luontokuvaukset korostavat myös koskemattoman luonnon kauneutta.

Mutta kuinka uskottava tällainen luontokeskeinen etiikka on moraalifilosofian valossa?

Moraalin yksinkertainen kaava

Esittelen etiikan johdantokursseilla usein yksinkertaisen tavan vastata kysymykseen siitä, mitä minun ja meidän tulisi tehdä. Siinä edetään kahden vaiheen kautta.

Ensin pohditaan, millä asioilla on sellaista moraalista arvoa, että ne tekevät itsessään maailmasta arvokkaan ja säilyttämisen arvoisen ja edellyttävät meitä kohtelemaan noita asioita jollakin erityisellä tavalla. Tavalla, joka kaikissa tilanteissa pikemmin edistää kuin estää noiden arvokkaiden asioiden toteutumista.

Toisessa vaiheessa pohditaan, miten voidaan edistää tai muuten kohdella näitä arvokkaita asioita niiden edellyttämällä tavalla. Tarkoittaako arvokkaiden asioiden oikea kohtelu niiden määrän maksimoimista vai niiden kunnioittamista, vai jotain muuta?

Miksi tällaisilla erotteluilla on merkitystä, selviää aivan kohta. Peruskaava on näin ajateltuna ihailtavan yksinkertainen. Päätä ensin, mikä on arvoteoriasi, ja sen jälkeen, mikä on moraaliperiaatteesi. Syötä arvosi kaavaan, ja se kertoo, miten sinun tulee toimia.

Houkuttelevan suoraviivaista ja selkeää. Ei ihme, että vuoden alussa kuollut viime vuosisadan merkittävimpiin brittifilosofeihin kuulunut Derek Parfit kirjoitti ”moraalisesta matematiikasta”.

Liian yksinkertainen teoria kumoaa itsensä

Erityisen suoraviivaiseksi kaavan soveltaminen käy, jos vastaus arvoteoriaan on vaikka niinkin yksinkertainen, kuin että ainoa arvokas asia maailmassa on henkilökohtainen mielihyvä. Ja vastaus periaatteeseen yhtä yksinkertainen: toimia aina niin, että maksimoi henkilökohtaisen mielihyvänsä.

Mutta tällainen egoistinen hedonismi on outo ja eettisesti arveluttava moraaliteoria. Oma mielihyvä ja nautinto ainoana arvokkaana asiana ja vaatimus sen suorasta maksimoinnista ovat perustellusti liian yksinkertaisia moraalisen toiminnan perusteita.

Kaiken lisäksi teoria on ristiriitainen ja itsensä kumoava: jatkuva pyrkimys maksimoida oma mielihyvänsä joka tilanteessa ja muista välittämättä johtaa yleensä siihen, ettei se koskaan maksimoidu.

Toisin sanoen teorian mukaisen periaatteen noudattaminen estää teorian tavoitteen toteutumisen. Syitä on ainakin kaksi. Ensiksi tiedämme, että jos joka tilanteessa koettaa kaikin keinoin saavuttaa haluamaansa asiaa oikein paljon, käy lähes väistämättä niin, että liian kova yrittäminen jo itsessään estää tavoitteen saavuttamisen. Pyrkimys olla joka hetki mahdollisimman onnellinen on kaikkien onnellisuusoppaidenkin mukaan tuhoon tuomittu yritys. Yleensä onni toteutuu muiden pyrkimysten huomaamattomana sivutuotteena.

Toiseksi kun omien tavoitteiden edistäminen riippuu toisten ihmisten toiminnasta, johtaa kaikkien yhtäaikainen pyrkimys maksimoida omat tavoitteensa usein katastrofiin. Vuonna 1968 julkaistu biologi Garrett Hardinin ”Yhteislaidunten tragedia” on klassinen esitys, kuinka tämä traaginen logiikka toimii ympäristötuhojen synnyssä.

Kun kaikkien karjankasvattajien tavoitteena on maksimoida tuottonsa yhteiseltä laitumelta, pyrkii jokainen vain lisäämään omien eläinten määrää laitumella. Lopputulos on kaikkien kannalta katastrofaalinen: lopulta karjan määrä ylittää laidunmaan kantokyvyn, joka romahtaa kaikkien kasvattajien vahingoksi.

Ilmastovahinko koituu pääosin tuleville sukupolville itsemme sijaan.

Kun laitumen paikalle vaihdamme yhteisen ilmastomme ja karjankasvattajan paikalle itsensä, on mahdollista pohtia, miten logiikka toimii omissa arkipäivän valinnoissa. Ero on vain se, että ilmastovahinko koituu pääosin tuleville sukupolville itsemme sijaan. Tämä lisää helposti houkutusta olla välittämättä vääjäämättömästä vahingosta.

Hardinille aikamme tärkein ”yhteislaidunten tragedia” koski Linkolan tapaan juuri väestönkasvua, ja hänen näkemyksensä kehitysavusta ja maahanmuuton moraalittomuudesta ovat lähes yhteneväisiä Linkolan kanssa. Ehkä jonkinasteisesta Linkolaa suuremmasta poliittisesta kekseliäisyydestä on osoituksena kuitenkin se, että Hardin esitti vakavissaan päästökaupan kaltaisia kaupattavia lapsikiintiöitä keinoksi hallita ongelmaa.

Luontokeskeisen moraalin ristiriitaisuus

Suoraviivainen egoistinen hedonismi on siis paitsi arveluttava myös huono teoria. Moraaliteorialle ei ole kunniaksi se, että sen noudattaminen johtaa tavoitteen karkaamiseen entistä kauemmaksi. Mutta mitä tapahtuu, kun sijoitamme yllä olevaan kaavaan linkolalaisen luontokeskeisen moraalin arvoteorian ja periaatteet?

Luontokeskeisessä arvoteoriassa arvokkaita asioita ovat Leopoldin sanoin bioottinen eheys, vakaus ja kauneus tai Linkolan termein luonnon monimuotoisuus ja ekologinen tasapaino. Sen toimintaperiaate kuuluu, että toimi aina niin, että maksimoit nämä arvot.

Jälleen huokuttelevan selkeää ja yksinkertaista. Ei ole mikään ihme, että tällainen arvoteoria ja periaate tuntuvat viehättäviltä maailmassa, jossa toimintamme kiihtyvällä vauhdilla köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta, pirstaloi ekosysteemejä, rapauttaa niiden toimintaa ylläpitävän eheyden sekä lopulta uhkaa suistaa koko järjestelmän kaaokseen.

Tällainen arvoteoria ja periaate tuntuvat viehättäviltä maailmassa, jossa toimintamme kiihtyvällä vauhdilla köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta, pirstaloi ekosysteemejä, rapauttaa niiden toimintaa ylläpitävän eheyden sekä uhkaa suistaa koko järjestelmän kaaokseen.

Mutta onko luontokeskeinen teoria oikea vastaus ekokatastrofin uhkaan? Vai onko kyseessä hedonismin tapaan liian yksinkertainen ja lopulta itsensä kumoava teoria? Mitä jos aidosti pyrkisimme joka tilanteessa maksimoimaan luonnon monimuotoisuutta, bioottista eheyttä ja vakautta, ekologista tasapainoa?

Oma ymmärrykseni ekosysteemien toiminnasta ja monimutkaisista kytkennöistä on sellainen, että yksittäisissä tilanteissa on usein hyvin vaikea ennakoida, kuinka hyvin aiottu toimenpide edistää luonnon ekologista kokonaistasapainoa, jos sellaista käsitettä nykyään enää edes käytetään. Eikö luonto ole pikemminkin jatkuvassa muutostilassa, jossa se hakee tasapainoa eri osatekijöidensä välillä?

Luonnon monimuotoisuuskin on tässä dynamiikassa vain yksi tekijä, ei itseisarvoinen päämäärä sinänsä. Ja on monen tekijän summa, miten ihmisen toiminta kussakin tilanteessa vaikuttaa. Yksi tärkeä muuttuja on tietysti se, miten muut ihmiset toimivat.

Jos näin on, yllä esitelty luontokeskeinen moraaliteoria on yhtä yksiulotteinen ja itsensä kumoava kuin egoistinen hedonismikin. Mitä kovemmin yrittäisimme itse kukin maksimoida luonnon monimuotoisuuden ja tasapainon, sitä huonommin se todennäköisesti toteutuisi.

Maksimoimisen viattomat uhrit

Linkolalaisen luontokeskeisen moraalin pahin ongelma ei kuitenkaan ole sen toteuttamisen mahdottomuus, vaan johdonmukaisen noudattamisen moraalittomuus. Luovutaan tällä kertaa epäuskottavasta egoistisesta hedonismista vertailukohtana ja otetaan rinnalle paljon uskottavampi teoria, eettinen utilitarismi.

Utilitarismi oli 1900-luvun suosituin etiikan teoria. Syitä tähän olivat sen yksinkertaisuus ja selkeys. Hyvinvointi on kohtuullisen hyvin tunnistettava ja jopa mitattava asia, joten meidän on mahdollista arvioida, milloin toimimme oikein ja milloin väärin.

Koska teoria on hyvin laajennettavissa myös ihmisten ulkopuolelle, se on saanut paljon kannattajia myös eläin- ja ympäristönsuojelijoiden parissa. Eläinoikeusliikkeen keskeisen moraaliperustan luoja, australialaisfilosofi Peter Singer, on utilitaristi, kuten yllä mainittu Jamiesonkin.

Utilitarismin arvoteoriassa arvokas asia on ihmisten ja tuntoisten eläinten hyvinvointi. Sen toimintaperiaatteen mukaan on toimittava aina niin, että hyvinvoinnin määrä maksimoidaan.

Mutta vaikka arvoteoriamme olisi kaikkien ihmisten ja tuntoisten eläinten hyvinvointi, onko utilitarismi hyvä eettinen teoria?

Klassisen vastaesimerkin mukaan ei, koska jos suora utilitaristinen maksimointi on ainoa toimintaperiaate, olisi liian helppoa perustella toisten uhraaminen kokonaishyvinvoinnin edistämisellä. Lääkäri voisi perustella yhden potilaansa hengen riistämistä sillä, että tästä saadaan elimet viiden muun potilaan pelastamiseksi.

Esimerkin jälkeen useimmista meistä tuntuu uskottavalta, ettei utilitarismin mukainen suora maksimointi käy ainoaksi periaatteeksi, vaan sille on asetettava joitain rajoitteita tavalla tai toisella.

Utilitarismin mukainen suora maksimointi ei käy ainoaksi periaatteeksi, vaan sille on asetettava joitain rajoitteita tavalla tai toisella.

Miksi näin? Itselleni vastaus tuntuu liittyvän siihen, mitä uskottavalla tavalla pidän lopulta arvokkaana. Oma hyvinvointini on minulle sillä tavoin arvokas, etten ole ole sitä valmis täysin ja ilman varauksia uhraamaan muiden vuoksi. Ja lisäksi tilanne tuntuu äärimmäisen epäreilulta, vaikka en itse olisikaan uhrattava.

Utilitaristit ovat toki kehittäneet monenlaisia vastauksia esimerkin nostamaan ongelmaan, mutta perusongelma on säilynyt. Jos periaatteemme on lopulta vain yksioikoista hyvinvoinnin maksimoimista, pyhittää tarkoitus liian helposti keinot.

Tämä pätee myös linkolalaiseen luontokeskeiseen moraaliin. Luonnon monimuotoisuuden, bioottisen eheyden ja vakauden maksimaalisessa edistämisessä ihmisen, kuten muidenkin yksittäisten luontokappaleiden, rooli on väistämättä aina vain ja ainoastaan välineellinen.

Eikä ongelma ole vain siinä, ettemme lopulta tiedä, onko maailman köyhimpien jättäminen kuolemaan ylipäänsä paras keino edistää ekologista tasapainoa vai olisiko se itse asiassa kehittyvien maiden hallitsemattomasti kasvavan kerskakulutuksen rajoittaminen.

Ongelma on siinä, millaisen vastauksen moraaliteoria antaa meille ääritilanteessa ja onko sen antama vastaus eettisesti hyväksyttävä. Jos meistä on vastenmielistä ajatella, että lääkäri olisi oikeutettu käyttämään yhtä meistä toisten varaosina, niin miksi meistä olisi hyväksyttävämpää, että maailman köyhimmät ja hädänalaisimmat jätettäisiin kuolemaan pois luonnon monimuotoisuutta ja bioottista eheyttä uhkaamasta?

Kriisiajan moraali

On tilanteita, joissa yhteinen etu oikeutetusti astuu yksilön edelle. Kriisitilanteissa moni ihminen on myös valmis uhraamaan itsensä arvokkaan päämäärän saavuttamiseksi. Yksilöiden hyvinvointi on kuitenkin lopulta riippuvainen yhteisön tai lajin selviytymisestä.

Mutta onko ekologisesti hälyttävä tilanteemme sellainen kriisi, että köyhimpien laajamittainen uhraaminen voitaisiin Linkolan tapaan perustella keinona ihmislajin ja elonkehän eloonjäämisen kannalta?

Eikö pikemminkin ole niin, että ihmisyhteisöjen ekologisen selviytymisen yksi tärkeä piirre liittyy sosiaalisiin ja moraalisiin periaatteisiin, jotka pitävät yllä vastavuoroisuutta ja yhteistoimintaa? Ihmiskunnan historian tärkeitä opetuksia on se, että aina kun ihmiset ovat olleet valmiita kriisiaikoina luopumaan moraalisista periaatteistaan suurempien päämäärien saavuttamiseksi, ovat he usein jatkaneet niistä piittaamatonta käytöstä myös kriisiaikojen loputtua.

Teorioiden tapaan myös vallankumouksilla on ikävä tapa kumota itsensä. Tutkimukset kertovat myös, että viime vuosikymmenten sodat ja aseelliset konfliktit ovat hävittäneet tehokkaasti luonnon monimuotoisuutta, koska ne ovat tapahtuneet alueilla, joilla lajisto on erityisen runsas.

Linkolan kannalta on valitettavaa, että hänen kammoksumansa väestönkasvu ja luonnon monimuotoisuus sattuvat osumaan kovin usein samoihin paikkoihin. Onkin hyvin vaikea nähdä, miten ainakaan kovin lyhyellä aikavälillä luonnon monimuotoisuus ja ekologinen vakaus hyötyisivät siitä, että laajasti luopuisimme vakiintuneista sosiaalista eheyttä ja vakautta ylläpitävistä perusperiaatteistamme ja antaisimme jalansijaa erilaisille yksilöiden ja yhteisöjen välisille konflikteille.

Monimuotoinen luonto ansaitsee monimuotoisen moraalin

Jaan Linkolan ja monen muun luontokeskeisen moraalin kannattajan syvän huolen maailman tilasta. Linkolan tavoin itken näkemäni luonnontuhon edessä. Minulle tragediamme ei kuitenkaan ole se, että vakiintunut moraalimme olisi vanhentunut. Tragediamme on se, ettemme monimutkaisessa maailmassa halua tai osaa sitä johdonmukaisesti toteuttaa.  Sorrumme usein virheisiin jopa aivan yksinkertaisissa moraalimatikan yhteenlaskuissa, kuten Parfit asian ilmaisi.

Tragediamme on se, ettemme monimutkaisessa maailmassa halua tai osaa johdonmukaisesti toteuttaa moraaliamme.

Olen itse monimuotoisemman luonnon mutta myös monimuotoisemman moraaliteorian ystävä. Minulle uskottavin moraaliteoria ei ole yksinkertaisin, vaan se tunnustaa hyvinvoinnin lisäksi muita arvoja, joita ei voi edistää maksimoimalla vaan jotka täytyy jättää rauhaan, joita täytyy kunnioittaa ja suojella. Ja vain ihmetellä.

Arvoteorian valinnassa  meidän on kuitenkin oltava rehellisiä myös sille, mitkä asiat ovat moraalisessa mielessä lopulta arvokkaita. Minusta on epäuskottavaa väittää, etteikö oma ja muiden ihmisten perushyvinvointi olisi tällä tavoin arvokasta. Yhtä epäuskottavaa on rajoittaa tuo arvo vain ihmisiin.

On kuitenkin hyvin epäilyttävää nostaa luonnon monimuotoisuus ja tasapaino ainoiksi aidosti itsessään arvokkaiksi asioiksi ja alistaa ihmisten ja muiden yksilöiden hyvinvointi ainoastaan välineeksi tälle. Monimuotoisessa maailmassa yksinkertaiset teoriat ovat valitettavan usein itsensä kumoavia.

Simo Kyllönen väittelee ympäristöpoliittisesta filosofiasta syyskuun 4. päivänä Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan ”Our Common Tragedy? Essays on Political Philosophy in the Age of Global Ecological Crisis and Local Conflics” hän puolustaa vakiintuneita moraaliperiaatteitamme  monimutkaisten, globaalien sekä ylisukupolvisten ympäristöongelmien ratkaisussa. Viime vuonna hän kirjoitti väitöskirjansa teemoista Sitralle raportin Eettinen kartta Suomelle. Kestävyys moraalisena kysymyksenä keskinäisriippuvaisessa maailmassa.