Miten koulusurmia muisteltiin – ja mistä vaiettiin?

Jokelan koulusurmista on kulunut 10 vuotta. Suomessa koulusurmia on muisteltu vähän ja vähäeleisesti verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Mihin muistelemisessa on keskitytty ja mikä on jäänyt sivuun?

Noin kuukausi ennen Jokelan koulusurman 10-vuotispäivää Tuusulan kunta ilmoitti, ettei vuosipäivänä järjestetä muistotilaisuutta. Kunta toivoi kouluihin työrauhaa ja uhrien omaisille mahdollisuutta surra rauhassa.

Tämä toive kuvaa hyvin suhtautumista koulusurmien muisteluun niin suomalaisissa paikallisyhteisöissä kuin kansallisellakin tasolla.

Jo noin kaksi vuotta koulusurmien jälkeen haastatellessani Jokelan ja Kauhajoen asukkaita havaitsin, että etenkin Kauhajoella sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi, ja ulkopuolisten – esimerkiksi niiden paikkakuntalaisten, jotka eivät tunteneet uhreja – surunilmauksia pidettiin turhina tai jopa epäaitoina.

Sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi.

Jokelassa koulusurma kosketti tiivistä paikallisyhteisöä hieman eri tavalla. Siellä yhteisöllisen suremisen ja muistelun katsottiin ensimmäisinä vuosina pääosin edistävän toipumista. Vuosien kuluessa suhtautuminen näyttää kuitenkin muuttuneen pidättyväisemmäksi.

Vuosipäivien viettoon koulusurmien jälkeen on monia tapoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Columbinen ja Virginia Techin joukkosurmien 10-vuotispäivinä järjestettyihin muistotilaisuuksiin osallistui tuhansia ihmisiä. Toisaalta amissien yhteisössä Pennsylvaniassa vuonna 2006 tapahtunutta koulusurmaa muisteltiin suljetun yhteisön sisällä, eikä ulkopuolisia rohkaistu osallistumaan suruun tai muistamiseen.

Suomessa omaksuttiin Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen monia samoja tapoja, joilla joukkosurmia on surtu ja muisteltu muuallakin maailmalla. Kynttilöistä, kukista ja viesteistä koostuvat niin sanotut spontaanit muistomerkit kanavoivat yhteistä suremista välittömästi surmien jälkeen ja niitä seuraavina vuosipäivinä.

Tapausten muistelu on kuitenkin haluttu Suomessa pitää hillittynä. Etenkin omaisten sururauhan kunnioittaminen on ollut keskeistä. Julkiset muistotilaisuudet, joissa luettaisiin ääneen uhrien elämäkertoja, kuten vaikkapa Virginia Techin joukkosurman 10-vuotispäivänä tehtiin, ovat Suomessa tuntuneet vieraalta ajatukselta.

Koulusurmien muistaminen paikallistasolla

Tarkastelin vuonna 2014 julkaistussa väitöskirjassani koulusurmien suremiseen ja muistamiseen liittyviä paikallisia prosesseja. Vaikka Jokelassa paikallisyhteisö kannusti yhteisiin surunilmauksiin, muisteluun liittyi silti haasteita ja ristiriitoja.

Hankaluudet liittyivät esimerkiksi koulusurman syiden nimeämiseen. Silloin nousi esiin vaikeita kysymyksiä, joiden kautta koulun, muiden viranomaisten ja terveydenhuollon toimintaa arvioitiin. Miten vakavaa tekijän kiusaaminen koulussa oli ollut, ja miten paljon se lopulta vaikutti hänen motiiveihinsa? Oliko kouluyhteisö tai paikallisyhteisö vastuussa ampujan kokemasta kiusaamisesta?

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä. Joidenkin mielestä kiusaamisen merkitystä oli suurenneltu mediassa. Toiset taas syyttivät koulua siitä, ettei vuosikausia kestäneeseen kiusaamiseen puututtu.

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä.

Moniin kysymyksiin ei ollut mahdollista löytää yksiselitteisiä vastauksia, ja siksi niin Jokelassa kuinKauhajoellakin paikallisyhteisöjen vakiintuneet kertomukset koulusurmista välttivät syiden nimeämistä. Koulusurmista tuli näissä kertomuksissa jotain, joka vain tapahtui. Muistelu keskittyi välittömästi surmien jälkeisiin asioihin, kuten surunilmauksiin ja toipumisprosessiin.

Ristiriitoja paikkakunnilla koettiin muun muassa eteenpäin siirtymisessä ja toipumisen tahdissa. Osa toivoi muistelua ja keskustelua, osa halusi jättää koulusurmien käsittelyn nopeasti historiaan ja jatkaa elämää. Kauhajoella yhteisön halu siirtyä nopeasti takaisin normaaliin arkeen oli suurempi kuin Jokelassa.

Jokelassa muistelun vaikeudesta kertoi tekijän perheeseen asennoituminen. Toiset suhtautuivat perheeseen neutraalisti tai etäisen myötätuntoisesti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Muisto tapahtuneesta aktivoitui monilla paitsi koulurakennuksen ohi kulkiessa myös tekijän kotitalon tai muiden hänestä muistuttavien asioiden näkemisestä.

Jotkut olivat sitä mieltä, että tekijän pikkuveljen ei ollut soveliasta käydä paikallista koulua – ei ainakaan sitä, jossa koulusurma tapahtui. Osa toivoi perheen muuttavan pois.

Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta eivät kaikki mielellään puhuneet.

Jokelassa muisteltiin usein koulusurman jälkeistä yhteisöllisyyttä: miten kyseessä oli ”koko kylän kriisi”, miten ihmiset kerääntyivät koulun viereisen lammen rantaan, ja miten nuoret surivat ja löysivät voimaa toisistaan. Koulu ja sen henkilökunta, joka jatkoi työtään ampumisen jälkeisinä raskaina vuosina, pysyi ihmisten mielissä ja puheissa. Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta sen sijaan eivät kaikki mielellään puhuneet.

Julkinen keskustelu vaikeni sukupuolesta

Kansallisella tasolla koulusurmien muistelu oli esimerkiksi Yhdysvaltoihin verrattuna vähäeleistä ja uhrien yksityisyyttä suojelevaa. Yhteisöllisyydestä ja kiusaamisesta puhuttiin paljon koulusurmien jälkeisessä julkisessa keskustelussa.

Joistakin koulusurmiin liittyvistä asioista julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan juuri puhuttu. Sukupuoli ja laajemmin väkivaltailmiöihin liittyvä sukupuolittunut dynamiikka oli yksi näistä.

Joukkoampujat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, ja uhrien joukossa naiset ovat yliedustettuina ainakin Yhdysvalloissa. Suomessa Jokelan ja Kauhajoen tapaukset yhdistettiin kansainväliseen koulusurmien ilmiöön, erityisesti Yhdysvalloissa tehtyihin ampumissurmiin kuten Columbineen.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä ja etsiä ulospääsyä sosiaalisista ja emotionaalisista umpikujista.

Kiusaamisesta puhuttiin paljon, mutta kiusaamisen ja kouluissa usein hyvin rajallisten hyväksyttyjen maskuliinisuuden muotojen välisistä yhteyksistä ei juurikaan keskusteltu. Puuttumaan jäivät myös huomiot siitä, miten koulusurmat ja aseilla tehtävät joukkosurmat ylipäätään voidaan nähdä osana miesten tekemää, naisiin kohdistuvaa väkivallan jatkumoa, johon kuuluu myös seksuaalinen väkivalta ja lähisuhdeväkivalta.

Joukkosurmaajien erilaisuutta ”tavallisista” ihmisistä korostetaankin usein mediassa ja julkisessa keskustelussa sen sijaan, että todettaisiin, kuinka yleistä miesten tekemä väkivalta – sekä naisiin että miehiin kohdistuva – oikeastaan on.

Sen sijaan julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein. Luonnollistamisen kautta väkivallan ja maskuliinisuuden kytkös siirrettiin naisten tai yhteiskunnan ongelmaksi sen sijaan, että miehet itse nähtäisiin kykeneväisiksi tai velvollisiksi kontrolloimaan tai muuttamaan väkivaltaista käyttäytymistään.

Julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein.

Myös paikallisyhteisöissä toipumisprosessi oli läpikotaisin sukupuolittunut. Kauhajoella osa kertoi, miten julkinen sureminen leimattiin naisten turhanpäiväiseksi joukkohysteriaksi.

Niin Jokelassa kuin Kauhajoella haastateltavat kertoivat, kuinka äidit ja tyttäret ottivat päävastuun tapahtuneen käsittelystä monessa perheessä samalla, kun miesten ja poikien hiljaisuutta ja sulkeutuneisuutta pidettiin normaalina. Väkivaltaan reagoiminen ja siitä toipuminen, samoin kuin rajanvedot siitä, millainen sureminen oli kullekin sallittua, olivat osa joukkoampumisten sukupuolittunutta ilmiötä.

Median vastuu ja paikallisyhteisöjen voima

Jokelan koulusurman jälkeen mediaa kritisoitiin siitä, että se haastatteli sokissa olevia nuoria ja metsästi aggressiivisesti silminnäkijähaastateltavia. Sen sijaan vähemmän puhuttiin median laajemmasta vastuusta tapausten uutisoinnissa: oliko esimerkiksi tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai ylipäätään keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Koulusurmiin tiedetään liittyvän kopiointia ja aikaisempien surmien tekijöiden ihannointia. Tutkijat Adam Lankford ja Eric Madfis ovatkin vedonneet mediaan, jotta joukkosurmien tekijöiden kuvien ja nimien julkaisu lopetettaisiin, sillä nyt tekojen takaama kuuluisuus toimii innoituksena uusille teoille.

Oliko tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Myös uutisoinnin keskittyminen tekojen sijaan niiden seurauksiin auttaisi vähentämään tekijöiden saamaa kuuluisuutta, vaikka ampujien nimet ja kuvat jotain kautta vuotaisivatkin julkisuuteen. Tämän ei tarvitsisi tarkoittaa uhrien ja omaisten yksityisyyden menetystä, vaan yleisellä tasolla huomion kääntämistä tekijöistä teon seurauksiin ja uhreihin – menehtyneiden ja loukkaantuneiden lisäksi paikallisyhteisöihin, silminnäkijöihin ja auttajiin.

Suomessa puhuttiin paljon siitä, miten paikallisyhteisöjä tuettiin koulusurmien jälkeen. Vähemmän keskusteltiin siitä, miten paikallisyhteisö voisi olla aktiivinen toimija omassa toipumisprosessissaan, ei pelkkä toimenpiteiden kohde. Tapausten käsittelyssä pitäydyttiin viranomaisvetoisessa psykologisessa kehyksessä. Sitä täydennettiin ajoittain kristillisellä kehyksellä, vaikka monet paikallisyhteisössä eivät pitäneet kumpaakaan lähestymistapaa itselleen sopivina.

Kun Jokelan asukkaat halusivat järjestää koulusurmiin liittyvän yleisen keskustelutilaisuuden, jälkihoitohanke esti tilaisuuden. Kauhajoella taas jälkihoitohankkeen toimijoiden kerrottiin vastustaneen nuorten taide- ja kulttuuriprojektin toteuttamista paikkakunnalla, koska he pelkäsivät projektin tuovan pintaan tunteita, joita olisi vaikea käsitellä ilman ammattiapua.

Muistamisen ja unohtamisen politiikka

Joukkosurmien muistelu ja sureminen on kaikkea muuta kuin suoraviivaista tunteen ilmaisua. Suremiseen ja muistamiseen liittyy suuri määrä valintoja niin paikallisella kuin kansallisella tasolla: millaisia tapauksia surraan, keitä uhreja kunnioitetaan ja miten, kuinka pitkään tapahtumia muistetaan virallisilla tai epävirallisilla tavoilla?

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan.

Sivulliset eivät koe kaikkia väkivaltatapauksia suinkaan samalla tavalla. Tapausten järkyttävyys ei ole välttämättä kiinni myöskään uhrien lukumäärästä.

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan. Yhteisen suremisen, muistamisen ja vaikenemisen kautta rakennetaan niin paikallisia kuin kansallisiakin yhteisöjä ja päätetään siitä, ketkä niihin kuuluvat ja ketkä jäävät ulkopuolelle.

VTT Johanna Nurmi on tutkijatohtori Turun yliopistossa.