Koronapandemian aikana havaittiin kouriintuntuvasti, että osa kansalaisista ei luottanut terveysviranomaisten suosituksiin. Erityisesti koronarokotteisiin ja niiden ottamiseen kannustaviin tai velvoittaviin politiikkatoimiin liittyi epäluuloa ja vastustusta.

Koronarokotteiden vastustaminen onkin tuoreimpia esimerkkejä terveysviranomaisiin kohdistuneesta epäluottamuksesta, jota osa väestöstä koki myös ennen pandemiaa. Yksi epäluottamusta jo aiemmin kokenut ryhmä on lastensa rokottamisesta kieltäytyvät vanhemmat.

Epäluottamuksen taustalla voi olla useita syitä. Esimerkiksi terveysviranomaisten ja -asiantuntijoiden kytkökset lääketeollisuuteen ja sen taloudellisiin intresseihin saavat jotkut epäilemään rokotetutkimusten luotettavuutta.

Terveysviranomaisten mukaan luottamuspulaan tulee puuttua, jotta luottamus rokotteisiin ja niitä tarjoaviin tahoihin saataisiin palautettua. Epäluottamukseen vaikuttaminen voi kuitenkin olla hankalaa, jos luottamuksen katoamisen syyt jäävät kartoittamatta ja käsittelemättä.

Tässä tekstissä paneudumme niihin polkuihin, jotka johtavat rokotteisiin liittyvän luottamuksen menettämiseen ja epäluottamuksen kasvuun. Kirjoitus perustuu vertaisarvioituun tutkimusartikkeliin, jossa tarkastelimme, miten ja miksi jotkut suomalaiset vanhemmat ovat menettäneet luottamuksen rokotteisiin ja niitä kehittäviin, valmistaviin ja tarjoaviin toimijoihin.

Tutkimuksen aineistona oli 38 suomalaisvanhemman haastattelut, jotka tehtiin vuosina 2016–19. Lisäksi kahdeksan vanhempaa osallistui lisähaastatteluihin vuonna 2021. Kaikki haastatellut olivat valikoineet tai täysin kieltäytyneet lapsilleen tarjotuista, Suomen rokoteohjelman mukaisista rokotteista. Suurin osa haastatelluista oli naisia. Tekstissä haastateltavien nimet on vaihdettu.

Epäluottamuksen kaksi muotoa

On syytä erottaa toisistaan kaksi epäluottamuksen muotoa: epäluottamus epäilynä (mistrust) ja epäluottamus epäluulona (distrust).

Epäily kuvaa varovaista ja skeptistä asennetta. Epäilijä voi uuden tiedon karttuessa muuttaa ajatteluaan. Epäilevä asenne rokotteita kohtaan kehittyy vaiheittain.

Epäluulo sen sijaan kuvaa kyynisempää ja melko pysyvää epäluottamuksen tilaa. Epäluuloon voi liittyä pelkoa ja jopa vihaa. Jokin selkeä tilanne tai tapahtuma johtaa usein epäluulon kehittymiseen.

Analyysimme perusteella molemmat epäluottamuksen muodot ovat tärkeitä rokotteisiin kohdistuvan epäröinnin ja kritiikin kehittymisessä. Karkeasti jaotellen haastatteluista erottuu neljä polkua, jotka valottavat epäluottamuksen kehittymistä: aktivistin, epäröijän, pettyneen ja neuvottelijan polut.

Epäilyyn perustuva rokotekriittisyys kehittyy hitaasti

Tutkimuksemme osoittaa, että epäily liittyy epäluottamukseen, jossa kriittisyyttä ja epäröintiä herättävät kokemukset kasautuvat hitaasti. Hahmotamme tähän epäluottamuksen muotoon liittyviä polkuja jaottelemalla haastattelemiamme vanhempia aktivisteihin ja epäröijiin.

Haastateltavista suurin osa voidaan nähdä aktivisteina, jotka ovat varmoja rokotteista kieltäytymisen suhteen. Aktivistit ovat yleensä kiinnostuneita terveydestä sekä vaihtoehtoisista ja täydentävistä terveydenhoitomenetelmistä. He ovat keränneet tietoa rokotteiden riskeistä, mikä yhdessä lääketeollisuuden kritiikin kanssa on johtanut rokotteiden kyseenalaistamiseen. Aktivistit osallistuvat rokotekriittisten yhteisöjen keskusteluun, jakavat tietoa ja tukevat muita rokotekriittisiä.

Aineistossamme Lenan tarina kuvaa hyvin aktivistityyppiä. Oman lapsen syntymä on yleensä tilanne, jolloin rokotteiden arviointi tulee ajankohtaiseksi. Myös Lena alkoi kyseenalaistaa rokotteita lastensa syntymän jälkeen. Lenan mukaan rokotteet vaikuttivat ”absurdilta” ja hän päätti viivästyttää niiden antamista lapsilleen. 

Lenan kriittisyys kasvoi tiedonhankinnan myötä. Epäluottamusta lisäsi ymmärrys siitä, että vastuu rokotteiden mahdollisista haitoista on aina vanhemmalla. Lasten kasvaessa terveinä rokotteet vaikuttivat turhilta. Rokottamattomuuspäätöksen jälkeen Lena on osallistunut aktiivisesti keskusteluihin sosiaalisessa mediassa ja jakanut tietoa rokotteista.

Epäily liittyy epäluottamukseen, jossa kriittisyyttä ja epäröintiä herättävät kokemukset kasautuvat hitaasti.

Aktivistista poiketen epäröijä on epävarma rokotteisiin liittyvistä valinnoistaan. Epäröijät seuraavat rokotteisiin liittyviä sosiaalisen median keskusteluja, mutta eivät mielellään osallistu niihin itse. He luottavat osittain rokotekriittisten yhteisön muihin jäseniin, mutta ovat toisaalta epävarmoja sen suhteen, kuinka paljon muutkaan tietävät rokotteista.

Terveydenhuollon kohtaamisissa koettu painostus ottaa rokotukset lisää epäröijän epäluottamusta. Luotettavan tiedon puutteesta ja sen tulkinnan vaikeudesta seuraa usein ahdistusta. Epäröijän päätökset syntyvätkin osittain intuition pohjalta. Toisin kuin aktivisti, epäröijä saattaa salata lastensa rokottamattomuuden muilta.

Haastateltavistamme Hanna kuvaa epäröijän polkua. Hanna alkoi epäröidä, kun hoitaja ehdotti hänen kahden kuukauden ikäiselle lapselleen ohjelman mukaista rokotetta. Hanna koki neuvolassa painostusta rokottaa, mutta pelkäsi mahdollisia haittavaikutuksia ja päätti viivästyttää rokotteita.

Hannan mukaan luotettavan tutkimuksen löytäminen on vaikeaa. Hän epäili, että terveysviranomaiset peittelevät rokotteiden haittavaikutuksia. Toisaalta huolta lisäsi mahdollisuus, että rokottamaton lapsi saisikin rokotteilla ehkäistävän taudin. Hanna pelkäsi, että häntä tuomittaisiin rokotteiden viivästyttämisestä, ja varoi siksi puhumasta asiasta.

Pysyvän epäluulon taustalla on selkeitä syitä

Epäluuloon liittyvässä epäluottamuksessa luottamus rokotteisiin on menetetty nopeammin. ”Herääminen” tai havahtuminen rokotteiden mahdollisiin riskeihin on saanut vanhemmat kyseenalaistamaan virallisen rokotusohjelman, jota he ovat aiemmin noudattaneet.

Aineistossamme epäluuloa kuvaavat pettyneet ja neuvottelevat vanhemmat.

Pettyneet ovat varmoja rokottamattomuuspäätöksestään. Pettymyksen taustalla on lääkärin toteama rokotehaitta, kuten narkolepsia, mutta myös viranomaisilta saadun tuen puute. Pettyneiden epäluulo on varsin pysyvää ja kohdistuu laajalle.

Epäluuloon liittyvässä epäluottamuksessa luottamus rokotteisiin on menetetty nopeammin.

Haastateltavistamme Ida kuvaa pettyneen polkua. Hän ei ollut juuri ajatellut rokotteita ennen vuoden 2009 H1N1-influenssapandemiaa. Pandemrix-rokotteesta seurasi muun muassa neurologisia oireita Idalle ja hänen lapsilleen. Lääkärit yhdistivät haitat rokotteeseen.

Rokotteen tuottaman pettymyksen lisäksi Ida joutui pettymään uudestaan taistellessaan korvauksista ja sairaseläkkeestä. Hän uskoi, että viranomaiset yrittivät luistaa rokotehaittaan liittyvien korvauksien maksamisesta. Kokemustensa jälkeen Ida suhtautui erittäin kriittisesti myös koronarokotteisiin. Koronapandemiaan liittyneet toimet, kuten koronapassin käyttöönotto, saivat hänet epäilemään koko poliittisen järjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta.

Neuvottelijat taas elävät epävarmuudessa ja epäilevät, että heidän lapsensa ovat saaneet rokotteista haittavaikutuksia.

Toisin kuin pettyneillä vanhemmilla, heillä ei kuitenkaan ole tukenaan virallista diagnoosia. Sen sijaan kohtaamiset terveydenhuollossa voivat lisätä neuvottelijoiden huolta, sillä rokotehaittaepäilyt usein ohitetaan ja niistä puhuvat leimataan. Neuvottelijat pitävät kuitenkin oven auki rokotuksille tulevaisuudessa ja voivat uskoa niiden toimintamekanismiin.

Haastateltavistamme Anna kuvaa neuvottelijaa. Annan lapsi sai rotavirusrokotteen jälkeen pitkään jatkuneen ripulin. Anna epäili, että ripuli johtui rokotuksesta, mutta neuvolassa tästä ei tehty haittavaikutusilmoitusta. Myöhemmin toisen rokotuksen jälkeen lapselle kehittyi autoimmuunisairaus, jota terveydenhuollossa ei Annan epäilystä huolimatta yhdistetty rokotteisiin. Toisen lapsensa kohdalla Anna valikoi rokotteet tarkasti ja kieltäytyi monista rokotteista. Hän kuitenkin uskoi edelleen rokotteiden kykyyn ehkäistä tauteja.

Rokotekritiikki kuvastaa laajaa luottamuspulaa

Tyypittelymme neljään epäluottamuksen kehittymisen polkuun osoittaa, että rokotteita kritisoivien vanhempien joukko ei ole yhtenäinen. Ihmiset saattavat kokemustensa myötä myös siirtyä polulta toiselle, esimerkiksi epäröijästä aktivistiksi.

Epäluottamus ei ole aina pysyvä tila, vaan rokotteiden epäily voi vaihtua luottamukseen. Vastaavasti epäily voi huonojen kokemusten karttuessa syventyä epäluuloksi, jonka jälkeen luottamusta on vaikea palauttaa.

Tuloksiimme peilaten esimerkiksi rokotteita kritisoivien leimaaminen salaliittoteoreetikoiksi yksinkertaistaa ilmiötä liikaa, eikä tunnusta kritiikin monitahoisuutta ja yksilöiden näkemysten ja kokemusten vaihtelevuutta.

Rokotteita epäröivät ja kritisoivat eivät ole myöskään yhtenäinen joukko siinä mielessä, että tietojen epäily voi kohdistua myös toisiin rokotteita kritisoiviin. Tässä mielessä rokotekritiikkiä luonnehtii niin sanottu epäilyn eetos, jossa yksilö voi lopulta luottaa vain itseensä.

Kohtaamiset terveydenhuollon henkilökunnan kanssa ovat keskeisiä paikkoja, joissa orastava epäluottamus voidaan tunnistaa ja sitä voidaan käsitellä rakentavasti, dialogin keinoin.

Epäluottamuksen syvenemistä voidaan ennakoida ja ehkäistä. Tutkimuksemme perusteella kohtaamiset terveydenhuollon henkilökunnan kanssa ovat keskeisiä paikkoja, joissa orastava epäluottamus voidaan tunnistaa ja sitä voidaan käsitellä rakentavasti, dialogin keinoin. Vanhempien erilaiset terveyteen ja rokotteisiin liittyvät huolet tulisi ottaa vakavasti.

On huomionarvoista, että epäluulon kohdalla kritiikin kohde ei ole ensi sijassa itse rokotteet vaan niihin liittyvät instituutiot, asiantuntijat ja viranomaiset sekä näihin liitetty läpinäkyvyyden puute. Näin ollen epäluottamuksen ketju voi johtaa huonoista rokotuskokemuksista koko poliittisen järjestelmän kyseenalaistamiseen.

Laajemmin tarkasteltuna rokotekritiikkiä ei tulisikaan lähestyä yksilötason ongelmana, joka kaipaa yksilöihin kohdistuvia ratkaisutoimia. Sen sijaan rokotekritiikki voidaan nähdä osana poliittista vastakulttuurista tai populistista liikehdintää, jossa kritisoidaan muun muassa lääketiedettä ja medikalisaatiota, eli lääketieteen kasvavaa valtaa eri elämän alueilla. Rokotteisiin kohdistuva kritiikki kanavoikin osaltaan laajempaa, monissa Euroopan maissa lisääntyvää yhteiskunnallisen epäluottamuksen ilmiötä. 

VTM Joni Jaakola on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

VTT Johanna Nurmi on yliopistotutkija Tampereen yliopiston yhteiskuntatutkimuksen yksikössä.

Artikkelikuva: Spencer Davis / Pixabay

Julkaisu Epäily ja epäluulo viitoittavat tietä rokotteista kieltäytymiseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanlaajuisen koronapandemian hallinta rokotuksilla on herättänyt paljon yhteiskunnallista keskustelua. Rokotteita pidetään parhaana keinona koronaviruksen nujertamiseksi, mutta ne herättävät myös kritiikkiä. Rokotteisiin liittyvät riskit voivat aiheuttaa yksilötasolla huolta ja pelkoakin, mikä muodostaa perustan, jolle rokotteita kohtaan tunnettu epäröinti, kriittisyys tai suoranainen vastustus ensisijaisesti rakentuu ja on rakentunut aina ensimmäisestä rokotteesta lähtien.

Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus ottaa kantaa rokotuksen puolesta tai sitä vastaan, vaan lisätä ymmärrystä rokotuksiin liittyvien huolien ja niistä kumpuavan kriittisyyden historiallisista juurista.

Isorokkorokotuksen yleisen historian osalta kirjoituksessa on tukeuduttu pitkälti lääketieteen ja kirurgian tohtorin sekä lääketieteen historioitsijan Arno Forsiuksen kotisivuilla julkaistuihin lääketieteen historiaa koskeviin kirjoituksiin, koska ne ovat sähköisessä muodossa, toisin kuin suomalaista lääketieteen historiaa koskeva vanhempi tutkimus yleensä.

Alkuna isorokkorokotus

Ensimmäinen rokotus kehitettiin 1700-luvun lopulla ihmiskuntaa satoja vuosia vaivannutta isorokkoa vastaan, ja sen ansioksi on luettu, että vuonna 1980 Maailman Terveysjärjestö WHO julisti isorokon hävitetyksi maapallolta. Mutta jo kauan ennen varsinaista isorokkorokotusta esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa isorokon vaarallista muotoa oli pyritty torjumaan istuttamalla ihmiseen lievä isorokko menetelmällä, jota nimitettiin inokulaatioksi tai variolaatioksi (variola = isorokko). Tässä menetelmässä isorokkoon sairastuneen rokkorakkuloista otettiin joko märkää tai rokkorakkuloiden ruvista jauhettiin pulveria, jota voitiin viedä nenään tai sivellä esimerkiksi olkavarren ihoon tehtyihin naarmuihin. Eurooppaan variolaatio levisi 1700-luvun alkupuolella.

Suomessakin piirilääkäri Johan Haartman suoritti ensimmäisen variolaation eli rokonistutuksen vuonna 1754, mutta yleisesti ottaen menetelmä ei saanut Suomessa kovin suurta menestystä. Koska variolaatiossa suojausta haettiin oikean isorokon avulla, oli siinä useita riskejä. Varioloidut saattoivat tartuttaa tautia muihin ja käynnistää isorokkoepidemioita, ja joskus variolaatiosta seurasi isorokon vaarallinen muoto, joka saattoi johtaa kuolemaan.

Koko väestön suojamisen kannalta variolaatiolla ei ollut ratkaisevaa merkitystä. Lähinnä se antoi suojan yksittäisille henkilöille ja pienehköille ihmisryhmille.

Joskus variolaatiosta, ensimmäisestä rokotuskeinosta, seurasi isorokon vaarallinen muoto, joka saattoi johtaa kuolemaan.

Uusi lehti taistelussa isorokkoa vastaan kääntyi vuonna 1798, kun englantilainen maalaislääkäri Edward Jenner (1749–1823) julkaisi tuloksensa lehmärokkokokeista. Niiden avulla hän oli todistanut vanhastaan tunnetun havainnon siitä, että ihmiselle suhteellisen vaarattoman lehmärokon sairastaminen antoi suojan vaarallista isorokkoa vastaan. Lehmärokkoa esiintyi luonnostaan liian harvoin, jotta sen avulla olisi voitu rokottaa suuria kansanjoukkoja, mutta Jenner osoitti kokeillaan, että lehmärokolla rokotetun ihmisen rokkorakkulasta saatua märkää voitiin käyttää onnistuneesti uusien ihmisten rokottamiseen levittämällä sitä käsivarteen tehtyihin pintanaarmuihin.

Tämä käsivarresta toiseen -menetelmä mahdollisti jatkuvan rokotustoiminnan ylläpitämisen ja levisi nopeasti ympäri Eurooppaa.

Vaikka uusi lehmärokon istutus olikin vanhaa isorokon istutusta turvallisempi menetelmä, ei sekään ollut täysin riskitön. Osittain syynä oli tietämättömyys mikrobeista tautien aiheuttajina, sillä aluksi ihmisestä toiseen siirrettävän rokotusaineen mukana saatettiin vahingossa siirtää myös tarttuvia tauteja, kuten syfilistä, mikä ruokki yleisön epäluuloja uutta lehmärokkorokotusta kohtaan. Huolta 1800-luvun yleisössä aiheutti myös se, että lehmärokko oli eläinperäinen tauti, jonka tahallisen istuttamisen rokotuksen kautta pelättiin siirtävän eläimellisiä ominaisuuksia ihmiseen.

Kohti uusia ja puhtaampia rokotteita

Käsivarresta toiseen -menetelmään sisältyvien riskien takia 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan maissa siirryttiin eläinperäisen, pääasiassa vasikoissa viljellyn rokotusaineen käyttöön, mikä Suomessakin tapahtui vuodesta 1894 alkaen. Alkeellisista tuotantotavoista johtuen eläinperäinenkin rokotusaine saattoi silti sisältää epäpuhtauksina haitallisia, esimerkiksi ruusua, imusuonitulehdusta tai märkärupea aiheuttavia bakteereita, joita ei pystytty hävittämään tuhoamatta itse rokotteen tehoa.

Tilannetta paransi jonkin verran 1800-luvun jälkipuolella yleistynyt käytäntö lisätä rokotusaineeseen glyserolia, joka vähensi epäpuhtauksina esiintyviä bakteereita sekä paransi rokotusaineen säilyvyyttä. Bakteerittoman isorokkorokotteen valmistukseen päästiin vasta 1920–1930-luvun taitteessa, kun virustutkijat alkoivat kehittää uusia lehmärokon viljelymenetelmiä muun muassa kananmunassa.

Bakteerittoman isorokkorokotteen valmistukseen päästiin vasta 1920–1930-luvun taitteessa.

Suomessa ensimmäinen lehmärokkoon perustuva rokotus suoritettiin vuonna 1802, mutta tuolloin sitä nimitettiin pano-, panenta- tai istutusrokoksi, varjelusrokoksi tai varjelusrupuliksi. Vasta 1870-luvulta lähtien näiden nimitysten rinnalla alkoi yleistyä nykyinen termi rokotus.

Monissa muissa eurooppalaisissa kielissä nimenomaan lehmärokko (vaccinia) on ollut alkuna rokotusta tarkoittavalle sanalle vaccination/vaccinatzione/vacunación/Vakzination, jonka Louis Pasteur (1822–1895) 1880-luvulla vakiinnutti heikennetyillä mikrobeilla aikaansaadun immunisaation yleisnimitykseksi. Pasteurista ja hänen pernarutto- ja vesikauhurokotuksistaan alkoikin uusien rokotteiden kehittämistyö.

Rokotusvastaisuuden nousu

Muun Euroopan tavoin myös Suomessa kuolleisuus isorokkoon alkoi 1800-luvun kuluessa laskea, ja 1800-luvun lopulta lähtien isorokko ei ollut Suomessa enää demografisesti merkittävä sairaus. Rokotuksella oli keskeinen rooli isorokkokuolleisuuden laskussa, mutta sen lisäksi tutkijat ovat korostaneet myös niiden eristys-, karanteeni- ja uudelleenrokotustoimenpiteiden merkitystä, joilla tautia estettiin leviämästä.

1900-luvun alun Suomessa isorokkoa ei juurikaan enää esiintynyt – sisällissodan vuotta 1918 lukuun ottamatta. Kuitenkin juuri noihin aikoihin Suomessa alkoi ensimmäisen kerran esiintyä varsinaista rokotusvastaisuutta. Osittain tätä selittää se, että isorokon ilmaantuvuuden vähentyessä sen aiheuttamat kauhut olivat hävinneet kollektiivisesta muistista, jolloin rokotukseen liittyvät riskit alkoivat yksilötasolla näyttää isommilta kuin rokotuksesta saatava hyöty.

1900-luvun alun Suomessa isorokkoa ei juurikaan enää esiintynyt – sisällissodan vuotta 1918 lukuun ottamatta. Juuri noihin aikoihin Suomessa alkoi ensimmäisen kerran esiintyä varsinaista rokotusvastaisuutta.

Tämän varhaisen rokotusvastaisuuden ydinjoukon Suomessa muodostivat luonnonparannustavan ja vegetarismin kannattajat. He vastustivat isorokkorokotusta terveydelle vaarallisena toimenpiteenä, jonka uskoivat olevan syynä kaikkeen sairauteen aina kurkkumädästä tuhkarokkoon ja tuberkuloosista syfilikseen. Heidän väitteensä perustui lääketieteestä poikkeavaan sairauskäsitykseen, jonka mukaisesti rokotus myrkytti veren ja tuhosi ruumiin elinvoiman eli vastustuskyvyn.

Luonnonparannustavan ja vegetarismin kannattajien rokotusvastaisuus kumpusi heidän aatemaailmastaan eli se oli periaatteellista, ei niinkään omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa. Rokotusvastaisuus oli yksi tuon ajan kansainvälisistä aatevirtauksista, vastareaktio 1800-luvun kuluessa lähes kaikissa Euroopan maissa voimaan tulleelle rokotuspakolle. Suomessakin isorokkorokotus määrättiin pakolliseksi vuonna 1883 kaikille alle 2-vuotiaille lapsille.

Rokotuspakon synnyttämä vastareaktio

Euroopassa syntyi erityisiä rokotusvastaisia yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka keräsivät eniten kannatusta Iso-Britanniassa. Maan ensimmäiseen rokotusvastaiseen liikkeeseen (Anti-Compulsory Vaccination League) oli vuoteen 1870 mennessä liittynyt jo 10 000 jäsentä ja sillä oli 103 alayhdistystä. Toisaalta myös monet vaihtoehtoliikkeet aina vegetarismista ja eläinsuojelusta teosofiaan tai protestanttisiin herätysliikkeisiin omaksuivat rokotusvastaisuuden osaksi agendaansa. Rokotusvastaisen liikehdinnän perustan muodostivat kuitenkin ruohonjuuritasolla omakohtaisesti koetut isorokkorokotuksen haittavaikutukset, joiden varaan perustui myös rokotusvastaisten liikkeiden vaatimus rokotuspakon kumoamisesta.

Rokotusvastaisen liikehdinnän perustan muodostivat kuitenkin ruohonjuuritasolla omakohtaisesti koetut isorokkorokotuksen haittavaikutukset.

Niin kansainvälisen rokotusvastaisen liikehdinnän kuin suomalaisten rokotuksenvastustajienkin päämääränä oli rokotuspakkolain kumoaminen, eikä välttämättä itse rokotuksen lakkauttaminen. Rokotuspakkolain katsottiin polkevan jokaiselle kansalaiselle kuuluvaa omantunnonvapautta sekä itsemääräämisoikeutta oman ruumiiseensa.

Englantilaista rokotusvastaista liikettä tutkinut Nadja Durbach näkeekin 1800–1900-luvun vaihteen rokotusvastaisuuden olennaiseksi osaksi aikakauden kansallisvaltioiden muotoutumisprosessia ja yhteiskunnallista keskustelua kansakunnan ja valtion muodoista ja rajoista, kuten siitä, kuinka pitkälle ihmisten yksityiselämään ja ruumiiseen valtiovallalla oli oikeus puuttua.

Nykytilanne

Nykyisin rokottamattomuus on Suomessa harvinaista, sillä vain noin prosentti lapsista on kokonaan rokottamattomia. Rokotteita kuitenkin myös kritisoidaan ja osa suomalaisista epäröi ottaa rokotteita tai antaa niitä lapsilleen. Kyselytutkimusten mukaan vain harva suomalainen ei pidä rokotteita tehokkaina ja turvallisina ja vaikkapa koronarokotteeseen suhtaudutaan valtaosin myönteisesti.

Haastattelututkimusten perusteella epäröintiä aiheuttavat huolet rokotteiden riskeistä ja vaikutuksista sekä omat tai lähipiirin kokemukset sivuvaikutuksista. Epäluottamus viranomaisten suosituksia kohtaan kumpuaa epäilyistä, että rokotteiden tutkimus on puolueellista ja että lääkeyhtiöt saattavat julkaista valikoituja tutkimustuloksia, jotka saavat rokotukset näyttämään turvallisemmilta kuin ne todellisuudessa ovat. Rokotekriittisillä on myös huolia viranomaisten ja lääketeollisuuden välisistä kytköksistä, joiden kautta he epäilevät lääketeollisuuden saattavan vaikuttaa kansallisiin rokotusohjelmiin ja suosituksiin.

Kuten menneisyydessä, myös nykyaikana rokotteiden kritiikkiin kytkeytyy syviä kulttuurisia merkityksiä lääketieteen teknologisoitumisesta ja kaupallistumisesta sekä luonnonmukaisuudesta.

Omat kokemukset koetuista haittavaikutuksista ja se, että niistä ei ole voinut puhua terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, saavat epäröimään rokotteiden ottamista. Epäluottamusta herättävät myös tilanteet, joissa terveydenhuollon työntekijät sivuuttavat asiakkaiden rokotteisiin liittyviä huolia. Joillakin rokote-epäröinnin taustalla saattavat vaikuttaa täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista juontuvat käsitykset terveyden hoitamisesta.

Kuten menneisyydessä, myös nykyaikana rokotteiden kritiikkiin kytkeytyy syviä kulttuurisia merkityksiä lääketieteen teknologisoitumisesta ja kaupallistumisesta sekä luonnonmukaisuudesta ja elämäntyyleistä, joihin rokotteet eivät välttämättä sovi. Tämän historiallisen jatkumon ymmärtäminen on tärkeää nykykeskustelujen taustoittamiseksi ja toivon mukaan se auttaa myös liennyttämään rokotteisiin liittyvää polarisoitunutta keskustelua.

FM Suvi Rytty on Suomen historian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän tutkii 1900-luvun alun Suomessa suosiota saanutta luonnonmukaista elämäntapaa, johon kuului esimerkiksi luonnonparannustavan, vegetarismin ja rokotusvastaisuuden kaltaisia aatteita. Rytty työskentelee tällä hetkellä Emil Aaltosen säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Terveys, tieto ja asiantuntijuus: vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään”.

YTT Pia Vuolanto on sosiologian dosentti ja yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteitaan ovat tieteen rajat ja tieteelliset kiistat. Hän on toinen Emil Aaltosen säätiön rahoittaman tutkimushankkeen ”Terveys, tieto ja asiantuntijuus: vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään” johtajista. Vuolanto toimii vastuullisena johtajana myös Tampereen yliopiston koordinoimassa, rokote-epäröintiä tutkivassa VAX-TRUST -tutkimushankkeessa, jota rahoitetaan Euroopan unionin Horisontti 2020 -tutkimusrahoituksen puiteohjelmasta.

VTT Johanna Nurmi on sosiologian yliopisto-opettaja Turun yliopistossa. Hän tutkii muun muassa rokotekriittisyyttä poliittisena ja elämäntapaan kiinnittyvänä ilmiönä. Nurmi toimii toisena johtajana Emil Aaltosen säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Terveys, tieto ja asiantuntijuus: vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään”.

Julkaisu Rokotteisiin liittyvän kriittisyyden historiallinen jatkumo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Noin kuukausi ennen Jokelan koulusurman 10-vuotispäivää Tuusulan kunta ilmoitti, ettei vuosipäivänä järjestetä muistotilaisuutta. Kunta toivoi kouluihin työrauhaa ja uhrien omaisille mahdollisuutta surra rauhassa.

Tämä toive kuvaa hyvin suhtautumista koulusurmien muisteluun niin suomalaisissa paikallisyhteisöissä kuin kansallisellakin tasolla.

Jo noin kaksi vuotta koulusurmien jälkeen haastatellessani Jokelan ja Kauhajoen asukkaita havaitsin, että etenkin Kauhajoella sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi, ja ulkopuolisten – esimerkiksi niiden paikkakuntalaisten, jotka eivät tunteneet uhreja – surunilmauksia pidettiin turhina tai jopa epäaitoina.

Sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi.

Jokelassa koulusurma kosketti tiivistä paikallisyhteisöä hieman eri tavalla. Siellä yhteisöllisen suremisen ja muistelun katsottiin ensimmäisinä vuosina pääosin edistävän toipumista. Vuosien kuluessa suhtautuminen näyttää kuitenkin muuttuneen pidättyväisemmäksi.

Vuosipäivien viettoon koulusurmien jälkeen on monia tapoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Columbinen ja Virginia Techin joukkosurmien 10-vuotispäivinä järjestettyihin muistotilaisuuksiin osallistui tuhansia ihmisiä. Toisaalta amissien yhteisössä Pennsylvaniassa vuonna 2006 tapahtunutta koulusurmaa muisteltiin suljetun yhteisön sisällä, eikä ulkopuolisia rohkaistu osallistumaan suruun tai muistamiseen.

Suomessa omaksuttiin Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen monia samoja tapoja, joilla joukkosurmia on surtu ja muisteltu muuallakin maailmalla. Kynttilöistä, kukista ja viesteistä koostuvat niin sanotut spontaanit muistomerkit kanavoivat yhteistä suremista välittömästi surmien jälkeen ja niitä seuraavina vuosipäivinä.

Tapausten muistelu on kuitenkin haluttu Suomessa pitää hillittynä. Etenkin omaisten sururauhan kunnioittaminen on ollut keskeistä. Julkiset muistotilaisuudet, joissa luettaisiin ääneen uhrien elämäkertoja, kuten vaikkapa Virginia Techin joukkosurman 10-vuotispäivänä tehtiin, ovat Suomessa tuntuneet vieraalta ajatukselta.

Koulusurmien muistaminen paikallistasolla

Tarkastelin vuonna 2014 julkaistussa väitöskirjassani koulusurmien suremiseen ja muistamiseen liittyviä paikallisia prosesseja. Vaikka Jokelassa paikallisyhteisö kannusti yhteisiin surunilmauksiin, muisteluun liittyi silti haasteita ja ristiriitoja.

Hankaluudet liittyivät esimerkiksi koulusurman syiden nimeämiseen. Silloin nousi esiin vaikeita kysymyksiä, joiden kautta koulun, muiden viranomaisten ja terveydenhuollon toimintaa arvioitiin. Miten vakavaa tekijän kiusaaminen koulussa oli ollut, ja miten paljon se lopulta vaikutti hänen motiiveihinsa? Oliko kouluyhteisö tai paikallisyhteisö vastuussa ampujan kokemasta kiusaamisesta?

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä. Joidenkin mielestä kiusaamisen merkitystä oli suurenneltu mediassa. Toiset taas syyttivät koulua siitä, ettei vuosikausia kestäneeseen kiusaamiseen puututtu.

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä.

Moniin kysymyksiin ei ollut mahdollista löytää yksiselitteisiä vastauksia, ja siksi niin Jokelassa kuinKauhajoellakin paikallisyhteisöjen vakiintuneet kertomukset koulusurmista välttivät syiden nimeämistä. Koulusurmista tuli näissä kertomuksissa jotain, joka vain tapahtui. Muistelu keskittyi välittömästi surmien jälkeisiin asioihin, kuten surunilmauksiin ja toipumisprosessiin.

Ristiriitoja paikkakunnilla koettiin muun muassa eteenpäin siirtymisessä ja toipumisen tahdissa. Osa toivoi muistelua ja keskustelua, osa halusi jättää koulusurmien käsittelyn nopeasti historiaan ja jatkaa elämää. Kauhajoella yhteisön halu siirtyä nopeasti takaisin normaaliin arkeen oli suurempi kuin Jokelassa.

Jokelassa muistelun vaikeudesta kertoi tekijän perheeseen asennoituminen. Toiset suhtautuivat perheeseen neutraalisti tai etäisen myötätuntoisesti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Muisto tapahtuneesta aktivoitui monilla paitsi koulurakennuksen ohi kulkiessa myös tekijän kotitalon tai muiden hänestä muistuttavien asioiden näkemisestä.

Jotkut olivat sitä mieltä, että tekijän pikkuveljen ei ollut soveliasta käydä paikallista koulua – ei ainakaan sitä, jossa koulusurma tapahtui. Osa toivoi perheen muuttavan pois.

Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta eivät kaikki mielellään puhuneet.

Jokelassa muisteltiin usein koulusurman jälkeistä yhteisöllisyyttä: miten kyseessä oli ”koko kylän kriisi”, miten ihmiset kerääntyivät koulun viereisen lammen rantaan, ja miten nuoret surivat ja löysivät voimaa toisistaan. Koulu ja sen henkilökunta, joka jatkoi työtään ampumisen jälkeisinä raskaina vuosina, pysyi ihmisten mielissä ja puheissa. Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta sen sijaan eivät kaikki mielellään puhuneet.

Julkinen keskustelu vaikeni sukupuolesta

Kansallisella tasolla koulusurmien muistelu oli esimerkiksi Yhdysvaltoihin verrattuna vähäeleistä ja uhrien yksityisyyttä suojelevaa. Yhteisöllisyydestä ja kiusaamisesta puhuttiin paljon koulusurmien jälkeisessä julkisessa keskustelussa.

Joistakin koulusurmiin liittyvistä asioista julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan juuri puhuttu. Sukupuoli ja laajemmin väkivaltailmiöihin liittyvä sukupuolittunut dynamiikka oli yksi näistä.

Joukkoampujat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, ja uhrien joukossa naiset ovat yliedustettuina ainakin Yhdysvalloissa. Suomessa Jokelan ja Kauhajoen tapaukset yhdistettiin kansainväliseen koulusurmien ilmiöön, erityisesti Yhdysvalloissa tehtyihin ampumissurmiin kuten Columbineen.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä ja etsiä ulospääsyä sosiaalisista ja emotionaalisista umpikujista.

Kiusaamisesta puhuttiin paljon, mutta kiusaamisen ja kouluissa usein hyvin rajallisten hyväksyttyjen maskuliinisuuden muotojen välisistä yhteyksistä ei juurikaan keskusteltu. Puuttumaan jäivät myös huomiot siitä, miten koulusurmat ja aseilla tehtävät joukkosurmat ylipäätään voidaan nähdä osana miesten tekemää, naisiin kohdistuvaa väkivallan jatkumoa, johon kuuluu myös seksuaalinen väkivalta ja lähisuhdeväkivalta.

Joukkosurmaajien erilaisuutta ”tavallisista” ihmisistä korostetaankin usein mediassa ja julkisessa keskustelussa sen sijaan, että todettaisiin, kuinka yleistä miesten tekemä väkivalta – sekä naisiin että miehiin kohdistuva – oikeastaan on.

Sen sijaan julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein. Luonnollistamisen kautta väkivallan ja maskuliinisuuden kytkös siirrettiin naisten tai yhteiskunnan ongelmaksi sen sijaan, että miehet itse nähtäisiin kykeneväisiksi tai velvollisiksi kontrolloimaan tai muuttamaan väkivaltaista käyttäytymistään.

Julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein.

Myös paikallisyhteisöissä toipumisprosessi oli läpikotaisin sukupuolittunut. Kauhajoella osa kertoi, miten julkinen sureminen leimattiin naisten turhanpäiväiseksi joukkohysteriaksi.

Niin Jokelassa kuin Kauhajoella haastateltavat kertoivat, kuinka äidit ja tyttäret ottivat päävastuun tapahtuneen käsittelystä monessa perheessä samalla, kun miesten ja poikien hiljaisuutta ja sulkeutuneisuutta pidettiin normaalina. Väkivaltaan reagoiminen ja siitä toipuminen, samoin kuin rajanvedot siitä, millainen sureminen oli kullekin sallittua, olivat osa joukkoampumisten sukupuolittunutta ilmiötä.

Median vastuu ja paikallisyhteisöjen voima

Jokelan koulusurman jälkeen mediaa kritisoitiin siitä, että se haastatteli sokissa olevia nuoria ja metsästi aggressiivisesti silminnäkijähaastateltavia. Sen sijaan vähemmän puhuttiin median laajemmasta vastuusta tapausten uutisoinnissa: oliko esimerkiksi tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai ylipäätään keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Koulusurmiin tiedetään liittyvän kopiointia ja aikaisempien surmien tekijöiden ihannointia. Tutkijat Adam Lankford ja Eric Madfis ovatkin vedonneet mediaan, jotta joukkosurmien tekijöiden kuvien ja nimien julkaisu lopetettaisiin, sillä nyt tekojen takaama kuuluisuus toimii innoituksena uusille teoille.

Oliko tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Myös uutisoinnin keskittyminen tekojen sijaan niiden seurauksiin auttaisi vähentämään tekijöiden saamaa kuuluisuutta, vaikka ampujien nimet ja kuvat jotain kautta vuotaisivatkin julkisuuteen. Tämän ei tarvitsisi tarkoittaa uhrien ja omaisten yksityisyyden menetystä, vaan yleisellä tasolla huomion kääntämistä tekijöistä teon seurauksiin ja uhreihin – menehtyneiden ja loukkaantuneiden lisäksi paikallisyhteisöihin, silminnäkijöihin ja auttajiin.

Suomessa puhuttiin paljon siitä, miten paikallisyhteisöjä tuettiin koulusurmien jälkeen. Vähemmän keskusteltiin siitä, miten paikallisyhteisö voisi olla aktiivinen toimija omassa toipumisprosessissaan, ei pelkkä toimenpiteiden kohde. Tapausten käsittelyssä pitäydyttiin viranomaisvetoisessa psykologisessa kehyksessä. Sitä täydennettiin ajoittain kristillisellä kehyksellä, vaikka monet paikallisyhteisössä eivät pitäneet kumpaakaan lähestymistapaa itselleen sopivina.

Kun Jokelan asukkaat halusivat järjestää koulusurmiin liittyvän yleisen keskustelutilaisuuden, jälkihoitohanke esti tilaisuuden. Kauhajoella taas jälkihoitohankkeen toimijoiden kerrottiin vastustaneen nuorten taide- ja kulttuuriprojektin toteuttamista paikkakunnalla, koska he pelkäsivät projektin tuovan pintaan tunteita, joita olisi vaikea käsitellä ilman ammattiapua.

Muistamisen ja unohtamisen politiikka

Joukkosurmien muistelu ja sureminen on kaikkea muuta kuin suoraviivaista tunteen ilmaisua. Suremiseen ja muistamiseen liittyy suuri määrä valintoja niin paikallisella kuin kansallisella tasolla: millaisia tapauksia surraan, keitä uhreja kunnioitetaan ja miten, kuinka pitkään tapahtumia muistetaan virallisilla tai epävirallisilla tavoilla?

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan.

Sivulliset eivät koe kaikkia väkivaltatapauksia suinkaan samalla tavalla. Tapausten järkyttävyys ei ole välttämättä kiinni myöskään uhrien lukumäärästä.

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan. Yhteisen suremisen, muistamisen ja vaikenemisen kautta rakennetaan niin paikallisia kuin kansallisiakin yhteisöjä ja päätetään siitä, ketkä niihin kuuluvat ja ketkä jäävät ulkopuolelle.

VTT Johanna Nurmi on tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Miten koulusurmia muisteltiin – ja mistä vaiettiin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.