Suomeen saapuvien marjanpoimijoiden ja muiden kausityöntekijöiden asema työmarkkinoilla on epävarma. Pitkään on vaikuttanut siltä, että ulkomaalaisten työntekijöiden asemasta ovat kantaneet huolta lähinnä he itse. Mediassa aiheiseen on toisinaan puututtu ja tuomioistuimetkin ovat ottaneet kantaa yksittäisiin tapauksiin, mutta silti kausityöntekijöiden asema on pysynyt heikkona.

Kesän 2021 marjasesongin alla muun muassa SAK:lainen Teollisuusliitto ja Maaseudun työnantajaliitto julkaisivat yhdessä Maatalouden kausityöntekijän työehdot -oppaan. Opas julkaistiin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi sekä ukrainaksi.

Oppaalle asetettujen tavoitteiden täyttymistä on vaikea arvioida, mutta kauden loputtua ainakaan Teollisuusliittoon ei ollut tullut paljoakaan yhteydenottoja marjanpoimijoilta. Vuosi 2021 oli sopimusasiantuntija Riikka Vasaman mukaan edellistä hiljaisempi. Vähäiset yhteydenotot liittoon voisivat olla hyvä uutinen, ellei olisi melko todennäköistä, että ongelmia on kentällä kuitenkin ollut.

”Rikosuhripäivystyksen avaamaan kausityöntekijöiden neuvontapuhelimeen on tullut enemmän yhteydenottoja”, Vasama toteaa menneestä sesongista.

Me suomalaiset pääsemme hyötymään maiden välisestä elintasokuilusta.

”Kukaan yhteydenottajista ei ole ollut tietoinen tekemästämme kausityöoppaasta, joten jonkinlainen kuperkeikka on heitettävä ensi vuotta ajatellen. Ilmeisesti ainakaan ne työnantajat, jotka ovat halunneet vilunkia tehdä, eivät ole sitä jakaneet. Meillä on kuitenkin Migrin ja ulkoministeriön kanssa yhteisymmärrys siitä, että opasta jaetaan työluvan antamisen yhteydessä. Tänä vuonna opas valmistui liian myöhään, mutta ensi vuonna ehditään ajoissa kausityölupajunaan.”

Marjan kokoinen Kiina-ilmiö

Ulkomaiset poimijat tulevat tänne, koska heidän kotimaissaan tulotaso on merkittävästi alhaisempi kuin Suomessa. Me suomalaiset pääsemme siis hyötymään maiden välisestä elintasokuilusta. Voisi puhua Kiina-ilmiöstä, vaikka nyt työntekijät tulevat tänne sen sijaan, että tehdas siirrettäisiin heidän kotimaahansa.

Mediassa onkin kerrottu, että poimijoiden sesongin aikana saamat tuhansien eurojen tulot vastaavat vuosien tuloja heidän lähtömaissaan. Tulojen takana on kuitenkin jopa 15-tuntiset työpäivät. Suomessa tehdyn työn tulotasoa olisi tietenkin järkevää arvioida suomalaisen tulotason mukaan. Myöskään esimerkiksi sosiaaliturvaan ja eläkkeeseen liittyviä maksuja ei tavallisesti noista tuloista ole maksettu ja sikäli niiden suora vertaaminen Suomen yleiseen palkkatasoon on ongelmallista.

”Tuottajien on pakko palkata ulkomaisia, jos he yleensäkään haluavat saada työt tehdyksi.”

Vielä ennen kauden alkua tunnelmat olivat varovaisen optimistiset niin Teollisuusliitossa kuin Maaseudun työnantajaliitossakin. Riikka Vasaman kanssa asiasta oli kesäkuussa keskustelemassa Maaseudun työnantajaliiton toimitusjohtaja Kristel Nybondas.

”Viime vuoden akuutin työvoimapulan jälkeen tähän on pyritty reagoimaan”, Maaseudun työnantajaliiton Nybondas kertoi. ”Perustettiin esimerkiksi Töitä Suomesta-rekrytointialusta, jonka tarkoitus on saattaa yhteen työntekijät ja työnantajat.”

Vuoden 2020 akuutti työvoimapula oli koronarajoitusten synnyttämä. Kun poimijat eivät päässeet poistumaan kotimaistaan tai eivät päässeet Suomeen, jäi marja-ala ilman totuttua kausityövoimaa. Ongelma koski niin mansikkaviljelmiä kuin metsämarjateollisuuttakin. Yhtenä ratkaisuna ongelmaan tuottajajärjestö MTK houkutteli marjapelloille kotimaisia poimijoita kesällä 2020.

Nybondas ymmärtää hyvin, että muutaman kuukauden mittaisen poimintakauden tarjoama työ ei kuitenkaan ole kaikin puolin houkuttelevaa suomalaisille.

”Kausi on lyhyt. Kuka lähtee rakentamaan elämäänsä muutaman kuukauden perusteella? Tämä on palkkatasoa suurempi ongelma. Tuottajien on pakko palkata ulkomaisia, jos he yleensäkään haluavat saada työt tehdyksi.”

Ulkomaiset poimijat työskentelevät nykyisellä palkkatasolla suomalaisia hanakammin, joten heille riittää kysyntää. Kaikella on kuitenkin hintansa, ja ulkomaisen keikkatyövoiman käyttämisen tuoma säästö palkkakuluissa synnyttää omat riskinsä.

Työn perässä liikkuminen ole uusi ilmiö.

Koronan myötä yksi työvoimaan liittyvä riski laukesi: Järjestelmä on rakennettu ulkomaisen kausityövoiman varaan, mutta rajojen sulkeuduttua työntekijät eivät päässeet maahan. Tämä pakotti työmarkkinat reagoimaan ongelmiin, joita oli aikaisemmin helpompi ohittaa. Teollisuusliiton Vasama tuntee kausityöläisten aseman ja siihen liittyvät rakenteelliset vaikeudet hyvin.

”Tämä ongelma on tietenkin maailmanlaajuinen eikä suinkaan rajaudu Suomeen. Haluaisin kuitenkin suomalaisena olla ylpeä siitä, että täällä ei poljettaisi työehtoja. Se vastuu meidän on kannettava. Riskit työehtojen toteutumattomuudesta ovat suuria, koska monet ulkomaiset työntekijät eivät tunne oikeuksiaan ja vaikka tuntisivat, eivät he ole halukkaita vaatimaan niitä kaikkia. He eivät halua ottaa riskiä, ettei heitä kutsuttaisi tänne seuraavana vuonna, koska ero tulotasossa Suomen ja vaikka Ukrainan välillä on niin valtava.”

Vasama myös muistuttaa, ettei työn perässä liikkuminen ole mikään uusi ilmiö. Samoin Suomesta on aikaisemmin lähdetty työn perässä muualle, eikä itse ilmiötä vastaan kannata taistella.

Vähän tutkittu ilmiö

Kesällä 2020 marjapelloilla nähtiin siis poikkeuksellisen paljon suomalaisia ulkomaisten poimijoiden jäätyä kotimaihinsa rajojen sulkeuduttua. Pian mediaan tihkui kertomuksia esimerkiksi hirvittävistä majoitusolosuhteista ja epäselvyyksistä palkoista. Alan maine sai kolauksen.

Åbo Akademin tutkija Mika Helander pitää jopa ”erittäin hyvänä juttuna” sitä, että suomalaiset poimijat kävivät pelloilla ja synnyttivät näin keskustelua marjanpoimijoiden työolosuhteista ja palkkauksesta.

”Aihetta ei ole tutkittu akateemisesti kovinkaan paljoa. On tehty akateemiseen tutkimukseen kallistuvia selvityksiä, mutta laajempia, meidän tutkimuksemme kaltaisia työehtoihin ja sosiaaliturvaan liittyviä tutkimuksia ei ole tehty.”

Kun suomalaiset poimijat kävivät pelloilla, syntyi keskustelua marjanpoimijoiden työolosuhteista ja palkkauksesta.

Helanderin yhdessä tutkija Rolle Alhon kanssa tekemä tutkimusartikkeli Foreign seasonal farm workers – strategies at the margins of the Finnish welfare state ilmestyi vuonna 2016.

”Keskustelua marjanpoimijoiden asemasta kyllä varmasti käytäisiin ilman koronaakin, mutta se olisi marginaalisempaa. Se ei olisi päässyt valtavirtaan. Onhan aiheesta puhuttu esimerkiksi paikallismedioissa, mutta nyt kiinnitetään huomiota työehtoihin, ei pelkästään työvoiman saatavuuteen.”

Helander muistuttaa, että ilmiönä työn perässä liikkuminen ja matalamman tulotason maista saapuvien halukkuus tarttua töihin, jotka eivät paikallisia houkuttele ei ole mitenkään uusi. Tilanne Suomessa on kuitenkin muuttunut melko hiljattain ja koko ilmiö on kasvanut lähes huomaamatta isoksi meilläkin.

”Poimijat ovat hajallaan pitkin maaseutua, kaukana katseilta. Tutkimuksessa käytetään varjoväestöjen termiä (shadow populations), joka viittaa siihen, että he eivät kuulu väestöön ja heistä on tietoa yleensäkin hyvin vähän. On kyllä olemassa tieto työvoiman tarpeesta ja työlupien määrästä, mutta he eivät ole kuntien tai Kelan rekistereissä. He ovat sosiaaliturvan ulkopuolella.”

”Poimijat ovat sosiaaliturvan ulkopuolella.”

Syntynyt keskustelu on huomattu myös työnantajapuolella ja Maaseudun työnantajaliiton Nybondas totesikin kesäkuussa, että ala on joutunut puimaan tapahtunutta perusteellisesti.

”Mielestäni on hyvä, että keskustelua on käyty ja asiaa on käsitelty. Juurisyiden selvittäminen on tärkeää, kuten sen ymmärtäminen, miksi on päässyt tapahtumaan työehtojen polkemista ja työehtojen noudattamatta jättämistä. Meidän arviomme on se, että tietoa on liian vähän sekä työnantaja- että työntekijäpuolella.”

Nybondas myös kertoo, että maaseutusektorilla työnantaja- ja yrittäjärooli ovat melko uusia tuttavuuksia. Yrittäjyys on tullut osaksi maanviljelijöiden elämää käytännössä vasta EU:n myötä ja roolia haetaan edelleen. Teollisuusliiton Vasama jakaa tämän arvion ja huomauttaa, että on eri asia puhua suuresta yhtiöstä, jolla on paljon henkilöstöä tai viljelijästä, joka hoitaa palkkaukseen liittyvät asiat varsinaisen maataloustyön ohessa.

Kantaako valtio vastuunsa?

Näiden lähes näkymättömien ja kuvainnollisesti varjoihin katoavien työntekijöiden ääni ei kuulu kovinkaan selkeästi. Åbo Akademin Helanderin mielestä he kuitenkin kuuluvat perustellusti ammattiyhdistysliikkeen vastuun piiriin. Muodollisesti nämä liittoihin pääosin kuulumattomat eivät ole ammattiyhdistysliikkeen vastuulla, mutta ”inhimillisesti ja humaanisti tietenkin ovat sitä”.

”Onhan tällä myös yleinen työmarkkinaefekti. Sillä on laaja vaikutus, jos jollain markkinasegmentillä meno pääsee villiksi länneksi – tai idäksi.”

Villi meno rapauttaisi moraalia ja johtaisi helposti työehtojen polkemiseen laajemminkin. Helppo tilanne ei kuitenkaan ole. Helander kertoo, kuinka kenttätutkimusta tehdessä, poimijoita haastatellessa hän on törmännyt siihen, että ammattiyhdistysliikkeen edustajia ei aina edes päästetä tiloille puhumaan työntekijöille. Poimijoiden keikat ovat usein myös niin lyhyitä, ettei kukaan ehdi senkään takia ottaa heihin yhteyttä.

Villi meno yhdellä alalla rapauttaisi moraalia ja johtaisi helposti työehtojen polkemiseen laajemminkin.

Helander myöskin toteaa, että nämä ongelmat eivät rajaudu ainoastaan marjanpoimijoiden asemaan. Marjanpoimijoiden asemaa tarkastelemalla pystyy kuitenkin hahmottamaan ongelman luonnetta ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Osa Helanderin ja Alhon tutkimustansa varten haastattelemista marjanviljelijöistä sanoi suoraan, että ulkomailta tulevaan halpaa tuontimarjaa vastaan kilpaileminen ei mahdollista korkeampaa palkkatasoa.

Palkkatasoa määrittävät mahdollisesti viljelijöitä enemmän keskusliikkeiden asettamat rajat hankintahinnoille ja keskusliikkeet puolestaan seuraavat hintatietoisten kuluttajien valintoja. Ongelmia tuottaa myös se, että nousevat tuotantokustannukset eivät ole siirtyneet kovinkaan hyvin elintarvikkeiden kuluttajahintoihin.

”Bisnes perustuu siihen, että työntekijöitä tulee halvemman hintatason maista”, Helander toteaa.

Helander voi ymmärtää nykykäytännön, kun sitä tarkastellaan markkinakysymyksenä: viljelijät hyötyvät edullisesta työvoimasta ja työntekijät hyötyvät kotimaataan korkeammasta palkkatasosta.

”Bisnes perustuu siihen, että työntekijöitä tulee halvemman hintatason maista”

”Mutta miksi valtio ei ota tiukempaa kantaa tähän? Eikö tästä voisi ajatella, että maassa maan tavalla – ja maan palkkatasolla?”

Yksi tapa korjata vääristymä olisi myöntää sosiaaliturva poimijoille. Helanderin mukaan se olisi myös epäsuora tuki viljelijöille.

”Tämä tietenkin tarkoittaisi rahan menoa. Eli katsooko valtio tilannetta hieman sormien välistä ja säästää samalla? Tätä minun on vaikea ymmärtää ja se on ristiriidassa sen kanssa, mitä Suoman kaltaisen valtion tehtäviin kuuluu.”

Työnantajien ja -tekijöiden liitot yhteistyössä

Teollisuusliiton ja Maaseudun työnantajaliiton päätös tuottaa yhdessä opas ulkomaisille kausityöntekijöille on kiinnostava, sillä liittojen toiminnan lähtökohtana on omien jäsenten etujen ajaminen ja turvaaminen. Lyhytaikaisesti maassa oleskelevista kausityöntekijöistä kuitenkin vain erittäin harvat ovat suomalaisen ammattiliiton jäseniä. Äkkiseltään voisi myös ajatella, että oikeuksistaan tarkat työntekijät eivät olisi tuottajienkaan etu.

Mutta kuten Mika Helander totesi, kuuluu vierastyövoiman asemasta huolehtiminen ainakin humaanisti katsottuna ammattiyhdistysliikkeen tehtäviin ja onhan kausityövoiman asemalla myös vaikutusta työmarkkinoihin laajemminkin. Olisi kaikkien etu, että kaikki tuntevat pelisäännöt ja että kaikki myös pelaavat niiden mukaan.

Vierastyövoiman asemasta huolehtiminen kuuluu ainakin humaanisti katsottuna ammattiyhdistysliikkeen tehtäviin.

”Kenttä haluaa asiat kuntoon, koska sehän vääristää kilpailua, jos jotkut tuottavat halvemmalla”, työnantajien edustaja Nybondas sanoo.

Työntekijöitä ja työnantajia edustavien järjestöjen päätös tuottaa opas kausityöntekijöille on siis perusteltu. Samoin on perusteltua, että opas julkaistiin muun muassa venäjäksi ja ukrainaksi. Teollisuusliiton Vasaman mukaan monet poimijoista eivät osaa englantia ja erot työmarkkinoiden ja -kulttuurin välillä ovat niin suuria, että toisinaan yhteisymmärryksen saavuttaminen vaatii työtä, vaikka olisi yhteinen kielikin.

”Itse puhun venäjää, ja silti väärinkäsityksiä tulee, kun koko yhteiskunnan toiminta, työmarkkinat ja ihmisten mentaliteetti ovat vieraita. Tämä koskee niin pikkuongelmia kuin isoja kysymyksiäkin. Tänne tulevat ihmiset eivät tunne meidän työmarkkinoitamme ja he tulevat usein maista, joissa ay-liikkeeseen kuuluminen ei ole välttämättä ollenkaan yleistä. Heillä ei ole edustajaa Suomessa. On ongelma, että kausityöläisten ääni ei kuulu tässä yhteiskunnassa. Sen äänen minä haluaisin kaivella kuuluviin.”

Olisi kaikkien etu, että kaikki tuntevat pelisäännöt ja että kaikki myös pelaavat niiden mukaan.

Vaikka Teollisuusliiton Vasama ja Maaseudun työnantajien Nybondas ovat samoilla linjoilla siitä, että myös ulkomaalaisten kausityöntekijöiden oikeuksien toteutuminen on tärkeää, ovat heidän arvionsa työntekijöiden kohtaamista ongelmista hieman erilaiset. Nybondas uskoo, että 80-prosenttisesti järjestäytyneellä työnantajapuolella ”sosiaalinen kontrolli on toiminut viimeiset vuosikymmenet”. Hän myös huomauttaa, että pellolla työskentelevillä on suojanaan työsopimukset.

”Minun mielestäni ongelma on nimenomaan metsämarjapuolella. He ovat oikeasti yksinyrittäjiä, jotka poimivat ja myyvät marjoja jokamiehenoikeudella.”

Vasama puolestaan pohtii, onko ongelmissa yleensäkään kyse yksittäistapauksista vai sittenkin laajemmasta ilmiöstä. Tutkimusta aiheesta ei ole juurikaan tehty, mutta Vasaman mukaan aluehallintovirastojen tekemien tarkastusten yhteydessä ongelmia on kuitenkin tullut ilmi toistuvasti.

Voiko tilannetta korjata niin, että tuotanto on mahdollista jatkossakin?

Kysymyksessä kausityöläisten asemasta on kyse myös siitä, tuotetaanko marjoja Suomessa ollenkaan. Mikä ratkaisuksi, jos tuottajien ei yksinkertaisesti ole mahdollista maksaa marjojen poiminnasta palkkaa, joka olisi kilpailukykyistä suomalaisilla työmarkkinoilla?

”On ongelma, jos tuottajalla jää viivan alle liian vähän. Mutta työntekijäjärjestön edustajana olen sitä mieltä, ettei sitä katetta voi työntekijöiden selkänahastakaan ottaa. Jos tuotanto ei onnistu muuten, sitten pitää tehdä rakenteellisia muutoksia”, Vasama toteaa.

Julkisella sektorilla rakenteelliset muutokset ovat tavallisesti kiertoilmaus leikkauksille, mutta maanviljelyn yhteydessä puhutaan usein tuotantotuista.

Yrittäjiltä, jotka syyllistyvät väärinkäytöksiin, voitaisiin kieltää ulkomaisen työvoiman käyttämisen väliaikaisesti.

Ongelmien moninaisuus ja niiden ratkaisemisen vaikeus ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ongelmiin voisi ja pitäisi puuttua. Tutkija Mika Helander esittää suoraan viisi korjausehdotusta, joilla pääsisi jo hyvin alkuun.

”Ensinnäkin kausityöntekijöille pitäisi saada väliaikainen sosiaaliturva täällä työskennellessään.”

Toisekseen Helander vaatii selkeästi kovempia sanktioita niille yrittäjille, jotka syyllistyvät väärinkäytöksiin. Sanktio voi olla esimeriksi ulkomaisen työvoiman käyttämisen kieltäminen väliaikaisesti.

”Jos olisi olemassa aito riski siitä, ettei seuraavalla satokaudella saa ulkomaista työvoimaa, tasoittuisi työnantajan ja työntekijän välinen asymmetrinen asetelma.”

Poimijoilla voi olla hyvin heikko käsitys omista oikeuksistaan ja siitä, mikä heitä lopulta perillä odottaa.

Kolmanneksi Helander kuuluttaa parempaa tiedotusta oikeuksista työntekijöille. Tähän ongelmaan Maatalouden kausityöntekijän työehdot -opas pyrkii vastaamaan, mutta työtä on vielä tehtävänä.

Neljäntenä Helander vaatii sekä aluehallintovirastoja ja liittojen lisäävän aiheen parissa työskentelevien määrää ja jalkautumista kentälle ja vastuun ottamista.

Viidentenä ja viimeisenä korjausta vaativana kohtana Helander esittää työnvälityskäytäntöjen perkaamista. Usein poimijoita viljelijöille välittävät firmat eivät toimi Suomessa ja poimijoilla voi olla hyvin heikko käsitys omista oikeuksistaan ja siitä, mikä heitä lopulta perillä odottaa.

”Marjanpoimijoita välittävien on periaatteessa laitonta ottaa poimijoilta maksua, mutta selkeitä väärinkäsityksiä ja -käytöksiä näkyy ja tapahtuu.”

Tähän viimeiseen ongelmaan on pyritty puuttumaan perustamalla Töitä Suomesta -nettisivu. Muun muassa tuottajajärjestö MTK:n organisoima palvelu pyrkii saattamaan yhteen ulkomaiset työntekijät ja suomalaiset työnantajat. Tämänkin toimivuus ja vaikutus jää nähtäväksi.

Jari Tamminen on Voima-lehden toimittaja ja Häiriköt-päämajan pääjohtaja.

Julkaisu Politiikasta taidetta: Kausityöntekijöiden asia on meidän asiamme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vastamainos on sivun alalaidassa.

Kun marjanpoimijat Ukrainasta ja Thaimaasta eivät päässeet kesällä 2020 koronapandemian vuoksi maahan totuttuun tapaan, Suomessa heräsi huoli marjasadon jäämisestä poimimatta.  Kotimainen tuotanto ei ollutkaan niin sinivalkoista kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Vaikka marjat ovat kotimaan kamaran hedelmiä, tuotanto on riippuvainen ulkomaisesta kausityöstä.

”Kansainvälinen kauppa, joka on historiallisesti tasannut paikallisia häiriöitä, on kehittyessään myös tuottanut systeemistä epävakautta. Yhä tiiviimmin verkottunut ja nopeisiin toimituksiin perustuva järjestelmä on lähtökohtaisesti häiriöalttiimpi. Tilannetta pahentaa, että ruoantuotanto on sitoutunut runsaaseen energian ja luonnonvarojen käyttöön. Nyt ekologiset rajat ovat tulleet vastaan”, toteaa monitieteellisen BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde.

Kansainvälinen ruokajärjestelmä on kokonaisuus, jonka muodostavat ruoan tuottaminen, jalostaminen, kuljettaminen ja kuluttaminen. Järjestelmä on altis häiriöille, eikä häiriöiden syihin osata tarttua.

Kansainvälinen kauppa, joka on historiallisesti tasannut paikallisia häiriöitä, on kehittyessään myös tuottanut systeemistä epävakautta.

Ruuantuotannon häiriöiden edessä Suomessakin on toivottu turvaa lähiruuasta.

”’Lähiruoka’ on vähän epämääräinen käsite. Tarkoitetaanko sillä pohjoismaista, suomalaista, maakuntalaista, mitä? Ja minkä vuoksi lähiruokaa korostetaan: ympäristösyistä, työllisyyssyistä, vaihtotaseen kannalta, huoltovarmuussyistä?”, Lähde avaa vyyhtiä ja huomauttaa, että näiden eri näkökulmien edut ja haitat asettuvat eri tavoin.

Onko brasilialainen soija lähiruokaa?

Globaalien tuotanto- ja raaka-aineketjujen maailmassa paikallisuus voi olla näennäistä, vaikka sitä suuresti arvostetaankin. Hyvää Suomesta -merkki on vuodesta toiseen yksi Suomen arvostetuimmista merkeistä. Sen luvataan tarkoittavan, että esimerkiksi merkillä varustettu liha on aina sataprosenttisesti suomalaista. Mutta kuinka kotimaista kotletti on, jos liha- ja siipikarjalle sekä kaloille syötetystä valkuaispitoisesta rehusta vain noin 15 prosenttia on kotimaista?

Esimerkiksi 95 prosenttia Suomeen tuotavasta soijasta menee rehuksi. Muuttuuko brasilialainen soija lähiruuaksi, kun se kierrätetään tuotantoeläimen ruuansulatuselimistön kautta?

”No eipä tietysti. Suomessahan kulutetun ruoan osalta omavaraisuusaste on korkea, mutta olemme massiivisesti riippuvaisia kansainvälisistä markkinoista rehun, lannoitteiden, maatalouskemikaalien ja energian kaltaisten tuotantopanoksien sekä vierastyövoiman suhteen”, Lähde selventää.

Vauraat maat ovat ulkoistaneet tuotantoaan ja luonnonvarojen kulutusta muualle maailmaan, mikä luo erilaisia riippuvuussuhteita. Lähde muistuttaa, että nopeista itsenäisistä muutoksista seuraa usein ongelmia toisaalla.

Vauraat maat ovat ulkoistaneet tuotantoaan ja luonnonvarojen kulutusta muualle maailmaan, mikä luo erilaisia riippuvuussuhteita.

”Muutettaessa ruokajärjestelmän verkoston rakennetta pitäisi luoda kauppa- ja kehityspolitiikkaa, joka turvaa hyvän elämän edellytyksiä muuallakin.”

Tässä Suomi ei Lähteen mukaan ole kantanut vastuutaan toivotulla tavalla.

”Tuoreet Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan uudistamista käsittelevät CAP-neuvottelut ovat jälleen merkki siitä, että Suomi valtiona ei toimi kovin vastuullisesti. Yhteisen kestävämmän ja kansainvälisesti solidaarisemman suunnan sijaan Suomessa keskitytään yhä liikaa omien saavutettujen etujen varjelemiseen.”

Kriisit ovat kiinteä osa ruokajärjestelmää

Koronapandemia ei ollut ensimmäinen globaalin ruokajärjestelmän kriisi 2000-luvulla.

”Joskus kriisin taustalla on tuotantohäiriö, mutta kriisi voi syntyä myös esimerkiksi konfliktin, hyödykespekulaation tai aggressiivisen kauppapolitiikan tuotteena”, Lähde kertoo.

Käytännössä kriisit ovat usein lukuisten tekijöiden yhteistulos.

”Kun maailman ruokajärjestelmät ovat nivoutuneet yhä tiukemmaksi globaaliksi verkostoksi, paikalliset häiriöt leviävät yhä helpommin ympäri maailman.”

Kun maailman ruokajärjestelmät ovat nivoutuneet yhä tiukemmaksi globaaliksi verkostoksi, paikalliset häiriöt leviävät yhä helpommin ympäri maailman.

Lähde jakaa kriisit kahteen kategoriaan: nopeisiin väliaikaisiin ja hitaisiin pysyviin. Kriisien muodot pitää tunnistaa ja erottaa toisistaan.

”Vuosiakin kestävänä pandemia on lopulta ohimenevä häiriö, joka syntyy ennen kaikkea liikenne- ja kuljetuskatkoksista sekä muista torjuntatoimien vaikutuksista. Tällaisiin kriiseihin tarvitaan varmuusvarastoja, varajärjestelmiä ja erilaisia poikkeustilajärjestelyitä, jotta työvoimaa ja mahdollisuuksia hankkia ruokaa saadaan sinne, missä niille on tarve.”

Näiden ohimenevien häiriöiden kohtaamisessa aidon omavaraisuusasteen lisääminen voisi auttaa. Mitä tiukemmin olemme riippuvaisia pitkistä tuotantoketjuista, sitä haavoittuvampia olemme.

Ohimenevien häiriöiden kohtaamisessa aidon omavaraisuusasteen lisääminen voisi auttaa. Mitä tiukemmin olemme riippuvaisia pitkistä tuotantoketjuista, sitä haavoittuvampia olemme.

”Useat yhtaikaisesti etenevät ympäristöongelmat sen sijaan muodostavat hitaan, kertautuvan kriisin, joka vaatii poikkeustoimien sijaan koko globaalin ruokajärjestelmän muutosta. Yhtäältä haitallisia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää, toisaalta tuotantoa pitää muuttaa sopeutuvammaksi muuttuviin oloihin.”

Usein kriisit ruokkivat toisiaan, mikä tekee niihin valmistautumisesta vaikeaa. Esimerkiksi hitaasti rakentunut ympäristökriisi lisää nopeiden kriisien todennäköisyyttä.

Amazonin sademetsä syötetään karjalle

Suomalaista karjaa ruokkiva soija tulee usein massiivisilta ja yksipuolisilta viljelmiltä. Niiden alta raivataan esimerkiksi Amazonin sademetsää, mikä ruokkii ilmastokriisiä ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Soijaa toki päätyy myös ihmisten lautasille, mutta kuluttajille myytävää soija on usein vastuullisemmin tuotettua. Vastuuttomasti tuotettu syötetään karjalle, joka ei ruuan alkuperästä kysele.

Suomalaista karjaa ruokkiva soija tulee usein massiivisilta ja yksipuolisilta viljelmiltä.

Yritystoiminnan globaaleja vaikutuksia tutkiva kansalaisjärjestö Finnwatchin Soijaa Brasiliasta -raportissa selvitettiin soijan käyttöä suomalaisten lihatalojen ostaman rehun valmistamisessa. 12 Finnwatchin kyselyyn vastanneista liha- ja rehuteollisuuden yrityksestä yhdeksän totesi, että niiden arvoketjuun sisältyy soijaa. Yksikään vastanneista yrityksistä ei ollut jäljittänyt käyttämänsä soijan alkuperää viljelmille saakka.

Vuoden 2020 lopussa ilmestyneessä Nature Food -tiedelehdessä julkaistussa Euroopan unioniin tuodun soijarehun kytköksiä käsittelevässä artikkelissa esitetään, että EU:n alueella pitäisi vähentää tuotantoeläinten kasvattamista, jotta Brasiliassa vähennettäisiin metsien hävittämistä uusien soijaplantaasien alta. Kasvisten määrän lisääminen eurooppalaisten ruokapöydissä vähentäisi viljelypinta-alan tarvetta, sillä tuotantoeläimille rehuna syötetystä ravinnosta vain pieni osa muuttuu lihaksi ja muuksi kuluttajille myytäväksi ravinnoksi.

EU:n alueella pitäisi vähentää tuotantoeläinten kasvattamista, jotta Brasiliassa vähennettäisiin metsien hävittämistä uusien soijaplantaasien alta.

Teollisen ja äärimmäisen tehokkaaksi viritetyn eläintuotannon tarpeisiin räätälöidyt viljelmät ovat myös itsessään riski. Yksipuoliset viljelykasvien ja tuotantoeläinten monokulttuurit ovat alttiita erilaisille sairauksille, jotka voivat johtaa jopa kokonaisen tuotantolajikkeen katoamiseen. Näin kävi esimerkiksi 1950-luvulla banaanimarkkinoita hallinneelle Gros Michel -lajikkeelle, jonka panamantauti tuhosi. Sittemmin tilalle löydettyä Cavendish-lajiketta, joita maailman markettien banaanit ovat, uhkaa tällä hetkellä saman taudin uusi muoto. Emme ole osanneet ottaa opiksi kohtaamistamme vastoinkäymisistä.

Hitaat ja nopeat kriisit kohtaavat ruokajärjestelmässä

Jos ilmastokriisi ja sen seuraukset ovat esimerkkejä hitaasta kriisistä, korona puolestaan on malliesimerkki nopeasta kriisistä. Molempien taustalla on mekanismeja, joihin ruuantuotanto vaikuttaa.

Maatalous on yksi merkittävimmistä globaaleista päästölähteistä ja se vaikuttaa paljon myös ilmastokriisin torjuntaan. Villieläinten elintilan kaventuminen kasvavan viljelypinta-alan tieltä ja suunnattoman sekä yksipuolisen tuotantoeläinpopulaation tunkeminen ahtaisiin tuotantolaitoksiin puolestaan lisäävät merkittävästi koronan kaltaisten pandemioiden synnyn riskiä. Zoonoosit eli eläimistä ihmisiin siirtyvät taudit pääsevät tarttumaan ympäristöissä, joissa ihmiset ovat muiden eläinten kanssa tiiviisti tekemisissä ahtaissa oloissa.

Poliitikot ja tuottajajärjestöt ovat kuitenkin olleet melko haluttomia tarttumaan ongelmiin. Ville Lähteen mukaan suomalainen ruokakeskustelu on pahasti jumissa.

”Tuottajapuolella ollaan siilipuolustuksessa, mikä on ymmärrettävää, koska alkutuottajien asema on kovin heikko. Puolustautuessa kuitenkin kaikki nähdään uhkana ja tullaan pitäytyneeksi perityssä tilanteessa, joka heikentää olosuhteita entisestään.”

Poliitikot ja tuottajajärjestöt ovat olleet melko haluttomia tarttumaan ongelmiin. Suomalainen ruokakeskustelu on pahasti jumissa.

Kyse ei kuitenkaan ole yksin tuottajapuolen luomasta ongelmasta.

”Ympäristöpuolella taas on harmillisen paljon sellaista yksiulotteista ajattelua, jossa unelmoidaan maaseudun korvaamisesta korkeateknologisilla ympäristöillä. Tässä ovat mittakaavat totaalisen hakusessa. BIOS-tutkimusyksikkö ja moni muu taho on yrittänyt avata keskustelua viime vuosina, sillä ekologisessa siirtymässä yhteiskunnallinen reiluus on välttämätön edellytys muutosten hyväksyttävyydelle ja kestävyydelle.”

Kaikkien muutospaineiden keskellä kannattaa pitää mielessä, että ruokaa tarvitaan jatkossakin. Nyt on aika keskustella siitä, millaista ja miten tuotettua ruokaa syömme tulevaisuudessa.

Lisää aiheesta BIOS-tutkimusyksikön poikkitieteellisessä Ekologinen jälleenrakennus -oppaassa.

Jari Tamminen on Voima-lehden toimittaja. Hän myös vetää Häiriköt-päämaja-tiedeviestintähanketta, joka yhdistää akateemista tutkimusta, taidetta ja aktivismia.

Julkaisu Politiikasta taidetta: Ruokajärjestelmä muutosten edessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.