Artikkelimme innoituksena on juuri julkaistu Antti Blåfieldin toimittama antologia Historian käyttö ja väärinkäyttö (Siltala), jonka taustalla on entisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan aloite sekä Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen perustaminen.

Yhdistyksen tavoitteena on luoda kansainvälinen verkosto, joka hyödyntäisi tutkijoita esimerkiksi rauhanvälityksessä. Tuomiojan mukaan historian ei pitäisi olla tuomarin roolissa eikä historiaa käyttää ruokkimaan konflikteja, viholliskuvia tai myyttejä. Tuoreen kirjan kirjoittajina on 16 suomalaista ja kansainvälistä tutkijaa ja yhteiskunnallista vaikuttajaa, jotka käsittelevät aihepiiriä useiden esimerkkitapausten kautta.

Ansioistaan huolimatta kirjassa käsitteiden, eli historian käytön (use), väärinkäytön (misuse) tai hyväksikäytön (abuse), pohtiminen jää ikävä kyllä vähälle. Tämä kolmijako kiertää mustavalkoisen asetelman: siinä missä hyväksikäyttö on ”törkeää”, koska siinä tiedostetaan tekojen luonne, väärinkäyttö ei aina edellytä tietoista toimintaa.

Euroopan neuvoston ja Norjan opetusministeriön 1999 järjestämä symposiumi Facing misuses of history määritteli useita eri muotoja, joilla historiaa voidaan vääristellä: kiistäminen (denial), väärentäminen (falsification), kiinnittyminen (fixation), sivuuttaminen (omission) sekä tietämättömyys (ignorance).

Mikään aikakausi ei ole turvassa, mutta lähihistorian todettiin olevan herkintä väärinkäytöksille. Ne koskettavat sekä demokratioita että erityisesti autoritaarisia valtioita. Margaret MacMillan muistuttaa osuvasti, että menneisyyttä voidaan käyttää niin hyvään kuin pahaankin.

Nähdäksemme edellisestä seuraa väistämättä, että asiantuntija on jonkinlaisen tuomarin, ehkä kuitenkin lempeän sellaisen, roolissa. Käsitteiden erottaminen on usein ongelmallista, eikä aina ole edes selvää se, kuka tai ketkä käyttävät historiaa.

Lainsäädännön ja menneisyyden vaikea suhde

Yhdestä asiasta kirjoittajat ovat teoksessa suunnilleen yhtä mieltä: yritykset ”hallita” tai työstää menneisyyttä lainsäädännön avulla ovat vastoin historiantutkimuksen perusperiaatteita.

Muistolakien säätämistä – tapahtumia ja tulkintoja joko kieltävinä tai puoltavina – tulisikin tarkastella itsessään historian (väärin)käyttönä. Samalla tämä tarkoittaa myös sitä, ettei esimerkiksi holokaustin tai kommunismin rikosten kieltämistä pitäisi säädellä lailla.

Yritykset ”hallita” tai työstää menneisyyttä lainsäädännön avulla ovat vastoin historiantutkimuksen perusperiaatteita.

Timothy Garton Ash kuvaa kirjoituksessaan, kuinka kansanmurhien kiistämisen kriminalisointi johtaa joskus absurdeihin tuloksiin: armenialaisten kansanmurhan kiistäminen on Ranskassa ja Sveitsissä laitonta, mutta Turkissa taas kohtelun nimittäminen kansanmurhaksi on laitonta. Sama menneisyyden tapahtuma siis tuottaa kaksi täysin päinvastaista laintulkintaa ja kaksi vastakohtaista sananvapauden rajoitusta.

Lähtökohtana tulisikin Garton Ashin mukaan olla John Stuart Mill: selkeästi vääriäkään väitteitä ei ole tarpeen kieltää ennalta, sillä historia rakentuu argumenttien kilpailulle. Sen sijaan kriminalisointi mahdollistaa sanavapauden varjolla marttyyriviitan myös niille, joiden argumentit eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Valtioiden tulisi kuitenkin ainakin taata, että arkistot olisivat avoinna ja ne todella sisältäisivät käyttökelpoista materiaalia. Historiassa käytetään usein ”voittajien historia” -teesiä. Nähdäksemme siinä hävinneiden osapuolten tarina jää helposti vajavaiseksi jo puutteellisen materiaalin vuoksi.

Voittajien historia ei ole välttämättä tahallista toimintaa, vaan se voi olla myös tahatonta (misuse). Kysymyksen poliittisuutta on kuitenkin hankala välttää, sillä myös niin sanotut voittajat ovat osanneet, ja osaavat edelleen, epäsuotuisan materiaalin piilottamisen ja hävittämisen jalon taidon.

Kuka historiaa käyttää ja miten?

Käyttöä sekä väärin- ja hyväksikäyttöä tekevät niin tutkijat kuin maallikotkin. Historian käyttäminen on yleistä, jopa jokapäiväistä, eikä se rajoitu vain päivänpolitiikkaan.

Tutkimuksen taso nouseekin yhtäältä tutkijan retorisen ymmärryksen ja retoriikan taitojen karttuessa. Hyvä politiikan ja historian tutkija ymmärtää Pierre Noran tavoin historiallisen keskustelun kerrostuneisuuden, joka pitää sisällään niin käytön, väärinkäytön kuin hyväksikäytönkin.

Tutkimus on menneisyyden käyttöä, jossa nykyhetki muodostaa lähtökohdan tutkimuksen tekemiselle. Tutkimus tuottaa historiallisia objekteja, ja osa menneisyydestä muuttuu, tai oikeammin muutetaan, merkitykselliseksi historiaksi.

Käsitystämme menneisyydestä rakennetaan, korjataan ja kirjoitetaan uudelleen koko ajan.

Historia on näin ollen olemassa ainoastaan konstruktiona: käsitystämme menneisyydestä rakennetaan, korjataan ja kirjoitetaan uudelleen koko ajan. Reinhart Koselleckin mukaan historian uudelleen kirjoitus onkin tutkimuksen lähtökohta.

Kun Juha Sihvolaa lainaten voi sanoa historian olevan läpipoliittinen ja moraalinen tiede, niin missä käytön, väärinkäytön ja hyväksikäytön moraalinen raja lopulta kulkee?

Tämä on mielestämme tutkimuseettinen kysymys, mutta juuri rajanvedon ongelmallisuus houkuttelee väittämään, että olemassa on vain valtaan liittyvää historian käyttöä. MacMillan vertaakin käsityksiä historian roolista hyvän ja pahan jäsentäjänä aiemmin yleiseen uskonnolliseen auktoriteettiin: historia toimii ihmistä suurempana voimana, joka voi joko tuomita tai hyväksyä tekojamme.

Tämä ei silti tarkoita, etteivätkö erilaiset yhteisöt valtiovaltaa myöten voisi olla edistämässä sellaista historian käyttöä ja menneisyyspolitiikkaa, joiden tavoitteena on tasa-arvoisen ja avoimen muistikulttuurin rakentaminen.

Menneisyyden soveltaminen nykyhetkessä

Historian ainutkertaisuus tai sen toistumisen kieltäminen ovat nekin kannanottoja, jotka erilaisiin sykleihin, kuten vuosipäiviin, tutustuminen upottaa nopeasti. Jeremy Black on kiinnittänyt huomiota erityisesti valtioiden ja median vuosipäiviä kohtaan osoittamaan kiinnostukseen, jota hän kutsuu tasavuosien kultiksi.

Analogioihin vetoaminen ei ole välttämättä aina historian väärinkäyttöä.

Myös lineaarisuutta ja syklejä rakennetaan: historioitsija John Tosh nimeää analogiat jopa erääksi yleisimmistä historian sovelluksista. Väitämmekin, että analogioihin vetoaminen ei ole välttämättä aina historian väärinkäyttöä.

Esimerkin Tosh tarjoaa Kuuban ohjuskriisiin liittyvällä anekdootilla: Kennedy pyrki Barbara Tuchmanin kirjan The Guns of August luettuaan toimimaan niin, ettei teoksen The Missiles of October kirjoittamiseen olisi tarvetta. Nähdäksemme poliittiseen puheeseen liittyvät retoriset analogiat on syytä erottaa tieteellisistä. Tärkeää on vertauksen provokatiivinen tai preventiivinen, toimintaan rohkaiseva tai siitä varoittava luonne.

Historia ja sen käyttö on myös identiteetin lähde sekä kollektiivisella että yksilöllisellä tasolla. Richard Ned Lebow’n mukaan yksilöllinen muisti tarkoittaa sitä, mitä yksittäiset ihmiset muistavat tai olettavat muistavansa. Kollektiivinen muisti viittaa tapoihin, joilla laaja joukko ihmisiä jakaa – tai ainakin kuvittelee jakavansa – käsityksiä menneestä.

Institutionaalinen muisti määrittyy tavoiksi, joilla poliittiset eliitit luovat menneelle merkityksiä ja pyrkivät juurruttamaan niitä yhteiskuntaan. Kuten MacMillan huomauttaa, muisti itsessään on hyvinkin valikoivaa, joustavaa ja altista väärinkäytölle. Kollektiivinen muisti liittyy enemmän nykyhetkeen kuin menneisyyteen johtuen sen merkityksestä ryhmän itseidentifikaatiolle.

Muisti voi olla Jeremy Blackia mukaillen myös erittäin vastustuskykyistä uuden tiedon tuomille muutoksille; vakaumus ja kokemukset ohittavat helposti tutkitunkin tiedon.

Marko Lehti kirjoittaakin, kuinka rauhanvälittäjiä arvostellaan siitä, että he sivuuttavat konfliktien pitemmän keston ja sitä kautta historialliset syyt. Rauhanvälitys on pitkäaikainen prosessi, jossa tavoitteena on kunnioituksen ja luottamuksen luominen. Osapuolten omilla käsityksillä historiasta ja niiden kriittisellä arvioinnilla on tärkeä rooli, kun kriisiä edeltävään tilanteeseen ei ole paluuta.

Menneisyyden kanssa eläminen

Saksassa on viime vuosina toteutunut siirtymä muistamiskamppailuista muistamiskulttuuriin: tärkeäksi kysymykseksi on noussut mitä traumaattisesta menneisyydestä lopulta tulisi muistaa.

Saksassa menneisyyden työstämiseen on aivan oma käsitteensä Vergangenheitsbewältigung, jolle ei ole vastinetta kaikissa kielissä. Tämän monin paikoin hyvinkin poliittisen prosessin suomentaminen tässäkin kirjassa ”menneisyydenhallinnaksi” on löyhä ratkaisu, varsinkin kun George Orwellin parodioima ”control of the past” – kolmijakomme ja kontekstin tuntien törkeä hyväksikäyttö – on suomennettu samalla käsitteellä ”menneisyydenhallinta”!

Hannah Arendt avaakin jossakin määrin toisenlaisen näkökulman kirjassa Men in Dark Times vastustamalla kliseistä puhetapaa menneen ”käsittelemättömyydestä” (unmastered). Arendt on arvioinut, että ”emme voi hallita menneisyyttä yhtään sen enempää kuin voimme tehdä sitä tekemättömäksi. Mutta voimme yrittää tulla toimeen sen kanssa”.

Vaikka lainaus tuo hyvin esiin prosessin monimutkaisuuden, se ei silti tarkoita, etteivätkö erilaiset yhteisöt valtiovaltaa myöten voisi olla edistämässä niin sanottuja luottamusta herättäviä toimia. Tätä kautta voisi ajatella historian käytön ja menneisyyspolitiikan olevan prosessi, jonka tavoitteena on tasa-arvoisen ja avoimen muistikulttuurin rakentaminen. Tiedemaailmalle jää tärkeä portinvartijan rooli yhtäältä asiavirheiden ja toisaalta itse tiedon merkityksen ja merkittävyyden arvioimisessa.

Poliittista on niin se mitä tutkitaan, miten tutkitaan, miten tuloksia käytetään kuin myös se, mitä ei tutkita.

Poliittista on niin se mitä tutkitaan, miten tutkitaan, miten tuloksia käytetään kuin myös se, mitä ei tutkita. Joskus nimenomaisesti se, mitä ei pidetä oleellisena, kertoo enemmän kuin se, mitä kulloisessakin aatteellisessa tai poliittisessa ilmapiirissä pidetään tärkeänä ja säilyttämisen arvoisena.

Hyvänä esimerkkinä on nationalistiseen kansakunnan rakentamiseen liittynyt kansallinen historia. Myös erilaiset viimeaikoina perustetut ”kansallisen muistin” instituutit voivat joutua vielä itse tutkimuskohteiksi.

Silti on sekä lohdullista että surullista ajatella, että väärinkäytön taustalla on entistä useammin myös puhevalta: sekä laiskuus että tiedonvälityksen aikajänteen lyheneminen äärimmilleen.

Goethe ehkä olikin – harmillista kyllä – oikeassa kirjoittaessaan Nuoren Wertherin kärsimyksissä:

”Ja ystäväni, tässäkin vähäpätöisessä asiassa olen jälleen huomannut, että väärinkäsitykset ja välinpitämättömyys saavat maailmassa ilmeisesti aikaan paljon enemmän vahinkoa kuin viekkaus ja ilkeys. Ainakin kaksi jälkimmäistä ovat selvästi harvinaisempia.”

Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan dosentti. Jussi Metsälä on kansainvälisen politiikan tohtorikoulutettava Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Menneisyyttä ei voi hallita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.