Niin sanottu äärioikeisto pompahtelee Suomessa otsikoihin tasaisin välein. 1990-luvun alusta lähtien äärioikeistolainen toiminta onkin ollut näkyvä, joskin toimijamäärältään marginaalinen osa suomalaistakin poliittista todellisuutta. Äärioikeistoksi kutsuttua ilmiötä ovat edustaneet muun muassa erilaiset kansallissosialistiset pienryhmät, tuoreimpana esimerkkinä Suomen Vastarintaliike. Tällaisilla liikkeillä on kuitenkin pitkä historia suomalaisessa politiikassa.
Erilaisia oikeiston ääriliikkeitä on esiintynyt kautta itsenäisen Suomen historian. Edes 1944 välirauhansopimus ei merkinnyt kuin tilapäistä katkosta äärioikeiston toiminnassa. 1960-luvulta eteenpäin voidaan nähdä organisatoristakin jatkumoa äärioikeiston toiminnassa: nimet ja ryhmät vaihtuivat, mutta toimijat olivat usein samoja ja aatteet samansuuntaisia. Mutta keitä äärioikeistoon itse asiassa kuului, ja millaisia heidän järjestönsä olivat? Ja mitä äärioikeistolla oikeastaan edes tarkoitetaan?
Hankalasti määriteltävä äärioikeisto
Terminä äärioikeisto on kiistanalainen. Voidaan hyvinkin perustein kyseenalaistaa esimerkiksi kansallissosialismin tai fasismin oikeistolaisuus, eivätkä nämä liikkeet historiallisesti ole katsoneetkaan oikeisto-vasemmisto -jaottelua relevantiksi kohdallaan. Suomessa 1944 jälkeen toimineet ryhmät eivät sitä vastoin useinkaan vierastaneet äärioikeisto-termiä, vaan käyttivät sitä usein itsekin vaikka saattoivat samalla katsoa edustavansa kansallissosialismia tai fasismia. Äärioikeisto oli toimijoiden näkökulmasta tavallaan vaarattomampi termi kuin esimerkiksi fasismi: äärioikeistoa ei fasismin tapaan ollut eksplisiittisesti kielletty rauhansopimuksessa.
Mitään essentialistista määritelmää äärioikeistolaisuudelle tuskin kannattaa hakea. Suomalaisessa kontekstissa, relativistisesti ajatellen, äärioikeistoa olivat kylmän sodan aikana ryhmät, jotka olivat valmiit kaikkein äärimmäisimpiin aatteellisiin johtopäätöksiin ja menemään äärimmäisimpiin toimiin kansallismielistä ideologiaansa ja antikommunismia ajaessaan.
Suomalaisille liikkeille ja toimijoille, huolimatta joistain vasemmistolaisista painotuksista ja antikapitalismista, näyttää kansallinen yhtenäisyys olleen ensisijainen selittävä tekijä ja korkein arvo, ja luokkataistelu sekä politikointi nähtiin hajottavina tekijöinä. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä osa oli pelkkien radikaalien ideoiden esittelyn sijaan valmis myös vallankumouksellisiin muutoksiin poliittisessa järjestelmässä, eivätkä ne aina kaihtaneet ainakaan periaatetasolla poliittisen terrorinkaan eri muotoja, vaikka poliittisesti motivoitunut väkivalta onkin Suomessa ollut verrattain vähäistä.
Ensisijalla ryhmien ideologiassa oli kansallismielisyyden ohella antikommunismi. Muita keskeisiä piirteitä olivat johtajavallan korostaminen sekä parlamentaarisen politiikan vastaisuus. Suomen ja Saksan sotasyyllisyyden kiistäminen oli useille yksi menneisyyspolitiikan strategioista. Joissain yhteyksissä myös suorasukainen antisemitismi nousee esille.
Suomessa äärioikeistolaisuus on hyvin usein yhdistetty erityisesti Pekka Siitoimen hahmoon. Totta on, että Siitoin oli äärioikeiston näkyvin ja kuuluvin toimija, mutta jo häntä ennen oli kehittynyt äärioikeistolaista liikehdintää, minkä pohjalle Siitoin saattoi rakentaa. Erityisesti jo 1970-luvun alusta Suomessa toimineen kansallissosialistisen ruotsalaispuolueen Nordiska Rikspartietin väkeä toimi myös Siitoimen riveissä. Rikspartietin ohella merkittävä toimija oli myös sitä varhempi Isänmaallinen Yhtenäisyysseura, useiden pienempien järjestöjen lisäksi.
Uudelleen ryhmittäytyminen sodan jälkeen
Moskovan välirauhan- ja Pariisin rauhansopimuksen myötä äärioikeiston toiminta joutui suurelta osin kielletyksi. Fasistisina kiellettyjen järjestöjen johtajat olivat olleet sodan jälkeen joko kotiarestissa tai paenneet Ruotsiin. Kansainvälisestikin kansallissosialististen ja fasististen järjestöjen keskuudessa vallitsi hajaannus, mitä alettiin paikata 1950-luvun myötä eurooppalaisen yhteistyön merkeissä. Suomessa ei tällaista kokoavaa liikettä syntynyt, vaikka jotkut äärioikeiston eurooppalaiseen yhteistyöverkostoon, ns. Malmön liikkeeseen yhteyttä pitivätkin. Toiminta Suomessa jäi lähinnä yksittäistoimijoiden varaan, joista 1950-luvulla olivat erityisen aktiivisia Ensio Uoti ja Teo Snellman.
Lahdessa 1960-luvun alussa muodostettu Suomalainen Työväen Rintama sekä sitä seurannut, pitkälti samoista toimijoista koostunut Isänmaallinen Yhtenäisyysseura onnistuivat oikeastaan ensimmäisenä ryhmänä vuoden 1944 jälkeen pitkäjänteisessä ja jatkuvaluonteisessa toiminnassakin, sekä kokoamaan toimijoita useilla paikkakunnilla.
Aatteellisesti lahtelaisten toiminta oli sekoitus antikommunismia ja luokkataistelun vastaisuutta sekä korporativistisen järjestelmän luomispyrkimyksiä. Etualalla oli ”uusrevisionismiksi” kutsuttu taisteluideologia. ”Puoluevalassaan” Suomalaisen Työväen Rintama vaati ehdotonta kuuliaisuutta jäseniltään sekä toimimaan tarpeen mukaan salassa julkisuudelta.
Salaseuramainen toiminta väistyi yleisötilaisuuksien ja eri kaupunkeihin levittäytymisen myötä kun yhdistyksestä tuli Isänmaallinen Yhtenäisyysseura. Aatteellisesti uusi yhdistys ei kuitenkaan edeltäjästään suuresti eronnut: mukana oli edelleen ”lujan hallitusvallan” vaatimus sekä ”päättäväinen taistelu kansainvälistä kommunismia vastaan”. Yhteiskuntajärjestys oli muodostettava korporatistiselta perustalta, ja ruotsinkielisten etuoikeudet oli karsittava. Aatteen ytimessä oli kansallishengen nostatus.[i] Ohjelmatekstejä lukuun ottamatta korporatismista harva puhuikaan.
Isänmaallista ajattelua propagoinut Yhtenäisyysseura kokosi tilaisuuksiinsa parhaimmillaan satahenkisiä kuulijakuntia, perusti lukuisia paikallisosastoja ja keräsi jäseniä useita satoja. Yhdistykselle perustettiin myös oma, muun muassa entisistä suojeluskuntalaisista ja vapaussotureista koostunut kannatusyhdistyksensä, jonka toiminnanjohtaja oli paikallinen kokoomusvaikuttaja. Toimintaa kesti 1960-luvun lopulle asti, jolloin linjaristiriidat hajottivat järjestön. Keskeinen riidanaihe oli, pitäisikö myös vasemmistolaisten saada tulla mukaan toimintaan.
Pohjoismainen yhteys 1970-luvulla
Suomen Vastarintaliikkeen tapaan myös jo 1970-luvulla oli yhteistyö suomalaisten ja ruotsalaisten kansallissosialistien välillä sangen vilkasta. Ruotsissa 1950-luvulla perustettu Nordiska Rikspartiet, NRP, pyrki myös Suomen markkinoille aidosti pohjoismaiseksi toimijaksi. NRP:n lentolehtisiä jaettiin 1970-luvulla monilla paikkakunnilla, ja suomenkielistä materiaalia käytettiin myös puolueen julkaisuissa.
Keskeisin toimija tässä suomalais-ruotsalaisessa yhteistyössä oli alkujaan helsinkiläinen painaja Nils Mandell. Hän perusti suomalaisen sektion NRP:n yhteyteen vuonna 1970 ja toimi myöhemmin Ruotsissa puolueen johtotehtävissä.
Avoimesti kansallissosialismia propagoiva puolue herätti runsaasti huomiota lehdistössä. NRP:n linjaan kuului aatteellinen konservatismi ja se vastusti myös yhteiskunnan ”rappioilmiöitä”. Toukokuussa 1970 Helsingissä pidetyssä kokouksessa järjestön asialistalla oli muun muassa ”suhtautuminen juutalaisiin, vapaisiin suhteisiin, pornografiaan sekä tämän hetkiseen yleismaailmalliseen rotupolitiikkaan”.[ii]
NRP:n aktiivinen toiminta jatkui Suomessa 1970-luvun puoliväliin asti, vaikka hajanaisia merkkejä järjestöstä löytyy vielä 1980-luvun puolivälistäkin. Ilmoituksia heidän lentolehtisistään, hakaristien piirtelystä ja muusta vahingonteosta saapui suojelupoliisille parhaimmillaan lähes viikoittain. Erään suojelupoliisille tulleen ilmoituksen mukaan Mandellin laatimien lehtisten painosmäärä oli jopa 3000.
Äärioikeiston kysyntä ja tarjonta
Suhteessa ulkomaisiin esikuviin 1960- ja 1970-luvuilla Suomessa toimineet äärioikeiston järjestöt kamppailivat pitkälti vastaavan uskottavuusongelman kanssa kuin jo 1930-luvulla toimineet äärioikeiston pienryhmät. Siinä missä IKL onnistui esittäytymään Lapuan liikkeen jatkajana, jäivät pienryhmät sen varjoon ja liiaksi saksalaiseen malliin tukeutuvina eivät saavuttaneet merkittävää kannatusta. 1960-luvun ja erityisesti 1970-luvun äärioikeisto taas jäi muiden protestikanavien jalkoihin.
Poliittisen liikkeen onnistumisen kannalta oleellisia ovat luonnollisesti tarjonnan ohella myös kysyntätekijät. Yhteistä äärioikeistojärjestöille oli antikommunismin ohella ainakin näennäinen politiikan vastaisuus ja pyrkimys ratsastaa politiikkaan kyllästyneiden tuella.
Vuoden 1968 jälkeen syntyneet ryhmät kytkeytyivät aiempiakin järjestöjä selvemmin vasemmistovastaisuuteen ja pyrkivät hakemaan kannatusta radikaalivasemmiston vastapoolina. Tämäkin potentiaalinen kannatus lienee kanavoitunut kuitenkin pääasiassa sekä SMP:n että myöhemmin Perustuslaillisen Kansanpuolueen kautta. Merkille pantavaa on, että erityisesti perustuslaillisissa oli jonkin verran myös äärioikeistoliikkeiden tukijoiksi päätyneitä, mutta SMP:ssä sitä vastoin vastaava ilmiötä ei juuri näkynyt.
Luonnollisesti iso rooli huonossa menestyksessä oli myös tarjontapuolella. Ryhmiltä puuttui myös massapohja sekä kyvykkäät, vakavasti otettavat johtohahmot. Eräänä keskeisenä ongelmana voidaan nähdä myös järjestöllinen pirstaleisuus, mikä toisaalta johti myös päällekkäisjäsenyyksiin. Jäsenistössä sekä johdossakin oli paljon väkeä, joille ponnin ääriliikkeissä toimimiselle oli uralla tai henkilökohtaisessa elämässä koetut epäonnistumiset. Reserviläistoiminnassa mukana olleiden määrä oli merkittävä. Toisaalta toisin kuin useat ulkomaiset esikuvansa, ryhmät pääsääntöisesti pidättäytyivät väkivallasta. Väkivalta ja militarismi saattoivat olla osa ryhmien poliittista mielikuvitusta, mutteivät juurikaan todellisuutta, vaikkei terrorilta täysin vältyttykään.
Kirjoitus perustuu Tommi Kotosen artikkeliin ”Sissisotaa kansallisen yhtenäisyyden puolesta: äärioikeisto Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla”, Politiikka, 3/2014.
[i] Ilm. 7601/17.12.1964. Jk 11 s7-1, Suojelupoliisin arkisto.
[ii] Ilm. 4.6.70, 1144. Amp IXA1, Suojelupoliisin arkisto.
Artikkelikuva: Tommi Kotonen
