Tutkijan identiteetti elää ja muuttuu paitsi yksittäisen tutkijan oman uran myötä mutta myös tutkimusympäristön muuttuessa. Ehkä juuri politiikan tutkija on herkkä huomaamaan tällaisia muutoksia, kuten Politiikasta-lehden julkaisema aiempi juttusarja politiikan tutkijoiden kokemuksista antoi ymmärtää.

Kutsuimme viisi tutkijaa keskustelemaan tutkijan roolista ja identiteetistä muuttuneessa ja edelleen muuttuvassa maailmassa. Näkemyksiään kertovat vastaava päätoimittajamme Mikko Poutanen, professori Hiski Haukkala Tampereen yliopistosta, tutkimusprofessori Monica Tennberg Lapin yliopistosta, yliopistonlehtori Hannes Peltonen Tampereen yliopistosta ja tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen Turun yliopistosta.

Tutkijoiden urapolut ja siten roolit ja identiteetit ovat erilaisia. Politiikan tutkijan uravaiheisiin voi kuulua erilaisia asiantuntijarooleja, joissa työskennellään läheisesti vaikkapa valtionhallinnon kanssa, perinteisempiä tutkimus- ja opetustehtäviä tai epävarmuuden ympäröimiä lyhytaikaisia projekteja.

Kokemukset tutkijana toimimisesta ovat osin yhteneviä, mutta ne myös eroavat toisistaan. Näistä eroista ja yhteneväisyyksistä voidaan ammentaa näkemystä siitä, miten tutkijan identiteetti muodostuu paitsi jokaisen tutkijan omalla kohdalla myös laajemmassa, aikaan sidotussa kontekstissa, jossa suomalaisen korkeakoulutuksen kenttä on muuttunut tulospainotteisemman ja strategisesti ohjaillumman rahoitusmallin ja yliopistouudistuksen myötä.

Kun ajatellaan muutosta tutkijan roolissa lyhemmällä tai pidemmällä aikavälillä, mitä tutkijan identiteetti merkitsee?

Hiski Haukkala: ”Ennen kaikkea tutkijuus tarkoittaa minulle älyllistä itsenäisyyttä ja autonomiaa. Paavo Haavikko aikoinaan totesi, että ainoa tapa olla toimissaan vapaa on olla taloudellisesti riippumaton, toisin sanoen riittävän varakas, jotta ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä ja antaa niiden vaikuttaa haitallisesti tai rajoittavasti omaan toimintaan.

Tutkijan identiteetilläni olen koettanut rakentaa jotakin samanlaista: rohkeutta ja tiedollista ja taidollista pohjaa ajatella ja argumentoida itsenäisesti ja siten toimia tässä maailmassa mahdollisimman omaehtoisesti ja autonomisesti.”

Monica Tennberg: ”Olen toiminut tutkimustehtävissä vuodesta 1989 lähtien eikä minulla muuta ammatillista identiteettiä olekaan. Pienessä pohjoisessa yliopistossa tutkijuus merkitsee tilaa ja mahdollisuutta ajatella itsenäisesti ja kriittisesti.

Tutkijana oleminen on toki merkinnyt uran eri vaiheissa erilaisia asioita ja niiden yhdistelmiä – tutkimusta, opetusta ja ohjausta, projektityötä, esiintymisiä erilaisille yhteisöille, tiedeviestintää monin tavoin sekä rahoituksen hakua.”

Hannes Peltonen: ”Saattoi olla Kahlil Gibran, tai saattoi olla joku muu, joka totesi, että on jäänyt vain kerran sanattomaksi: silloin kun häneltä kysyttiin, kuka hän on. Ainakin itse ymmärrän tämän niin, että kysymys identiteetistä ei ole ehkä niin yksinkertainen kuin miltä se saattaa vaikuttaa ensisilmäykseltä. Me emme kävele jotkin laput otsassamme, eivätkä identiteetit ole meissä itsessämme, vaan ne rakentuvat ja ovat osa sosiaalista maailmaa.

Saatan olla platonilainen siinä mielessä, että ajattelen, että emme ’omista’ itseämme vaan olemme syntyneet, kasvaneet ja elämme joissakin yhteisöissä, ja täten myös identiteettimme muokkautuvat osana noita yhteisöjä. Huomaa monikko. Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.

”Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.”

Jos puhutaan tutkijan identiteetistä, tällöin viitataan tutkijayhteisöön, mutta mihin tutkijayhteisöön? Tutkijalla niitäkin on monia; tutkijat ovat jäseniä useissa eri yhteisöissä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Omalla kohdallani toisin myös esiin sen, että en ole ainoastaan tutkija, vaan tutkijuus on yksi osa yliopistonlehtorin tehtävääni Tampereen yliopistossa.

Tuohon tehtävään kuuluu monia muitakin osa-alueita ja yhteisöjä, jotka myös määrittävät identiteettiäni, enkä ole varma siitä, että tutkijuus on välttämättä keskeisin tai määrittävin tekijä, vaikka teenkin tutkimusta mahdollisimman paljon.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijuus näyttäytyy minulle osittain henkilökohtaisena ominaisuutena: se on sitä, että tunnustaa itselleen, että oma tietämys on vajavainen ja haluaa oppia ymmärtämään maailmaa aina vielä hieman enemmän.

Käytännössä tutkijuus on ulkoa annettu ja opittu muotti. Tohtorikoulutus ja yliopistoyhteisö opettavat, kuinka tutkijan tulee ajatella ja työskennellä tieteellisesti ja eettisesti. Tämä on olennainen osa tutkijaksi kasvamista. Mutta tänä päivänä ulkoa annettu malli sisältää myös ongelmallisia elementtejä.

Malli pyrkii kertomaan, millä Julkaisufoorumin tasoilla tutkijan tulee julkaista tutkimustaan, ja kehottaa olemaan jatkuvasti huolissaan julkaisuluettelon pituudesta ja sitaatioindeksin suuruudesta.

Koen, että tällainen ulkoinen paine toteuttaa tutkijuutta ’oikein’ ja ’strategisesti’ on suuri etenkin uran taitekohdissa, esimerkiksi siirryttäessä tohtorikoulutettavan positiosta tutkijatohtoriksi.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen uravaiheeltani nuori tutkija – väitellyt vasta vuonna 2018 – en voi oikeastaan puhua tutkijan identiteetistä omalta kohdaltani kuin lyhyellä tähtäimellä. Yleisesti ottaen sanoisin, että tutkijana toimiminen on itselleni tietynlainen velvollisuus toimia ja esiintyä ajattelun ammattilaisena.

Koen että etenkin nuoren tutkijan identiteetissä törmäävät vanhan sivistysyliopiston ideaalit, eli Hiskin mainitsemat älyllinen itsenäisyys ja autonomia, sekä toisaalta melko vahva vähintäänkin epäsuora ohjaus tuottaa ja kilpailla ulkoa asetettujen raamien puitteissa. Koen tältä osin tutkijan identiteetin nykyisen kehityssuunnan vähän ristiriitaiseksi.”

Kansainvälisyys on läsnä tutkimuksessa ja yliopistoissa, kuten on myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Suomalaisen tutkijan identiteetti on entistä vähemmän sidottu kansallisuuteen, koska kansainvälisyyttä odotetaan akateemisessa toiminnassa, mikä näkyy esimerkiksi liikkuvuuden vaatimuksissa.

Kansallisen ja kansainvälisen erottelussa ei ole järkeä, kun monen tutkijan työskentelykumppanit toimivat merten takana, projektikokoukset vedetään Skypellä ja julkaisut tähdätään kansainvälisiin huippulehtiin. Tietysti tämä on myös aika itsestään selvää, kun puhutaan kansainvälisten asioiden tai politiikan tutkimuksesta – vihjehän löytyy jo nimestä.

Samaan aikaan on esitetty huolia siitä, että suomenkielinen tutkimus vähenee juuri kansainvälisyyden – englannin lingua franca -aseman – takia. Etenkin julkisten yliopistojen tutkijoilla voidaan nähdä olevan suoranainen velvollisuus osallistua kotimaassaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Miten tutkija voi sovittaa roolinsa ja identiteettinsä kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä? Miten työskentely ulkomailla tai kansainvälisissä verkostoissa on muuttanut näkemyksiänne tutkijaidentiteetistänne tai -roolistanne?

Mikko Poutanen: ”Koska olen itse opiskellut tai työskennellyt pääasiassa englanninkielisesti vuodesta 2001 lähtien, näen oman ammattilaisidentiteettini kansainvälisenä. Kirjoitan yhdessä niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin tutkijoiden kanssa, mutta täytyy kyllä huomata, että kontaktini ovat äärimmäisen keskittyneitä angloamerikkalaiselle linjalle. Toimin kansainvälisesti mutta oikeastaan aika rajatussa kontekstissa.

Kannan ihan aitoa huolta suomenkielisen julkaisemisen asemasta, koska itse olen nuorena tutkijana malliesimerkki siitä, että kuluttaisin artikkelin kielenhuoltoon tarkoitetut rahat todennäköisemmin suomen- kuin englanninkielisen artikkelin tarkastuttamiseen!”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tavallaan jaottelu kansallisen ja kansainvälisen välillä on keinotekoinen. Tiede on väistämättä kansainvälistä ja ylirajaista. On hankala kuvitella sellaista aihetta, jota voisi tutkia täydellisessä kansallisessa tyhjiössä ilman ulkopuolelta lainattuja ideoita, teorioita ja metodeja.

Kokonaan toinen asia on sitten yleisö, ja tähän liittyy myös kysymys työn kielestä. Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti: missä aiheen ja menetelmien keskustelua käydään, missä tutkimuksella on erityistä merkitystä ja vaikuttavuutta ja mihin kontekstiin tutkija haluaa keskustelua viedä.

”Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti.”

Mitä tulee kansainvälisyyteen ja liikkuvuuteen, ne eivät ole yksi ja sama asia. Liikkuvuus tuntuu olevan nuorelle tutkijalle suorastaan elinehto, jotain, mitä urakehitys ja tietyt rahoitusinstrumentit vaativat. Liikkuvuudessa on paljon positiivisia puolia, yhteistyöverkosto kasvaa ja oppii uutta.

Mutta jos liikkuvuudesta tehdään uralla etenemisen tai rahoituksen hakemisen edellytys, seurauksena on se, että erilaisissa elämäntilanteissa olevat tutkijat eivät enää ole samalla viivalla.”

Hannes Peltonen: ”En tee tutkimusta passillani, joten tämä kysymys on ainakin itselleni hieman vieras. Tieteen tekeminen ei ainakaan omasta mielestäni riipu siitä, mikä on tutkijan kansalaisuus. Toki jokainen tutkija on osa jotakin kansallista järjestelmää, mutta ainakin minulle olisi vierasta ajatella, että jollakin lailla ’sovitan’ itseäni kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä.

Verkostoissani on ihmisiä, tutkijoita, joilla nyt vain sattuu olemaan jonkin tietyn maan kansalaisuus. Tärkeämpää kuin passi on se, että on jotakin mielenkiintoista sanottavaa tai jaettavaa muiden kanssa. Toki on huomattava, että kokemus eri maista, kulttuureista ja ihmisistä on rikastuttavaa, ja sillä on oma vaikutuksensa myös tieteen tekemiseen ja tutkimukseen perustuvaan opetukseen.

En kuitenkaan pysty erottamaan näitä omia kokemuksiani ’itsestäni’, koska ne ovat muokanneet minua tutkijana, tieteentekijänä ja opettajana.”

Monica Tennberg: ”Oma erikoisalani eli arktinen tutkimus on luonteeltaan sekä kansainvälistä että kansallista, joten näiden erottelu ei ole järkevää. Kansainvälinen, monitieteinen yhteistyö arktisissa hankkeissa on keskeinen osa työtäni ja varsin arkipäiväistä toimintaa. Minulla saattaa olla kolmekin Skype-kokousta päivässä eri tahojen kanssa.

Kansainvälisyys on myös arkipäiväistä minulle toisella tapaa. Työskentelen Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa, jonka henkilöstö on kansainvälistä (10–12 kansallisuutta edustettuna) ja työskentelykielemme on englanti. Kansainvälisyys voi siis olla hyvinkin kotikutoista.”

Hiski Haukkala: ”Oman urani aikana suomalainen tutkimuskenttä on kansainvälistynyt voimakkaasti. Kansainvälisyydestä on tullut luonteva osa työtä ja toimintakenttää, eikä se enää ole mikään erityinen ansio tai erikoisuus, paremminkin relevantin tutkimuksen ja toiminnan ennakkoehto. Tämä on tervetullutta kehitystä, sillä hyvä ajattelu ei kehity umpiossa.

Samalla tunnen kasvavaa huolta suomen kielen asemasta elävänä sivistyksen, opetuksen ja tieteen kielenä. Suomen kielen ja siten myös suomalaisen mielen raivaaminen kansainvälisen ajattelun tasolle ja paikoin jopa sen huipulle on ollut huikea saavutus pieneltä kansakunnalta. Tätä saavutusta ja ylipäätään kykyämme ajatella ja muodostaa uusia ajatuksia suomen kielellä meidän tulee varjella.

Hyvästä esimerkistä käy suomen kielen aseman jatkuva heikentyminen KATSEn konferensseissa: ei mielestäni ole liikaa vaadittu, että kukin edes kerran kolmessa vuodessa kirjoittaisi jotakin suomeksi. Itse asiassa esitän haasteen, että näin jatkossa olisi. Samalla saataisiin tervetullut suolapulssi materiaalipulasta kärsivää suomenkielistä julkaisutoimintaa elvyttämään.”

Toinen kansainvälisyyden ohella painotettu seikka etenkin rahoitushakemuksissa on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkijan edellytetään aktiivisesti tuovan tutkimustietoaan esille.

Tutkimustiedon kysyntä esimerkiksi valtionhallinnossa tuntuu kasvaneen samoin kuin niin sanottujen policy advisory -roolien merkityskin. Mitä annettavaa tutkijoilla on esimerkiksi valtionhallinnolle, ja millainen se suhde oikein on?

Hiski Haukkala: ”Tutkimuksen ja politiikan teon välinen suhde on jännitteinen, usein hankalakin. Se on tätä sekä oikeista että osin vääristä syistä. Tutkimuksen lähtökohtainen kriittisyys luo jännitteen maailmoiden välille ja näin pitää ollakin.

Olen toiminut paljon yhteistyössä virkamiesten kanssa ja ollut itsekin sellainen. En usko, että virkamies tai edes poliitikko kritiikistä sinänsä hermostuu, mutta jos syntyy vaikutelma, että kritiikki ei edes pyri ymmärtämään politiikan tekijän vaikuttimia ja pyrkimyksiä, voi reaktio olla toisenlainen.

Itse pidän maailmojen välistä vuorovaikutusta molempia osapuolia rikastavana ja tärkeänä. Oma ratkaisuni, osittain sattumien mahdollistama sellainen, on ollut laipioida urani yhtäältä politiikkarelevanttiin toimintaan ja sitten omaehtoisempaan akateemiseen tutkimustoimintaan. En ole ehkä aivan urani alkuvuosia lukuun ottamatta pyrkinyt tekemään erityisen politiikkarelevanttia tutkimusta, vaan olen ajatellut, että asiantuntemukseni suodattuu diffuusimmin vuorovaikutuksen ja oman suoremman toimintani kautta.

Suoraan sanoen en itse koe VN-TEAS-tyyppistä tilaustutkimusmallia toimivaksi ratkaisuksi vuorovaikutukselle. Päinvastoin, koen sen ongelmalliseksi tieteen keskeisen arvon, vapauden, kannalta. Sen sijaan toivoisin, että muunlainen hyvähenkinen vuorovaikutus maailmoiden välillä parantuisi.

Tämän tulisi pitää sisällään ’sarana-funktion’ sujuvoittamisen suuntaan ja toiseen. Tällä olisi varmasti etenkin Suomen-kaltaisessa pienessä maassa suotuisa vaikutus sekä poliittisen päätöksenteon että sitä koskettelevan tutkimuksen laatuun.”

Monica Tennberg: ”Olen ollut mukana hankkeissa, joissa on rahoittajan toiveita noudattaen laadittu kunnianhimoisia suunnitelmia tiedeviestinnän ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen. Ja niitä on toteutettukin suunnitelmien mukaisesti.

Olen kuitenkin pettynyt, jos suoraan asian ilmaisen, vastapuoleen. Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.

”Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.”

En näe siis itseäni jatkossa soittamassa puhelimella kansanedustajille, kuten eräs viestintäkonsultti hankkeen pakollisessa koulutuksessa ehdotti toimivaksi tavaksi saattaa tutkimustietoa päättäjille.”

Hannes Peltonen: ”Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhutaan paljon, mutta ainakin minusta vaikuttaa siltä, että tuota keskustelua käydään kovin lyhyen aikajänteen varjossa. Oma tärkein ’yhteiskunnallinen vaikuttamiseni’ koskee opetustani.

Jos minun pitää mainita yksi asia, jonka luulen olevan toimintani merkittävin anti, se on se, että autan itseäni nuorempia sukupolvia ajattelemaan kriittisemmin tuon käsitteen rakentavassa merkityksessä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa tietoa, mutta lähes yhtä tärkeää on jakaa sitä. Tämä voi tapahtua vaikkapa luentosaleissa, valiokunnissa tai osallistumalla julkiseen keskusteluun. Työpaikallani on ohjenuorana, että silloin kun tutkijalla on annettavaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun, niin silloin siihen myös osallistutaan.

Tutkijalla on kuitenkin koulutuksensa puolesta taito ajatella kriittisesti, nähdä laajoja asiayhteyksiä ja perustaa lausuntonsa tutkittuun tietoon, joten kärjistäen voisi sanoa, että tutkijalla on jopa jonkinasteinen moraalinen velvollisuus osallistua ja vaikuttaa.”

Mikko Poutanen: ”Itse uskon voimakkaasti tutkimustiedon merkitykseen yhteiskunnassa ja yleistajuisen tiedejulkaisemisen demokraattiseen voimaan, enkä siis ainoastaan oman vastuutehtäväni takia. Parasta, mitä tutkija voi tarjota yhteiskunnalliseen keskusteluun, on näkökulmia, jotka voivat paaluttaa jonkinlaista ymmärrystä faktatiedosta, vaikka lopullista totuutta tiede ei annakaan.

Tutkimustieto voi parhaassa tapauksessa laajentaa muutoin julkisessa keskustelussa kapeaksi jäänyttä poliittista mielikuvitusta yhteiskunnallisten asioiden tilasta ja mahdollisista ratkaisuista.”

Mitä enemmän tutkijat tulevat esiin julkisuudessa tutkimustiedon kanssa, sitä vihamielisemmin jotkut suhtautuvat tutkijoiden käsitettyyn puolueellisuuteen. Tästä on nähty esimerkkejä paitsi vähättelevänä valtiojohdon kommentteina mutta myös tutkijoita vastaan suunnattuna suoranaisena vihapuheena.

Tuntuu siltä, että tutkijalta vaaditaan kohtuutonta puolueettomuuden tai neutraaliuden ylläpitämistä jopa tilanteissa, joissa tutkimustulokset puoltavat normatiivisia lausuntoja esimerkiksi harhaanjohtavasta poliittisesta puheesta. Miten tutkija voi suhteuttaa roolinsa ainakin näennäisesti polarisoituvassa maailmassa?

Mikko Poutanen: ”Tässä ollaan mielenkiintoisella tavalla keskeisten yhteiskunnallisten instituutioiden auktoriteetin kyseenalaistamisen äärellä. Yliopistot instituutioina asetetaan samaan sarjaan politiikan ja median kanssa toimijoina, joiden toiminta nähdään jotenkin puolueellisena, vähintään vallitsevan tilanteen kannalta.

Tiedettähän haastetaan lähtökohtaisesti sen sisältä: tiedeyhteisö pyrkii aktiiviseen itsereflektioon ja kohti parempaa ymmärrystä korjaavien liikkeiden kautta. Emme ole niin tottuneita sen ulkopuolelta tuleviin haasteisiin. Uskon, että tiedeyhteisö tukee pääosin omiaan vihapuheen edessä, kuten kuuluukin, mutta tuntuu siltä, että emme oikein kykene artikuloimaan omaa asemaamme selkeästi.

Mietin usein itsekin, että onko yliopisto kuin huomaamattaan asemoitunut puolustamaan jotenkin teknokraattista yhteiskuntajärjestystä.

Kuitenkin haluan korostaa, että nuorena tutkijana koen väitteet elitistisistä norsuunluutorni-tutkijoista absurdeiksi. Politiikasta-lehden entinen päätoimittaja Johanna Vuorelma totesi hiljattain Helsingin Sanomien jutussa, että määräaikaiset työsuhteet ja taloudellinen epävarmuus ovat tutkijoille arkipäiväistä – kuten se on monelle muullekin.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Alkuvuodesta Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kritisoitiin sitä, että tieteen teosta on tullut julkisuuspeliä ja yksinkertaistavaa twiittitiedettä. Tutkijat ramppaavat mediassa antamassa lausuntoja oman spesifin tutkimusaiheen liepeiltä, eivät sen ytimestä, ja kirjoittajan mukaan sitten ’kun näiden ”dosenttien” lausunnot osoittautuvat vääriksi, tieteen uskottavuus kärsii.’

Tässä kirjoituksessa oli paljon sulateltavaa. Mikä alkoi aiheellisena huolena – tieteellisen tiedon esittäminen yksinkertaistetusti ja huomiohakuisesti – päättyi mediassa esiintyvän tutkijan pätevyyden ja asiantuntijuuden kyseenalaistamiseen. Väittäisin, että tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on nimenomaan tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja että tutkijat yleensä suoriutuvat tästä tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.

”Tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja tutkijat yleensä suoriutuvat tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.”

Henkilökohtaisesti kannatan vaatimusta, että tutkijan tulisi pyrkiä esiintymään mahdollisimman puolueettomasti ja neutraalisti. Se ei tarkoita sitä, etteikö voi osoittaa ongelmakohtia tai sanoa ääneen, jos data antaa selkeitä suuntaviivoja ja siitä voi johtaa politiikkasuosituksia.”

Hannes Peltonen: ”Kysymys sisältää osin ongelmallisen asetelman. Ei ole olemassa jotakin täysin neutraalia ja objektiivista puhetta. Lisäksi eri kieliopit pakottavat meidät ilmaisemaan asioita ja itseämme vain tietyillä tavoilla. Sama koskee tutkimusta.

Mikään tutkimus ei ole ’neutraali’ tai ’objektiivinen’ jossakin universaalissa ja ajattomassa merkityksessä, vaikka näin ehkä opetetaan tai annetaan ymmärtää. Valintoja ja tulkintoja tehdään aina, ollaan sitten tekemisissä kuvien, sanojen tai numeroiden kanssa. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että mikä vain voi olla mitä vain.

Joidenkin tutkimusaiheiden kanssa on suurempi riski, että muutkin kuin tutkijat ovat kiinnostuneita työn tuloksista. Tuo kiinnostus ei ole aina mairittelevaa, vaan se voi johtaa valitettavasti jopa vaarallisiin kanssakäymisiin. Oman integriteettinsä vuoksi tutkijan tulee perustella väittämänsä hyvin. Hänellä ei kuitenkaan ole valtaa vaikuttaa siihen, miten muut tulkitsevat hänen esille tuomiaan asioita tai kuinka he niihin reagoivat, eikä täten kannata olla naiivi.

Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää minkään mahdollisen vihapuheen tai muun aggression oikeutuksena. Pidän rohkeina niitä tutkijoita, jotka uskaltavat tarttua arkoihin aiheisiin eivätkä jätä työnsä tuloksia pöytälaatikkoon tai vain samaa tutkivien tietoisuuteen.”

Monica Tennberg: ”En ole ollut kovinkaan paljon julkisuudessa enkä ole törmännyt vihapuheeseen ainakaan tähän mennessä. Pikemminkin näen ongelmana arktisen tutkimuksen piirissä, että julkisuus kohdistuu ja erityisesti media kiinnostuu eksoottisista arktisista ilmiöistä ja nostaa niitä esiin arkipäiväisten mutta vaikeiden ilmastonmuutokseen ja taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvien kysymysten kustannuksella. Mediassa myös esitetään joskus arktisista yhteiskunnallisista kysymyksistä varsin yksinkertaistettuja näkökulmia.”

Hiski Haukkala: ”Tutkijan tulee puhua siitä, minkä hän tuntee. Parhaiten hän voi tuntea sen, mitä on tutkinut tai ainakin pitkään ja järjestelmällisesti muutoin pohtinut tai harrastanut. Minusta rohkein ja samalla tärkein lause, minkä asiantuntija voi julkisuudessa sanoa, on ’en tiedä’. Itse tunnen automaattisesti vetoa asiantuntijuutta kohtaan, joka ymmärtää ja tarvittaessa myös artikuloi rajansa. Pyrin itse tuomaan nämä rajat omassa toiminnassani aktiivisesti esiin.

Olen kokenut median asiantuntijoihin kohdistuvan tyylin tai logiikan muuttuneen oman urani aikana merkittävästi. Kokemukseni on, että aiemmin oli helpompi tunnistaa itsensä ja sanomansa median lopputuotteista. Nykyään moni media on saalistavampi: haetaan kohua tai klikattavaa otsikkoa asiantuntijankin sanomisista.

Lähtökohtaisesti tutkijan mielipiteet ovat vain mielipiteitä siinä missä muutkin, mutta pitäisin kuitenkin mahdollisena, että ainakin ajassa taaksepäin katsoen asiantuntijoilla on asiantuntemuksensa piiriin kuuluvissa asioissa keskivertoa huomattavasti paremmat edellytykset kontekstualisoida ja kommentoida asioita (sen sijaan ennustamisen suhteen asiantuntijoiden rekordi ei ikävä kyllä ole kovin hyvä).

Normatiivisten kantojen ottaminenkin voi tulla kyseeseen, mutta silloin tutkijan täytyy hyväksyä se, että hän asettuu mahdollisesti kovallekin kritiikille alttiiksi. Ihmiset eivät enää tunne asiantuntijoita kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin ehkä aiemmin, tai ainakin kynnys tarttua asioihin, pahimmillaan jopa henkilöihin, on laskenut. Ylipäätään keskustelukulttuurimme vaatisi ryhtiliikettä: ihmisiä pitää aina kunnioittaa, vaikka näkemyksistä ei oltaisikaan samaa mieltä.”

Suomessa korkeakoulutuksella on jo pitkät perinteet. Yhteiskunta on muuttunut, ja silloin tutkijan identiteetti, joka on rakentunut parikymmentä vuotta sitten, saattaa ymmärrettävästi olla melko erilainen kuin identiteetti, johon nuori tutkija on kasvanut 2010-luvulla tai kasvaa 2020-luvulla.

Esimerkiksi vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta seuranneet muutokset muokkasivat paitsi korkeakoulujen roolia ja identiteettiä, myös tutkijoiden roolia ja identiteettiä, mutta kenties tavoilla, joita oli välittömästi vaikea artikuloida.

Voidaanko näin kymmenen vuoden jälkeen jälkiviisaina havainnoida joitain muutoksen keskeisiä piirteitä? Ja miten oma tutkijan identiteettinne suhtautuu yhtäältä vanhempiin ja toisaalta nuorempiin tutkijapolviin? Millaisia rooleja huomaatte omaksuvanne tässä suhteessa?

Hiski Haukkala: ”Ihminen on aina aikansa ja paikkansa, kulttuurisen kontekstinsa tuote tai ainakin sen heijaste. Oma sukupolveni oli ensimmäinen EU-sukupolvi. Ei liene liioiteltua sanoa, että lähes koko minun sukupolveni ura on kulkenut EU:n merkeissä.

EU on muokannut yksittäisten urien lisäksi koko suomalaista yliopistokenttää. Tutkintorakenteita on muokattu Bolognan prosessin myötä. Kansainvälistyminen on lisääntynyt ja jatkuu edelleen voimakkaana. Myös laajempi taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros on vaikuttanut: Yliopistojen taattua perusrahoitusta on karsittu ja tilalle on tullut kilpaillun ja lyhytkestoisemman rahoituksen merkityksen voimakas kasvu.

Myös yliopistoihin asetetut odotukset ja vaatimukset ovat kasvaneet: halutaan nopeampaa ja suurempaa tai suorempaa vaikuttavuutta. Johtamiskulttuuri niin ikään on muuttunut. Moni kokee nämä muutokset Juha Siltalaa lainatakseni ’työelämän huonontumisen lyhyenä historiana’.

”Koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia.”

Silti kaikki on suhteellista ja itse paljon muita töitä tehneenä koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia. Ja nämä ovat mielestäni yliopiston ja tutkijan ydintehtävät ja jopa velvollisuudet kansa- tai ihmiskunnan edessä: ajatella, tutkia, oppia ja opettaa relevantteja asioita.

On selvää, että toisten rahoilla toimiessaan yliopistoväki ei voi koskaan relevanssin kriteereitä täysin omaehtoisesti asettaa, mutta olisin valmis antamaan paljon nykyistä suuremman työrauhan ja resursoinnin yliopistoille. Mielenkiintoisesti toimintani hallinnossa on tehnyt minusta aiempaa radikaalimman tieteen vapauden suhteen.”

Monica Tennberg: ”En sitä aloittaessani tiennyt, mutta nyt tiedän, että oma tutkijanurani alku osui aika hyvään aikaan. Aloitin työt assistenttina Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa vuonna 1992 ja työt ovat siitä lähtien jatkuneet keskeytyksettä.

Tosin vakinainen työntekijä minusta tuli vasta vuonna 2011 eli lähes 20 vuoden työuran jälkeen. Kun seuraan nuorempien kollegojen tilannetta, huomaan, että urapolut eivät ole lainkaan niin suoria ja ongelmattomia kuin ennen.

Työ saattaa koostua erilaisista tutkimus-, opetus- ja projektitehtävien jaksoista työttömyysjaksojen lisäksi. Ymmärrän hyvin, että tässä tilanteessa nuorempi sukupolvi miettii uramahdollisuuksia yliopiston ulkopuolella.”

Hannes Peltonen: ”Tässä yhteydessä lienee hyvä kerrata lyhyesti oma akateeminen urani. Lähdin 1990-luvun loppupuolella opiskelemaan Sussexin yliopistoon, vietin vuoden Konstanzin yliopistossa ja viimeistelin BA-tutkintoni Brightonissa. MA-tutkintoni suoritin Aberystwythissä, minkä jälkeen tein väitöskirjani Firenzessä European University Institutessa. Italiasta siirryin Etelä-Koreaan, jossa olin Assistant Professor -nimikkeellä kahdessa arvostetussa yliopistossa. Vuonna 2011 muutin Soulista Rovaniemelle toimiakseni yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa.

Täten suomalainen yliopistomaailma on tullut minulle läheisesti tutuksi vasta tuon yliopistolakiuudistuksen jälkeen, kun taas oma käsitykseni tutkijuudesta, akateemisesta maailmasta ja yhteisöstä ja näiden toiminnasta on muokkautunut monien eri yliopistojen ja akateemisten yhteisöjen kautta puhumattakaan siitä epäsuorasta vaikutuksesta, joka juontuu muiden kokemusten oppimisesta. Muut voivat siis paremmin vastata kysymykseen suomalaisesta yliopistomaailmasta ja sen muutoksesta viime vuosikymmenien aikana.

Minulle itselleni on muodostunut välittömiä suhteita varttuneempiin tutkijoihin, ja he ovat olleet valmiita antamaan omaa aikaansa esimerkiksi tekstieni kommentoimiseen. Yleisesti allekirjoittaisin osin eteläkorealaiseen kulttuuriin liittyvän käsityksen siitä, että (sosiaalisesti) vanhemmilla on tietynlainen velvollisuus huolehtia (sosiaalisesti) nuoremmista. Tosin en jaa tuohon kulttuuriin kuuluvaa valta-asetelmaa, ja olenkin kannustanut itseäni nuorempia tutkijoita olemaan itsenäisiä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Vuonna 2016 Oulussa vaihdoin kuulumisia nyt emeritusasemassa olevan professorin kanssa. Väitöksestäni oli kulunut noin vuosi ja puhe kääntyi kuin itsestään kipuiluuni lyhyiden työpätkien, kilpailun ja epävarmuuden kanssa. Tästä keskustelusta opin, että samojen asioiden kanssa on painittu ennenkin.

Ilmiö on myös kansainvälinen, ei vain suomalainen. Tohtoreita tuotetaan enemmän kuin mitä yliopistot ja muut tutkimuskeskukset pystyvät nielaisemaan. Ongelma on siinä, että moni meistä on valinnut tohtorinkoulutuksen tavoitteenaan akateeminen ura ja tuon tavoitteen toteutuminen näyttäytyy hyvin sattumanvaraiselta, arpapeliltä.

Kun keskustelen samassa uravaiheessa olevien tutkijoiden kanssa, kyynisyys on välillä käsinkosketeltavaa. Neuvot, kuten ’tee enemmän, tee paremmin’ ovat hyvää tarkoittavia, mutta vahingollisia loppuun palamisen kynnyksellä kamppailevalle tutkijanalulle.

Toisaalta me olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on internetin laajuudelta mahdollisuuksia saada vertaistukea ja tietoa vaikkapa henkisestä kuormituksesta, mielenterveysongelmista, huijarisyndroomasta ja niin edelleen. Henkilökohtaisesti olen myös saanut paljon neuvoja ja aitoa välittämistä vanhemmilta kollegoilta ja toivon, että voin joskus laittaa hyvän kiertämään nuoremmille.”

Mikko Poutanen: ”Koska aloitin väitöskirjatutkijana vasta 2013, peilaan muutoksia omiin odotuksiini akatemiasta ja tutkijan identiteetistä. Olin työskennellyt kuusi vuotta yksityissektorilla ennen paluuta yliopistolle, ja palattuani olin yllättynyt tai jopa pettynyt huomattuani tiettyjen yrityselämän patologisten toimintatapojen löytyvän myös yliopistosta. Olin kuvitellut, että yliopisto olisi ollut jotenkin näiltä suojattu.

Korkeakoulutusta koskeva tutkimuskirjallisuus on huomannut selkeän muutoksen yleisessä toimintakulttuurissa ja yliopiston roolin hahmottamisessa omakuvaa myöten. Yliopisto toimii työvoimaan uudelleenkouluttajana työmarkkinoiden tarpeisiin, innovaatiomyllynä, yritysyhteistyön kiihdyttämönä ja kansantalouden kasvattajana. Yliopisto instituutiona on muuttunut ja muuttuu yhä, ja se vaikuttaa myös sen piirissä kasvavan tutkijan identiteettiin ja rooliin.

”Vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Vaikka jotkin näistä rooleista voivat myös toimia yliopiston hyväksi, näen nämä kaikki instrumentaalisina rooleina, jotka ovat karanneet melko kauaksi sivistysyliopiston ideaaleista. Itse pidän tätä kehityskulkua huolestuttavana, etenkin nuorten ja tulevien tutkijapolvien osalta, jotka astuvat äärimmäisen kilpailulle työmarkkinoille niin työpaikkojen kuin rahoitusinstrumenttienkin osalta. Uskon, että vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Muuttunut on myös tutkijoiden suhtautuminen julkaisemiseen. Suomalaisten yliopistokirjastojen neuvottelut tiedekustantaja Taylor & Francisin kanssa päättyivät tammikuussa 2019 ilman sopimusta. Vuonna 2017 neuvoteltiin Elsevierin kanssa ja sopimukseen päästiin, joskin se oli suomalaisille kirjastoille melko kallis ratkaisu, mikäli tarkastellaan julkaisijakohtaisia kustannuksia.

Tiedejulkaisemisesta suuri osa koostuu ilmaisesta työstä, jota tekevät kirjoittajat, arvioitsijat ja toisinaan myös toimittajat. Siksi korkeat tilausmaksut, joilla tämän ilmaisen työn tarjoavat pääsevät käsiksi työnsä tuloksiin, koetaan usein epäoikeudenmukaisiksi. Viime vuosien koulutusleikkaukset eivät myöskään ole jättäneet suomalaisille kirjastoille merkittävästi tilaa neuvotella hinnasta.

Miten tulevaisuuden tiedejulkaiseminen rakentuu kasvavassa paineessa julkaista yhtäältä korkean Jufo-luokituksen kansainvälisissä tiedelehdissä mutta toisaalta rahoitusinstrumenteissa korostuvissa open access -julkaisukanavissa?

Mikko Poutanen: ”Ongelma on selvä ja kehittynyt pitkään. Vaikka teoriassa tutkijat voisivat protestoida tiedekustantajia vastaan kieltäytymällä toimimasta lehdissä minkäänlaisessa roolissa, akateemiset luottamustehtävät ovat yhä melko arvostettuja. Kansainväliset isot julkaisijat ovat myös keskeisiä julkaisufoorumeita, joilla tutkija meritoituu.

Tässäkin tilanteessa korostuu ulkoinen muutos tiedeyhteisön toimintatapoihin. Yhtenäistä ja tehokasta vastausta on vaikea löytää, kun vastakkain asetetaan kaikille ongelmalliset rakenteet mutta yksittäisen tutkijan omaan uraan liittyvät intressit. Syntyy ikään kuin akateeminen ’vangin dilemma’.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tämä on erittäin vaikea kysymys. Tieteen tulosten avoin saatavuus on lähtökohtaisesti hyvä ja kannatettava tavoite. Pidemmän päälle sen toteutumisen edellytys ei voi olla se, että rahoittajat, yliopistot, kirjastot ja tutkijat maksavat yhä suurempia summia avoimesta julkaisemisesta.

”Tästä umpikujasta ei ole ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Viime aikoina kasvava trendi on ollut se, että tutkijat ovat ottaneet onnen omiin käsiinsä ja perustaneet open access -julkaisuja, mutta en ole varma, onko tämäkään kestävä ratkaisu. On myös selvää, että epävarmoissa asemissa olevien yksittäisten tutkijoiden on hankala potkia sellaista systeemiä vastaan, jossa julkaisukanavan valinnassa ensisijaisia kriteereitä tulisi olla Jufo-luokitus tai impact factor. En usko, että tästä umpikujasta on ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Hannes Peltonen: ”Tähän ei liene yhtä selkeää vastausta, koska eri toimijoilla on hyvin erilaiset intressit, eikä intressien harmonia liene mahdollinen. Olen pohtinut, milloin riittävän vaikutusvaltaiset yliopistot osoittavat rohkeutta ja yksinkertaisesti sanoutuvat irti tästä leikistä ja panostavat keskenään omiin julkaisukanaviinsa.

Muutos lienee tulossa, mutta kriittistä massaa ei ole vielä saavutettu. Ehkä se saavutetaan joskus lähitulevaisuudessa. Sillä välin nykyiseen järjestelmään leivotut riippuvaisuussuhteet jatkavat toiminnan ohjaamista. Henkilökohtaisesti pyrin julkaisemaan siellä, missä se on mielestäni järkevintä, osin seuraten Jufo- tai SSCI-luokituksia, osin unohtaen ne.

Toki rationaalinen pelaaja oppisi pelin luonteen ja sen oikut pyrkimyksessään maksimoida oma menestyksensä tuon järjestelmän sanelemilla ehdoilla. Omasta mielestäni elämässä on muutakin kuin rationaalinen maksimointi, ja se koskee myös omaa käsitystäni roolistani osana tiede- ja opetusyhteisöjä.”

Monica Tennberg: ”Tutkijat ovat tässä suhteessa hyvin erilaisissa tilanteissa ja joutuvat tekemään itselleen sopivia, uravaiheeseen liittyviä ratkaisuja ottaen huomioon akateemisen maailman ja julkaisutoiminnan realiteetit. Olen erittäin pettynyt Lapin yliopiston ratkaisuun lopettaa kustannustoiminta, Lapin yliopistokustannus.

Se oli tärkeä avoin kanava suomen- ja englanninkieliselle pohjoista koskevalle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Mielestäni on sulaa hulluutta pakottaa arktisista ja pohjoisista asioista kirjoittavat tutkijat kirjoittamaan englanniksi, jos haluaa julkaista kansainvälisesti tai sitten julkaista muiden kaupallisten, suomalaisten kustantajien avulla ja heidän hyväkseen, jos suomeksi haluaa kirjoittaa.”

Hiski Haukkala: ”Pohdin paljon akateemisen julkaisemisen mielekkyyttä nykyään. Kannustimet painottavat liikaa määrää laadun kustannuksella. Myös pirstoutuvassa ja lyhytjänteisemmäksi muuttuvassa informaatiotilassa monet perinteisen julkaisemisen muodot tuntuvat raskailta, hitailta ja kankeilta.

Silti julkaisuilla on edelleen merkittäviä funktioita sekä tutkimustiedon raportoinnin välineinä että tieteellisen pätevöitymisen etappeina ja indikaattoreina. Jotenkin oireelliselta tuntuu, että merkittävä osa edelleen tenhoavalta tuntuvasta kansainvälisen politiikan tutkimuksesta on vuosikymmenten takaa; ajalta ennen nykyistä tulospainekulttuuria. Vaikka teemat ovat muuttuneet (tai osin palaamassa), näistä kirjoista huokuu kiireettömämpi perehtyminen ja sitä kautta yksinkertaisesti parempi ajattelu.

Tässä on jonkinlainen aikamme paradoksi: maailman ja sen asioiden syklien nopeutuessa tutkijoiden tulisi hidastaa kulkuaan. Fast-thinkingin sijaan tarvitaan slow-thinkingia. Ylipäätään kaipaamme kipeästi parempaa ajattelua. Tämä taipuu huonosti nykyiseen ’tulos tai ulos’ ja ’anna rahat ja henki’ -ajatteluun.”

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta on kuitenkin mahdollista pohtia oman tutkijaidentiteettinsä rakentumista jatkossa. Millainen siis on tutkijan tulevaisuus Suomessa?

Hiski Haukkala: ”Toivottavasti tutkijan tulevaisuus on Suomessa. Liian moni on lähtenyt tai on lähtemässä ja liian harva palaa tai on tänne muutoin hakeutumassa. Pienen kansakunnan huikea vahvuus ja viisaus on ollut kehittää kyky ottaa koko maailma ja kaikki sen ilmiöt omaehtoisesti haltuun, tehdä ne myös ymmärrettäviksi omalla kielellä omalle kansalleen ja osallistua näitä asioita koskevaan keskusteluun kansainvälisesti samalla, kun se sanallistaa myös oman tilamme muille ymmärrettäväksi. On kansallinen tragedia, mikäli annamme tämän kyvykkyyden omin toimin tai valinnoin rapautua.

Silti olen optimisti. Sarkaa on ja näen nousevassa polvessa paljon potentiaalia. Haaste on jonkinlaista perusturvaa ja yleistä elämän perspektiiviä antavien näkymien tarjoaminen uran alussa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ennennäkemätön tilanne, vaan olen itsekin aikanani joutunut sinnittelemään ’päivärahatutkijana’ pelkän työttömyyskorvauksen varassa.

Tietyllä tapaa tutkijan uran alussa toimii armoton leikkuri, jonka vain kaikkein intohimoisimmat ja innokkaimmat usein läpäisevät. Tämä on yhtäältä hyvä asia, sillä intohimoa ja heittäytymistä tutkijuus juuri vaatiikin. Leikkuri ei, kuten ei elämä yleensäkään, kuitenkaan ole oikeudenmukainen, vaan sattumalla ja myös onnella on usein näppinsä pelissä. Kaikkein lahjakkaimmat tai ahkerimmat eivät aina välttämättä menesty saati pääse huipulle.

”Tiede on siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Tiede on kuitenkin siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Monica Tennberg: ”Tutkijan tehtävässä onnistuminen vaatii nykyään ja varmaan tulevaisuudessakin monipuolisia taitoja ja tietoja. Esimerkiksi tutkimusprofessorina toimiminen edellyttää jatkuvaa rahoituksen hakua ja projektien hallintaa. Parhaimmillaan tai pahimmillaan minulla on ollut viidestä kuuteen projektia käynnissä samanaikaisesti.

Ei siis riitä, että on jonkin asian asiantuntija ja tuottaa siitä tietoa, vaan pitää pystyä toimimaan kansainvälisissä, monitieteisissä hankkeissa (viimeksi minulla oli hankkeessa noin 180 tutkijaa), koordinoida sekä tutkimustoimintaa että sen hallintoa, ymmärtää projektien taloutta ja raportointia sekä olla aktiivinen yhteiskunnallinen tiedeviestijä hankkeen tuloksista, ja niin edelleen.”

Hannes Peltonen: ”Tutkimuksen tulevaisuus Suomessa riippuu paljolti poliittisista tuulista. Niihin tutkijat voivat toki vaikuttaa ainakin muutamalla eri tavalla. Yksi tapa lienee jatkaa nykyistä trendiä, jossa tutkijat ovat enemmän osana medioissa ja muualla tapahtuvaa julkista keskustelua kuin ehkä vuosikymmen sitten.

Ehkä kysymykseni olisi seuraava: jos tiedettä ja sen tekemistä kohdellaan kuin jotakin teollisuudenhaaraa, kannattaisiko tieteentekijöiden lobata etujensa puolesta kuten muutkin teollisuudenhaarat? Toki liitot tekevät työtään, mutta se ei ainakaan leikkausten valossa näytä onnistuneen kovin hyvin.

Joskus saattaa miettiä, tuliko tehtyä oikeita ratkaisuja. Miten elämä tai ura olisi kehittynyt, jos olisikin tehnyt jonkin toisen ratkaisun jossakin kohtaa? Tällainen reflektio saattaa auttaa esimerkiksi pohdinnassa siitä, mitä tehdä tai mitä neuvoa noudattaa nyt. Riskinä on, että reflektio muuttuu katumukseksi – miksi tein niin enkä näin; jos olisin tehnyt noin, sitten kaikki olisikin paremmin.

Jos jostakin syystä päätyy tuonkaltaisiin ajatuksiin, on hyvä muistaa, että jälkiviisaus on sitä parasta viisautta, kun taas toiminta tapahtuu aina ajassa ja kontekstissa, rajatuilla resursseilla ja epätäydellisen tiedon valossa. Me emme voi tietää, onko jokin päätös ’oikea’ kuin vasta jälkikäteen, mahdollisesti vasta hyvin pitkän ajan jälkeen, ehkä vasta silloin, kun voimme peilata koko elämänprojektiamme.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Palaan lopuksi kysymykseen tohtoreiden työllistymisestä. Tutkimusten mukaan kyse ei ole siitä, että tohtorit eivät työllisty, vaan siitä, että kaikki eivät voi työllistyä yliopistoihin. Lisäksi lähtökohdat eivät ole yhtäläiset, sillä samainen tutkimus osoittaa, että naiset ja etenkin apurahalla tohtorintutkintonsa suorittaneet kohtaavat muita enemmän vaikeuksia työllistymisessä.

Kun tämän kaiken ottaa huomioon, on terveellistä omaksua Hanneksen näkökanta siitä, että tutkijuus on ennen kaikkea työidentiteetti. Toki se on vahva ja mielekäs sellainen, mutta ainakin toivon, että jos se otetaan pois, niin jokin muu identiteetti jää myös jäljelle.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen niin sanotusti akateeminen paluumuuttaja, koen että oma roolini on sidottu voimakkaasti korkeakoulutuksen tulevaisuuteen. Palattuani yliopistolle hakeuduin paitsi ammattiyhdistystoimintaan mutta myös luottamusmieheksi, vaikka en ollut yliopistolla kuuteen vuoteen käynyt. Oma kuvani tutkijan roolista on kokonaisvaltainen: se ei voi olla ’vain’ tutkimusta ja opetusta.

Erilaiset akateemiset vastuutehtävät kuuluvat asiaan, vaikka ne monesti tehdään kaiken muun ohella kauheassa kiireessä ja paineessa. Tällä hetkellä minulla on seuraavaksi kahdeksi vuodeksi rahoitusta, mutta koen silti, että tulevaisuuteni vaikuttaa hyvin epävarmalta, ja se on henkisesti aika kuluttavaa.

Tutkijoita uhkaa jatkuva saavutusten perässä juokseminen, kilpajuoksu, jonka palkintona on työuupumus. Kun rahoituslähteitä ja paikkoja on vähän, vaatimukset alkavat herkästi hilautua kauemmas ja etenkin nuorten tutkijoiden ulottumattomiin. Olen alkanut kutsua tätä ’saavutushiipimäksi’, eli englanniksi achievement creep, kun tuntuu, että asetettuja vaatimuksia on mahdoton saavuttaa.”

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura Katse ry:n KATSE 2019 -konferenssi järjestettiin 18–19. tammikuuta 2019. Tämä kirjoitus perustuu konferenssissa pidettyyn tutkijoiden paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli ”Tutkijan rooli ja identiteetti”. Keskusteluun osallistuivat kirjoittajat professori Hiski Haukkala (Tampereen yliopisto), tutkimusprofessori Monica Tennberg (Lapin yliopisto), yliopistolehtori Hannes Peltonen (Tampereen yliopisto), tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen (Turun yliopisto) sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen paneelin puheenjohtajana.

Julkaisu Politiikasta-raati: Tutkijuus muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastonmuutoksen hallinta perustavanlaatuisena instituutiona

Kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan mukaan on olemassa joitakin perustavanlaatuisia kansainvälisiä instituutiota. Näillä instituutioilla ei tarkoiteta kansainvälisiä organisaatioita vaan tietyistä säännöistä ja toimintatavoista muodostuvia instituutioita.

Osa kansainvälisistä instituutioista on erityisen merkittäviä sen takia, että ne muodostavat kansainvälisen yhteisön itsessään ja antavat merkityksen toiminnalle tuossa yhteisössä.

Klassisen lähestymistavan mukaan perustavanlaatuisia kansainvälisiä instituutioita ovat diplomatia, kansainvälinen oikeus, vallan tasapaino, sota ja suurvaltojen rooli. Toki myös muita kansainvälisiä instituutioita on olemassa, kuten suvereenius, kaupankäynti, territoriaalisuus ja ihmisoikeudet.

Eero Palmujoki on tutkimuksissaan osoittanut, että ilmastonmuutoksen hallinnan käytännöt ja säännöt näyttävät muodostavan perustavanlaatuisen kansainvälisen instituution. Tämän instituution toimintalogiikka perustuu pitkälti markkinatalouden periaatteisiin.

Jos ilmastonmuutoksen hallinta on muodostunut yhdeksi kansainvälisten suhteiden merkittävistä instituutioista, se omalta osaltaan rakentaa kansainvälistä yhteisöä. Tässä mielessä ei ole yhdentekevää, että instituution toiminta näyttää perustuvan markkinatalouden normeille. Yhden toimintalogiikan valta-asema vie pohjaa muilta toimintalogiikoilta ja normeilta kuten esimerkiksi oikeudenmukaisuudelta ja kohtuudelta.

Ilmastonmuutoksen hallinnan tarkastelun ongelmia

Tietyn toimintalogiikan valta-asema on vain yksi ilmastonmuutoksen hallinnan ongelmista. Ylipäätään ilmastonmuutoksen tarkastelu kansainvälisen yhteisön kautta saattaa olla ongelmallista.

Ensimmäinen ongelma on kielellinen ja käsitteellinen. Suomeksi ”kansainvälinen yhteisö” saattaa viitata ainakin kahteen englanninkieliseen käsitteeseen. Sekä ”international society” että ”international community” kääntyvät suomeksi kansainväliseksi yhteisöksi, vaikka englanninkieliset käsitteet eroavat merkityksiltään. Tämä ei sinänsä ole vakava ongelma, mutta sen ymmärtäminen tuo esiin toisen ongelman.

Käsitteet ovat keinoja rakentaa ja jäsentää sosiaalista todellisuutta sekä antaa sille merkityksiä.

Ajatus siitä, että kansainvälinen yhteisö voisi olla ”heikko” (thin) tai ”vahva” (thick), olettaa sen olevan ”tuolla jossain” ja kuvattavissa. Pyrkimys kuvata maailmaa objektiivisesti on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi kieleen keskittyvät konstruktionistit ovat osoittaneet että sen sijaan, että käsitteet peilaisivat todellisuutta, ne ovat keinoja rakentaa ja jäsentää sosiaalista todellisuutta sekä antaa sille merkityksiä.

Onkin siis mahdollista ajatella, että käsitteenä kansainvälinen yhteisö viittaa jonkin konkreettisen ja suhteellisen pysyvän ryhmän sijaan historiallisten olosuhteiden ja muiden tekijöiden mukana muodostuvaan ryhmittymään. Tämä lähtökohta mahdollistaa ihmiskeskeisyyden heikentämisen, jonka tarve on yksi viime aikojen merkittävimmistä syvällisistä humanististen ja yhteiskuntatieteiden oivalluksista.

Antroposeeni ja ihmiskeskeisyys

Historiallisista syistä johtuen englantilainen koulukunta ja muut kansainvälisten suhteiden lähestymistavat ovat hyvin ihmiskeskeisiä. Toki eroa on esimerkiksi siinä, painottaako englantilainen koulukunta valtiota (”international society”) vai mahdollisesti antaa yhtäläisen painoarvon valtiolle, poikkikansallisille järjestöille ja yksilöille (”world society”). Tällaiset erottelut eivät kuitenkaan muuta lähestymistavan ihmiskeisyyttä.

Perinteisestä näkökulmasta ihmiskeskeisyys ei sinänsä ole ongelma, mutta antroposeeni ja sen syvenevä ymmärtäminen haastavat perinteiset lähestymistavat.

Antroposeenin eli ihmisen ajan ymmärtämisen myötä ihmisen ja luonnon erottaminen toisistaan ei tunnu enää järkevältä. Osa esittää ja pyrkii virallistamaan antroposeenin uutena aikakautena, joka alkoi joko teollisen vallankumouksen myötä tai ensimmäisen atomipommin räjähdyksestä.

Antroposeeni on uusi aikakausi, jos tällä tarkoitetaan sitä, että osa ihmiskunnasta on vasta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana tajunnut sen todellisuuden.

Jos taas antroposeenilla ymmärretään ihmisen geologinen vaikutus maapallolla, tai ylipäätään ihmisen ja luonnon toisistaan erottamisen hauraus, on se vuosituhansia vanha.

Mitä enemmän tutkimme ja ymmärrämme antroposeenia, sitä vaikeampaa on laittaa tietyt asiat laatikkoon nimeltä ”luonto” ja toiset laatikkoon nimeltä ”ihminen”.

Yksi keskeisimmistä valistuksen opeista ja modernin ajan dikotomioista – jako ihmisen ja luonnon välillä – on enenevissä määrin kyseenalainen: mitä enemmän tutkimme ja ymmärrämme antroposeenia, sitä vaikeampaa on laittaa tietyt asiat laatikkoon nimeltä ”luonto” ja toiset laatikkoon nimeltä ”ihminen”.

Ihmisten ja ihmisyhteisöjen toiminnalla on ollut laajaa vaikutusta maapallolla jo vuosituhansia johtuen metsien hävittämisestä eri keinoin, maanviljelystä ja karjankasvatuksesta sekä louhinnasta. Esimerkiksi ihmisperäisen kasvihuonekaasu metaanin määrät ovat olleet maapallon ilmaston kannalta merkittäviä jo noin 5 000 vuoden ajan johtuen riisinviljelystä ja karjankasvatuksesta.

Ihmisen erottamattomuus luonnosta ei myöskään ole uusi asia, vaikka nämä kaksi on pyritty erottamaan toisistaan. Sen lisäksi että ihminen tarvitsee elääkseen muita eläviä olentoja sisällään, pikkuruiset patogeenit voivat määrittää ihmisyhteisöjen toimintaa ja niiden rajoja.

Samoin käsitys siitä, että olisi olemassa jokin koskematon, ”villi” luonto, on osoittautumassa enenevissä määrin romanttiseksi ajatteluksi. Esimerkiksi orangit hahmotettiin pitkään lajeiksi, jotka ovat joutuneet ihmisten vaikutuksen alaisiksi vain joidenkin vuosikymmenten ajan, vaikka orangit ovat itse asiassa sopeutuneet ihmisiin jo noin 70 000 vuoden ajan.

Ilmastonmuutoksen hallinta ja antroposeeni

Antroposeenin sisäistäminen ei tarkoita, etteikö esimerkiksi englantilainen koulukunta olisi toimiva lähestymistapa kansainvälisten suhteiden tarkasteluun. Sen eri työkalut soveltuvat tutkimukseen edelleen, mutta niiden rajoitteet tulee huomioida.

Samoin antroposeenin sisäistäminen ei tarkoita sitä, että ihmiset voisivat päästä lopullisesti eroon ihmiskeskeisyydestä. Esimerkiksi niin sanotun planeettapolitiikan manifestin kirjoittajien mukaan ihmiskeskeisyyttä voidaan vähentää antamalla ääni muulle elämälle.

Nämä kannatettavat ajatukset kompastuvat siihen, että tuonkaltaisista yrityksistä huolimatta ihmiset, edelleen omilla ehdoillaan, antavat äänen muille, ja ihmiset pysyvät myös kuuntelijoina ja tulkitsijoina. Kaikkea tätä ohjaa ihmisperäiset lähtökohdat.

Sovellettaessa edellä mainittuja asioita ilmastonmuutoksen hallintaan onkin huomattava, että antroposeeni tarkoittaa sen hyväksymistä, että ihmiset eivät hallitse ilmastonmuutosta tai eivät ainakaan hallitse sitä yksin.

Elämän maantieteen (geography of life) muutokset viime vuosikymmeninä ovat tästä hyvä esimerkki. Ilmastonmuutoksen myötä kasvien ja eläinten levinnäisyys kokee globaaleja muutoksia, mikä johtaa uusiin ekosysteemeihin ja -yhteisöihin, joilla on omia ilmastovaikutuksia. Kaikki nämä myös vaikuttavat ihmisyhteisöihin sekä suoraan että epäsuorasti.

Toisin sanoen ”luonto” ei ole ”tuolla jossain” odottamassa passiivisesti ihmisten harjoittamaa hallintaa.

Toki ihmisten toiminta, mukaan lukien ilmastonmuutoksen aiheuttaminen ja sen hallintayritykset, ovat merkittävässä asemassa, kun puhutaan maapallon ja sillä olevan elämän tulevaisuudesta.

”Luonto” ei ole ”tuolla jossain” odottamassa passiivisesti ihmisten harjoittamaa hallintaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vain ihmisperäisellä toiminnalla on merkitystä. Muu kuin ihmisperäinen elämä ja muut kuin ihmisperäiset prosessit eivät muodosta jotakin passiivista taustaa ihmisperäiselle toiminnalla.

Jatkoa ajatellen ilmastonmuutoksen hallinnan tarkastelussa saattaisi siis olla tärkeää huomioida edellä mainitsemani ymmärrys kansainvälisestä yhteisöstä jossakin tietyssä historiallisessa kontekstissa muodostuvana ryhmittymänä. Se mahdollistaisi myös muiden kuin ihmisten tai ihmisperäisten entiteettien huomioimisen osana kansainvälistä yhteisöä silloin, kun se on tarpeen.

Jos muiden kuin ihmisten toiminnan seurauksena syntyy rajoja; jos muutkin kuin ihmiset muodostavat rajat ylittäviä muuttoliikkeitä; jos politiikkaa, valtaa ja hallintaa esiintyy muidenkin kuin ihmisten keskuudessa, tulisi kansainvälisten suhteiden tieteenalan ylipäätään laajentaa käsityksiään tutkimuskohteistaan.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Ilmastonmuutoksen hallinta antroposeenin aikana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tieteenalan huono tila

Kansainvälisten suhteiden tieteenalan epäonnistuminen nousee esiin tietyin väliajoin. Esimerkiksi tämä vuosituhat alkoi tieteenalan älyllisen epäonnistumisen esiintuomisella, jota seurasi tieteenalan teoriatyöhön ja sen huonoon tilaan keskittyvä foorumi.

Usein kansainvälisten suhteiden epäonnistumisella viitataan tieteenalan yksisuuntaiseen yhteyteen muiden tieteenalojen kanssa. Kansainvälisten suhteiden tutkimus lainaa muilta tieteenaloilta, mutta muut tieteenalat eivät tunnu olevan kiinnostuneita kansainvälisten suhteiden ideoista.

Yhdeksi syyksi on ajateltu sitä, että tieteenala on edelleen valtio-opin varjossa. Justin Rosenbergin mukaan kansainväliset suhteet ei ole tieteenalana kyennyt kehittämään omaa ”isoa ideaansa”. Tällä tarkoitetaan sellaista ideaa tai käsitettä, joka keskittyy johonkin sosiaalisen maailman perustavaan ulottuvuuteen, jonka kautta tieteenala määrittää itsensä. Maantieteessä se on tila, historiassa se on aika ja sosiologiassa se on sosiaalisten suhteiden rakenteet.

Rosenbergin oma ehdotus tieteenalan isoksi ideaksi on lupaava, mutta se on herättänyt myös kritiikkiä, oli se oikeutettua tai ei. Jo esitettyjen ongelmien lisäksi Rosenbergin ehdotus kärsii siitä, että se vahvistaa tieteenalojen jakoa ja katsoo ajassa vain taaksepäin, ei tulevaisuuteen eikä täysin edes nykyisyyteen. Täten se jättää huomioimatta aikamme merkittävimmän ”yksityiskohdan”: antroposeeniksi tai kapitaloseeniksi kutsutun aikakauden.

Antroposeeni

Ihmisperäinen vallankäyttö on saavuttanut sellaisen mittakaavan, että se oikeuttaa uuden geologisen aikakauden nimeämisen. Nimeksi on ehdotettu antroposeenia, ihmisen aikaa.

Aikakaudella on muitakin nimiä. Esimerkiksi kapitaloseeni korostaa tiettyjen ihmisperäisten käytäntöjen merkitystä syinä planeettamme nykytilaan.

Ihmisperäinen vallankäyttö on saavuttanut sellaisen mittakaavan, että se oikeuttaa uuden geologisen aikakauden nimeämisen.

Yksi erittäin merkittävä seuraus antroposeenin tai kapitaloseenin tunnistamisesta on se, että modernin ajattelun yhden peruskiven puolustaminen hankaloituu, ellei jopa muutu mahdottomaksi. Ihmisen ja luonnon erottaminen toisistaan ei tunnu olevan enää järkevaa.

Antroposeeni tai kapitaloseeni haastaa vanhoja tapoja ajatella ihmisyhteisöjä ja vaatii miettimään uusiksi niiden välisiä suhteita sekä ihmisen suhdetta ei-ihmiseen.

Planeettapolitiikka on juuri tällainen uusi tapa ajatella.

Planeettapolitiikka

Planeettapolitiikka esiteltiin kansainvälisten suhteiden alalla Planeettapolitiikan manifestissa. Myös sen mukaan tieteenala on epäonnistunut ja tarvitsee uudistumista. Manifesti korostaa, että tieteenalamme lähtökohta on valtioiden suhteet anarkiassa, ei ihmisten vuorovaikutus biosfäärin kanssa.

Manifestin mukaan tieteenalamme keskiössä pitäisi olla planeetallamme olevien eri maailmojen ja niissä elävien eri lajien hyvinvointi. Ihmisyhteisöt eivät unohdu planeettapolitiikassa, vaan ne nimenomaan toteuttavat planeettapolitiikkaa, joka voi olla hyödyllistä tai haitallista muulle elämälle.

Manifestin mukaan tieteenalamme keskiössä pitäisi olla planeetallamme olevien eri maailmojen ja niissä elävien eri lajien hyvinvointi.

Manifestin yksi tarkoitus on päästä eroon ihmiskeskeisyydestä ja antaa ääni muulle elämälle. Sen toinen tarkoitus on kaiken muun elämän hyvinvoinnin edistäminen. Jaloista ajatuksista huolimatta molemmat tavoitteet ovat ongelmallisia.

Biopolitiikka, elämän ja kuoleman politiikka, käsittää kaiken elämän ja tähtää oikeutetusti eräiden elinlajien kuolemaan (esimerkiksi virukset).

Äänen antaminen muille lajeille ei poista ihmiskeskeisyyttä. Ihmiset, omilla ehdoillaan, antavat äänen muille. Me säilymme myös ”kuuntelijoina” ja tulkitsemme kuulemaamme aina omista, ihmisperäisistä lähtökohdistamme.

Toisaalta planeettapolitiikan idea on erittäin lupaava. Manifestin käsitystä pitää hioa ja esimerkiksi laajentaa kattamaan ihmisperäinen vuorovaikutus planeettamme kaikkien kehien, ei vain manifestin korostaman elinkehän, kanssa.

Planeettapolitiikka tulee ymmärtää niin, että se käsittää biosfäärin lisäksi myös planeettamme muut sfäärit (ilma-, kivi- ja vesikehät) sekä planeetan itsessään. Tällöin keskiöön nousee se ihmisperäinen politiikka, joka koskee maapalloa ja jonka kautta maapalloa hallitaan. Planeettapoliittisen suoran ja epäsuoran vallankäytön kohteena on maapallo.

Keskiöön nousee se ihmisperäinen politiikka, joka koskee maapalloa ja jonka kautta maapalloa hallitaan.

Tärkeää on myös erottaa negatiivinen planeettapolitiikka positiivisesta.

Ihmisperäinen ilmastonmuutos ja siihen johtaneet syyt ovat esimerkkejä negatiivisesta planeettapolitiikasta. Toimemme eivät ehkä ole tietoisesti pyrkineet aiheuttamaan ilmastonmuutosta, mutta olemme siitä huolimatta harjoittaneet vähintäänkin satoja vuosia vallankäyttöä, jonka kohteena on ollut planeettamme ja sen eri kehät. Ilmastonmuutos on seurausta tuosta tuhoisasta vallankäytöstä.

Positiivisen planeettapolitiikan esimerkki on vallankäyttö, joka tähtää ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Positiivinen planeettapolitiikka pyrkii tietoisesti parantamaan elinolosuhteita maapallolle muun muassa pysäyttämällä ihmisperäisen ilmastonmuutoksen.

Vastaus tieteenalan uudistumistarpeeseen?

Planeettapolitiikassa on vielä hiomista, mutta se on herättänyt merkittävää kiinnostusta kansainvälisten suhteiden tieteenalalla. Potentiaalisesti se voisi olla sellainen iso idea, jota Rosenberg peräänkuuluttaa ja josta muut tieteenalat ovat kiinnostuneita.

Planeettapolitiikan keskiössä on antroposeeni tai kapitaloseeni, joka on useiden eri tieteenalojen kannalta kiinnostavaa ja oleellista.

Samoin planeettapolitiikka ainakin pyrkii hälventämään voimakasta erottelua ihmisen ja luonnon välillä nähden näiden kahden olevan punoutuneita toisiinsa.

Toisaalta planeettapolitiikka saattaa haastaa koko tieteenalajaon näiden kahden keskeisen lähtökohtansa kautta.

Planeettapolitiikka on lähtökohtaisesti perinteiset tieteenrajat ylittävä ja niitä yhdistävä.

Siinä missä Rosenbergin ehdotus alleviivaa kansainvälisiä suhteita muista erillisenä tieteenalana, jonka pitäisi löytää omaa identiteettiään vahvistava iso idea, planeettapolitiikka saattaakin johtaa tieteenalajaottelun vähenemiseen. Planeettapolitiikka on lähtökohtaisesti perinteiset tieteenrajat ylittävä ja niitä yhdistävä.

Jotta voisimme ymmärtää ihmisperäistä vallankäyttöä, sen monimuotoisuutta ja moninaisia seurauksia planeettaamme ja sen kehiä kohtaan, meidän on kiedottava yhteen useita eri tieteenaloja, ylitettävä perinteiset rajat tai jopa unohdettava ne.

Unohtamatta kansainvälisten suhteiden perinteisiä osaamis- ja vahvuusalueita tarvitsemme antroposeenin tai kapitaloseenin aikana tieteenalojen fuusioitumista ja synteesiä. Vain tällä tavalla voimme saada kattavamman käsityksen ja löytää uusia ajattelutapoja ihmisperäisen elämän ja planeettamme muiden kehien välisiin suhteisiin. Planeettapolitiikka on erittäin lupaava tutkimusohjelma tässä mielessä.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. 

Julkaisu Planeettapolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen yliopistot ovat murroksessa. Vähenevät resurssit luovat painetta opetuksen järjestämiseen uudella tavalla, ja opetuksen laatuun kiinnitetään enenevissä määrin huomiota. Joidenkin mielestä olemme paradoksaalisessa tilanteessa: pitää saada aikaan enemmän ja parempaa yhä vähemmillä resursseilla.

Opetuksen laadun merkitys kasvaa myös lukuvuosimaksujen takia. Maksava ”asiakas” osaa vaatia rahoilleen vastinetta, kuten esimerkiksi Britanniassa. Samalla korkeakoulujemme on erotuttava maailman muista paremmin ranking-listoilla sijoittuneista korkeakouluista.

Lukuvuosimaksujen aiheuttama paine laadun parantamiseen heijastuu kaikkeen korkeakouluopetukseen, vaikka nuo maksut (nyt) kohdistuvat vain EU-/ETA-alueen ulkopuolelta tuleviin. Vaikka samalla kurssilla on kahden kerroksen väkeä, on opetuksen oltava laadukasta kaikille. Toisaalta yliopistohallinto kannustanee enenevissä määrin koko opetushenkilöstöä yhä parempiin suorituksiin.

Osa tätä prosessia ovat pedagogiset opinnot, joita opetushenkilökunnalta odotetaan yhä yleisemmin. Opintojen katsotaan osoittavan opettajan pätevyyden ja takaavan opetuksen laadun.

Pedagogisten opintojen suhde opetuksen laadun parantamiseen riippuu kovin näiden opintojen omasta laadusta. Kuinka ylipäätään motivoida mahdollisesti vuosikymmeniä opettaneita tuollaisiin opintoihin samalla, kun heiltä vaaditaan yhä enemmän tutkimustuloksia ja hallinnollisia tehtäviä?

Jokainen opetustilanne on erilainen kuin aikaisemmat – samaa jokea ei voi ylittää kahdesti.

Edellä mainitut asiat mielessä tämä artikkeli pohtii yliopisto-opettajan roolia. En ole ratkaissut opetuksen laadun parantamiskysymystä, mutta tarjoan oman näkemykseni siitä, miten sitä voisi lähestyä.

Tarkoitukseni on olla osa keskusteluketjua, jonka toivon jatkuvan. Keskusteluni pohjana ovat henkilökohtaiset opetuskokemukseni Suomessa, Britanniassa, Saksassa ja Etelä-Koreassa.

Opetus käytännön taitona

Opetus on käytännön toimintaa. Se tapahtuu tietyssä tilassa ja ajassa, vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja jokainen opetustilanne on erilainen kuin aikaisemmat – samaa jokea ei voi ylittää kahdesti.

Opetus käytännön toimintana tuo esiin pragmatismin. Pragmatistisessa lähestymistavassa kokemusten jakaminen on tärkeää. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, kaikkea ei tarvitse kokea kantapään kautta ja analogioista voi oppia.

Toki pedagogiset teoriat ovat tärkeitä, mutta ne merkitsevät enemmän opetuksen tutkimisessa kuin itse opettamisessa. Fysiikan teoriat selittävät meille, miksi polkupyörä pysyy pystyssä. Nuo teoriat eivät kuitenkaan auta itse ajotilanteessa. Kyseessä on käytännön tieto. Eron tieteellisen ja käytännön tiedon välillä ymmärsi jo Aristoteles.

Pedagogiset teoriat auttavat meitä ymmärtämään ja selittämään opetusta, mutta ne eivät välttämättä auta jossakin konkreettisessa opetustilanteessa. Jälkimmäisissä korostuu aikaisempi kokemus, tilanneherkkyys ja -taju muiden taitojen lisäksi (esim. empatia).

Pragmatismia seuraten ymmärrän opetuksen olevan käytännön taito, jonka parantamisessa sen monipuolinen harjoittaminen on merkittävässä roolissa.

Kurssien suunnittelu

Käytännön tietotaidon merkitys tulee ilmi jo kurssien suunnittelussa. Erityisesti opetusuransa alkuvaiheessa oleva kohtaa monia haasteita.

Kurssista vastaavan on usein päätettävä lähes kaikesta kurssiin liittyvistä asioista. Jopa otsikon tulkinta jää opettajan vastuulle. Ei ole itsestäänselvää, miten otsikko tulisi ymmärtää ja mitä sen alle kuuluu.

Tälläinen vastuu ehkä jopa pelottaa, mutta sen voi nähdä tilaisuutena. Vastuu tarkoittaa myös vapautta valita sisällöt ja innovoida. Esimerkiksi itse muutin yhden seminaarikurssin roolipelisimulaatioksi.

Usein opetusuransa aloittavilla on hankalaa myös se, että he saavat opetettavakseen kursseja, joista heillä on vähäiset aikaisemmat tiedot. Tosin kokenutkin opettaja voi joutua vastaavaan tilanteeseen vaihtaessaan työpaikkaa tai tieteenalan opetustarpeiden muuttuessa. Tällöin kokenut ja vasta-alkaja kohtaavat saman haasteen: on ensin opetettava itseään riittävästi, jotta voi opettaa muita.

Opetuksen tarkoitus ei ole monologin pitäminen vaan muiden oppimisen auttaminen.

Oma ratkaisuni on turvautua tutkimustaitoon. Onnistunut opetus ja sen suunnittelu ovat samankaltaista toimintaa kuin onnistunut tutkimus. Ne pohjautuvat eksplisiittisiin tavoitteisiin, teorioihin, metodologiaan ja indikaattoreihin.

Hyvä suunnittelu auttaa sekä opiskelijoita että opettajaa. Osallistujat tietävät mitä odottaa. Opettaja hyötyy suunnittelusta erityisesti pitkien ja laajojen kurssien kohdalla. Ilman hyvää suunnittelua on riski, että kurssi ei muodosta yhtä kokonaisuutta vaan kokoelman irrallisia osia.

Suunnittelu kannattaa aloittaa kysymällä, ketä opettaa ja mitä osallistujien tulisi tietää teemasta kurssin loputtua. Samaan aikaan tulisi pohtia, mitkä asiat ovat tärkeitä kyseisessä teemassa, minkälaisia siirtyviä taitoja (transferable skills) haluaa osallistujien harjoittavan kurssin substanssin lisäksi ja miten järjestää kurssin käytännössä.

Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, koska aina täytyy päättää mitä tuoda osaksi kurssia ja mitä jättää sen ulkopuolelle. Näille valinnoille pitää kuitenkin olla järkevät perustelut.

Siirtyvät taidot

Substanssin lisäksi kurssit ovat mahdollisuuksia kehittää siirtyviä taitoja, mikä on yhä tärkeämmässä roolissa työelämävalmiuksia ajatellen. Joskus niistä puhutaan käsitteillä ”mukautuva osaaminen” tai ”valmiudet”.

Pitkällä aikavälillä sellaiset siirtyvät taidot kuten tiedon löytäminen ovat tärkeämpiä kuin tiedon muistaminen. Ideaalitilanteessa jokaisella kurssilla opiskelijat kehittävät siirtyviä taitoja uuden tiedon oppimisen lisäksi.

Siirtyviä taitoja harjoitetaan enemmän kuin moni huomaa. Tämän esille tuominen ja tiedostaminen selventävät opiskelijoille, miksi kursseilla tehdään tai ei tehdä jotakin. Näin he myös osaavat paremmin arvostaa kurssin sisäisiä valintoja.

Siirtyvien taitojen harjoittaminen voi tapahtua ilman erityisjärjestelyitä. Esimerkiksi kontaktiopetuksen eli kasvokkain tapahtuvan opetuksen taustalla olevan kirjallisuuden jakaminen etukäteen edellyttää opiskelijoilta suunnittelu- ja ajankäyttötaitojen sekä tieteellisen tekstin lukutaidon käyttämistä.

Käymällä kirjallisuutta läpi ennen kontaktiopetusta opiskelijat käyttävät tutkimus- ja tulkintataitojaan sekä kykyään erottaa tärkeät ja relevantit asiat vähemmän tärkeistä asioista. Edellisen taidon harjoittaminen ei onnistu, jos kurssikirjallisuus on liian niukkaa. Vieraskielinen kirjallisuus kehittää lisäksi kielitaitoa.

Kontaktiopetus tulisi ymmärtää mahdollisuutena sekä tulkita relevanttia kirjallisuutta ja materiaaleja että esittää kysymyksiä. Sen tarkoitus ei ole informaation jakaminen. Kontaktiopetuksen laatu on kyseenalainen, jos opiskelija voi oppia saman pelkän tallenteen kautta.

Kontaktiopetuksen ymmärtäminen tulkintana on osa näkemystäni yliopisto-opettajan roolista. Kurssien suunnittelussa se merkitsee ajan varaamista kysymyksille opetuksen lomassa. Kehotan opiskelijoita keskeyttämään ja kysymään asiaa käsiteltäessä, ei jälkikäteen.

Kattavien kalvojen jakaminen ei palvele opiskelijoiden etua.

Opetuksen tarkoitus ei ole monologin pitäminen vaan muiden oppimisen auttaminen. Luennoilla sokraattinen dialogi on yksi tyylikeino muodostaa vastavuoroisuutta isonkin yleisön kanssa.

Samalla osallistujat voivat harjoittaa siirtyviä taitoja. Kysymällä ja kommentoimalla kontaktiopetuksen aikana opiskelija harjoittaa julkista esiintymistä, argumentaatiotaitoja ja itseluottamusta.

Myös muistiinpanojen tekeminen kehittää valmiuksia, mutta yksityiskohtaiset kalvot vievät osallistujalta tuon tilaisuuden. Visuaalisten apuvälineiden käyttö kannattaa rajata selkeään tarpeeseen.

Useat tai tekstiä täynnä olevat kalvot johtavat helposti ajatukseen, että kaikki pitää kirjoittaa ylös. Vaihtoehtoisesti valmiit kalvot korvaavat omat muistiinpanot tai poissaolot. Näin voi kuulemma keskittyä paremmin itse luentoon, mikä on sinällään ymmärrettävä ajatus.

Kattavien kalvojen jakaminen ei kuitenkaan palvele opiskelijoiden etua. Muistiinpanojen tekeminen on itsessään merkittävä valmius, ja sitä tarvitaan todennäköisesti erityisen paljon juuri ensimmäisissä työpaikoissa valmistumisen jälkeen (toki myös myöhemmin). Muistiinpanojen tekeminen jatkuu digiaikakaudella.

Samalla muistiinpanojen tekeminen on erinomainen oppimistyökalu. Se edellyttää samanaikaisesti kuuntelemista, kuullun ymmärtämistä ja sen tulkintaa, merkittävien asioiden tunnistamista ja niiden kirjaamista ylös lyhyesti tavalla, joka mahdollistaa niiden ja asiayhteyden muistamisen jälkeenpäin.

Aivomme toimivat moniajolla muistiinpanoja tehdessä, mutta prosessoitavat tehtävät tukevat toisiaan. Tutkimukset osoittavat jopa, että käsin tehdyt muistiinpanot ovat tehokkaampi tapa oppia kuin tietokoneella tehdyt. Tällöin aivojen moniajoon tulee uusi elementti: kirjainten muodostaminen näppäimen painamisen sijaan.

Yliopisto-opettajan rooli

Näen yliopistossa tapahtuvan opetuksen muuna kuin ”opettamisena”. Se on enemmän oppimisen mahdollistamista ja auttamista.

Suomeksi ”ohjaus” ei liene paras termi. Tarkoitan enemmän englanninkielistä käsitettä ”guidance” kuin esimerkiksi ”supervision”, jota ohjaus myös tarkoittaa ja jona se yleensä ymmärretään. ”Neuvominen” ei vastaa tarkoitustani. ”Opastaminen” ei taida olla luontevin suomenkielinen käsite tässä yhteydessä, mutta se kelvannee.

Käsitykseni selkeytyy pohdittaessa oppaiden roolia esimerkiksi museoissa. Pohjois-Amerikassa käytetään usein termiä ”interpreter”, tulkitsija. Oppaiden tai tulkitsijoiden rooli on ohjata ja informoida, tuoda esiin näkemyksiä, vastata kysymyksiin ja muutoinkin tulkita käsillä olevaa materiaalia ja aineistoa.

Parhaat oppaat inspiroivat, motivoivat ja sytyttävät halun oppia lisää. Monesti oppaat myös haastavat ennakko-oletuksia tuomalla esiin jotakin, mikä saa yleisön miettimään jo tietämäänsä uudessa valossa.

Kaikki tuo tapahtuu ottamalla nimenomaan yleisö (kurssin osallistujat) huomioon. Aivan kuten opas, myös luennoitsija tai seminaarin vetäjä on paikalla muita, ei itseään varten.

Tuossa interaktiossa on hyvä tiedostaa, että jokaisella on oma taustansa, kiinnostuksen kohteensa, elämäntilanteensa ja käsityksensä tulevaisuudesta. Toki erityisesti massaluennon aikana näitä on hankala huomioida konkreettisesti, mutta jo tiedostaminen on hyvä asia.

”Opettajaopas” ei ole paikalla miellyttääkseen yleisöä. Olisi edesvastuutonta, jos hän olisi yleisön marionetti. Se olisi kohtalokasta opetuksen sisällön kannalta, oli kyseessä sitten kansainvälisen politiikan ja YK:n toiminta tai demokratian ymmärtäminen.

Ongelma on luonnollisesti se, että yleisöllä ei ole vielä ollut mahdollisuutta reflektoida käsillä olevaa asiaa tai teemaa samalla tavoin kuin opettajaoppaalla. Yleisöhän on tullut oppimaan jotakin uutta.

Tässä mielessä oppaalla on vastuu varmistaa relevanttien materiaalien ja legitiimien tulkintojen kattavuus. Samalla osallistujia tulee rohkaista ajattelemaan asiaa itse, keskustelemaan ja perustelemaan kannat huolellisesti. Opetus onkin tällöin tiedon ”kulutusta” ja sen ”tuottamista”.

Opettajaoppaalla on myös mahdollisuus auttaa yliopiston jälkeisessä elämässä. Koulutuksessa painotetaan sisältöä, mutta se ei saisi hämärtää yliopiston sivistävää tarkoitusta yhteiskunnassa. Koulutus ja sivistys eivät ole synonyymejä.

Opettajana en osallistu suosituimmuuskilpailuun vaan oppimisen mahdollistamiseen.

Kuuntelemalla opiskelijoita, osoittamalla luottamusta heitä kohtaan ja pitämällä heitä tasavertaisina opettajaopas voi olla opiskelijoille avuksi ennalta-arvaamattomalla tavalla. Tässä mielessä opettajaoppaan tehtävä on holistinen. Tässä onnistuminen riippunee paljolti opettajaoppaan omasta elämänkokemuksesta ja persoonasta. Olisi hyvä, jos hänkin oppisi opetustilanteissa vaikkakin eri asioita kuin opiskelijat.

Epäviralliset, kontaktiopetuksen ulkopuoliset keskustelut ovat ainakin oman kokemukseni mukaan merkittäviä ja antoisia molemmin puolin. Ne ovat matalan kynnyksen tapa saada ja antaa palautetta.

Pitkällä aikavälillä nämä keskustelut auttavat vähentämään sukupolvien välisen kuilun merkitystä. Vuosi vuodelta opettajan ja uusien opiskelijoiden ikäero kasvaa, ja he elävät yhä erilaisemmissa sosiaalisissa maailmoissa. Vaikka tuo kuilu on vääjäämätön, sen kaventaminen on hyvä asia.

Lopuksi

Yliopisto-opettajan rooli on murroksessa osana yhteiskunnallista tilannetta ja yliopistojen resurssien leikkausta. Tämän roolin reflektointi auttanee yksittäisiä opettajia, mutta toivottavasti se ylläpitää myös keskustelua yliopistojen roolista yleisesti.

Käsitykseni yliopistossa ”opettavan” roolista kiteytyy oppimisen auttamiseen ja oppaana olemiseen. Omien ja minua vanhempien opettajien kokemusten kautta olen löytänyt oman tyylini, vaikkei se ehkä aina aukea opiskelijoille.

Toisaalta opettajana en tietääkseni osallistu suosituimmuuskilpailuun vaan oppimisen mahdollistamiseen. Tämä on tärkeää pitää mielessä yliopistojen pohtiessa yhä enemmän opiskelijapalautteen muotoa ja merkitystä.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. 

Julkaisu Opettajan roolista yliopistossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pragmatismin varhaiset juuret ovat Antiikin Kreikassa. Esimerkiksi Aristoteleen tiedon eri muotojen jaottelu teoreettisen ja käytännön tiedon välillä tuo esiin eron universaalin, ajattoman ja ”tieteellisen” tiedon sekä kontekstuaalisen, käytännön tiedon välillä. Tosin Aristotelestä tuskin voi pitää pragmatistina.

Pragmatismi keskittyy käytännön tiedon ja laajemmin käytäntöjen merkitykseen tiedon muodostumisessa tieteessä, tutkimuksessa ja sosiaalisessa maailmassa yleisesti. Filosofisena suuntauksena sen ”koti” on 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku Yhdysvalloissa, erityisesti Charles Sanders Peircen, William Jamesin, John Deweyn ja George Herbert Meadinkirjoituksissa. Toki pragmatisteja oli muuallakin 1900-luvun alussa, muun muassa Italiassa, Ranskassa ja Oxfordissa.

Pragmatismista on useita eri muotoja, ja jokainen edellä mainittu ajattelija on tuonut pragmatismin ”klassiseen” ymmärrykseen oman sävynsä. Tämän tekstin tarkoitus ei ole verrata näitä eri sävyjä, tai pragmatismin eri muotoja, keskenään, vaan antaa yleinen ymmärrys pragmatismista.

Pragmatismin historian lyhyt oppimäärä

Joskus ”ainoaksi amerikkalaiseksi filosofiaksi” tituleerattu pragmatismi katosi parrasvaloista Yhdysvalloissa 1900-luvun alun jälkeen. Osasyy löytyy eurooppalaisten ajattelijoiden maahanmuutosta maailmansotien takia sekä behavioralistisesta käänteestä. Tosin tilanne muuttui 1970-luvulla ja sen jälkeen.

Kansainvälisten suhteiden alalla kesti kuitenkin kauemmin. Pragmatismin tuloon vaadittiin ensin intellektuaalista tilaa, jota loi behavioralististen lähestymistapojen vastustus, tieteellisen realismin kritiikki, postmodernismi ja poststrukturalismi. Feminismi ja sosiaalinen konstruktivismi olivat keskeisessä roolissa tuon tilan luonnissa ja legitimoinnissa. Huomattavassa roolissa oli myös niin sanottu lingvistinen käänne.

Voidaan jopa ajatella, että pragmatismi on seuraava ”looginen” askel kielellisestä käänteestä. Sehän nimenomaan korostaa lingvististen käytäntöjen merkitystä, kun taas pragmatismi keskittyy käytäntöihin laajemmin. Kielen voi ajatella olevan yksi sosiaalisen maailman käytännöistä. Siinä mielessä se on keskeisessä roolissa pragmatismissa, joka esimerkiksi tarkastelee käsitteitä ja käsitteiden merkitystä sekä sosiaalisessa maailmassa että sosiaalisen maailman tutkimisessa.

Kapea käsitys pragmatismista

Heuristisesti hyödyllistä on erottaa pragmatismin kapea käsitys sen laajemmasta ymmärryksestä. Vaikkei tarkoitukseni ole verrata eri pragmatisteja keskenään, mainittakoon, että yleisesti ottaen varhaisten pragmatistien voidaan sanoa painottaneen kapeaa käsitystä pragmatismista.

Kapealla käsityksellä tarkoitan pragmatistisen maksiimin tai periaatteen käyttöä olennaisten käsitteiden ja hypoteesien selventämisessä. Käsitteitä ja hypoteeseja selvennetään tarkastelemalla niiden käytännön seuraamuksia. Käytännön seuraamusten tarkastelu mahdollistaa muun muassa ratkaisemattomien tai ”turhanpäiväisten” kiistelyjen paljastamisen.

William James selvensi edellä mainittua seuraavalla esimerkillä:

”Kuvittele käveleväsi filosofiystäviesi kanssa metsässä. Huomaatte oravan olevan läheisen puun rungossa. Yksi teistä lähestyy oravaa, mutta se kiertää puun rungon toiselle puolelle. Ystäväsi yrittää nähdä oravan paremmin ja kiertää myös puuta. Tämä ei kuitenkaan tuota tulosta. Kun ystäväsi kiertää puuta, kiertää orava puun runkoa edelleen.”

Jamesin mukaan tästä seuraa ongelmallinen kysymys: kiertääkö kyseinen henkilö oravan vai ei? Toisaalta kyllä, toisaalta ei.

Vastaus on kyllä, henkilö kiertää oravan, jos ymmärrämme kiertämisen niin, että hän on ensin oravan pohjoispuolella, sitten idässä oravaan nähden, sitten etelässä ja lopulta lännessä.

Vastaus on ei, hän ei kierrä oravaa, jos tarkoitamme kiertämisellä sitä, että henkilö on ensin oravan edessä, sitten sen oikealla puolella, sitten takana ja lopulta vasemmalla puolella.

Tuo ongelmallinen kysymys on siis ongelmallinen vain, jos emme kiinnitä tarpeeksi huomiota siihen, mitä käytännössä tarkoitamme keskeisillä käsitteillä. Kapea käsitys pragmatismista keskittyy nimenomaan tämänkaltaiseen käsitteiden ja hypoteesien tarkasteluun selventääkseen niitä, jotta tutkimus voi edetä tai jotta voidaan tunnistaa tutkimuksen ongelmakohtia.

Laajempi käsitys pragmatismista

Pragmatismin laajempi käsitys ei keskity vain pragmatistisen periaatteen hyödyntämiseen käsitteiden ja hypoteesien tarkastelussa niiden käytännön seuraamuksien kautta. Laajempi käsitys keskittyy tietynlaisiin lähestymistapoihin, joita meidän olisi hyvä ja käytännöllistä hyödyntää.

Eri pragmatismin muodot eroavat yleisesti nimenomaan näiden eri lähestymistapojen korostamisessa. Yhteistä tosin näille on Hilary Putnaminmukaan seuraavat neljä ”ominaisuutta” tai filosofista teemaa: skepsismin hylkääminen, fallibismin hyväksyminen, tiukkojen dikotomioiden hylkääminen ja käytännön priorisointi.

Käsittelen näistä kolmea ensimmäistä erikseen tarkemmin alla. Viimeinen teema eli käytännön priorisointi osana pragmatismia ei tarvinne lisäselvityksiä.

Skepsismin hylkääminen

Pragmatismin näkökulmasta kartesiolaisuus johti meidät harhapolulle. Kartesiolaisuuden merkittävä pilari on skepsismi, ja pragmatismi suhtautuu hyvin epäluuloisesti kartesiolaisen skepsismin hyödyllisyyteen ja normaaliuteen. Descartes painotti radikaalia epäilystä, ja omalla tavallaan hänen ajattelunsa oli mullistavaa aikoinaan. Kuulemma meidän tulee epäillä kaikkea, mitä emme ole voineet varmistaa. Aisteihin tai kokemuksiimme emme voi luottaa suoraan; senhän tiesivät jo Antiikin kreikkalaisetkin.

Mutta kuka meistä epäilee kaikkea, mitä emme ole voineet varmuudella varmistaa? Pragmatistit kokevat, että kartesiolainen epäilys on epänormaalia ja jopa luonnotonta. Eikö tämä radikaali epäilys itse asiassa johda moniin ongelmiin?

Kartesiolainen epäilys on yritys siirtyä kontekstin ulkopuolelle, mutta pragmatistit korostavat, että mehän nimenomaan haluamme ymmärtää ja tietää jotakin jossakin tietyssä kontekstissa.

Me haluamme tietää, mitä meidän tulisi tehdä Suomen kansantaloudelle nyt, emmekä mitä yleensä kansantalouksille voi tehdä. Me haluamme tietää, mitä Venäjän toimet Syyriassa tarkoittavat nyt, emmekä mitä vieraan vallan sotilaalliset toimet toisen valtion alueella tarkoittavat yleensä. Miten Kuuban ohjuskriisin voisi ymmärtää ilman kylmän sodan kontekstia?

Pragmatistit väittävätkin, että epäilys on suotavaa silloin, kun siihen on aihetta, mutta sen ei tule olla lähtökohta. Käytännössä me pidämme uskomuksiamme ja teorioitamme tosina, kunnes niitä on syytä epäillä – ei päinvastoin.

Fallibismin hyväksyminen

Tieteen historia osoittaa, että olemme olleet väärässä monta kertaa. Suuri osa teollisen vallankumouksen aikana vallalla olleista teorioista on nykyään hylätty. Pragmatistit lähtevät siitä ajatuksesta, että olemme olleet väärässä ennen ja voimme olla väärässä nytkin. Mahdollisesti meidän ei edes pidä yrittää tavoitella absoluuttista varmuutta. Agnostikkojen tapaan pragmatistit saattavat epäillä, voiko absoluuttista varmuutta edes saavuttaa – ellei kyse ole jostakin triviaalista, kuten väitteestä ”naimattomat miehet ovat poikamiehiä”.

Tieteen kehitys ei välttämättä liity ollenkaan ”Totuuden” ja absoluuttisen varmuuden saavuttamiseen. Sen sijaan, pragmatistit saattavat väittää, tieteen kehitys liittyy siihen, että me voimme kysyä aivan uudenlaisia kysymyksiä.

Pragmaattisesta näkökulmasta Totuus on hankala asia. Jos ajattelemme aikaa, jolloin vallalla oli teoria näkymättömästä eetteristä, jossa radiosignaalit kulkevat, radiot toimivat hyvin, tai jos ajattelemme aikaa, jolloin Wolfersinbiljardipallomalli kansainvälisestä politiikasta oli esillä, valtioiden väliset suhteet olivat ymmärrettäviä. Nyt nuo teoriat on hylätty aikoja sitten.

Miten radiot voivat toimia aikana, jolloin ”epätosi” teoria oli vallalla, tai miten pystyimme ymmärtämään valtioiden suhteita ”huonon” mallin kautta? Pragmatisteille on selvää, että olemassa olevat teoriat voivat olla ”epätosia” siinä mielessä, että ne saatetaan hylätä tai korvata myöhemmin. Kyse on siitä, että nyt hylätyt teoriat ja mallit mahdollistivat aikoinaan uusien kysymysten esittämisen. Samoin voi olla nykyisten teorioiden ja tiedon kohdalla.

Pragmatistit hyväksyvät, että tietomme, teoriamme, menetelmämme ja lähestymistapamme voivat olla erheellisiä. He eivät yritä väittää saavuttavansa absoluuttista varmuutta, vaan ovat valmiita muuttamaan käsityksiään ja uskomuksiaan, jos siihen on syytä.

Ehdottomien dikotomioiden hylkääminen

Aiemmin voimassa olleet teoriat ja niiden myöhempi hylkääminen tuo esiin pragmatistisen suhteen totuuteen ja sen merkitykseen. Olivatko nuo hylätyt teoriat ”totta”, ei ole yhtä merkittävää kuin se, että ne toimivat ja että niiden avulla me pystyimme toimimaan.

Nyt hölmöltä vaikuttava eetteriteoriakin pystyi antamaan meille työkalun, jonka avulla me pystyimme selittämään tiettyjä empiirisiä havaintoja. Pystyimme kehittämään uutta teknologiaa, kysymään uusia kysymyksiä, luomaan parempia selityksiä: ”menemään eteenpäin”.

(Sivuhuomautus: luonnollisesti kaikki mikä toimii ei ole oikein moraalisesti. Pragmaattinen lähestymistapa ei hyväksy nielemättä kaikkea, mikä toimii. Se nimenomaan haluaa keskittyä käytännön seuraamuksiin – monikossa ja konstekstuaalisesti – yrittäessään vastata tarkastelun alla olevaan kysymykseen, moraalia unohtamatta.)

Palatakseni dikotomioiden hylkäämiseen, tosi/epätosi on yksi dikotomia, johon pragmatismi suhtautuu epäilevästi. Toinen dikotomia liittyy binääriseen ajatteluun, siihen, että tiede voisi vastata kaikkiin sille esitettyihin kysymyksiin joko ”kyllä” tai ”ei”.

Ensinnäkin yhteiskuntatieteissä, mutta myös luonnontieteissä, tieteelliset kokeet eivät anna yksiselitteisiä, itsestäänselviä tuloksia, vaan ne vaativat aina tulkintaa. Onko jokin ”iso” vai ”pieni” tulos, riippuu sen käytännön merkityksestä.

Friedrich Kratochwilin esimerkkiä lainaten yksi millimetri on katastrofaalinen virhe, jos valmistamme mikrosiruja. Toisaalta se on täysin mitätön virhe, jos rakentamamme pilvenpiirtäjä poikkeaa tuon verran ylimmässä kerroksessa piirustuksistamme.

Toiseksi tuo jako kahteen – dikotomisen ajattelun peruspilari – yksinkertaisesti unohtaa, että on olemassa kolmas vaihtoehto: ”ei tiedä”, ”ei voi päätellä/päättää” tai ”ei voi tietää”. On olemassa monia asioita, joita emme voi tietää tosiksi kartesiolaisella varmuudella, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat täten epätotta tai väärin.

Yhteenveto

Pragmatismin voi sanoa olevan suuntaus, joka pitää käytännön toimintaa tiedon edellytyksenä ja päämääränä. Toki on olemassa eri pragmatismeja ja ymmärryksiä pragmatismista. Itse korostaisin pragmatismissa käytäntöihin keskittyvää tutkimusta ja käytäntöjen käytännön seuraamuksien tutkimista. Samoin nostaisin esiin kartesiolaisen perinteen hylkäämisen ja fallibismin hyväksymisen sekä kontekstuaalisuuden. Voin tietenkin olla väärässä.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. 

Julkaisu Pragmatismista kansainvälisissä suhteissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.