Arabikevään tragediasta

Vuonna 2011 Tunisiasta alkanut vallankumouksien aalto järisytti Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän, eli niin kutsutun MENA-alueen (Middle East and North Africa), autokraattisesti hallittuja valtioita ja sai aikaan vallan vaihtumisen muun muassa Egyptissä, Tunisiassa, Jemenissä ja Libyassa. Viisi vuotta myöhemmin, alun innostuneen vastaanoton jälkeen, ”arabikeväästä” on tullut poliittisen kyynisyyden symboli ja näennäisen itsestäänselvä oppitunti hitaiden demokraattisten uudistusten puolesta.

Taustoitan tässä tekstissä lyhyesti arabikevään tapahtumien tulkintoja erityisesti Euroopassa. Keskityn erityisesti Egyptin vallankumoukseen, josta on julkisessa keskustelussa muodostunut koko ”arabikevättä” edustava esimerkki.

Tarkoitukseni on laajentaa kansannousujen merkityksestä – niiden tragediasta – käytyä keskustelua ja kyseenalaistaa mainitsemaani vallitsevaa tulkintaa niistä.

Arabikevät ja sen eurooppalainen vastaanotto:
lyhyt historia

”[Y]ksi teko tai joskus pelkkä yksi sana [voi] riittää muuttamaan minkä tahansa asetelman”, kirjoittaa politiikan teoreetikko Hannah Arendt (1906–1975) teoksessaan Vita Activa (2002). Tämä pitää paikkansa MENA-alueen kansannousujen kohdalla.

Koko ”arabikevääksi” ristitty tapahtuma sai alkunsa, kun 17.12.2010 pienessä Sidi Bouzidin kaupungissa 26-vuotias kauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen vastalauseena hallinnolle.

Teko käynnisti sarjan mielenosoituksia ja lakkoja, jotka levisivät ensin kansalliselle tasolle ja pian useaan eri lähialueen valtioon. Egyptissä Kairon ikoniseksi muodostuneen Tahrir-aukion valtaus alkoi tammikuun lopulla 2011. Se johti Hosni Mubarakin eroon 11. helmikuuta, vajaa kuukausi Tunisian presidentti Ben Alin jälkeen.

Keskeiset maailmanpoliittiset toimijat kääntyivät alkuvuodesta 2011 vallankumouksellisten puolelle kannattamaan vanhan hallinnon välitöntä korvaamista uudella

Maailmalla tapahtumat otettiin pääosin vastaan iloiten. Keskeiset maailmanpoliittiset toimijat kääntyivät alkuvuodesta 2011 vallankumouksellisten puolelle kannattamaan vanhan hallinnon välitöntä korvaamista uudella – kriitikoiden mukaan tosin vasta, kun vallan vaihtuminen alkoi näyttää väistämättömältä.

Esimerkiksi Euroopan unionin tilanneanalyysi alkuvuodesta 2011 oli kansannousujen merkitystä korostava: ”Eteläisen naapurustomme tapahtumat ovat mittasuhteiltaan historiallisia […] ja niillä tulee olemaan pysyviä seurauksia paitsi alueen ihmisille ja valtioille, myös muulle maailmalle ja erityisesti EU:lle.”

Olisi kuitenkin väärin väittää, että tapahtumat otettiin lännessä vastaan yksinomaan riemulla. Pikemminkin niiden dramaattinen arvo syntyi jännityksestä, joka muodostui niihin heijastetun negatiivisen ja positiivisen kehityskulun kamppailusta.

Skenaariot Iranin vuoden 1979 vallankumouksen jälkeisen kehityksen kaltaisesta polusta, islamin ylivallasta ja romahtaneista valtioista varjostivat tilanteen seurantaa. ”Me kaikki tiedämme näihin siirtymäprosesseihin liittyvät riskit erittäin hyvin”, muistutti Euroopan komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso.

Positiivisempi kehys kansannousujen tulkintaan – ja esimerkiksi EU:n kannanotoissa pitkään ensisijainen – oli liittää ne osaksi historiallista jatkumoa. Kehityksen mallina pidettiin eurooppalaisia vallankumouksia Ranskasta kylmän sodan loppuun.

Tällaisessa tavassa kehystää tapahtumat niiden nähtiin edustavan samoja, EU:n ja sen jäsenvaltioiden ruumiillistamia ”universaaleja arvoja, jotka me kaikki jaamme”. Näihin lukeutuvat muun muassa demokratia, hyvä hallinto, markkinatalous ja oikeusvaltioperiaate.

Näin kansannousut esitettiin pyrkimyksenä liittyä osaksi samaa siirtymäprosessia, jonka osa eurooppalaisista valtioista aloitti 1990-luvulla ja johon osa on liittynyt vasta hiljattain. EU instituutiona tarjosikin tekniseksi miellettyä asiantuntemustaan avuksi MENA-alueen ihmisille heidän pyrkimyksessään saavuttaa ”samat vapaudet, joita me pidämme oikeutenamme”.

Keväästä talveen

Puoli vuosikymmentä myöhemmin tilanne näyttää erilaiselta. Puhe keväästä muuttui syksyksi, ja nyt eletään jo sydäntalvea. Oxfordin yliopiston kansainvälisten suhteiden vanhempi tutkija Adam Roberts esitti hiljattain The Guardianissa arvioita kansannousujen epäonnistumisen syistä.

Robertsin mukaan ”kansalaisvastarinta” voi kyetä kumoamaan autokratian, mutta toimii huonommin uuden rakentamisessa, etenkin jos sen taustalla ei ole valmista suunnitelmaa uudesta järjestyksestä. Tämän vuoksi liikkeiden pitäisi toimia esittäen asteittaisia ja maltillisia muutosvaatimuksia hallinnon kumoamisen sijasta.

Roberts ja monet muut kommentaattorit ovat luonnollisesti oikeassa siinä, että vuoden 2011 vallankumoukset ovat epäonnistuneet, ja siinä, että tämä liittyy keskeisesti kansalaisoikeuksien ja demokraattisten instituutioiden puutteeseen. Sen sijaan osin puutteellisena voidaan pitää tapaa, jolla tämä epäonnistuminen on käännetty universaaliksi opiksi kyynisyyden ja hitaiden uudistusten oikeellisuudesta: ”Katsokaa nyt, näin käy kun kansa ryntää kadulle ja ohittaa hitaat institutionaaliset kanavat muutokseen”.

Tämä on ongelmallista useammastakin syystä. Ensinnäkin maltillisuuden nostaminen ehdottomaksi poliittiseksi hyveeksi on väitteenä jokseenkin poliittista historiaa yksinkertaistava. Merkittäviä edistysaskelia on historian valossa saavutettu pienten uudistusten kautta, mutta vähintään yhtä merkittävissä määrin myös suurin harppauksin – Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukset ja niistä käyty keskustelu ovat esimerkkejä jälkimmäisestä.

Entä kuinka mielekästä hitaiden uudistusten vaatiminen vaikkapa Mubarakin Egyptissä olisi ollut? Kuten kansannousuun osallistunut kirjailija Ahdaf Soueif kirjoitti, Egyptissä oli osoitettu mieltä kymmenen vuotta, ellei pidempäänkin, ja tämä oli usein johtanut lupauksiin uudistuksista. Näitä lupauksia ei vain koskaan lunastettu, eikä niiden vaatimiseen tarvittavia poliittisia mekanismeja ollut olemassa.

Kolmanneksi tällainen tulkinta jättää melko rajatun tilan poliittisten toimijoiden kyvylle mielekkäästi määrittää omia tavoitteitaan. Ajatuksena on, että vallankumouksen pitäisi tuottaa käyttöliittymä, jonka avulla Egypti voisi ottaa käyttöön globaalin ohjelmiston nimeltä liberaalidemokratia. Ne demokratian muodot, joita vaikkapa Egyptin Tahrir-aukiolla esitettiin, eivät kaikki istu tähän malliin.

Ajatuksena on, että vallankumouksen pitäisi tuottaa käyttöliittymä, jonka avulla Egypti voisi ottaa käyttöön globaalin ohjelmiston nimeltä liberaalidemokratia.

Muun muassa kansalaisliikkeiden tutkija Donatella della Porta on esittänyt, että vuoden 2011 kansannousuja määritti radikalisoidun demokratianäkemyksen kehittyminen ja ajatus ruohonjuuritason demokraattisista yksiköistä, joilla on aitoa valtaa.

Tällaisesta näkemyksestä todistaa tutkimusten lisäksi muun muassa sosiaalisen median kommentointi, joka seurasi, kun Mohamed El Baradein nimi nousi esiin Mubarakin seuraajana. Hossam el-Hamalawy, yksi aktiivisimmista Tahririlta ”twiittaajista”, kommentoi: ”Siemen tulevaisuuden suoraan demokratiaan löytyy kansankomiteoista. Meidän pitää keskittyä niihin eikä Baradeihin”.

Soueif ja muut paikalla olleet kuvailevat myös tapaa, jolla Tahrirista itsestään tuli julkinen tila, joka mahdollisti paitsi mielipiteiden vaihdon myös vapauden ja jopa eräänlaisen ilon tai onnellisuuden kokemuksen.

Tahririn tragedia

Egyptin ”kahdeksantoista kultaista päivää”, kuten Soueif niitä nimittää, eivät muuttuneet aidoksi demokratiaksi, vaan johtivat vapauden kaventumiseen ja pahempaan poliisiväkivaltaan kuin Mubarakin aikana.

Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että mahdollinen – jopa todennäköinen – uusi poliittinen purkaus tulee nousemaan epätoivosta, ei toivosta. Tällöin vuoden 2011 keskeinen iskulause, ”rauhassa, rauhassa” (”selmiyya, selmiyya”), saattaa unohtua.

Vallankumous ei sen paremmin onnistunut luomaan omia instituutioitaan kuin omaksumaan tutumpia liberaalidemokraattisia rakenteitakaan. Epäonnistumisen syyt ovat moninaisia, eikä niitä ole mahdollista käydä tässä läpi. Sekä vallankumouksen toimijoilla, paikallisella ja globaalilla toimintaympäristöllä että ulkopuolisilla tukijoilla oli osansa kehityksessä.

Esimerkiksi Ranskan vallankumousta seuranneesta väkivallasta huolimatta harva on valmis toivomaan, että sitä ei olisi tapahtunut laisinkaan.

Jos epäonnistumisesta tehdään se johtopäätös, että koko vallankumous oli ”huono idea”, tullaan paitsi yksinkertaistaneeksi tilanteen monimutkaisuus myös mitätöineeksi koko tapahtuman merkitys sekä toimijoille itselleen että sivustakatsojille. Yksittäisten tapahtumien merkitys on usein tärkeää sekä pidempiaikaisille poliittisille kehityskuluille että tavallemme hahmottaa poliittista todellisuutta.

Tässä suhteessa vertailu aiempiin vallankumouksiin muistuttaa aikajänteen merkityksestä. Esimerkiksi Ranskan vallankumousta seuranneesta väkivallasta huolimatta harva on valmis toivomaan, että sitä ei olisi tapahtunut laisinkaan.

Lisäksi muun muassa filosofi Immanuel Kantin mukaan sivustakatsojien eli yleiseurooppalaisen julkisen keskustelun ”toiveikas osanotto” vallankumoukseen oli merkittävämpää kuin sen välitön lopputulema.

Samaan tapaan aiemmin mainitsemani Arendt totesi Unkarin tukahdetun kansannousun (1956) olleen ”todellinen tapahtuma, jonka merkitys ei tule riippumaan voitosta tai tappiosta; sen suuruus on turvattu sen näyttelemässä tragediassa”. Ajatusta voidaan soveltaa myös Egyptin (ja muiden MENA-maiden) kansannousuihin.

Ehkäpä jälkiviisastelua keskeisempää on nähdä niihin kytkeytyvä tragedia – tragedia, joka on sen kreikkalaisesta alkuperästä alkaen muistuttanut katsojiaan yhtäältä inhimillisten tekojen arvaamattomuudesta ja taipumuksesta johtaa katastrofeihin, mutta toisaalta myös näiden samojen tekojen vapaudesta ja arvokkuudesta.