Politiikkatieteiden yliopistonlehtori kävi äitinsä kanssa katsomassa näytelmän, jossa Paavo Väyrynen esittää lähes 50 vuoden takaista esimiestään, presidentti Urho Kekkosta. Miksi?
Paavo Väyrynen ei esittelyjä kaipaa. Me kaikki tiedämme Paavon ja meillä on hänestä yleensä mielipidekin.
Usealla mielipide on myönteinen, koska Paavolla on poliittisella urallaan ollut tapana mennä läpi vaaleissa kuin vaaleissa, silloin tällöin äänikuninkaanakin.
Kielteisestikin Paavoon suhtautuvan on myönnettävä, että hän on poliitikkona sui generis: meillä ei ole toista hänen kaltaistaan.
Vaikka tiedämme odottaa Paavolta odottamatonta, yllätyin hänen viimeisimmästä vedostaan. Paavo on kirjoittanut näytelmän Urho ja hänen kisällinsä – tuokiokuvia Urho Kekkosen viimeisestä vuosikymmenestä.
Näytelmä kertoo Paavo Väyrysestä ja Urho Kekkosesta ja sitä esitetään Väyrysen omistamassa kesäteatterissa Keminmaan Pohjanrannassa. Väyrynen näyttelee presidentti Kekkosta. Nuorta Väyrystä näyttelee kemijärveläinen kunnallis- ja kirkkopoliitikko Janne Kaisanlahti.
”Näytelmä perustuu historiallisiin tosiasioihin, mutta käsikirjoittaja on käyttänyt myös taiteellista vapauttaan”.
Näytelmä on Väyrysen toinen kirjoittajana ja näyttelijänä. Kaisanlahti kertoo kirjoittaneensa näytelmiä, mutta näyttelee nyt ensimmäistä kertaa. Minä kirjoitan ensimmäistä arvosteluani näytelmästä.
Käsiohjelma kertoo minulle, että ”näytelmä perustuu historiallisiin tosiasioihin, mutta käsikirjoittaja on käyttänyt myös taiteellista vapauttaan”. Ennakkoasetelma on kutkuttavan jännittävä.
On melko tavallista, että näyttelijänä kuuluisuutta saavuttanut hakeutuu myöhemmin poliitikon uralle. Tästä on lukuisia esimerkkejä: Arnold Schwarzenegger ja Ilona Staller tulevat mieleeni välittömästi. Päinvastaiset siirtymät ovat harvinaisia.
Kun poliitikot joskus näyttelevät elokuvissa, kyse on usein cameoroolista, jossa esitetään yleensä lyhyen ajan omaa itseään. Tästä ei kuitenkaan ole kyse Urhossa ja hänen kisällissään, koska Paavo ei esitä itseään vaan esimiestään kohta 50 vuoden takaa.
Asetelma vaikuttaa kaiken kaikkiaan ainutlaatuiselta niin poliittisessa kuin teatterihistoriassakin.
Paavoa näytellään hänen vieressään ja koko näytelmän ajan. Asetelma vaikuttaa kaiken kaikkiaan ainutlaatuiselta niin poliittisessa kuin teatterihistoriassakin.
Pohjanrannan navetan ylisillä
Näytös alkaa kuudelta, mutta minun pitää lunastaa lehdistöpassini Pohjanrannan vastaanotosta viimeistään puolta tuntia ennen näytelmää. Lähdemme ajelemaan Rovaniemeltä etelään hyvissä ajoin iltapäivällä.
Päivä on varmasti kesän helteisimpiä, mutta valitettavasti kesäteatteri pyörii sisätiloissa Pohjanrannan navetan ylisillä, jotka Paavo on remontoinut kokous- ja konferenssitilaksi.
Kuskinani on äitini Terttu Luoma-aho, joka ei suinkaan ole mukana vain kuskina. Äitini on nuorta Paavoa esittävän Kaisanlahden kollega Rovaniemen kirkkovaltuustossa.
Terttu kertoo arvostansa sitä, kuinka Paavo on vuosikymmenestä toiseen ollut valmis ottamaan riskejä ja yrittämään.
Kysyn äidiltäni, miksi hän haluaa nähdä näytelmän. Terttu kertoo arvostansa sitä, kuinka Paavo on vuosikymmenestä toiseen ollut valmis ottamaan riskejä ja yrittämään: aina ja pelkäämättä, melkein ja kaikkea. Vaikka tällä tavalla tulee myös epäonnistumisia, Paavo on onnistunut vuosikymmenestä toiseen.
Jännitämme molemmat, kuinka hänelle käy tänä perjantai-iltana. Äitini kanssa en ole vielä työmatkalla ollutkaan.
Entä miksi minä sitten olen matkalla Keminmaahan katsomaan näytelmää? Miksi Paavosta pitää edelleen puhua? Etsin vastauksia näihin kysymyksiin kun saavuimme perille.
Lunastan lippuni ja ostan samalla pullollisen Pohjanrannan mustaherukkaviiniä, lempiviiniäni. Muut Paavon puolison Vuokko Väyrysen viinit ovat mielestäni turhan makeita. Olen jostain syystä aina ajatellut, että nämä tilaviinit ovat enemmän Vuokon juttu ja näytelmäharrastus sitten se Paavon juttu.
En tosin usko, että Paavo ”harrastelee” mitään. Vaikka hän täyttää pian seitsemänkymmentä vuotta ja on poliittisen uransa loppupuolella, näytelmän taustalla on varmasti kunnianhimoisia pyrkimyksiä. Asetan tehtäväkseni niiden selvittämisen.
Miksi Paavosta pitää edelleen puhua?
Pohjanrannan piharakennus on kattoa myöten täynnä, arvioiden mukaan paikalla on jopa 400 henkeä. Olen itse jo vähän yli nelikymppinen, mutta näillä ylisillä vielä nuori mies. Tämä on kaiketi sitä porukkaa, joka äänestää Paavoa vaaleissa kuin vaaleissa.
Kalju Paavo ja poliittiset motiivit
Näytelmän taustalla on 70-luvun uutiskuvia ja Urhon monologia. Urho näyttää kaljulta Paavolta. Paavon näyttelemä Urho kuulostaa aika paljon Paavolta itseltään, mutta tämä on mielestäni täysin siedettävää.
Monologissaan Urho toteaa pian 70 vuotta täyttävänä olevansa vanha mies. Paavo on suurin piirtein saman ikäinen. Urho ei kuitenkaan voinut levätä, koska kansalliset hätätilat olivat päällä. Paavokaan ei lepää.
Yhtäältä hän nauttii europarlamentaarikon luottamusta. Toisaalta hän on perustamassa Suomeen uutta puoluetta, jonka tärkein tehtävä olisi Suomen irrottaminen eurosta. Ja nyt, lomallaan, hän ohjaa ja näyttelee.
Odotan Kaisanlahden nuorta Väyrystä jännityksellä, sillä hänelle rooli on harrastelijanäyttelijänä debyytti. Ensimmäisessä kohtauksessaan Paavona hän tapaa Paavon esittämän Urhon. Kaisanlahti vaikuttaa jännittävän vuorosanoissaan, mutta niin varmasti jännitti Paavokin silloin aikanaan.
”Elämme hyvin levottomassa maailmassa” ei ole vain Urhon vuorosana.
Ensimmäisen puoliskon poliittisena kontekstina ovat 70-luvun alun hallituskriisit ja keskustan sisäiset riidat, joita Kekkonen yrittää manipuloida. Näillä tuokiokuvilla Väyrynen yrittää selventää joitakin tuon ajan tapahtumia — tai ainakin tuoda oman näkökulmansa esille.
Toisella puoliskolla poliittiset motiivit tulevat selvästi näkyviin. ”Elämme hyvin levottomassa maailmassa” ei ole vain Urhon vuorosana. Paavo sanoo tämän meille, minulle, nyt. Hän on aikaisemminkin taistellut Euroopan vapaakauppasopimusten puolesta ja Euroopan unionia vastaan, mutta brexitin jälkeen kamppailu on ajankohtaisempi kuin aikoihin.
Irti Euroopasta
Näytelmästään kertovassa kolumnissa Väyrynen kirjoittaa: ”Suomen tulee irrottautua euroalueesta, ja palata talouspolitiikassa samaan itsenäiseen asemaan kuin Ruotsi ja muut Pohjoismaat”.
Paavolla on aina tarjolla joku vaihtoehto sille Euroopalle, mihin menimme liittymään. Hyvä näin: Paavon vaihtoehdot ovat mielestäni parempia kuin yhdelläkään perussuomalaisella.
Hän on jo vuosien ajan julkaissut poliittisia pamfletteja ja pohjapiirustuksia. Britannian EU-eroa ajaneilla Nigel Faragella, Boris Johnsonilla ja Michael Govella ei ollut siihen aikaa.
Omilta opiskeluajoiltani muistan dosentti Väyrysen luennoineen Richard Coudenhove-Kalergin elähdyttämänä Paneuroopasta. Nyt hän puhuu Snellmanin–Mannerheimin–Paasikiven–Kekkosen-linjasta ja haaveilee itsenäisestä Suomesta Pohjolan yhteisössä.
Jos Suomi joskus eroaa EU:sta, niin tässä jälleenrakennukseen ilmoittautuu yksi arkkitehti. Mutta kuunnellaanko Paavoa? Jo nuorena hän kävi ”sietämätöntä painia lehdistön kanssa” ja ”on monesta syystä heidän silmätikkunaan”. Ehkä häntä kaivelee edelleen se, että hän hävisi niin vuoden 1994 presidentinvaalin kuin EU-kansanäänestyksenkin.
Hän on ollut omasta mielestään kuin pallo, jota kaikki potkivat halunsa mukaan. Mitä hänen oikein pitää tehdä, että häntä kuunneltaisiin?
Vaikka näytelmässä kunnioitetaan Kekkosta, niin samalla Väyrynen kertoo, mistä on tulossa ja minne menossa.
Täytyykö hänen kirjoittaa näytelmä Kekkosesta ja näytellä itse pääosaa? Vaikka näytelmässä kunnioitetaan Kekkosta, niin samalla Väyrynen kertoo, mistä on tulossa ja minne menossa. Hän päivittää itsensä tämän päivän ”geopoliittisiin realiteetteihin” ja vetää huoneen täyteen porukkaa Keminmaan kuumimman katon alle.
Olemme äitini kanssa yhtä mieltä: tämä oli yllättävän hyvä! Käväisen vielä alakerran baarissa ennen kuin lähdemme ajamaan takaisin pohjoiseen. Tiskin vieressä on laatikollinen Paavo ja Vuokko -mukeja. Aika kalliita ovat, mutta jos yhden vaimolle tuliaiseksi?
PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.
