”Hän on niin mukava”, hollantilainen toimittajaystäväni Marijn huokaa. Ystäväni kertoo innostuneena siitä, kuinka Marine Le Pen söi bistrossa kokonaisen aterian jälkiruokineen, vetäytyi tuolissaan taaksepäin ja pisti tupakaksi. Hänellä ei ole diivan oikkuja vaan seksikkään käheä ääni ja taipumus tarjota toimittajillekin.
”Marine, Marine”, kaikui laulu kun Marine Le Pen julistettiin puolueen viralliseksi presidenttiehdokkaaksi marraskuussa 2011. Suurelle valkokankaalle oli heijastettu Marine Le Penin raikkaat ja vaaleat kasvot. Isä Le Peniä ei näkynyt missään. Marion Anne Perrine Le Pen, tutummin Marine, syntyi vuonna 1966 ja on nuorin Jean-Marie Le Penin kolmesta tyttärestä. Toiset kaksi tytärtä Yann ja Marie-Caroline eivät toimi politiikassa, mutta Yannin mies on ollut Le Penin puolueen Front Nationalin neuvonantaja. Marine Le Pen on isänsä tavoin opiskellut oikeustiedettä, on koulutukseltaan juristi ja toimi ennen asianajajana.
”Olen kokenut ala- ja ylämäkiä, kuten jokainen nainen. Olen kokenut paineita uran ja perheen yhdistämisestä, siitä, että aika yksinkertaisesti riitä”. Marine Le Penin ethos korostaa äitiyttä ja tavallisuutta. Hän pukeutuu farkkuihin, kertoo paino-ongelmistaan ja avautuu lapsuudestaan televisiossa ja lehdissä. Hän poseerasi ensimmäisenä äärioikeiston naisena muotilehti Ellen helmikuun kannessa, mutta häntä on syytetty siitä, että hän ei tuo tarpeeksi feministisiä arvoja esiin. Le Pen kyllä puhuu feminismistä, mutta ainoastaan silloin, kun voi rajata islaminuskoiset ranskalaisuuden ulkopuolelle eli ”heidät” ”meidän” ulkopuolelle.
Hän poimii feminismistä itselleen sopivat kohdat ja käyttää niitä siten poliittisen asialistansa edistämiseen – korostamaan länsimaisten naisten oikeuksia. Tavallisuus, mukavuus ja ystävällisyys ovat vakuuttamiskeinoja siinä missä sukupuoli ja viettelevyyskin. Vaikka äärioikeisto on muuttunut entisen johtajansa, kiusallisia rasistisia vitsejä laukovan Jean-Marie Le Penin väistymisen myötä lähestyttävämmäksi ja viehättävämmäksi, ei sen sanoma ole juuri muuttunut. Päinvastoin naisten on helpompi saada palstatilaa, puoltaa konservatiivisia perhearvoja feminismin rinnalla sekä vaatia DNA-testejä siirtolaisille. Kuka yhdistäisi kovuuden ensimmäiseksi naiseen, jolle ”lapset ovat kaikki kaikessa”?
Marine Le Pen tuli puolueen viestintäneuvonantajaksi vuonna 2002. Tuolloin haluttiin pehmentää Jean-Marie Le Penin mediakuvaa. Kirjassaan tytär kertoo siitä, miten lehdistö on kohdellut isää väärin ja saattanut tämän tarpeettoman huonoon valoon. Nettisivuillaan hän korostaa tavallisuuttaan; kuvissa näkyy äiti lastensa ympäröimänä. Myös puolueen kannattajakuntaan, joka koostui pääosin miehistä, haluttiin muutosta. Nyt kosiskellaan ennen kaikkea työväenluokan naisia ja nuoria, etupäässä 1980- ja 1990-luvulla syntyneitä.
Tositelevision viettelevä tähti
Marine Le Peniä on kutsuttu tositelevision tähdeksi. Hän on kertonut hyvin henkilökohtaisia asioita intiimeissä, esimerkiksi Inhimillinen tekijä -tyyppisissä haastatteluohjelmissa. Tämä on uutta Ranskassa, jossa poliitikkojen yksityisyydestä on perinteisesti vaiettu. Eräänlainen vedenjakajatapahtuma oli entisen presidentin Jacques Chiracin avautuminen vuonna 2007, jolloin hän puhui elämänsä ”kipeimmästä asiasta”: tyttärensä anoreksiasta. Marine Le Peniä kuvaillaan toistuvasti ”blondiksi”, ja hän tuo usein leikkisästi esiin hiustensa värin: ”Te tiedätte, no, kun on blondi, niin ihmiset eivät juuri usko teitä” tai ”Ai, mikä minulla on eniten yhteistä isäni kanssa? No hiukset.”
Ranskalaiset lehdet aloittavat haastattelut usein kuvailemalla hänen vihreitä silmiään, vaaleaa ihoaan tai tupakoinnista johtuvaa hyvin matalan karheaa ääntään. Kuvailujen rinnalla on kuitenkin aina jokin roso, kuten vaikkapa se, että isolla vaalealla naisella on käheä ääni, kapeat huulet tai hän näpelöi puhelintaan tyylikkäässä ravintolassa Pariisin Neuillyn hienostokaupunginosassa, jossa hän asuu. Marine Le Peniä kuvaillaan usein myös adjektiivill batave, joka tarkoittaa heimoja, ennen kaikkea hollantilaisia. Sanaan liittyy mielikuva kömpelöstä, isosta ja vaaleasta tyypistä, joka on hieman karu.
Le Penistä käytetään myös sellaisia adjektiiveja kuten attirante (puoleensavetävä) tai seduisante (viettelevä). Häntä verrataan edustusvaimoon, potiche, joka kuvaa myös koriste-esinettä. Hänen hulmuavat helmansa ja punaiset huulensa mainitaan usein. Hänestä käytetään myös sanaa haranguant eli paasaava ja saarnaava. Jotkut diskurssianalyytikot ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että näin kuvaillaan ennen kaikkea ”halpoja” naisia, kuten prostituoituja Bois de Boulognen metsissä.
Intohimon politiikkaa
Marine Le Pen kertoo tulleensa politiikkaan ennen kaikkea intohimosta. Kyseessä ei ole poliittinen kunnianhimo vaan ”todellinen kutsumus”. Sanomalehti Le Figarossa kirjoitettiin vuosi sitten siitä, kuinka Marine Le Pen halusi usein jättää taakseen tämän kaiken, tämän elämän, tämän politiikan. Mutta usein se jokin oli vahvempi kuin hän. Mutta mikä on tämän asia, jolle ei yksinkertaisesti voinut mitään? Sitä luonnehditaan ”perheen kohtaloksi”: Marine Le Pen toteuttaa vain kohtaloaan. Hänet on valittu rooliin, joka on hänelle hieman vastentahtoinen eikä hänellä ei ole varsinaista poliittista kunnianhimoa.
Tunteet ovat keskeisessä roolissa Marine Le Penin puheissa. Hän käyttää usein sanaa ”kärsimys”. Hän on joutunut jo nuoresta iästä lähtien kärsimään. Elämä Jean-Marie Le Penin oli vaikeaa, kun tyttäristä tehtiin sosiaalisesti epähyväksyttäviä: ”Kun on Le Penin tytär, oppii hyvin nuorena kärsimystä. Opettajat kertoivat meille Algerian sodasta sen mustimpina päivinä, ystävät eivät kutsuneet meitä syntymäpäiville, poikaystävät jättivät meidät, koska he eivät voineet seurustella Le Penin tytärten kanssa, koska heidän äitinsä poseerasi Playboyssa ilman rihman kiertämää”, Marine Le Pen kertoi vuosi sitten Le Figarossa.
Le Penin tarina sopii keltaiselle lehdistölle täydellisesti: lapsuus kuuluisan isän tyttärenä, dramaattiset käänteet ja avioero. Hän ottaa usein esiin vanhempiensa avioeron, pommiattentaatin perheen asuntoon, poikaystävien puutteen ja silmätikuksi joutumisen. Ennen kaikkea hän on lojaali isälleen. ”Jean-Marinen” tulo Front Nationalin johtoon on tuonut puolueelle uudentyyppistä julkisuutta. Termillä ”Jean-Marine” tarkoitetaan sitä, että Marine Le Pen esitetään puolittain naisena, puolittain isänä ja puolittain tyttärenä. Perinteisten feminiinisten piirteiden rinnalle tuodaan maskuliinisuutta.
Uskoa ja toivoa
Marine Le Penistä ei ole luotu niin myyttistä hahmoa kuin hänen isästään, joka oli jo lapsena ”luontainen johtaja”. Pikemminkin on kyse pienen ja ujon tytön kasvutarinasta ja isän perinnöstä. Tytöstä tuli populisti ja poliitikko oman intohimon ja kohtalon kautta. Marine Le Pen esittää itsensä isänsä tavoin itsensä pelastajana, mutta suora raamatullisuus viittauksineen ei ole läsnä hänen puheissaan samalla tavalla kuin hänen isällään. Hän lähinnä korostaa kristinuskon paremmuutta suhteessa islamiin. Hän puoltaa esimerkiksi aborttia eikä argumentoi uskontoon vedoten. Retoriset keinot, joita Marine Le Pen käyttää, ovat lähellä amerikkalaista televisioevankelistaa: hän on selvinnyt omista vaikeuksistaan ja uskoo tulevaisuuteen Ranskassa, mutta ei puhu isänsä tavoin esimerkiksi paratiisista. Sen sijaan Marine Le Pen luo puheillaan me-yhteisöä, jossa on vahvat moraaliset koodit.
Muukalaisvastaista retoriikkaa
Marine Le Penin vihollisia ovat maahanmuuttajat ja Euroopan unioni. Hän kannattaa frangin palauttamista ja vetoaa puolueelle tyypilliseen nostalgiaan. Marine Le Penin mukaan Ranskan ”islamisaatio” on uhka maallisille yhteyskuntajärjestykselle ja naisten oikeuksille. Hänen asialistassaan on tutkijoiden mukaan jotakin uuskonservatiivista ja häivähdys liberalismia. Kun Marine Le Pen hyökkää muslimityttöjen huivia vastaan, hän virallisesti puolustaa maallisuutta ja feminismiä. Käytännössä hän kuitenkin puolustaa nationalismia.
Marine Le Pen ja hänen isänsä retoriikka eroaa lähinnä vivahteellisesti. Tutkija Jean-Yves Camuksen mukaan siirtolaisuus ja siitä puhuminen pelottaa useimpia ranskalaisia. Préférence nationale (kansallinen etusija) on korvannut termin priorité nationale (kansallinen prioriteetti), mutta sisältö on pysynyt samana. Tytär Le Pen ei esimerkiksi totea isänsä tapaan, että ”miljoona työtöntä on miljoona siirtolaista”. Camus varoittaa kuitenkin, että kyseessä on vain semanttinen silmänkääntötemppu. Marine Le Penin retoriikka tai hänen tunteisiin vetoava esiintymisensä ei muuta äärioikeiston olemusta.
Artikkelikuva: Antoine Bayet / Wikimedia Commons
