Riittääkö edustuksellinen demokratia?

Juuri käymämme kunnallisvaalit päättyivät pettymykseen. Kuntalaiset eivät kiinnostuneet vaaleista eivätkä äänestämisestä, vaikka kuntavaalien voisi olettaa olevan ne kaikkein kiinnostavimmat vaalit kaikille ihmisille. On aivan selvää, että reippaasti alle 60 prosentin jäänyt valtakunnallinen äänestysinnokkuus avaa tilaa spekulaatioille sekä äänestämättömyyden syistä että tulevien päättäjien valtuutuksesta ja tulevien päätösten legitimiteetistä kuntalaisten silmissä, kirjoittavat Pirkko Vartiainen ja Harri Raisio.

Miksi edustuksellinen demokratia on riippuvainen äänestysaktiivisuudesta? Tämä johtuu siitä, että edustuksellisen demokratia rakentuu äänestämiselle. Vaalien kautta joukko poliittisia päättäjiä saa kansalaisilta mandaatin edustaa itseään yhteiskunnallisista asioista päätettäessä. Tämä edustaminen tapahtuu edustuksellisen demokratian instituutioissa kuten Suomen eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja -hallituksessa tai eri lautakunnissa. Edustuksellisen demokratian ihanteen mukaisesti kaikki nämä toimielimet toimivat eräänlaisina suodattimina, jotka suodattavat kuntalaisten näkemykset toimivaksi päätöksenteoksi. Vaaleilla valittujen päättäjien keskeisenä tehtävänä on tehdä päätöksiä, jotka ovat yhteiskunnan kannalta mahdollisimman hyviä. Näitä päätöksiä täytyy kuitenkin edeltää laaja keskustelu, harkinta ja puntarointi siten, että voidaan olettaa kansalaisten valtuutuksen tuleen huomioiduksi, puhutaan deliberatiivisesta edustuksellisesta demokratiasta (ks. Fishkin 2009). Kansalaisten keskeiseksi tehtäväksi jää oman äänensä käyttäminen yleisissä vaaleissa, mikä merkitsee sitä, että päättäjien ja kansalaisten roolit on selkeästi erotettu toisistaan.

Edustuksellinen deliberatiivinen ihanne asettaa päättäjät vaativan tehtävän eteen. Steinerin (2012) mukaan ihanne vaatii, että päättäjä on ”totuudenmukainen siinä mitä sanoo, että hän kunnioittaa toisten argumentteja ja perustelee huolellisesti omat argumenttinsa sekä on valmis muuttamaan omia näkemyksiään, jos esiin nousee omia argumentteja parempia argumentteja”. Esitettyä ihannetta on vaikea olla hyväksymättä demokratian perustaksi. Samalla on kuitenkin todettava, että deliberatiivinen edustuksellisuuden ihanne toteutuu harvoin, jos koskaan, sellaisenaan. Syitä tähän on useita. Yksi keskeisimmistä on demokratiavaje. Demokratiavajeella tarkoitetaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan murenemista, kansalaisosallistumisen ja kansalaistaitojen heikentymistä tai kuten juuri koimme, kansalaisten epäluottamuslausetta, joka konkretisoituu äänestysaktiivisuuden heikkenemisenä. Kun äänestysaktiivisuus heikkenee, heikkenee samalla myös edustuksellisen demokratian instituutioiden mandaatti toimia kansan puolesta.

Muita edustuksellisuuden ihannetta heikentäviä tekijöitä on ensinnäkin se, että päättäjät joutuvat aika ajoin kamppailemaan omien näkemystensä ja oman ryhmänsä näkemysten välisessä ristiriitatilanteessa. Näissä tilanteissa päättäjät saattavat joutua taipumaan ryhmän näkemysten kannalle, vaikka heidän omat näkemyksensä asiasta olisivat erilaiset. Toiseksi, vaalisyklit ja niiden seurauksena esiintyvä poliittinen laskelmointi voi heikentää vakaata päätöksentekoa ja tarpeellista kehittämistyötä yhteiskunnassa. Kolmanneksi, menestyminen poliittisissa prosesseissa vaatii julkista näkyvyyttä ja vastakkainasetteluun perustuvia toimintatapoja, mikä voi johtaa siihen, että deliberaation edellyttämiä keskusteluja ja laajaa harkintaa ei voida toteuttaa. (kts. Järvinen, Lindell & Raisio 2011.)

Edellä sanotusta antaa hyvän esimerkin emeritusprofessori Kyösti Pekonen (2011, 69) tutkimuksessaan ”Puhe eduskunnassa”. Hän kuvaa erityisesti eduskunnan täysistuntoja seuraavasti; ”näyttää siltä, että eduskunnan täysistunto on kiistelyn ja monologian ei deliberaation paikka. Täysistunnossa puheet eivät ole keskustelevia, eikä niillä pystytä vaikuttamaan edustajien mielipiteisiin”. Oma oletuksemme on, että sama kulttuuri vallitsee esimerkiksi kunnanvaltuustoissa.

Voimmekin väittää, että vaaleissa valittujen päättäjien deliberaatio kansan puolesta ei yksistään ole riittävä edellytys koko yhteiskunnan kannalta parhaiden ratkaisujen aikaansaamiseksi. Sen lisäksi tarvittaisiin kansalaisten ja kuntalaisten äänen tarkempaa kuuntelemista ja tähän liittyvien toimivien menetelmin kehittämistä. Näin ihmiset voisivat vaikuttaa päätöksentekoon myös vaalien välillä. Uskomme, että tällainen vaikuttaminen ylläpitäisi ihmisten kiinnostusta, mikä kenties välittyisi aikanaan myös äänestämisaktiivisuuden kohoamisena. Eli, Suomessa tarvitaan uusia demokratiainnovaatioita, yksi tällainen on kansalaisraati.

Kansalaisraati on väline ihmisten punnitun mielipiteen kuulemiseen

Teoria deliberatiivisesta demokratiasta on nostanut keskusteluun kansalaisten roolin. On ryhdytty korostamaan erilaisia kansalaisosallistumisen malleja, joiden tarkoituksena on täydentää edustuksellisen demokratian prosesseja. Deliberatiivisessa kansalaisosallistumisessa on kolme keskeistä kriteeriä (kts. Carson & Hartz-Karp 2005). Ensimmäinen näistä on vaatimus osallistujaryhmän edustavuudesta. Toisin sanoen, deliberaatioon valittavien osallistujien tulisi edustaa yhteiskuntaa tai kohderyhmäänsä mahdollisimman hyvin. Toinen kriteeri liittyy deliberatiivisen keskustelun laatuun. On tärkeätä, että kaikki keskusteluihin osallistuvat saavat esittää omat kantansa, eikä osallistujien yhteiskunnallinen asema vaikuta keskustelun kulkuun. Ainut todellinen painoarvo on esitettyjen argumenttien ansioilla. Kolmas merkittävä kriteeri on vaikuttavuus. Tämä tarkoittaa sitä, että deliberatiivisia osallistumisen malleja ei järjestetä muodon vuoksi, vaan tavoitteena on konkreettinen vaikuttaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Deliberatiivisen kansalaisosallistumisen malleja on monia, kuten deliberatiivinen mielipidemittaus, konsensuskonferenssi, 2000-luvun kuntalaiskokous tai osallistava budjetointi. Kaikkien näiden tarkoituksena on laajentaa ja kehittää ihmisten osallistumisen mahdollisuuksia. Vaasan yliopiston sosiaali- ja terveyshallintotieteen Ihmisen ääni -tutkimushankkeen kiinnostuksen kohteena on ollut kansalaisraadiksi (citizens’ jury) kutsuttu deliberatiivisen demokratian muoto. Keskimäärin kolmen tai neljän päivän pituisessa kansalaisraadissa kokoontuu tieteellisin menetelmin valittu joukko tavallisia kansalaisia. Tuo joukko muodostaa ”pienoismallin” edustamastaan yhteisöstä, joten raatilaisten valintaan täytyy kiinnittää paljon huomiota. Raadin jäsenet saavat monipuolista tietoa. Tietoa voidaan jakaa kirjallisesti, mutta erityisesti siten, että eri alan asiantuntijat kertovat käsiteltävästä asiasta monipuolisesti ja objektiivisesti. Samalla raatilaisilla on mahdollisuus kysellä ja kuulustella asiantuntijoita. Saadun informaation pohjalta raatilaiset keskustelevat, väittelevät ja pohtivat deliberaation kohteena olevaa asiaa. Prosessin onnistumisen kannalta on tärkeätä, että jokaisella raatilaisella on mahdollisuus tuoda esiin omat näkemyksensä ja perustella ne. Yleensä kansalaisraadin lopussa kirjoitetaan julkilausuma, jonka raatilaiset allekirjoittavat. (Crosby & Nethercut 2005; Raisio & Vartiainen 2011).

Suomessa on toteutettu jo 14 keskustelevan demokratian mukaista kansalaisraatia. Lisäksi lähitulevaisuudessa on tulossa ainakin kolme uutta kansalaisraatia. Informaatio kaikista toteutetuista ja tulossa olevista raadeista on koottu liitteenä olevaan taulukkoon 1. Raatien apuna on usein toiminut ohjausryhmä, jonka keskeisenä tehtävänä on määritellä raadin käsittelyyn otettava aihe sekä taata raatiprosessin legitimiteetti. Raatien ideaa ja toteuttamista kuvaava perusteellinen opas on julkaistu Suomen Kuntaliitossa (Raisio & Vartiainen 2011).

Deliberatiivinen käänne

Suomalaisessa yhteiskunnassa on selkeästi meneillään niin sanottu deliberatiivinen käänne. Suomalainen deliberatiivinen käänne tarkoittaa käytännössä sitä, että meillä on vähitellen herätty ymmärtämään tarve lisätä kuntalaisten osallistumista ja kehittää tähän osallistumiseen innostavia uusia malleja. Osissa Suomen kuntia on päästy juhlapuheista käytäntöön.

Olemme tähän mennessä ehtineet analysoida tarkemmin sekä nuorten että ikäihmisten kansalaisraatien tuloksia (esim. Raisio, Ollila & Vartiainen 2011; Raisio & Ollila 2011; Vartiainen, Mäkinen, Ollila & Raisio 2012). Kummatkin näistä osoittavat, että kyseinen malli toimii hyvin suomalaisessa poliittisessa ja hallinnollisessa kulttuurissa. Raatien avulla on saatu merkittävää informaatiota kyseisten ikäryhmien näkemyksistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaa kehittämistä varten. Lisäksi raatien julkilausumia on käsitelty sekä paikallisissa että kansallisissa päätöksentekoelimissä. Monia raatien esittämiä asioita on lähdetty kehittämään käytännön tasolla.

Lisätietoa deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraadeista:

Ihmisen ääni-akatemiahankkeen blogi [http://blog.uwasa.fi/citizensvoice/]
Solid Voice-hankkeen blogi [http://blog.uwasa.fi/solid/]
2010 toteutetun nuorten kansalaisraadin blogi [http://blog.uwasa.fi/kansalaisraatikokeilu/]

Lähteet:

Carson L. & Hartz-Karp J. (2005). Adapting and Combining Deliberative Designs. Teoksessa Gastil J. & P. Levine (toim.): The Deliberative Democracy Handbook, 120–138. Jossey-Bass, San Francisco, CA

Crosby N. & D. Nethercut (2005): Citizens juries: Creating a Trustworthy Voice of the People. Teoksessa Gastil J. & P. Levine (toim.): The Deliberative Democracy Handbook, 111–119. Jossey-Bass, San Francisco, CA

Fishkin, J. S. (2009). When the People Speak: Deliberative Democracy & Public Consultation. Oxford University Press, New York

Järvinen T., Lindell J. & Raisio H. (2011). Kansalainen hyvinvoinnin ytimessä: Tarkastelussa deliberatiivinen hallinta hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa. Teoksessa Kohti sosiaalisesti kestävää hyvinvointia: Näkökulmia Pohjanmaalta. Vaasan yliopiston julkaisuja; Tutkimuksia 295. Vaasa: Vaasan yliopistopaino, 27–40.

Pekonen Kyösti (2011): Puhe eduskunnassa. Vastapaino, Tampere.
Raisio H. & Vartiainen P. (2011). Osallistumisen illuusiosta aitoon vaikuttamiseen: Deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraatien toteuttamisesta Suomessa. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.

Raisio H., Ollila S. & Vartiainen P. (2011). Do youth juries enhance youth political and societal participation? Lessons from the Vaasa experiment. Scandinavian Journal of Public Administration 15(3): 41-59.

Raisio H. & Ollila S. (2011). ”Se keskustelu oli kaikkein oleellisin juttu ja kivoin”: Pienryhmäkeskustelut nuorten kansalaisraadissa. Teoksessa Lapset ja nuoret yhteiskunnan toimijoina, toim. Niina Mäntylä. Vaasa: Vaasan yliopistopaino.

Steiner, J. (2012). Learning to Deliberate. Teoksessa Citizens’ Voices: Experiments in Democratic Renewal and Reform, Carney G. M. & Harris C. (toim.) IRCHSS.

Vartiainen P., Mäkinen E., Ollila S. & Raisio H. (2012). Deliberatiivinen käänne lähidemokratiassa: Ikäihmisten näkemyksiä osallistumisesta. Futura 4.

Liite 1

Taulukko 1. Suomessa toteutetut kansalaisraadit