Kirjoitus esittelee vastikään julkaistun teoksemme The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe teemoja lähinnä kahden siihen kirjoittamani luvun perusteella. Verrattuna Pasi Ihalaisen historioitsijan näkökulmaan näkökulmani painottaa poliittista teoriaa ja retoriikkaa.

Aluksi esittelen kahta vastakkaista tapaa käyttää puhetta politiikasta leimakirveenä sekä vastineeksi näille Max Weberin tilapäispoliitikon käsitteellä. Kirjassa esittelen neljä historiallisesti peräkkäistä poliitikon tyyppiä, joihin viitataan käsittelemissäni parlamenttien puheissa. Teoksen loppuluvussa käsittelen sitä, kuinka myös kukin kirjassa esitelty nojaa tiettyyn politisoivaan, pelivaraa avaavaan käänteeseen, momentumiin.

Poliitikko – venyvä käsite

Poliitikko-sanaa on pitkään käytetty leimakirveenä, jonka kielteinen arvoväritys otetaan itsestään selvänä. Tällä puhetavalla on pitkä historia. Paradoksaalisesti edustuslaitosten demokratisoituminen 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen on vahvistanut tätä kielenkäyttöä. Kirjamme keskeinen idea on analysoida, sitä mitä aikaiset, myöhemmät tutkijat ja itse toimijat ovat sanoneet poliitikoista.

Toisin sanoen ‘poliitikon’ figuurin, arvoväritystä voi muuntaa retorisin keinoin. Quentin Skinner on aktivoinut käsitteiden historian normatiivisen ulottuvuuden. Keskeinen merkitys tässä suhteessa on kreikankielisellä paradiastole-figuurilla, joka mahdollistaa käsitteiden hyveiden kiistämisen, paheiden esittämisen harmittomina tai niiden neutralisoinnin.

Tämä käsite sopii mainiosti juuri poliitikkoon, josta puhutaan usein tavalla, joka tyrkyttää sanan negatiivista väritystä. Näin tehdään sekä figuurin merkitysalaa laajentamalla että sitä supistamalla.

Esimerkiksi iltapäivälehtien otsikoissa pahoina ”poliitikkoina” esitetään paikallisia valtuutettuja, puolueiden järjestöaktiiveja tai totalitaaristen maiden hallitusten ja puolueiden johtajia. Näin poliitikkopuheen merkitysalaa laajennetaan siten, että pilkka saadaan näyttämään kohdistuvan myös heihin, joille poliittinen toiminta on intensiivistä ja päätoimista, kuten parlamenttien jäseniin edustuksellisissa demokratioissa.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Yhtä tavallista on päinvastainen retoriikka. Henkilöitä pyritään pelastamaan poliitikon leimalta, samalla kun ”poliitikosta” tehdään ”tavallisen kansalaisen” vastakäsite. Kirjassamme on käsitelty sekä etuihin ja asiantuntemukseen vetoavia ryhmiä että 1960-luvulta lähtien esiin nousseita aktivisteja. Tällaiset antipoliitikko-poliitikot sekä vastustavat poliitikkoja että pyrkivät vakuuttamaan yleisönsä, että he ovat kuitenkin parempia poliitikkoja ”varsinaiset” poliitikot.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Max Weberin mukaan ”me kaikki” olemme tilapäispoliitikkoja (Gelegenheitspolitiker) silloin kun äänestämme tai ilmaisemme kantamme ”poliittisissa” yhteyksissä. Tänä päivänä esimerkiksi se, mitä syömme tai miten matkustamme, ymmärretään poliittiseksi valinnaksi ja myös maahan muuttaneet ilman äänioikeutta ja kansalaisuutta voivat toimia poliittisesti eri tavoin. Kun poliittiset valinnat ovat läsnä omassa elämässämme, suomen kielen ‘kansalainen’-ilmaus voitaisiinkin korvata tilapäispoliitikolla.

Politiikan käsitteen merkityksen laajentamisen rinnalla voi puhua sen syventämisestä, politiikan typologiani mukaisesti pelivaran eli kontingenssin avaamisesta politisointina sekä politikointina sielläkin, missä pelivaraa ei näytä olevan.Esimerkiksi velkajarrun oloissa poliittista mielikuvitusta voi käyttää löytämään teemoja tai menettelyjä, jossa aiemmin ei ole nähty mitään pelattavaa.

Politiikan ”syvyyttä” voi arvioida poliittisesti toimintaan käytetyllä ajalla, politiikalle omistautumisen intensiivisyydellä, mutta politiikan eri pelityyleihin sisältyy eriasteisia resursseissa poliitikoille.

Poliitikot toimijoina – neljä historiallista tyyppiä

Teoksessa esitän neljä retorista toposta poliitikoista. Topos viittaa puhetapoihin välineinä analysoida ja jäsentää puhetta poliitikoista, mitä aikalaiset, tutkijat tai he itse sanovat. Kaikki nämä topokset ovat edelleen käytössä suomalaisessa politiikkapuheessa.

Ensimmäinen topos viittaa politiikan taitoulottuvuuteen, joka uuden ajan alussa tuli eri kieliin. Se antaa poliitikoille henkilöinä tyypillisiä ominaisuuksia: he ovat viekkaita ja ovelia, kokeneita ja taitavia tai ”sukkelia ja kavalia”, kuten 1800-luvun suomalaisissa sanakirjoissa. Politiikka oli tuolloin siis tiedon- tai taidonala, ja ”poliitikko” viittasi hallitsijain neuvonantajiin, hovimiehiin, säätyedustajiin ja muihin kirjoittajiin, jotka harrastivat ”kannunvalantaa” poliittisista kysymyksistä, mutta ajatusta politiikasta toimintana ei vielä tunnettu.

Mutta myös toimintakäsitteen horisontissa eri eurooppalaisten maiden parlamenttipuheissa ja viitataan poliitikkoon ikään kuin ominaisuustyyppinä. Edelleen on tavallista sanoa, että henkilö ”kiero kuin poliitikko” Esimerkiksi toimittaja Suvi Turtiainen on huomauttanut, että liittokansleri Friedrich Merz käytti ”poliitikkomaista kiertoilmausta”.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi.

Poliitikon käsite muuttui tiedon- tai taidonalasta toiminnaksi ensin Englannissa 1700-luvulla, kuten olen esittänyt politiikan käsitteen historiaa koskevissa tutkimuksissani. William Selingerin teoksen Parliamentarism: From Burke to Weber mukaan ”mainion vallankumouksen” (1688–89) jälkeen hallitsija menetti valtansa neuvonantajilleen, mitä ilmensi uusi käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä. Näitä eturivin parlamentin jäseniä alettiin kutsua poliitikoiksi, ja pian he itsekin omaksuivat tämän puhetavan.

Hallituksen vastuu parlamentille vahvisti ajatusta ymmärtää politiikka pelivaraa sisältäväksi toiminnaksi. Kamppailuissa parlamentin vallan vahvistamiseksi oli Englannissa muodostunut muitakin käytäntöjä, joita olen käsitellyt Parliamentary Thinking -teoksessani. Näitä olivat jäsenten vapaus riippumattomuutena, menettelytapa, jossa esityslistan kysymyksiä käsiteltiin useista näkökulmista täysistunnoissa ja valiokunnissa sekä parlamentaarinen debatti esitysten ja muutosesitysten vahvuuksista ja heikkouksista.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi. Ajatus kaikista parlamentin jäsenistä poliitikkoina ei lyönyt läpi Ranskassa, vaan politicien on säilynyt haukkumasanana, vaikka ranskankielisessä Sveitsissä parlamentaarikot käyttävät sitä itsestään.

Puoluepoliitikko ja päätoiminen parlamentaarikko

Kolmas topos siirtää poliitikon figuurin painopisteen parlamenteista puolueisiin. Andrew Jacksonin presidenttikaudella USA:ssa 1830-luvulla käynnistyi the spoils system, virkojen valinta vaaleilla tai vaalivoittajien antamalla nimityksellä. James Bryce siteeraa The American Commonwealth -teoksessaan yhdysvaltalaista näkemystä politiikasta ”vaalien ja nimitysten voittamisena”.

Toisin kuin Euroopassa, USA:ssa politician viittasi puoluejohtajien lisäksi, kampanja-aktivisteihin, palkattuja toimitsijoihin ja jäsenkirjavirkailijoihin. Toisin kuin parlamentaarikot, valtaosa näistä poliitikoista eivät olleet itsenäisiä poliittisia toimijoita vaan osa puoluekoneistoa. Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Neljäs poliitikon kerrostuma on täysipäiväinen ammattiparlamentaarikko. Max Weber pelkäsi puoluetoimitsijain syrjäyttävän parlamentaarikot poliittisista johtoasemista. Näin ei ole käynyt, vaan parlamentaarikkoja on vahvistanut parlamentin esityslistan pidentyminen ja kiristynyt kamppailu valituksi tulemisesta, kuten Jens Borchert esittää vuonna 2003 teoksessaan Die Professionalisierung der Politik. Brittiläinen käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä on säilyttänyt asemansa tai vahvistunut: myös Petteri Orpon hallituksen kaikki ministerit ovat eduskunnan jäseniä.

Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Weberin mukaan ainoastaan ammattimaisille parlamentaarikoille, jotka osaavat tarkastella kysymyksiä vastakkaisista näkökulmista on mahdollista tehokkaasti kiistää virkailijain ja asiantuntijain tiedollinen ylivalta. Tässä suhteessa valiokunnnilla on ensisijainen merkitys.

Päätoiminen parlamentaarikko onkin tullut vallitsevaksi. Länsi-Saksan perustuslakituomioistuin päätti vuonna 1975, että liittopäiväedustajien tuli pääsääntöisesti olla täyspäiväisiä poliitikkoja, ja edustajienpalkkioiden tuli vastata tätä käytäntöä. Nyttemmin edustajien pitää myös raportoida sivutulonsa. Parlamentin jäsenet ovat alkaneet käyttää ”me poliitikot”-ilmausta, Britanniassa jo 1920-luvulta alkaen, monissa maissa 1960-luvulla, Suomessa vasta 1980- ja 1990-luvuilla.

Parlamentin jäsenet ovat siis ymmärtäneet, että politiikka on se peruste, jonka vuoksi he asettuvat ehdolle ja käyttävät parlamentaarista valtaa.

Parlamentaarisen politiikan ”syvyys”

Parlamentit ovat uudelleen vahvistaneet asemaansa malliesimerkkinä tavasta toimia poliittisesti eurooppalaisissa demokratioissa. Ei ole keksitty parlamenttia parempaa instituutiota, jossa politiikka – pelivara, kiistely ja debatti – muodostaa toiminnan ymmärtämisen mielen.

Pelityylinä parlamentarismi sisältää hallituksen parlamentaarisen vastuun lisäksi edellä mainitsemani edustajien riippumattomuuden, esitysten debatoinnin vastakkaisista näkökulmista niiden vahvuuksia ja heikkouksia arvioiden sekä monivaiheisen debatin käsitellä esityksiä eri näkökulmista ja jossa äänestys on debatin viimeinen askel.

Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi on myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Parlamentaarinen politiikka on myös oma ajatustyylinsä. Max Weberin klassisessa artikkelissaan vuonna 1904 esittämää käsitystä tieteen ”objektiivisuudesta” reilun pelin periaatteena olen kutsunut parlamentaariseksi tietoteoriaksi. Weberin käsitys koskee sekä akateemista (Erkenntnis) että arkipäiväistä tietoa (Wissen), mihin hänen käsityksensä virkatiedon ja asiantuntemuksen parlamentaarisen kontrollin mahdollisuuksista ja muodoista nojaa.

Parlamentaarinen reilu peli ideaalina poliittiselle pelivaralle mahdollistaa kiistojen poliittisuuden asteen analysoinnin, esimerkiksi vaalien ja puoluekokousten ymmärtämisenä pelityyleinä, joissa reilu peli toteutuu heikommin kuin parlamentaarisessa menettelyssä, kun vastustajat eivät istu samassa tilassa. Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Terren Hurst / Unsplash

Julkaisu Puhetta poliitikoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime presidentinvaalikamppailussa ehdokkaat kautta linjan sanoivat presidenttinä ajavansa ”Suomen etua”. Se, että vaaleissa valittiin ”Suomen” presidenttiä, tekee puhetavan ymmärrettäväksi. Silti se on kyseenalaista provinsialismia, paikallisen näkökulman nostamista mittapuuksi Euroopan politiikalle. Miksi ”Suomi” olisi tärkeämpi kuin EU, jonka jäsen Suomi on?

Euroopan parlamentin (EP) vaaleissa on helpompi ymmärtää, että valitut edustajat eivät voi tyytyä ajamaan jäsenmaansa etua, miten se sitten ymmärretäänkään. Parlamentaarinen politiikka nojaa käsitykseen edustajan vapaudesta vastakohtana riippuvuudelle. Tämä Quentin Skinnerin teoksessa Liberty before Liberalism uusroomalaiseksi kutsuma vapauskäsitys on tänä päivänä yhtä ajankohtainen kuin ennenkin. Parlamentaarisen vapauden historialliset muodot ovat puhevapaus, vapaat ja reilut vaalit, parlamentaarinen koskemattomuus sekä ennen muuta vapaa mandaatti, jotka ovat edustajien itsenäisen kannanmuodostuksen edellytyksiä.

Vapaa mandaatti ei ole vain juridinen periaate, vaan myös debatoivan parlamentin edellytys. Se tarkoittaa myös edustajien sitoutumattomuutta heitä äänestäneiden, heidän puolueidensa ja niiden ohjelmien sekä heidän vaalipiiriensä – siis toistaiseksi EU:n jäsenvaltioiden – kantoihin. Ohjelmat ja lupaukset kattavat vain pienen osan niistä kysymyksistä, joita parlamentin jäsenet kohtaavat. Parlamentin asialistalle tulee kysymyksiä, joihin heillä ei voi olla valmiita mielipiteitä ja he joutuvat tekemään yksilöllistä harkintaa vaativia poliittisia valintoja, vaikka heidät onkin valittu puolueiden listoilta ja EP:n puolueryhmien ”piiskurit” (whips) antavat ohjeita äänestyksiin.

EU:ssa parlamentin jäsenten vapaus on myös olennainen osa parlamentin ylivaltiollista luonnetta. Parlamentti debatoi EU:n politiikan suunnasta, sisällöstä ja muodoista, deliberoivan retoriikan tyylin mukaisesti. Se ei käy diplomaattisia neuvotteluja jäsenmaiden delegaattien kesken ja puolueryhmittymien merkitys on rajoitetumpi kuin jäsenmaiden parlamenteissa. Tässä mielessä europarlamentaarikot eivät voi ajaa mitään kansallista etua, vaan heidän on laajennettava näköalaansa koskemaan eurooppalaisen politiikan suuntaa ja muotoja.

Esitys eurooppalaisesta parlamentaarisesta hallituksesta

Ylivaltiollinen eurooppalaisuus ymmärrettiin jo EP:n alkulähteenä pidettävän hiili- ja teräsunionin yhteisessä edustajakokouksessa (Assemblée commune), jonka edustajat ryhmittyivät puolueblokkeina, eivät kansallisina valtuuskuntina. Syyskuussa 1952 hiili- ja teräsunionin ministerien aloitteesta asetettiin Euroopan poliittisen yhteisön perustuslakia valmistellut niin sanottu Ad Hoc Assembly, jonka muodostivat yhteisön jäsenmaiden (Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Länsi-Saksa ja Ranska) parlamentaarikkojen keskuudesta valitut edustajat.

Ad Hoc Assembly esitti perusteellisten debattien jälkeen maaliskuussa 1953 yhteisölle parlamentaarista järjestelmää. Luonnoksen (Draft Treaty) mukaan Euroopan hallituksen (European Executive Council) puheenjohtajan olisi valinnut Euroopan parlamentin ylähuone eli jäsenvaltioiden parlamenttien valitsema senaatti. Euroopan hallitus olisi ollut vastuussa Euroopan parlamentin molemmille kamareille, joista toinen olisi ollut yleisillä ja suorilla valittu Kansojen kamari.

Suomalaisessa EU-keskustelussa loistavat poissaolollaan sellaiset keskeiset eurooppapoliittiset teemat kuin Euroopan parlamentin aloiteoikeuden ja budjettivallan vahvistaminen tai eurovaalien vaalipiirien osittainen irrottaminen jäsenvaltioista.

Olen käsitellyt Ad Hoc Assemblyn valiokunta- ja täysistuntodebatteja tulevassa tulevassa kirjassani At the Origins of Parliamentary Europe. Supranational parliamentary government in debates of the Ad Hoc Assembly for the European Political Community in 1952–1953. Ranskan kansalliskokous kuitenkin hylkäsi suunnitelman vuonna 1954, eikä Euroopan integraatiossa ole sen jälkeen erilaisista yrityksistä huolimatta päästy lähellekään parlamentaarista hallitusta.

Parlamentaarinen hallitus vaatisi EU:ssa uutta ajatustapaa, mutta realistista olisi vahvistaa Euroopan parlamenttia ”neuvostodiplomatian” elimien kustannuksella, siis suhteessa Euroopan unionin neuvostoon ja Eurooppa-neuvostoon, joissa jäsenmaiden hallitukset ovat edustettuna. Parlamentaarisen ja diplomaattisen edustuksen ero on politiikan teoreetikko Max Weberin Wahlrecht-pamfletin mukaan siinä, että parlamentissa äänet lasketaan eikä punnita. Kun neuvostoissa äänestetään, niiden päätöksentekoon sisältyy tämä parlamentaarinen ulottuvuus.

EU:n parlamentaarinen heikkous on kuitenkin yksimielisyyden vaatiminen neuvostoissa, siis jokaisen jäsenmaan veto-oikeus. Se on hiili- ja teräsyhteisön perintöä. Alkuperäisen kuuden jäsenmaan yhteisössä tällä ei ollut kovin ratkaisevaa merkitystä, mutta 27 jäsenmaan unionissa veto-oikeus lamaannuttaa koko unionin toimintaa, kuten on nähty viime aikoina etenkin Unkarin kannanotoissa. Ad Hoc Assemblyn esittämässä kaksikamarijärjestelmässä jäsenmaiden ministerineuvostoa nimenomaan ei kelpuutettu senaatiksi, mutta se olisi säilytetty neuvoa-antavana toimielimenä Euroopan hallitukselle.

Politiikkaa ajateltava eurooppalaisesti

En ole voinut välttyä vaikutelmalta, että suomalaiset poliitikot ja toimittajat 30 EU-jäsenvuoden jälkeen valtaosin edelleen käsittelevät EU:ta ikään kuin se olisi yksi Suomen politiikan välikappale muiden joukossa. Tällä en tarkoita vain EU:n polttoaine-, metsä-, suo- ja turve- ym. politiikan torjuntaa ikään kuin selkäytimellä, ilman valmiutta tarkistaa omia käsityksiä. Myös liittymistä euro- ja Schengen-alueisiin on perusteltu suomalaisittain, eikä Euroopan kannalta, eikä myöskään annettu parlamentaariselle debatille valtaa muodostaa EU:n poliittinen linja. Toki ainakin europarlamentaarikkoina toimineet Heidi Hautala ja Satu Hassi näkevät ”kansallinen etu”-puheen läpi, ja ovat valmiita vähintäänkin kyseenalaistamaan koko käsitteen.

Sekä parlamentaarinen menettely että EU:n ylivaltiollinen luonne edellyttävät eurooppalaista ajattelua politiikasta. Kuitenkin suomalaisessa EU-keskustelussa loistavat poissaolollaan sellaiset keskeiset eurooppapoliittiset teemat kuin Euroopan parlamentin aloiteoikeuden ja budjettivallan vahvistaminen tai eurovaalien vaalipiirien osittainen irrottaminen jäsenvaltioista. Jälkimmäinen ajatus esitettiin jo Ad Hoc Assemblyn debateissa, mutta sitä pidettiin 1950-luvun alussa hieman ennenaikaisena.

Valtioiden välinen diplomatia eli neuvottelut kiinteiden osapuolten välillä, on klassinen malliesimerkki ”meikäläisyyspolitiikasta”. Historiallisesti erilaisten ryhmien omien etujen ajaminen on tietysti ymmärrettävää ja se on aikanaan vetänyt ihmisiä mukaan poliittiseen toimintaan erilaisiin ”me”-käsityksiin vedoten.

Politiikka etäisyydenottona

Meikäläisyyspolitiikasta puuttuu politiikalle yleisemmin tunnusomainen ”etäisyys asioihin ja ihmisiin”, kuten Max Weber ilmaisi Politik als Berufissa vuonna 1919, sekä pelkän sääntöjen noudattamisen riittämättömyyden tunnustava ”laajennettu ajatustapa”, josta Hannah Arendt postuumisti vuonna 1978 julkaistuissa Kant-luennoissaan puhui. Toisin sanoen politiikka on jotakin, mikä edellyttää irtiottoa, irrottautumista välittömistä – tai sellaisilta näyttävistä – omista eduista. Siitä mitä joku on, ei voida päätellä sitä, mitä voi ja mitä tulee tehdä, vaan nämä on ymmärrettävä avoimen debatin ja kiisteltyjen valintojen kysymyksiksi.

Jo Ad Hoc Assemblyn debateissa korostui edellä mainitsemani vapaus riippuvuudesta siten, että eurooppalaistamiseen sisällytettiin myös yksilöiden itsenäisyyden vahvistamisessa heidän ”omia” valtioitaan vastaan sekä demokratian ja ihmisoikeuden turvaaminen jäsenvaltioissa ylivaltiollisen kontrollin kautta. Tänä päivänä Schengen-alue, yhteisvaluutta euro ja Interrail-järjestelmä ovat esimerkkejä eurooppalaisesta ajattelusta, jota on tärkeä puolustaa ”rajat kiinni”-linjaa vastaan.

Suoranaisen vastakohdan meikäläisyyspolitiikalle formuloi Jean-Paul Sartre, joka katsoi pamfletissaan Plaidoyer pour les intellectuels, että ”intellektuelli on henkilö, joka sekaantuu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu”. Intellektuellin käsite muodostui 1800-luvun lopulla Ranskassa, kun kokonainen joukko toimittajia, taiteilijoita ja tutkijoita asettui julkisesti vaatimaan juutalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin vakoilutuomion purkamista.

Toisin sanoen kysymys ei ole omien periaatteiden tyrkyttämisestä toisille. Kysymys on politiikan arvioinnin periaatteista, kuten ihmisoikeuksista tai reilusta debatista, jotka koskevat parlamentaarisen tyylin mukaista vaihtoehtojen punnintaa ja valintaa, vastakohtana meikäläisyyteen nojaavalle diplomatialle ja etupolitiikalle. Näissä kysymyksissä joudutaan tekemään valintoja myös sinänsä toivottavina pidettävien tavoitteiden kesken. Tuleeko esimerkiksi EU:ta vahvistaa pikemminkin laajentamalla sitä uusiin jäsenmaihin, vai syventämällä ylikansallista päätösvaltaa? Vai onko luontokato suurempi vaara, kuin mahdollisuus korvata auto- ja lentokonematkustusta rautatiesilloilla tai -tunneleilla?

Toisin sanoen kysymys ei ole omien periaatteiden tyrkyttämisestä toisille. Kysymys on politiikan arvioinnin periaatteista, kuten ihmisoikeuksista tai reilusta debatista, jotka koskevat parlamentaarisen tyylin mukaista vaihtoehtojen punnintaa ja valintaa, vastakohtana meikäläisyyteen nojaavalle diplomatialle ja etupolitiikalle.

Nykyisin poliitikon – niin ammatti-, osa-aikaisen kuin tilapäispoliitikon, Weberin termejä käyttääkseni – on toimittava sartrelaisen intellektuellin tavoin. On välitettävä asioista, jotka eivät itselle kuulu, on arvioitava tilanteita riittävältä etäisyydeltä ja parlamentin jäsenenä on tutustuttava teemoihin, joista ei ole aikaisemmin kuullutkaan. Tämä kaikki edellyttää valmiutta käyttää poliittista mielikuvitusta ja arvostelukykyä ennen kuin ottaa kantaa. Parlamentaarinen debatti on paras tilaisuus tällaiseen näköalojen laajentamiseen.

Esimerkkini 1950-luvun debateista havainnollistaa sitä, että puntarointi vaihtoehdoilla koskee sekä poliittista linjaa että poliittisesti käytettävissä olevia pelivaroja. EU ylivaltiollisena pelikenttänä operoi erilaisella agendalla ja edellyttää erilaista poliittista ajattelua kuin jäsenvaltioiden sisäpolitiikka, johon Eurooppa-teema on samalla tuonut uuden ulottuvuuden. Ad Hoc Assemblylla oli Eurooppa-visio, jossa hallitustenvälinen diplomatia oli korvattu ylivaltiollisella parlamentarismilla, jotta päästään debatoimaan eurooppalaisen politiikan vaihtoehdoista. Olisi korkea aika nostaa tämä esiin niin vaaleissa, parlamenteissa kuin muullakin käytävissä Eurooppa-debateissa.

Kari Palonen on Jyväskylän yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.

Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash

Julkaisu Irti provinsialismista Eurooppa-politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Käsittelen tässä kirjoituksessa matkustamista koskevia valintoja poliittisina, pelivaraa sisältävinä ja kiistanalaisina tekoina. Niiden poliittisuus ei rajoitu ympäristö- tai elintapakysymyksiin, vaan analysoin niitä tässä ensisijaisesti matkustajan vapauden näkökulmasta, erityisesti Quentin Skinnerin esiin nostaman ”uusroomalaisen” vapauden ja riippuvuuden vastakohtaa korostavan näkemyksen kannalta. 

Tarkastelen erityisesti Interrail-tyyppistä ympäriinsä matkustamista vapauden malliesimerkkinä. Käsittelen lisäksi junamatkustajan vapauden käytännön toteutumista viime vuosikymmeninä, erityisesti suhteessa Euroopan unionin toteuttamaan ja sen puitteissa mahdolliseen junapolitiikkaan. 

Quentin Skinner on 1980-luvulta lähtien tuonut uuden ulottuvuuden vapauskeskusteluun erottamalla vapauden esteistä (engl. freedom from inference) ja vapauden riippuvuudesta (freedom from dependence). Erityisesti Liberty before Liberalism -kirjasta (1998) lähtien Skinner näkee vapauden riippumattomuutena toisten mielivallasta, jolloin vapaus tarkoittaa henkilön statusta riippumattomana toimijana, vastakohtana orjille, ja edellyttää vapautta tukevaa poliittista järjestystä suomennetussa kirjassaan Kolmas vapauden käsite (2003). 

Vapauden ja riippuvuuden vastakohta on erityisen tärkeä käsiteltäessä matkustamista poliittisena tekona.

Skinnerin tulkinta on suhteutettu poliittisen ajattelun historiaan teoksessa Rethinking Liberty before Liberalism. Tässä kirjoituksessa spekuloin sillä, mitä vapaus riippuvuudesta voi merkitä junalla matkustajan kokemustasolla poliittisena matkustamisena. 

Vapauden ja riippuvuuden vastakohta on erityisen tärkeä käsiteltäessä matkustamista poliittisena tekona. Tavoitteeni ei ole käännyttää auto- ja lentokonepuolueiden kannattajia, vaan reflektoin omaa kokemustani ajokortista kieltäytymisestä ja lentomatkojen boikotoinnista havainnollistaen, että ilmankin pärjää kaikkialla Euroopassa. Pidän lento- ja automatkustamisen vaikeuttamista ja muuttamista kalliimmaksi osana poliittista projektia, jossa junavaihtoehto saa nykyistä reilumman kilpailuaseman matkustusvalintoja tehtäessä.

Irtiotto kodeista ja kotimaista 

Liikkumisen ja paikallaan pysymisen vastakohdan suhteen oma kantani on selvä: vapaus riippuvuudesta edellyttää irtiottoa kodeista ja kotimaista, vapaasti liikkuvaa nomadimaista ja kosmopoliittista elämäntapaa, valintaa politiikan puolesta vakautta ja paikallaanpysymistä vastaan. Korostan toiminnan poliittista luonnetta vastavoimana näennäisen luonnollisille paikkasiteille: se, joka matkustaa junalla ympäri Eurooppaa, ei harjoita niin sanottua identiteettipolitiikkaa vaan purkaa identiteettejä. 

Junalla matkustamisessa on koko joukko vaihtoehtoja, joiden erot kiteytyvät junalippujen tyyppiin ja hinnoitteluperusteisiin. Menolippu voi olla pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, mutta siihen kuuluu myös peruuttamaton poismatkustus. Sen perustelut ulottuvat nuorten ihmisten kodista irrottautumisesta maastamuuttoon, joka voi olla vapaaehtoista tai pakoa. Se tuottaa joka tapauksessa sellaisia kokemuksia, jotka puuttuvat niiltä, jotka eivät tällaista irtiottoa koskaan tee.

Meno-paluulippu sen sijaan sisältää perille- ja takaisimatkustamisen. Perille matkustamisessa paikallaan pysyminen oletetaan normiksi ja matkat poikkeukseksi, pelkäksi siirtymäksi paikasta toiseen: matkalta oletetaan palattavan kotiin. Matka on vaihtelua, jonka jälkeen osaa arvostaa normaalia ”porvarillista” elämää. 

Menolippu voi olla pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, mutta siihen kuuluu myös peruuttamaton poismatkustus. Sen perustelut ulottuvat nuorten ihmisten kodista irrottautumisesta maastamuuttoon, joka voi olla vapaaehtoista tai pakoa.

Meno-paluulippuun on rakennettu sisään ajatus siitä, että vapaus on jotakin epäilyttävää ja sen salliminen vaatii erillistä lupaa, kuten tsaarin Venäjän kotimaanpassin. Paikalleen vakiintumisen periaate näkyy muun muassa äänioikeuden sitomisessa kotipaikkaan vaalipiirijaon perusteella, jolloin erityisesti ulkomailla äänestäminen edellyttää poikkeustoimia.

Erikoistapaus meno-paluulipusta, jossa kuitenkin on enemmän poliittista pelivaraa, sisältyy samaa väliä koskeviin sarja- tai kausilippuihin. Näin matkustettaessa junassa oleminen ei ole pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, vaan junasta tulee tekemisen paikka, pelitila, mikä ei ainakaan autoa ajavalle ole mahdollista. Itse olen vuodesta 1976 liikkunut matkalaukkuprofessorina kahden asunnon välillä. Vanha sanontani on, että minulla ei ole kotia vaan pysyvät hotelli- ja kirjastoyhdistelmät. 

Tapasin sanoa, että pitämäni valtio-opin peruskurssin luennot oli valmistettu Valtion rautatiet -menetelmällä. Matkalaukkuprofessorius on merkinnyt vapautumista niin asuin- kuin yliopistopaikkakunnalle juurtumisesta.

Pandemia vaikutti matkustamiseen 

Ympäriinsä matkustamisen historiallinen alkuperä on maa- tai aluekohtaisissa lipuissa. Itselläni on kokemusta 1970-luvulta niin Länsi-Saksasta (DB-Touristkarte) kuin myös Pohjola junalla -lipusta. Lipun malliesimerkki on Interrail, joka nuorison osalta alkoi vuonna 1972. Aikuisten Interrail alkoi myöhemmin, vasta kylmän sodan loppumisen kynnyksellä vuonna 1989. 

Sittemmin Interrail-liput ovat eriytyneet moninaisten lippujen kirjoksi, joka antaa pelivaraa erilaisiin tarkoituksiin. Näitä lipputyyppejä yhdistää matkustettujen kilometrien periaatteen purkaminen, jonka tilalle on tullut lippujen päiväkohtainen voimassaoloaika. Sen kuluessa matkustaja voi liikkua käytettävissään olevilla junayhteyksillä oman valintansa mukaan matkan pituudesta, matka-ajasta tai kohteesta riippumatta. 

Vaikka Interraileistani suuri osa on liittynyt akateemisiin tarkoituksiin, näissäkin matkoissani on tärkeää ollut päästä juniin! Se, missä, mistä ja mihin junat kulkevat, on toissijaista – tärkeintä vapautta riippuvuudesta on päästä matkustamaan junalla. Matkalaukkuprofessorin kokemukset junissa tekemisestä on ollut myös helppo siirtää Interraileihin: nykyisten verkkoyhteyksien aikakaudella esimerkiksi tutkimuksen vaatimia aineistohakuja tai lähdeluetteloita on kätevä tehdä myös junassa.  

Valtion rajojen sulkeminen merkitsee EU:n ja Schengenin alueen vapaan liikkuvuuden periaatteen hylkäämistä ikään kuin olettaen, että virus olisi ollut riippuvainen valtioiden rajoista.

Viime vuosien pandemia on toki hankaloittanut tämän valinnan toteutettavuutta. Tässä on kuitenkin tiedostettava vastakohta vapauskäsitysten välillä. Maskipakko, rokotussuositukset ja tilaisuuksien rajoittaminen taudin leviämisen estämisen nimissä, tai henkilökohtaisemmat esteet tai rajoitteet, kuten kepin kanssa käveleminen, ovat rajoituksia, mutta voivat tietyin ehdoin olla sovitettavissa vapauteen riippuvuuden vastakohtana. 

Pandemia on merkinnyt ennen muuta toisista ihmisistä riippuvuuden näkemistä terveysriskinä. Välin pitäminen toisiin ihmisiin on malliesimerkki riippuvuudesta vapauteen, mikä sopii omiin elämäntapoihini. Ranskalaisen filosofin Jean-Paul Sartren Huis Clos -näytelmän (1944, suomeksi Suljetut ovet) iskulause L’enfer, c’est les autres – Helvetti, se on muut – on vanha mielilauseeni. Oma junamatkustukseni on varsin epäsosiaalista: harvoin ajaudun keskusteluun, saati tutustumaan ihmisiin. Olen oppinut välttämään ruuhkajunia ja siirtynyt I-luokan Interrailin käyttöön. 

Pandemian varjolla on syyllistytty myös hätävarjelun liioitteluun. Valtion rajojen sulkeminen merkitsee EU:n ja Schengenin alueen vapaan liikkuvuuden periaatteen hylkäämistä ikään kuin olettaen, että virus olisi ollut riippuvainen valtioiden rajoista. Rajasululla on koronan varjolla vahvistettu riippuvuutta ja tehty kotimaassa pysymisestä hyve, jota ei ole vapauden nimissä kunnolla osattu vastustaa.

Junamatkustajan pelivaroista 

Junamatkustajan vapaus ei riipu yhteyksien rajallisuudesta tai epämukavuudesta. Jos pääasia on päästä juniin, junien vauhti ja matkan kohde ovat toissijaisia kysymyksiä. Sinne minne junalla ei pääse, ei matkusteta. Laiva ja linja-auto kelpaavat junankorvikkeiksi. 

Ajokortin hankkiminen ei ole tullut mieleenkään – sen puuttuminen ja koko autoilijadiskurssista erossa pysyminen ovat junamatkustajan vapauden tärkeitä puolia. Lentomatkoilla istutaan kuin sillit suolassa, välin pitäminen on mahdotonta. 

Viimeinen lentoni oli Chicagosta Frankfurtiin vuonna 2009. Junalla olen matkustanut usein Málagaan ja Ateenaan, kerran Limerickiin ja Istanbuliin, pohjoisessa Narvikiin useita kertoja, lisäksi kerran Amtrakin kuukausilipulla Yhdysvalloissa sekä Siperian radan Pekingistä Moskovaan. 

Junamatkustamisen muutokset eivät suinkaan aina ole olleet parannuksia.

Ammattimatkustajan kokemuksessa junamatkustuksen vapaus edellyttää tiettyä poliittisesta lukutaidosta juonnettua junapoliittista lukutaitoa, joka on olennaisesti rajoituksilla pelaamista, puuttuvien tai heikkojen yhteyksien kiertämistä tai merkityksen vähentämistä. Siihen sisältyy aikataulujen ja yhteyksien, asemien tuntemuksen lisäksi se, että juniin lähtiessä osaa varata itselleen tekemistä junaan sekä varautua odottamattomiin tapahtumiin ja improvisoida muutosten sattuessa.

Vaikka vapauden ja riippuvuuden vastakohta on paljolti joko-tai-kysymys, yhteydet koskevat vapauden käyttömahdollisuuksia. Tässä suhteessa junamatkustamisen muutokset eivät suinkaan aina ole olleet parannuksia. Esimerkiksi Baltian läpi Eurooppaan kulkeminen junalla ei ole enää mahdollista. Toisaalta vanhoja ratoja on suhteellisen nopeastikin palautettu käyttöön, esimerkiksi Boden-Haparanda-väli otettiin jälleen käyttöön keväällä 2021 noin 30 vuoden jälkeen. Kerran tehty rautatie voidaan palauttaa liikkuvuuteen pohjaavan vapauden käyttöön, mikäli sitä ei ole purettu.

EU junamatkustajan tukena

Euroopan unionin ylivaltiollisen integraation syventäminen ja jäsenvaltioiden vallan supistaminen ovat tärkeitä myös junamatkustajan perspektiivistä. Toistaiseksi unionilla ei ole yhteistä rautatielaitosta, koordinoitua aikataulupolitiikkaa tai muita omia resursseja junamatkustuksen tukemiseksi.

Itse EU ymmärrettiin pitkään hallitustenväliseksi kansainväliseksi järjestöksi, jossa komissioon ei valittu korkean profiilin poliitikkoja ja parlamentti ymmärrettiin sekä valtansa että edustajien poliittisen uran suhteen toisarvoiseksi instituutioksi. Kuitenkin nykyisen unionin ylivaltiollinen ja jäsenvaltioiden suvereenisuutta purkava ulottuvuus ovat merkittäviä myös matkustuspolitiikassa.

Rautateiden suosiminen henkilö- ja tavaraliikenteessä on pitkään ollut osa niin EU:n kuin sen länsieurooppalaisten jäsenvaltioiden virallista retoriikkaa. 1980-luvulta lähtien on nopeita ja aikaisempaa mukavampia junia otettu käyttöön monissa maissa, ja junalla matkustamisesta on monessa suhteessa tullut vakavasti otettava vaihtoehto lentämiselle tai yksityisautoilulle. Esimerkiksi Tukholmasta Frankfurtiin pääsee samana päivänä, Berliinistä Marseilleen päiväsaikaan, ennen pandemiaa Málagaan toisen päivän illalla, jos viitsii käyttää yöjunia. 

Euroopan unionia vahvistaa myös junalla matkustamisesta paradigman tekeminen unionin omissa instituutioissa.

EU on ollut rautatieyhteyksien mahdollistamiselle tärkeä. Junamatkustajan vapauden kannalta tärkeimmät riippuvuutta purkavat toimenpiteet ovat olleet vapaan liikkuvuuden Schengen-alue ja yhteisvaluutta euro, joiden merkitystä on harvoin tarkasteltu tästä näkökulmasta. Luxemburgilaisesta Schengenin kylästä on tullut, retoriikan termi käyttääkseni, kielikuva tai metonymia valtioiden rajat ylittävälle liikkuvuudelle Euroopassa. 

Schengen-alueella on opittu vähä vähältä luomaan junayhteyksiä tarvitsematta pysähtyä rajoilla vaihtamaan veturia, henkilökuntaa, sähköjärjestelmää, raideleveyttä ja niin edelleen. Näissä suhteissa on vielä paljon tehtävää ja takapakkikin on mahdollista: esimerkiksi Tanska on pakolaisten ja terroristien pelossa palauttanut rajatarkastuksia. 

Euron merkitystä ei myöskään tule väheksyä. Junamatkustajan kannalta rahanvaihtojen poistamisella ja hintojen vertailun helpottumisella on paljon käytännön etuja. Vielä tärkeämpänä riippuvuuden vähentäjänä voi kuitenkin pitää yhteisvaluutan sisältämää kansallisten identiteettien purkamista. Tämä on olennainen osa EU:n politisoivaa projektia, jossa ylivaltiolliset instituutiot ja käytännöt vapauttavat yksilöitä tiukoista me-sidonnaisuuksista.

Euroopan unionia vahvistaa myös junalla matkustamisesta paradigman tekeminen unionin omissa instituutioissa. Kesällä 2022 olemme kuulleet esimerkkejä eurooppalaisten poliitikkojen ja valtionpäämiesten, kuten pääministeri Sanna Marinin, Ranskan presidentti Emmanuel Macronin, Italian entisen pääministeri Mario Draghin ja Saksan liittokansleri Olof Scholtzin junamatkoista Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Otettakoon tämä esimerkiksi siitä, että myös EU:n sisällä junamatkustamisen pelivaroja on alettu ymmärtää.

Juna eurooppalaisena matkustustyylinä

Lentomatka normina on peräisin ajalta, jolloin internetiä videopalavereineen ei tunnettu, vaan kokouksiin saattoi osallistua vain matkustamalla paikan päälle. Koronaviruspandemian aikaisten kokemusten tukemana olisi nyt teknisesti mahdollista siirtää EU:nkin kokouksia verkkoon. Lisäksi olisi mahdollista hyödyntää myös hotelleissa, junissa ja laivoissa nykyisin käytössä olevia nettiyhteyksiä matkan aikana, esimerkiksi parlamentin valiokuntien kokouksiin. 

Tätä voitaisiin toteuttaa sekä ministereistä EU:hun päin että jäsenmaiden hallitusten ja ministeriöiden kokousten suhteen. Sen sijaan parlamentin täysistuntojen suhteen, joissa laajan mielipiteiden kirjojen sisältämä debatti on pääasia, paikalla kasvokkain pidettyjen kokousten tulisi säilyä pääsääntönä. 

Junamatkustuksen suosimisen ja EU:n parlamentaaristen ja federalististen piirteiden vahvistamisen välillä voidaan nähdä kiinteä yhteys. 

Junamatkustuksen ottamisen EU:n kokousten mallitapaukseksi edellyttää uutta ajattelua kokousten aikataulun osalta, jolloin matkustaminen myös periferiasta, kuten Kreikasta tai Suomesta, junaa ja korvikkeita käyttäen, olisi helpompi toteuttaa. 

Samoin esimerkiksi Euroopan parlamentin jäsenten unionin kustantamia junamatkoja muihin EU:n jäsenmaihin pitäisi suosia, ja esimerkiksi jäsenmaapohjaisten vaalipiirien purkaminen vähentäisi tarvetta olla jatkuvasti läsnä omassa vaalipiirissä. Toisin sanoen junamatkustuksen suosimisen ja EU:n parlamentaaristen ja federalististen piirteiden vahvistamisen välillä voidaan nähdä kiinteä yhteys. 

Eurooppa-tutkijoiden kanssa viime vuosina runsaasti yhteistyötä tehneenä olen välillä spekuloinut vähemmän sovinnaisia kriteereitä eurooppalaiselle politiikalle ja elämäntyylille, joka parlamentarismia kriteerinä käyttäen tekee eroa esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Myös rautateiden rooli matkustuspolitiikassa eroaa Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä – Yhdysvaltojen hallituksen ministerit tuskin matkustavat Kiovaan junalla. 

Edellä olen käsitellyt junamatkustusta yksityisen matkustajan näkökulmasta, useimmiten käyttäen itseäni esimerkkinä. Mutta voisi myös ajatella, että junamatkustuksen asemaa EU:ssa voitaisiin vahvistaa matkustajien yhteistoiminnalla. 

Kansalaiskeskusteluja mukaileva Euroopan tulevaisuuskonferenssi eli arvalla valittujen EU-kansalaisten parlamentaarisia käytäntöjä seurannut istuntojen sarja voisi toimia mallina. Junapoliittisen lukutaidon kannalta edustajainvaalissa tai arvonnassa äänioikeuden ehtona olisi esimerkiksi viiden Interrailin muodostama rajoittava ”sensus”, jonka välityksellä ammattimatkustajien kokemukset saataisiin EU:n päättävien toimielinten tietoon.

Parlamentaarisen menettelyn ansio on ennen muuta avoin vaihtoehtojen punnitseminen ja muutosesitysten mahdollisuus debatin kuluessa. Näissä suhteissa EU:n juna- ja rautatiepolitiikassa on runsaasti pelivaraa.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan Juha Olavisen Klubilla 25.5.2022 pitämään esitykseen, jonka taustalla on kokoelma Politiikkaa matkustamalla. Se sisältää raportteja Jyväskylän yliopiston valtio-opin ainejärjestö Puolueen matkoista vuosilta 1984–2019 että kokoelman junamatkustusartikkeleita vuosilta 1991–2021.

Julkaisu Junalla matkustaminen on todellista vapautta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen eduskunnassa viime viikolla käyty EU:n elpymispakettia koskenut ”puhemaraton” on esimerkki parlamenttien historiassa hyvin tunnetusta käytännöstä. Kuuluisin kampanja on Britannian parlamentin irlantilaisten jäsenten yritys lamaannuttaa (obstruct) parlamentin toiminta 1870- ja 1880-luvuilla käyttäen hyväksi parlamentaarisen menettelyn sallimia mahdollisuuksia tavalla, joka kääntyy parlamentaarisia periaatteita vastaan.

Parlamenttien historiasta tunnetaan myös menettelyjä, joilla parlamentti voi puolustautua sen toimintakyvyn vaarantavia käytäntöjä vastaan. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti parlamentaarisen politiikan historiaa, erityisesti suhteessa ajan poliittisen käyttöön osana debattia.

Ajalla peluun politiikkaa

Äärimmilleen pelkistettynä parlamentaarinen politiikka on ajalla peluun politiikkaa. Se edellyttää perusteellista debatointia esityslistan kysymyksistä niin täysistunnoissa kuin valiokunnissakin. Parlamentit ovat varhaisista ajoista lähtien ymmärtäneet, että kysymysten käsittelyyn on varattu vain rajallinen aika, ja menettelytapasäännöt ja -kommentaarit pohtivat sitä, miten aikaa käytetään ja jaetaan: millainen ajankäyttö syventää debattia ja milloin aikaa tuhlataan siten, että se rajoittaa parlamentin poliittista pelivaraa.

Parlamentaarinen politiikka nojaa määrätyssä järjestyksessä laadittuun ja hyväksyttyyn esityslistaan ja periaatteeseen, että yksi henkilö puhuu kerrallaan kustakin esityslistan kohdasta. Vain näin vältetään se, että kaikki puhuvat yhtaikaa ja päällekkäin. Tästä käy jo ilmi, että parlamentaarisen politiikan perusyksikkö ei ole edustajan puhe vaan edustajien välinen debatti asialistan kiistakysymyksistä.

Parlamentit ovat varhaisista ajoista lähtien ymmärtäneet, että kysymysten käsittelyyn on varattu vain rajallinen aika.

Esityslistan kysymykseen – olipa se hallituksen esitys tai edustajien aloite – sisältyy brittiläisen tradition mukaisesti päätöslauselmaehdotus, johon puhujien oletetaan ottavan kantaa puolesta tai vastaan sekä muutos- tai lykkäysesityksiä tekemällä. Suomen eduskunnan käytäntö seuraa tätä periaatetta: siellä ei pidetä puheita vaan puheenvuoroja esityslistan kohdasta.

Edustaja voi menettää puheoikeutensa silloin kun hän puhuu ”asian vierestä”, ja kysymykset liittyvät toisiinsa siten, että yhteen kysymykseen käytetty aika on pois toisten kysymysten käsittelystä. Kun esityslistan pituus viittaa parlamentin valtaoikeuksien laajuuteen, yhden kysymyksen merkitystä ei pidä yliarvioida.

Parlamentilla on erilaisia mahdollisuuksia säännellä omaa poliittista ajalla pelaamistaan. Tässä suhteessa parlamenttien historia, erityisesti Englannin, 1700-luvun alusta lähtien Britannian parlamentti, joka tunnetaan ytimekkäästi nimellä Westminster, tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia myös nykyiseen parlamentaariseen politiikkaan, mukaan lukien eduskunnassa käyty puhemaraton.

Parlamentaarisen ajankäytön säätelyä

Parlamenttien ajankäyttöä ei voikaan tarkastella pelkästään juridisena tai kokousteknisenä kysymyksenä, vaan parlamentaarisella politiikalla on oma ”logiikkansa” tai ”juonensa”. Siinä kirjoitettujen sääntöjen rinnalla ja usein yläpuolella ovat kirjoittamattomat säännöt ja ennakkotapaukset, joiden soveltaminen uuteen tilanteeseen vaatii kuitenkin aina poliittista arvostelukykyä.

Parlamentin kulloinkin voimassa olevat viralliset säädökset, kuten Britanniassa Standing Orders ja Suomessa eduskunnan työjärjestys, vuoden 2000 perustuslakiin saakka valtiopäiväjärjestys, eivät siis yksinään riitä parlamentaarisen politiikan koko ajan muuttuvien tilanteiden ymmärtämiseen. Niitä täydentävät menettelytapakommentaarit, joita tunnetaan Englannista 1500-luvun jälkipuoliskolta lähtien, joista tunnetuimmat ovat Jeremy Benthamin, Thomas Erskine Mayn, sekä Eugène Pierren teokset.

Jotta voidaan ymmärtää eduskunnan parlamentaarisia käytäntöjä, on viitattava parlamentaarisen menettelyn kansainvälisiin esikuviin.

Mayn ensi kerran vuonna 1844 nimellä A Treatise upon the Law, Privileges, Proceedings and Usage of Parliament julkaistua teosta päivitetään edelleen osana brittiparlamentin menettelytapasäännöstöä. Pierren yhdessä Jules Poudran kanssa alun perin vuonna 1878 laaditulla teoksella Traité de droit politique, électoral et parlementaire on hieman samanlainen asema Ranskassa.

Suomen eduskunnan historia ei toistaiseksi tunne ketään ”Erskine Mayta”, eikä varsinaista vertailevaa tutkimusta menettelytavan muutoksista vuoden 1869 Valtiopäiväjärjestyksestä (Landtagsordning) nykyisen, vuoden 2000 perustuslain mukaiseen eduskunnan työjärjestykseen ole tehty. Jotta voidaan ymmärtää eduskunnan parlamentaarisia käytäntöjä, on viitattava parlamentaarisen menettelyn kansainvälisiin esikuviin. Ilman näitä on vaikea ymmärtää, mikä eduskunnan politiikan tyylissä on ”parlamentaarista”.

Parlamentaarikon puhevalta

Tarkastelen lyhyesti näitä käytäntöjä siltä kannalta, miten parlamentaarikkojen puhevaltaa on parlamentin toimintakyvyn nimissä rajoitettu. Brittiparlamentin klassinen keino rajoittaa aikaa on sääntö, että parlamentin jäsenet voivat puhua täysistunnossa samasta asialistan kohdasta vain kerran, kun sen sijaan valiokunnissa tällaista rajoitusta ei ole.

Oliver Cromwellin valtakaudella vuonna 1656 julkaistussa teoksessa parlamentin virkailija (clerk) Henry Scobell esittää, että täysistunnossa, jossa käsitellään asialistan kysymyksen periaatteita, tuli antaa mahdollisimman monen jäsenen kannan tulla kuulluksi. Tämän vuoksi kukin jäsen voi puhua vain kerran samasta asialistan kohdasta. Sen sijaan valiokunnassa debatoidaan esityksen yksityiskohdista ja tällöin asiaa voidaan selkeyttää ja täsmentää mahdollistamalla siitä useat puheenvuorot.

Myöhemmin sääntöä on väljennetty poikkeuksilla, kuten sallimalla aloitteen tekijän tai ministerien vastauspuheenvuoro. Sallittua on myös korjata väärinkäsityksiä ja henkilöön kohdistuvia loukkauksia sekä nostaa esiin työjärjestyskysymyksiä.

Muissa parlamenteissa täysistuntopuheen säännöt ovat olleet väljempiä ja etenkin ranskalaisessa traditiossa, jota Euroopan parlamentti paljolti seuraa, täysistunnon ja valiokuntien suhde on erilainen. Silti ajatus, että edustajan tulisi kussakin parlamentin täysistuntokäsittelyssä voida kiteyttää sanottavansa yhteen varsinaiseen puheenvuoroon, on edelleen osa parlamentaarisen politiikan ideaa. Vastauspuheenvuoroilla edustajat voivat kommentoida toisiaan, ja näiden puheenvuorojen merkitys on keskeinen nykyparlamenteissa, samoin välihuutojen, joita työjärjestys ei mainitse, mutta jotka mahdollisuuksien mukaan merkitään pöytäkirjaan.

Ajatus, että edustajan tulisi kussakin parlamentin täysistuntokäsittelyssä voida kiteyttää sanottavansa yhteen varsinaiseen puheenvuoroon, on edelleen osa parlamentaarisen politiikan ideaa.

Parlamentilla on useita muitakin keinoja rajoittaa puheenvuoroja, jos ne eivät edistä debattia edustajien välillä. Puhemies voi ensinnäkin vaatia puhujaa ”pysymään asiassa” ja jos hän ei huomautuksesta huolimatta näin tee, hän voi lopettaa edustajan puheenvuoron. Tämä on myös kirjattu eduskunnan työjärjestykseen.

Parlamentaarisen debatin logiikan mukaista on myös oletus vuorottelusta esitystä puoltavien ja vastustavien puheenvuorojen välillä. Tämä toteutuu parhaiten Westminster-tyylisessä käytännössä, jossa puhemiehellä on valta päättää, kuka pyytämään nousseista saa seuraavan puheenvuoron. Myös Euroopan parlamentin työjärjestys mainitsee vuorotteluperiaatetta noudatettavan puolueiden ryhmäpuheenvuorojen jälkeen. Suomen eduskunta nojaa myös ryhmäpuheenvuorojen vuorotteluun, mutta työjärjestyksen mukaan ”riviedustajien” puheenvuorot myönnetään pyytämisjärjestyksessä.

Parlamentaarisen politiikan logiikan mukaista olisi, että myös eduskunnan puhemies voi lopettaa puhemaratonin, jos puheenvuoroilla vain kulutetaan aikaa eikä debatoida edeltävien puheenvuorojen kanssa.

Tämä sopii huonosti yhteen parlamentaarisen politiikan idean kanssa ja mahdollistaa jarrutuksen, jossa yhden ryhmän tai selvän vähemmistön edustajat toistavat peräkkäin samaa kantaa kysymyksen päätöslauselmaesitykseen. Puhemies voi toki kuunnella vastustavia puheenvuoroja ja päättää keskustelun silloin kun hän toteaa, että ne vain toistavat jo kuultuja argumentteja.

Näin teki – hallitusta ja pääpuolueita kuultuaan – Britanniassa alahuoneen puhemies Henry Brand vuonna 1881, irlantilaisedustajien 41 tunnin yhtämittaisen puhemaratonin jälkeen, vaikka keskustelun lopettamisesta ei ollut mitään sääntöä tai ennakkotapausta. Hänen mukaansa päätös oli välttämätön parlamentin toimintakykyisyyden takaamiselle. Vaikka eduskunnan työjärjestys ei tästä mitään mainitse, parlamentaarisen politiikan logiikan mukaista olisi, että myös eduskunnan puhemies voi lopettaa puhemaratonin, jos puheenvuoroilla vain kulutetaan aikaa eikä debatoida edeltävien puheenvuorojen kanssa.

Vanhentunut menettely?

Voi kysyä, onko menettely jakaa puheenvuorot pyytämisjärjestyksessä jäänne ajalta, jolloin eduskunnan istuntoja pidettiin pelkkinä kokouksina, joissa ei vallitse mitään poliittisia jakoja. Historiallisesti katsoen yhdistys- ja kokouskäytännöt ja kokoelmat ovat kuitenkin parlamentaarisen politiikan yksinkertaistavia sovelluksia tilanteisiin, joissa ei oleteta vastakkaisten näkemysten ja argumenttien merkitystä debatin edellytyksinä.

Puhemiehen vallan kääntöpuoli on hänen poliittinen neutraalisuutensa. Tämä periaate ajettiin läpi Britannian parlamentissa 1800-luvun puolivälissä, kun haluttiin nimenomaan varmistaa, että puhemies ei ole hallituksen edustaja. Yhdysvaltojen presidenttijohtoisessa järjestelmässä kongressin kamarien puhemiehet ovat pikemminkin eräänlaisia pääministerin tai oppositiojohtajan korvikkeita.

Puhemiehen vallan kääntöpuoli on hänen poliittinen neutraalisuutensa.

Suomen eduskunta noudattaa brittiläistä käytäntöä muun muassa siinä suhteessa, että puhemies ei osallistu äänestyksiin eikä voi käyttää puheenvuoroja asiakysymyksissä. Puhemiehen vallalla turvataan debatin reiluus, puheenvuorojen asiassa pysyminen, rangaistaan ”epäparlamentaarisesta” kielestä ja käytöksestä ja turvataan parlamentin toimintakyky ylipäätään. Tässä mielessä puhemies on puolueellinen parlamentaarisen politiikan menettelytapojen puolesta niitä parlamentissa toimivia ryhmittymiä vastaan, jotka käyttävät parlamenttia taktisena välineenä antiparlamentaarisen politiikan puolesta.

Puheen lukeminen valmiiksi kirjoitetusta paperista ottamatta huomioon aikaisempia puheenvuoroja on Westminsterissä kielletty. Muuallakin ”vapaasti puhumista” pidetään ihanteena, lukuun ottamalla erikoistilanteita, kuten valtiovarainministerin puhetta budjetin lähetekeskustelussa. Eduskunnassakin on 1980-luvulta lähtien pyritty vahvistamaan debatoivan parlamentin piirteitä sen jälkeen, kun juuri perustetun Professoriliiton aktivistit olivat kirjoittaneet valmiita puheita edustajien luettavaksi vuonna 1970 käytyyn eduskunnan jarrutuskeskusteluun yliopistouudistuksesta.

Puheen lukeminen valmiiksi kirjoitetusta paperista ottamatta huomioon aikaisempia puheenvuoroja on Westminsterissä kielletty. Muuallakin ”vapaasti puhumista” pidetään ihanteena.

Debatoivan parlamentin menettelyjä parlamentaarisen ajan jakamiseen 1800-luvun Britannian kokemuksilla on merkitystä myös nykykeskusteluille. Parlamentaarisen ajan niukkuus kärjistyi sekä hallituksen parlamentarisointiin, eli siihen, että parlamentin luottamuksen menettänyt ministeristö joutui eroamaan että parlamentin jäsenistön vähittäisen demokratisoitumisen myötä.

Parlamentin käsittelemien asioiden määrä laajeni ja paikallisessa lehdistössä vaalipiirin edustajilta odotettiin puhumista täysistunnossa: heidän tuli ”sanoa jotakin” (to say something), vaikka heillä ei ollut ”mitään sanottavaa” (something to say), kuten kriitikot huomauttivat. Parlamentaarisen politiikan fair play -periaatetta tulkitaan niin, että puhevapaus ei koske puheiden tai debatin pituutta, vaan sisältää myös parlamentaarisen ajan reilun jaon edustajien puhevallan sekä esityslistan kysymysten käsittelyn välillä.

Parlamentin toimintakyvyn varmistaminen

Vastavedoksi irlantilaisten edustajien puhemaratoneille otettiin 1880-luvulta lähtien käyttöön kaksi parlamentaarista ajankäyttöä säätelevää periaatetta, jotka tunnetaan ranskalaisilla termeillä clôture ja guillotine. Edellisen mukaan edustajien oli mahdollista tehdä kannatettu esitys keskustelun päättämisestä, josta äänestettiin määräenemmistöä vaatien, jotta enemmistö ei voisi mielivaltaisesti lopettaa mitä tahansa debattia.

Parlamentaarinen giljotiini taas tarkoittaa sitä, että kullekin esitykselle annetaan etukäteen määräaika, jonka kuluessa se käsitellään. Uudemmat Westminsteriä koskevat tutkimukset osoittavat, että toisin kuin aikalaiset pelkäsivät, näiden instrumenttien käyttö on ollut rajoitettua eivätkä ne ole olennaisesti lisänneet hallituksen valtaa parlamentin yli.

Yksityisen edustajan puheajan pituuden rajoittaminen sinänsä ei ole ollut ensisijainen keino. Kuitenkin voi kysyä maratonpuheiden sopivuutta parlamentaariseen politiikkaan. Perussuomalaisten kansanedustaja Sebastian Tynkkynen teki EU:n elpymispakettiin liittyvässä keskustelussa Suomen ennätyksen parlamentaarisen puheenvuoron pituudessa ylittäen kahdeksan tunnin rajan. Tällainen vuodatus ei voi olla puheenvuoro debatissa, vaan esimerkki epäparlamentaarisesta käytöksestä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Sebastian Tynkkysen yli kahdeksan tunnin vuodatus ei voi olla puheenvuoro debatissa, vaan esimerkki epäparlamentaarisesta käytöksestä.

Politiikan tutkimuksen opiskelijat voisivatkin tehdä harjoitustehtäviä siitä, missä kohdin Tynkkynen ei pysy asiassa, esityslistan kysymyksen päätöslauselmaesityksen käsittelyssä ja käyttääkö hän mahdollisesti epäparlamentaarista kieltä. Asettamatta muodollista ylärajaa puheenvuoron pituudelle puhemies voi myös eduskunnassa keskeyttää maratonpuheita. Se toteutuu puheiden vuorottelun, epäparlamentaarisuuden kitkemisen ja asiassa pysymisen kriteereitä tiukemmin soveltaen.

Eduskunnassa on yleensä onnistuttu sopimaan asioiden käsittelyajasta puhemiesneuvostossa tai ryhmien puheenjohtajien kesken. Kun suuri eduskuntaryhmä käyttää puhevaltaansa parlamentaarisen politiikan periaatteita vastaan, voi kysyä, eikö ole aika kirjata työjärjestykseen eduskunnan määräenemmistölle valta päättää keskustelun lopettamisesta.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on vedonnut edustajien rajoittamattomaan puhevapauteen. Tämä näkemys edustaa käsitystä vapaudesta esteiden puuttumisena, jolloin vapaus on kuin vesi, joka virtaa ”vapaasti”. Parlamentin ja edustajien poliittinen vapaus nojaa sen sijaan käsitykseen vapauteen riippuvuuden vastakohtana, jota brittiläinen historioitsija ja politiikan teoreetikko Quentin Skinner on 1990-luvulta lähtien aktivoinut klassisen, myös parlamentin historiaa sävyttävän vapauskäsityksen, jota hän kutsuu uusroomalaiseksi.

Kriitikot näkevät parlamentaarisessa politiikassa ”pelkkää puhetta”. Kuitenkin juuri parlamentti on politiikan tyyli, jossa sanat ovat tekoja.

Puhevapaus on osa laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluvat edustajan vapaa mandaatti ja parlamentaarinen koskemattomuus, vapaat ja reilut vaalit sekä kunnioitus parlamenttia ja toisia edustajia kohtaan. Näillä vapausperiaatteilla turvataan parlamentin itsenäisyyttä ja debatin riippumattomuutta suhteessa hallitukseen, virkakuntaan, tuomioistuimiin, omiin puolueisiin, painostusryhmiin ja äänestäjiin. Tähän sisältyy mahdollisuus punnita vapauden aspektien keskinäistä painoarvoa ja sen mukaisesti säännellä debattia.

Kriitikot näkevät parlamentaarisessa politiikassa ”pelkkää puhetta”. Kuitenkin juuri parlamentti on politiikan tyyli, jossa sanat ovat tekoja. Parlamentaarinen politiikka edellyttää monipuolista ja taitavaa sanoilla pelaamista. Jarrutus muuttaa puheet pelkäksi ajan kuluttamisen välineeksi ja latistaa politiikan debattiluonteen.

Politiikan parlamentaarinen menettelytapa mahdollistaa edustajille vaihtoehtoja ja pelivaraa niiden käytölle jokaisessa debatin vaiheessa. Tärkeä osa parlamentaarista politiikkaa on rajoittaa puheoikeutta silloin, kun se kääntyy parlamentin toimintakykyä ja pelityyliä vastaan.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Parlamentaarinen valta ja vapaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisin kun usein ajatellaan, parlamentaarisen politiikan ideaalityyppi weberiläisessä merkityksessä tarjoaa tärkeän näköalan sekä vapauteen että demokratiaan. Parlamentin historiallisena mallina on Westminster, mutta ideaalityyppisesti tulkittuna.

Parlamentaarinen politiikka vastaa sitä ”uusroomalaista” vapauskäsitystä, jota Quentin Skinner puolustaa etenkin Liberty before Liberalism –teoksesta (1998) alkaen. Toisin sanoen vapauden vastakohta ei ole ”kajoaminen” (inference), vaan riippuvuus toisista. Tämä on roomalaisen oikeuden orjuuden käsitteen mukaista toisen mielivallan alla (latinaksi in potestate domini) olemista, jolle Skinner on muodostanut moderneja analogioita.

Parlamentin jäsenen vapaata statusta ilmaisevat neljä periaatetta, joihin vedottiin Englannissa viimeistään 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun parlamentin vahvistumisen kaudella. Näitä ovat parlamentin jäsenen vapaa mandaatti, hänen puhevapautensa, ”vapaus pidätyksestä” eli mannermaisella termillä parlamentaarinen koskemattomuus sekä vapaat ja reilut vaalit, joiden suhteen toki Westminster ei ollut mikään esikuva.

Parlamentin jäsenten itsenäinen kannanmuodostus ja tämän mahdollistama debatti edellyttävät, että parlamentin jäseninä toimiessaan henkilöt eivät ole riippuvuussuhteessa mihinkään. Riippuvuutta ei pidä olla hallitukseen ja viranomaisiin, äänestäjiin, omiin puolueisiin, kampanjan rahoittajiin tai vaalijärjestelmän eriarvoisuuteen ja puolueellisuuteen.

Äänestäminen parlamentissa ja vaaleissa

Demokratian yhtenä lähtökohtana on, että niin vaaleissa kuin parlamentissakin äänet lasketaan eikä punnita. Vaaleissa ääniä ei voi eikä tarvitse perustella, vaan riittää, että äänestäjä ottaa kantaa vaihtoehtojen välillä.

Vaaleissa ääniä ei voi eikä tarvitse perustella, vaan riittää, että äänestäjä ottaa kantaa vaihtoehtojen välillä.

Vaalien organisoinnin periaatteet, kuten vaalisalaisuus, mahdollistavat äänestäjän irrottamista sosiaalisista siteistä äänestyskopissa, kuten Max Weber korostaa Wahlrecht-kirjasessaan. Kuitenkaan ne eivät takaa eroon pääsemistä erilaisista riippuvuuksista, vaan päinvastoin puolueilla on pitkään ollut vakiintunut äänestäjäkuntansa (saks. Stammwähler), jonka tukeen ne ovat voineet luottaa.

Jean-Jacques Rousseaun ajatus siitä, että ”englantilaiset ovat vapaita vain vaalipäivinä”, voidaan myös tulkita niin, että parlamentin jäsenet ovat vapaita riippuvuudesta ja tämä vapaus ulottuu vaalipäivänä äänestäjiin, jotka asettuvat parlamentaarikon asemaan. Näin esimerkit parlamentin jäsenten vapauden edellytyksistä voidaan ulottaa myös äänestämiseen poliittisena tekona.

Parlamentaarikon antama ääni eroaa vaaleissa äänestäjän antamasta äänestä siinä suhteessa, että se annetaan vasta esityslistalla olevaa kysymystä koskevan perusteellisen ja monikerroksisen debatin päätteeksi. Westminster-tyylisissä parlamenteissa esitys sisältää myös päätöslauselman, josta äänestetään. Näin tarkastellen parlamentaarikoille äänestäminen esityksestä on heidän viimeinen retorinen siirtonsa debatissa, mitä esimerkiksi alahuoneen virkailija Gilbert Campion korostaa.

Vaali vastaan taputtaminen

Julkisessa keskustelussa näkyy äänen antaminen vaaleissa usein ”mielipiteen ilmaukseksi”, joka rinnastetaan gallupkyselyssä ilmaistuihin käsityksiin siitä, mitä pesuainetta tai musiikkikappaletta vastaaja esimerkiksi suosii. Nämä mielipiteet muodostavat eräänlaisen huutoäänestyksen tai taputtamisen (lat. acclamatio), jonka erikoistapaus on myös sosiaalisissa medioissa käytetty ”tykkääminen”.

Aikanaan oli tavallista puhua gallup-demokratiasta. Weber katsoo, että vaaleissa valitseminen on kuitenkin taputusinstituutioita vahvemmin proseduralisoitu ja edellyttää, että on jotakin valittavaa. Tämän mukaisesti myös karismaattisen johtajan asema on erilainen sen mukaan, onko hänet valittu huutoäänestyksellä vai vaaleilla ja voidaanko hänet jättää valitsematta seuraavissa vaaleissa.

Kansanäänestykset ja myös presidentinvaali ovat rajatapauksia vaalin ja taputtamisen välimaastossa. Ne kuuluvat epideiktiseen retoriikan genreen, jossa kehutaan tai moititaan, vastakohtana deliberatiiviselle retoriikalle, joka edellyttää vaihtoehtojen vahvuuksien ja heikkouksien punnintaa valitsemista edeltävänä vaiheena.

Tämä ilmentää kahta erilaista käsitystä poliittisesta edustuksesta. Plebiskitaarinen demokratia nojaa edustajien ja edustettavien ykseyden ideaalityyppiin, jolloin se ei tee eroa taputtamisen ja vaalin välillä ja suosii kansanäänestystä ja presidentinvaalia menettelyinä. Carl Schmittin Verfassungslehre-teoksessa esitetyn kannan mukaan taputtaminen on ainoa ”kansalle” (das Volk) mahdollinen poliittinen teko.

Parlamentin ja vaalien välinen yhteys voidaan nähdä itse edustuksen tulkinnassa. Parlamentaarisen edustuksen kriitikot Rousseausta ja Schmittistä alkaen olettavat, että ”kansalaiset” viittaavat johonkin valmiiksi olemassa olevaan, ja edustaminen sisältää aina heidän tahtonsa ”väärentävän” elementin. Frank Ankersmit päinvastoin korostaa teoksissaan Aesthetic Politics ja Political Representation, että edustaminen on poliittinen teko, joka muodostaa sekä edustajat että edustettavat.

Heidän välillään vallitsee samanlainen ”estettinen kuilu” kuin mitä on taideteoksen ja sen kohteen välillä. Tämä käsitys vastaa parhaiten parlamentaarisen edustuksen konseptiota ja sen yhteyttä retoriikan deliberatiiviseen genreen.

Edustuksen etusijalla voi legitimoida parlamentaarikkojen vapaata mandaattia äänestäjiinsä nähden. Se auttaa myös ymmärtämään sitä, että edustus mahdollistaa edustettaville poliittisen toiminnan silloin, kun heiltä sitä kysytään.

Näin tapahtuu, kun he toimivat parlamentin – tässä mukaan lukien myös kaupunginvaltuuston, ylioppilaskunnan edustuston ja niin edelleen – jäsenenä tai äänestävät vaaleissa. Parlamentaarista menettelyä seuraava äänestäminen edellyttää valintaa vastakkaisten esitysten, vaaleissa toisiaan vastaan kamppailevien ehdokkaiden ja heidän puolueidensa välillä.

Ehdokaslista vaaleissa on rinnastettavissa parlamentin esityslistaan siten, että agenda rajoittuu vain henkilön tai puoluelistan valintaan. Näin äänestäjät voivat toimia parlamentin jäsenten tavoin siten, että he henkilö- tai puoluevalinnoillaan ottavat alustavan kannan tulevan parlamentin esityslistalle tuleviin kysymyksiin.

Äänestämisellä on suorempi yhteys parlamentaariseen politiikkaan kuin muilla ”tilapäispoliitikkoina” toimivien henkilöiden poliittisen kannan ilmauksilla.

Näin tulee ymmärrettäväksi se, kuinka äänestämisellä on suorempi yhteys parlamentaariseen politiikkaan kuin muilla ”tilapäispoliitikkoina” Weberin sanoin toimivien henkilöiden poliittisen kannan ilmauksilla. Toisin sanoen henkilön ”poliittista kantaa” ilmaisee ehkä parhaiten se, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta hän äänesti viime vaaleissa.

Tässä mielessä äänestäminen on myös paljon vahvempi ja äänestäjän persoonaa syvemmin koskettava kysymys kuin mielipide pesuaineista tai jopa se, mitä jalkapallojoukkuetta hän kannattaa, vaikka joukkueilla on tunnetusti oma poliittinen profiilinsa, jota on vaikea muuttaa. Tästä näkökulmasta pohdin seuraavassa ”vaalien parlamentarisoinnin” mahdollisuuksia.

Vaalit rituaalina ja toistuvana valintana

Parlamentaarisen vapauden kannalta kritiikkiä voi kohdistaa siihen käytäntöön, että äänestäjät tyytyvät vaaleissa pelkästään rekisteröimään kerran muodostuneen poliittisen kantansa. Näin he kääntävät edustussuhteen ympäri siten, että äänestysteko kytketään johonkin etukäteiseen olemiseen, esimerkiksi sanomalla ”minä olen demari”. Kun vapaus asetetaan riippuvuuden vastakohdaksi, kritiikin kohteeksi on asetettava tällaiset tekemistä determinoivat olemisväitteet.

Kun tarkastelee sitä, miten ihmiset muodostavat vaalilipussa ilmaistun poliittisen kantansa, tietysti monet riippuvuutta tuottavat tekijät – koti, koulu, työpaikka, sosiaalinen asema, asuinpaikka, tuttavat, seuratut mediat ja niin edelleen – ovat osallisia äänestäjien mielipiteiden muodostamisessa. Ne voivat toimia joko tahallista ”meikäläisyyttä” tuottavina tai epäsuorempia ennakkokäsityksiä ruokkivina tekijöinä. Tätä kautta muodollisesti vapaat vaalitkin ovat monien äänestäjien kokemuksessa ritualisoituneet ”omalle” puolueelle taputtamiseksi.

Muodollisesti vapaat vaalitkin ovat monien äänestäjien kokemuksessa ritualisoituneet ”omalle” puolueelle taputtamiseksi.

Äänestäjän parlamentaarisen vapauden kannalta tällainen tilanne sekä pönkittää äänestäjien riippuvuutta että heikentää valittujen edustajien pätevyyttä debatoida, mukaan lukien valmius muuttaa omia käsityksiään. Kuitenkin viime vuosikymmenien aikana tapahtunut ”äänestyskäyttäytymisen” – kuten politologinen tutkimus tapasi sanoa – muutos merkitsee tiettyä vaalitapahtuman politisoitumista. Äänestäjien jäykät ja vakaat klienteelit – esimerkiksi sosiaalisen aseman, elinkeinon, asuinpaikan tai uskonnollisen vakaumuksen perusteella – ovat murentuneet. Jaakko Nousiainen ilmaisi tätä jo vuosikymmeniä sitten puhumalla ”liikkuvasta äänestäjästä demokratian ritarina”.

Äänestäjät eivät toisin sanoen enää elä suljetuissa miljöissä, jotka tukevat yhdenmukaista ”käyttäytymistä” vaaleissa, vaan vaalit ovat muuttuneet vakiintuneiden mielipiteiden toistuvasta rekisteröinnistä kohti valintatilanteita, joiden tulosta ei voi edes likimääräisesti päätellä äänestäjäkunnan sosiaalisen, alueellisen ynnä muun olemisen jakautumisesta.

Joka vaaleissa on erikseen päätettävä, mitä puoluetta tai ketä ehdokasta äänestää, vaikka päätös pysyisikin vaaleista toiseen samana. Jean-Paul Sartrea lainatakseni äänestäjät valitsevat vaaleissa paitsi ehdokasta myös itsensä. Äänestäjä valitsee, millaisen kuvan omasta poliittisesta toiminnastaan hän haluaa antaa itselleen ja toisille, ja tämän uudelleen arvioinnille jokaiset vaalit tarjoavat tilaisuuksia.

Vaalit ovat muuttuneet vakiintuneiden mielipiteiden toistuvasta rekisteröinnistä kohti valintatilanteita

Monet traditionaaliset ideologiat pitävät ”yhteisöllisyyttä” arvokkaana ja vastustavat muun muassa vaalisalaisuutta ja äänestyskopin ”eristäytyneisyyttä”. Niille äänestämisen ei tulisikaan olla muuta kuin yhteisöön tai ”meikäläisiin” kuulumista vahvistava rituaali. Myös ”poliittisen vakauden” ensisijaisuutta korostavat valittavat sitä, että mielipiteiden vakaaseen jakaumaan nojaavat ”kansanpuolueet” (Volksparteien), kuten Saksassa CDU ja SPD, ovat menettäneet äänestäjien enemmistön tuen.

Äänestäjien politisoituminen on kuitenkin vielä kaukana parlamentaarisen debatin mallista, ja klienteeleillä on edelleen valitettavan paljon merkitystä. Irrottautuminen suljetuista miljöistä on avannut pelivaraa, mutta ei juuri luonut tilaisuuksia debattiin ehdokkaista.

Näin äänestämättä jättäminen tai esimerkiksi julkkisehdokkaiden äänestäminen on yleistynyt ilman, että äänestäjällä on käsitystä heidän poliittisesta linjastaan tai poliitikon taidoistaan. Tämän vuoksi on aiheellista käsitellä tarkemmin sekä parlamentaarista menettelytapaa että mahdollisuuksia sen ulottamiseksi vaalikampanjaan ja äänestämiseen poliittisena tekona.

Parlamentaarinen menettely

Parlamentaarisen menettelyn tekee intensiivisen poliittiseksi se, että vastaväitteiden esittämistä asialistan kysymyksiin ei vain sallita vaan suorastaan edellytetään. Puolesta ja vastaan puhuminen mainitaan jo 1500-luvun lopun ja 1600-luvun Westminsterin menettelytapakirjasissa, joita käsittelen tarkemmin The Politics of Parliamentary Procedure -kirjassani. Markku Peltosen mukaan alahuone on vahvistanut periaatteen vuonna 1593.

1800-luvun retorisessa kirjallisuudessa muun muassa James De Mille ja George Jacob Holoyoake ilmaisivat ajatuksen sanomalla, että ilman vastaväitteiden esittämistä kysymystä ei voi kunnolla ymmärtää. Weberin proseduraalinen tulkinta ”objektiivisuudesta” nojaa myös Westminster-parlamentin reilun pelin (fair play) periaatteeseen historiallisena mallina.

Parlamentaarinen debatti merkitsee toistuvien tilaisuuksien (kolme käsittelyä, täysistunto- ja valiokuntadebattien vuorottelu) tarjoamista asialistalla olevan esityksen vahvuuksien ja heikkouksien tarkasteluun. Toisin kuin puhekilpailuissa, reilu parlamentaarinen debatti ei tarkoita sitä, että osapuolet puolustavat mielipiteitään kaikin retorisin keinoin.

Pikemminkin heiltä edellytetään valmiutta muuttaa debatin kuluessa käsityksiään esityksen vahvuuksista ja heikkouksista. Tässä käsittelyvaiheiden tarjoamat uudet näkökulmat, debatissa esitetyt argumentit, työjärjestyskysymykset (asiasta puhuminen, epäparlamentaarisesta puheesta rankaiseminen, lykkäykset ilman aikarajaa eli hiljaiset hautaukset, debatin lopetusesitykset ja niin edelleen) mahdollistavat kannan muutoksia. ”Crossing the floor” eli vastapuolen kannan omaksuminen äänestyksessä on vain rajatapaus kannanmuutoksista.

Westminster-tyylin parlamentissa poliittiset vaihtoehdot eivät niinkään ole esityksen hyväksymisessä ja hylkäämisessä kuin esityksen ja muutosesitysten vastakkainasettelussa (amendment). Ne pysäyttävät alkuperäisen esityksen käsittelyn, arvioivat uudestaan sen vahvuuksia ja heikkouksia sekä aloittavat uuden debatin muutosesityksen omista vahvuuksista ja heikkouksista.

Lisääntyvässä määrin parlamentaarinen kamppailu koskee myös sitä, mitä kysymyksiä pääsee ajan niukkuuden vuoksi parlamentin agendalle. Tässä suhteessa hallituksen esityksillä on etusija, mutta yksityisillä edustajilla ja etenkin eri ryhmien takapenkkiläisten yhteistyöllä on mahdollista saada listalle myös kysymyksiä, joiden poliittista merkitystä hallituksen ja virkakoneiston on vaikea ymmärtää. Edustajat voivat myös ottaa itselleen kansalaisten aloitteita (petitions) ja kysymyksiä ja saattaa ne parlamentaariseen muotoon.

Aika parlamentaarisena pelivälineenä

Aika on parlamentaarisen debatin keskeinen peliväline. Samoista asialistan kysymyksistä debatoidaan useampaan otteeseen täysistunnoissa ja valiokunnissa. Jokainen debattikerta sisältää erilaisen näkökulman, josta käsin on mahdollista arvioida uudelleen esityksen vahvuuksia ja heikkouksia.

Näin parlamentaarinen debatti edellyttää riittävän ajan varaamista samalla, kun aika on aina niukkaa ja sen rajoittaminen tarpeen. Klassiset rajoituskriteerit ovat vaatimus puhua ”asiasta”, esityslistan kysymyksestä, sekä periaate, että täysistunnossa edustaja voi puhua samasta esityksestä vain kerran. Muutosesitys aloittaa debatin alusta.

Parlamentaarinen debatti edellyttää riittävän ajan varaamista samalla, kun aika on aina niukkaa ja sen rajoittaminen tarpeen.

Reformoidun Britannian parlamentin kasvava valta ilmeni sekä asialistan pitenemisenä että edustajien lisääntyneenä puheliaisuutena, jotka vaativat uusia toimia parlamentaarisen ajan rajoittamiseksi reilun pelin hengessä.

Aikarajoitusten vastustajat, kuten Joseph Cowen, pelkäsivät, että hallitukset saavat ajan kontrollista keinon jättää parlamentti pelkäksi kumileimasimeksi, joka ratifioi hallituksen päätökset. Nämä pelot ovat osoittautuneet kuitenkin ainakin Westminsterissä ylimitoitetuiksi.

Vaikka hallituksella on etusija esityksiin parlamentille toistuvissa kysymyksissä (kuten budjetti, lakiesitykset ja niin edelleen), parlamentaarisen debatin perusteellisuus ja moniulotteisuus sekä myös edustajien tilaisuudet aloitteisiin ja kysymyksiin merkitsevät sitä, että parlamentilla on merkittävä kontrollivalta hallitukseen ja hallintoon nähden.

Westminsterissä viime vuosina tehdyt proseduurin muutokset ovat antaneet institutionaalisia tilaisuuksia takapenkkiläisille ja heidän puoluerajat ylittävälle yhteistoiminnalleen, kuten muun muassa Labour-parlamentaarikko Paul Flynn sekä Paul Evansin toimittama kokoomateos parlamentin menettelytavoista osoittavat. Taitavasti toimiva hallitus ei aja enemmistöllään jääräpäisesti läpi byrokraattisen koneiston valmistelemia esityksiä, vaan hyväksyy merkittävän osan parlamentaarisen käsittelyn kuluessa tehdyistä muutosesityksistä tai on valmis vetämään takaisin esitykset, jotka ovat kohdanneet merkittävää vastustusta.

Vaalien parlamentarisointi

Äänestystapahtuman politisointiin parlamentaarisen mallin mukaisesti on olemassa erilaisia keinoja. En puutu tässä medioissa käytävän debatin parlamentarisointiin, vaan rajoitun vaalikampanjan parlamentarisoimiseen ja ehdokkaiden välisen reilun pelin vahvistamiseen sekä ”kansalaisten” eli tilapäispoliitikkojen kokemusten ja käytäntöjen parlamentarisoinnin mahdollisiin muotoihin ja käytäntöihin.

Toisin kuin parlamentissa, vaaleissa ehdokkaat deliberoivat toisiaan vastaan vain epäsuorasti. He eivät suostuttele toinen toisiaan muuttamaan kantaansa, vaan pyrkivät saamaan äänestäjiä oman kantansa puolelle.

Silti ehdokkaiden välisessä kamppailussa parlamentaarisen reilun pelin säännöillä on keskeinen merkitys. Yksi mahdollisuus olisi vaalien valvominen pois jäävistä edustavista muodostuvan vaalivaliokunnan kautta – täydennettynä kansainvälisillä vaalitarkkailijoilla.

Nykyistä vahvemmin on mahdollista sanktioida ”epäparlamentaarista” puhetta ja käytöstä ehdokkaiden kampanjapuheissa eli vaatia parlamentin, debatin ja vastustajan kunnioitusta. Parlamenttivaaleissa, kuten jo Weber hyvin ymmärsi, puolueet asettavat ehdokkaat.

Kuitenkin reilun pelin ja monipuolisen debatin kannalta parlamentille, esimerkiksi vaalivaliokunnalle, voisi antaa valtaa puolueiden ”sisäisiin asioihin” reilun pelin nimissä. Se koskisi ainakin ehdokaslistan muodostamisen kontrollia sekä epäreilun vaalirahoituksen rajoittamista ehdokkaiden ja ehdokasehdokkaiden tasa-arvon lisäämiseksi. Samalla parlamenttiryhmien etusija puoluejohtoon ja -toimistoon vahvistuisi, mikä edellyttää myös puoluelistavaalin kaltaisten järjestelyjen purkamista.

Äänestyspäätösten parlamentarisointi

Äänestäjienkään mielipiteitä ei tule ottaa annettuina. Toki on paternalismia valittaa vaaleissa, että ”äänestäjät ovat väärässä”, kun äänet lasketaan eikä punnita.

Silti on mielenkiintoista pohtia tilaisuuksia parlamentarisoida äänestyspäätös. Tiettyyn rajaan asti perinteinen kokous- ja yhdistyskäytäntö on seurannut parlamentaarista mallia. Taru Haapalan tutkimat Oxfordin ja Cambridgen ”unionit” ovat tästä parhaita esimerkkejä.

Osallistumalla kokouksiin ja yhdistystoimintaan oppii tietyn parlamentaarisen menettelytavan alkeet

Mutta yleisemminkin yhdistysten ja järjestöjen säännöt, kokoustekniikka puheenvuorojen jakoineen ja pöytäkirjan pitämiseen seuraavat parlamentaarista esikuvaa, joka on institutionalisoitu ”Robert’s Rules of Order” –dokumentissa vuodelta 1876 ja jonka suhteita parlamenttiin käsittelee muun muassa Reginald Palgrave.

Toisin sanoen osallistumalla kokouksiin ja yhdistystoimintaan oppii tietyn parlamentaarisen menettelytavan alkeet. Mutta esimerkiksi puolueissa vastustajien ei oleteta olevan läsnä samassa yleisössä, kuten parlamentissa ja ainakin osaksi vaalikampanjassa. Ja kuten Ankersmit huomauttaa Political Representation -teoksessaan, verkosto- ja asiantuntijapohjaiset yhteenliittymät nojaavat aktivistien tai spesialistien auktoriteetteihin, mikä vastaa epideiktisen retoriikan taputusmallia.

Puheet kansalaisten ”osallistumisesta” ja ”aktivoinnista” ovat myös ambivalentteja. Erityisesti governance-kieltä käytettäessä kansalaisten antama ”palaute” byrokratialle pikemminkin pönkittää tätä.

Weberin mukaan byrokratian on helppo alistaa suoran demokratian muodot palvelemaan omia tarkoituksiaan. Sitä vastoin Weber pitää ensiarvoisena virkailija- ja asiantuntijavallan parlamentaarista kontrollia erilaisia retorisia keinoja – kuten ristikuulusteluja, valiokunnan ”tiedon lähteille” pääsyä sekä parlamentaarisia tutkimusvaliokuntia – käyttäen.

Parlamentaarinen politiikka samoin kuin vaalit nojaavat tietoisesti yksilöiden politiikkaan.

Yhtä kyseenalainen perustelu on puolustaa ”osallistumista” keinona sitoa kansalaiset ”yhteisöön”, mikä myös ilmaisee taputusajattelua eikä debattia. Parlamentaarinen politiikka samoin kuin vaalit nojaavat tietoisesti yksilöiden politiikkaan.

Plebiskitaarista taputuskulttuuria vastaavia ”osallistumisen” muotoja ovat myös kansanäänestykset, joukkokokoukset ja edustajien sitominen mielipidekyselyillä, kuten Viiden tähden liike Italiassa pyrkii tekemään. Plebiskitarismin kritiikistä voi lukea Nadia Urbinatin Democracy Disfigured –teoksesta.

Äänestäjän parlamentaariset kokemukset

Äänestäjien parlamentaarista kompetenssia voi ajatella vahvistettavaksi ainakin kahdesta suunnasta. Toinen on saada heitä toimimaan parlamentaarista menettelyä enemmän tai vähemmän noudattavissa yhteyksissä, kuten kunnallisissa valtuustoissa ja lautakunnissa, ylioppilaskunnissa, yliopistojen kollegiaalisissa toimielimissä, oman alansa akateemisissa ynnä muissa järjestöissä, miksei myös kaupunginosa-, kylä- ja korttelitoimikunnissa.

Samoin kokeilut arpomalla tai ehdokkaista arpomalla valituista kvasi- tai proto-parlamentaarisista deliberatiivisista seminaareista tai neuvoa-antavista elimistä voivat tukea sellaista ”parlamentaarista oppimista”, mitä John Stuart Mill, Walter Bagehot ja Weber korostivat poliittisen lukutaidon ja parlamentaarisen kulttuurin edellytyksenä.

Poliittisesti merkittävää on oppia parlamentaarista ajattelutapaa ja sen mukaisia käytäntöjä perehtymällä menettelytapoihin ja retoriikkaan.

Poliittisesti merkittävää on oppia parlamentaarista ajattelutapaa ja sen mukaisia käytäntöjä perehtymällä menettelytapoihin ja retoriikkaan. Tähän voi sisällyttää sen retorisen periaatteen, ettei politiikassa ole ”oikeaa” tai ”parasta” ratkaisua, vaan on vertailtava vahvuuksia ja heikkouksia ilman mitään valmiita tai yleispäteviä mittapuita, jolloin on myös tehtävä valintoja ilman riittäviä perusteita.

Tähän sisältyy parlamentaarikolta edellytettävä valmius ylittää omat keppihevosensa ja perehtyä outoihin asioihin, mitä vastaa myös valmius tehdä debatin jälkeen epäsovinnaisia ja epäsuosittujakin päätöksiä. Parlamentaarinen menettely opettaa myös eroon pääsemistä epätoivoisesta relativismista, jolle ”kaikki puolueet ovat samanlaisia” sekä pelaamaan vivahteilla ja ymmärtämään yksityiskohtien olevan usein poliittisesti äärimmäisen tärkeitä. Samoin voi paremmin ymmärtää, että parlamentaarisessa politiikassa aika ei ole vain ”kuluvaa aikaa”, jolla voi käydä jarrutuskeskusteluja, vaan ajalla pelaaminen on itse parlamentaarisen politiikan siirtojen olennainen osa.

Parlamentaarinen pelitaito

Nekin, jotka eivät aktiivisesti hakeudu parlamentaaristen instituutioiden toimintaan, kuten ehdokkaiksi vaaleissa, voivat oppia ajattelemaan parlamentaarisesti ja pelaamaan tarvittaessa parlamentaarista peliä. Toisin sanoen kun parlamentaariset menettelyt tiettyyn rajaan asti sävyttävät käytäntöjä parlamentaarisen kulttuurin maissa, samalla kun parlamentin menettelyt, debatit ja dokumentit ovat julkisesti saatavissa, parlamentaarista politiikkaa voi oppia analysoimaan ja ymmärtämään sitä ulkoapäin tarkkaillen.

Skinner kehotti haastattelussa oppilaitaan lukemaan Thomas Hobbesin Leviathania samalla tavalla kuin puhetta parlamentissa. Näin hän Weberin ja retorisen ajattelun mukaisesti viittaa käsitykseen että ”tieto” ei merkitse ”asian tuntemista”, vaan debattia, koska ”asiat” ovat poliittisen merkityksensä suhteen aina kiistanalaisia.

Parlamentaarisesti ajattelemalla oppii kyseenalaistamaan etenkin virkailijain, asiantuntijain ja liike-elämän tai taputusretoriikkaan nojaavan vallan vaatimalla vaihtoehtoisia näkökulmia, reilua debattia ja riittävästi aikaa harkintaan.

Parlamentaarinen ajattelu on vierasta sovinnaisille työ-, ja elämänkäytännöille, esimerkiksi ”tulos tai ulos” -puheelle, joka on yksi taputusretoriikan muoto. Myös suomalaiseen poliittiseen ajatteluun tämä päämäärien tavoittelun etusija politiikan muotoihin ja menettelyihin nähden on syvään juurtunut, snellmanilaisesta ”Pietarin tiestä” alkaen (lue lisää ”Politiikka”-artikkelistani Käsitteet liikkeessä-teoksessa). Vaikka Mauno Koiviston presidenttikaudesta lähtien parlamentarismi on vahvistunut eikä vuoden 2000 perustuslakia enää voi pitää puolipresidentiaalisena, tämä on koskenut pikemminkin hallituksen muodostamista, ei parlamentaarista ajattelua.

Veikko Vennamon vanha iskulause ”pelin politiikkaa vastaan” on edelleen voimissaan muuallakin kuin SMP:n perillispuolueissa. ”Pelinä” moititaan taktista pisteiden keruuta tai sitä, että politiikkaa ei oteta vakavasti, kuten jo Jeremy Bentham kirjoitti kritikoidessaan William Gerard Hamiltonin ohjekirjasta parlamentin jäsenille.

Tässä kiistassa Hamilton ymmärtää paremmin parlamentaaristen menettelytapojen, retoriikan ja ajalla peluun avaaman kontingenssin, jonka olen suomentanut pelivaraksi. Parlamentaariselta kannalta on tärkeää asettaa reilun pelin periaate kaikkien politiikan sisältökysymysten yläpuolelle. Esimerkiksi Unkarissa tai Turkissa on muutettu pelisääntöjä tavalla, joka olennaisesti kaventaa vaihtoehtoja ja rajoittaa hallituksen kontrollia ja sen vaihtamisen mahdollisuuksia.

Parlamentaarisessa ajattelussa on mahdollista nähdä jotakin voimaannuttavaa, ei vain edustajille vaan myös meille tilapäispoliitikoille. Jokainen kohtaa sen byrokratian arkipäiväisen herruuden, jolle vastapainona Weber näkee parlamenttien toimivan.

Parlamentaarisesti ajattelemalla oppii kyseenalaistamaan etenkin virkailijain, asiantuntijain ja liike-elämän tai taputusretoriikkaan nojaavan vallan vaatimalla vaihtoehtoisia näkökulmia, reilua debattia ja riittävästi aikaa harkintaan. Tässä mielessä parlamentaarisesti voi ajatella politiikkaa eräänlaisena itseisarvoisena pelinä, josta voi nauttia ja joka nostaa esiin koko ajan uusia haasteita.

Artikkeli nojautuu Vapaus ja demokratia -seminaarissa Kulttuurikeskus Sofiassa Vuosaaressa 13.10.2018 pidettyyn puheenvuoroon. Sen aiheita käsitellään Parliamentary Thinking: Procedure, Rhetoric and Time -teoksessa.

Kari Palonen valtio-opin professori, joka on tutkinut poliittista retoriikkaa, parlamentarismia ja käsitehistoriaa. 

Julkaisu Mielipidedemokratiasta menettelytapademokratiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Max Weber (1864–1920) joutui vuonna 1903 terveyssyistä luopumaan Heidelbergin yliopiston kansantaloustieteen professuuristaan. Pankkiiri, kansantaloustieteen dosentti Edgar Jaffén Heinrich Braunilta ostama, vuodesta 1904 uudella nimellä julkaistu Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik, tarjosi hänelle uuden akateemisen foorumin. Weber toimitti lehteä yhdessä Jaffén ja Werner Sombartin kanssa, ja valtaosa hänen elinaikanaan julkaisemista teksteistä ilmestyi Archivissa.

Ensimmäisessä numerossa Weber julkaisi 66-sivuisen ohjelmallisen artikkelin ihmistieteiden metodologiasta, ”Die ’Objektivität’ sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis”. Aikalaiset tunsivat kirjoituksen, mutta kommentit jäivät niukoiksi. Myöhempi tutkimus on paljonkin kommentoinut sitä, esimerkkinä Lawrence McFallsin toimittama teos Max Weber’s ‘Objectivity’ Reconsidered. Myös Inkeri Koskinen kommentoi Weberiä kirjoituksessaan ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”.

Objektiivisuusesseen poliittinen aspekti

Vuoden 2003 Uppsalan Weber-symposiumin esitelmästäni lähtien olen katsonut, että Weberin artikkelia ”objektiivisuudesta” ei ole riittävän tarkasti luettu, jolloin sen poliittista ulottuvuutta ei ole ymmärretty. Vedoten Wissenschaft als Beruf ja Politik als Beruf –esitelmiin, jotka molemmat on julkaistu vuonna 1919, on tapana katsoa, että juuri Weber asettaa tieteen ja politiikan vastakkain.

Weberin artikkelia ”objektiivisuudesta” ei ole riittävän tarkasti luettu, jolloin sen poliittista ulottuvuutta ei ole ymmärretty.

Tosin ainakin Joachim Vahland katsoo, että Weberille tiedettä edistää ”der Dissens, nicht der Konsens” ja tiede, kuten muutkin kulttuurin ilmenemismuodot, on ”poliittisen manifestaatioita”. Kirjani Objektivität als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber lähtökohta on sen sijaan, että Weberin käsitys tutkijan toiminnasta on verrattavissa poliitikkoon. Luen ”Objektivität”-artikkelia tutkimukseen sisältyvien kiistojen ja debattien käsittelyn mahdollisuuksien analyysina.

”Objektivität”-artikkelin taustalla voi nähdä Friedrich Nietzschen teoksen Zur Genealogie der Moral (1887) näkemyksen objektiivisuudesta kykynä tarkastella asioita puolesta ja vastaan ja siten hyödyntää tiedollisten perspektiivien moninaisuutta. Yhteistä Nietzschelle ja Weberille on retorisen ja sofistisen tradition mukainen näkemys ”objektiivisuudesta” perspektiivien vastakkainasetteluna. Ero Nietzschen ja Weberin välillä on siinä, että Weber on elinikäinen homo politicus ja brittiläisen parlamentaarisen politiikan ihannoija.

Weber käyttää artikkelissa sanoja objektiv ja Objektivität yhteensä 24 kertaa. Hän tekee selväksi sen, mitä hän ei tarkoita ”objektiivisuudella”. Se ei viittaa itse todellisuuden heijastumaan, tutkijan ominaisuuteen, tutkijoiden näkemysten kultaiseen keskitiehen tai ilmiöiden ”lainmukaisuuteen”. Weberille ”objektiivisuus” voi muodostua vain ihmisten ”subjektiivisten” käsitysten varaan.

Weberille ”objektiivisuus” voi muodostua vain ihmisten ”subjektiivisten” käsitysten varaan.

Monet tulkitsijat katsovat, että Weber luopui objektiivisuuden käsitteestä, ja nojautuvat Weberin ilmaukseen, että ei ole olemassa mitään ”sinänsä (schlechthin) objektiivista analyysiä kulttuurielämästä”. He sivuuttavat virkkeen jatkon, että tämä koskee analyysiä, joka olisi ”riippumaton erityisistä ja ‘yksipuolisista’ näkökulmista”, joilla tutkimuskohde valikoidaan, analysoidaan ja jäsennetään. Tämä täsmennys siirtää ”objektiivisuuden” arvioinnin yksittäisistä väittämistä näkökulmiin.

Perspektiivien yksipuolisuus merkitsee sitä, että ”oikean” näkökulman lisäksi Weber sulkee pois myös mahdollisuuden ylittää näkökulmat kaikki perspektiivit sisäänsä sulattavalla synteesillä à la G. W. F. Hegel. Mutta Weber ymmärtää ”objektiivisuuden” – lainausmerkeissä – mahdolliseksi näkökulmien vertailussa.

”Objektiivisuus” menettelytapana

Weber havainnollistaa teemaa esimerkillä epätoivoisesta wieniläisestä tenttijästä (Examinand), joka valittaa ylittämätöntä kuilua ”kahden kansantaloustieteen”, itävaltalaisen ja historiallisen koulukunnan, välillä. Weberin mukaan akateemiset kiistat eivät ole ihmistieteissä mikään poikkeus, vaan tarkkailija voi nähdä kaikkialla ”kamppailua metodeista, ‘peruskäsitteistä’ ja edellytyksistä, ‘näkökulmien’ alituista vaihtumista sekä ‘käsitteiden’ jatkuvaa uudelleen määrittämistä”.

Miten näissä tieteellisissä kiistoissa voidaan siis puhua ”objektiivisuudesta”? Ainoastaan tähän kysymykseen Weber haluaa vastata vuoden 1904 esseellään.

Näin Weber asettaa kysymyksen ”objektiivisuudesta” toisin kuin sovinnainen tiedepuhe. Hänelle ”objektiivisuus” koskee tapaa käsitellä tieteellisten perspektiivien – ideaalityyppien, käsitteiden, teorioiden, metodien – välisiä kiistoja. Se ei voi tarkoittaa kiistelyn lopettamista, sillä kun poliittiset ja kulttuuriset kysymykset ovat tutkimuskohteena, niistä pitääkin kiistellä. Kulttuurielämän lähtökohdat ovat Weberille alituisen muutoksen alaisia, ellei ”kiinalainen jähmetys” (chinesische Erstarrung) estä ihmisiä asettamasta uusia kysymyksiä, kuten Weber lainaa John Stuart Millin käsitettä chinese stationariness.

Weberille ”objektiivisuus” koskee tapaa käsitellä tieteellisten perspektiivien – ideaalityyppien, käsitteiden, teorioiden, metodien – välisiä kiistoja.

”Objektiivisuus” viittaa siis menettelytapaan, jolla akateemisia kiistoja voi käsitellä.

Weberin artikkelista paistaa läpi tyytymättömyys hänen oman aikansa akateemisiin käytäntöihin, koska nämä eivät tunnustaneet, että akateemisia kiistoja on kaikkialla. Yliopistomaailmaan ei ollut luotu sovinnaista tiedekuntakollegiaalisuutta vahvempia keinoja erilaisten näkemysten esiin pääsylle ja vastakkainasettelulle (Konfrontierung) sekä niiden tunnustamiselle akateemisen pelin täysivaltaisiksi osanottajiksi. Juuri tämän vuoksi Weberin mukaan Archivin toimituspolitiikan idea on ”mahdollisuus kohdata poliittisia vastustajia neutraalilla maaperällä”.

Weber käsittelee siis akateemisia kysymyksiä poliittisen kielen käsitteillä. Hänelle perspektiivien kamppailun suhteen ei ole mitään radikaalia eroa akateemisten teoria- ja käsitekiistojen ja muun politiikan välillä.

Weber käsittelee siis akateemisia kysymyksiä poliittisen kielen käsitteillä.

Kun akateemisissa kiistoissa ei ollut menettelyä vaihtoehtoisten perspektiivien systemaattiselle huomioon ottamiselle, Weberin näkemys viittaa mallin ottamiseen sieltä missä kiistat tunnustetaan legitiimeiksi ja on kehitelty tapoja niiden käsittelyyn, nimittäin parlamentaarisen politiikan menettelytavoista ja retorisista käytännöistä.

”Objektiivisuus” reilun pelin menettelynä

Olen tulkinnut tätä sanomalla, että ”reilu peli” (fair play) on näitä yhdistävä julkilausumaton periaate, joka vastaa Immanuel Kantin ”regulatiivista ideaa”. Historiallinen malliesimerkki, jossa ”reilun pelin” ideaa parhaiten noudatettiin, on tietysti Britannian parlamentti.

Vuosi Weberin objektiivisuusartikkelin jälkeen itävaltalainen juristi Josef Redlich julkaisi teoksen Recht und Technik des Englischen Parlamentarismus, jossa hän useaan otteeseen viittaa reilun pelin ideaan, vaikka parlamentaarista menettelyä olikin 1800-luvun lopulla yksinkertaistettu hallitusta suosivaksi.

Olen käsitellyt debattia Gladstonen hallituksen esityksestä parlamentaarisen menettelyn muuttamiseksi vuonna 1882, jolloin niin kannattajat kuin vastustajatkin vetoavat reiluun peliin parlamentaarisen ajan jaossa. Tutkimukseni Westminsterin menettelytavoista ja parlamentaarisen retoriikan debattiluonteesta palvelevat sekä Weberin että parlamentarismin ymmärtämistä.

Yhteys proseduraalisen objektiivisuukäsityksen ja parlamentaarisen menettelyn välillä näkyy selvimmin Weberin Parlament und Regierung im neugeordneten Deutschland -pamfletin (1918) kolmannen luvun alkusivuilla. Hän käsittelee virkailijaherruuden (Beamtenherrschaft) perustumista ”tietoon” vetoamiseen ja niitä menettelyjä, joilla parlamentti voi kyseenalaistaa tämän tiedon – virkailijain ristikuulustelut, valiokunnan jäsenten pääsy virkatiedon lähteille, parlamentaariset tutkimuskomissiot.

Ammattimaiset poliitikot osaavat punnita vaihtoehtoja sekä tuntevat retoriset käytännöt, joilla voi kyseenalaistaa asiantuntijapuheen.

Weber ulottaa objektiivisuusesseen perspektivismin ja kiistanalaisuuden koskemaan akateemisen tiedon (Erkenntnis) lisäksi virkailijain tietoa (Wissen). Hän erittelee siinä asia-, tehtävä- ja salaisen tiedon tasot (Sach-, Dienst-, und Geheimwissen). Näiden kontrolli on mahdollista parlamentaarisia valiokuntamenettelyjä käyttäen, sillä ammattimaiset poliitikot osaavat punnita vaihtoehtoja sekä tuntevat retoriset käytännöt, joilla voi kyseenalaistaa asiantuntijapuheen.

Tiede politiikkaa, ei uskontoa

Weberin parlamentaarinen käsitys ihmistieteiden ”objektiivisuudesta” on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kaipuu akateemisten käsitekiistojen lopettamiseen on sekä epärealistinen että epätoivottava. Weberin mukaan kaikille historiallisille tieteille on tunnusomaista ”ikuinen nuorekkuus” (ewige Jugendlichkeit). Tässä mielessä hän on inspiroinut myös käsitehistoriallista tutkimusta.

Kaipuu akateemisten käsitekiistojen lopettamiseen on sekä epärealistinen että epätoivottava.

Politiikan tutkimuksen on korkea aika vapautua uskonomaisesta vetoamisesta ”tieteen” auktoriteettiin sekä populaarista poliitikkojen haukkumisesta. Tutkijat voivat osoittaa politiikan heikkouksia ja vahvuuksia, mutta puhe ”tieteeseen perustuvasta politiikasta” on harhaanjohtavaa auktoriteettiuskoa.

Puhe ”tieteeseen perustuvasta politiikasta” on harhaanjohtavaa auktoriteettiuskoa.

Parlamentaarinen menettelytapa tarjoaa mallin myös akateemisten kiistojen käsittelyyn, jolloin tiede on käsitettävissä yksinkertaistetuksi politiikaksi. Tutkijain ei tarvitse tehdä yhtä vakavia, toisten elämää koskevia ratkaisuja kuin parlamentaarikkojen, mutta vastaavasti he voivat spekuloida vapaammin toteutumattomilla vaihtoehdoilla.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Valtio-opin professori Kari Palonen on tutkinut poliittista retoriikkaa, parlamentarismia ja käsitehistoriaa. 

Julkaisu Parlamentaarinen menettely ”objektiivisuuden” mallina – Weber tieteestä politiikan muotona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tänä päivänä on tavallista yhdistää politiikka likaiseen peliin, josta kunnon ihmiset haluavat pysyä erossa. Politiikan ja etenkin poliitikkojen halveksunta ei ole mitään uutta ja erikoista, pikemminkin normaalitilanne. Albert O. Hirschmanin (1991) termein se ilmaisee  ”reaktion retoriikkaa” demokratisoitumista ja parlamentarisoitumista vastaan (ks. Palonen 2012b).

Kuitenkin tuollainen retoriikka on itsepetosta. Carl Schmittin Der Begriff des Politischen -teoksen tärkein lause sisältyy teoksen toiseen alaviitteeseen. Tuoreen suomennoksen mukaan ”se, että vastustajaa pidetään poliittisena ja itseä epäpoliittisena (toisin sanoen tieteellisenä, oikeutettuna, objektiivisena, puolueettomana jne.) on todellisuudessa (in Wahrheit) tyypillinen ja erityisen intensiivinen tapa harjoittaa politiikkaa” (Schmitt 1932, 21; 2015, 24).

Politiikan tutkija ei siten voi ottaa politiikasta irtisanoutumisia tai sen torjumisia kirjaimellisesti, vaan hänen on analysoitava sitä, millaista politiikkaa niihin sisältyy. Toisin sanoen olennainen osa poliittista lukutaitoa on kirjoittaa ulos se, millaista politiikkaa sisältyy apoliittisuuden, ei-poliittisuuden, epäpoliittisuuden, antipoliittisuuden tai politiikanvastaisuuden ilmausten käyttöön.

Nykyisen yliopistolain seurauksia käytännössä on ollut, kuten Max Weberinsä lukeneet saattoivat odottaa, vallansiirto kollegiaalisilta luottamuselimiltä yliopiston hallintojohtajistolle, johon ei kohdistu institutionalisoitua yliopistotoimijain parlamentaarista kontrollia. Yksi tämän byrokratisoitumisen tuloksia on entistäkin suurempi allergia politiikka-sanaa kohtaan. Havainnollistan tätä esimerkeillä Jyväskylästä – muualla tilanne tuskin on kovinkaan erilainen.

Jyväskylän yliopistossa politiikan tutkimus on kansainvälisesti katsoen akateemisesti meritoituneimpia aloja tällä vuosituhannella. ”Poliittisen ajattelun tutkimus” kirjattiinkin yliopiston johtaviin tutkimusaloihin, mutta uuden yliopistolain aikana tuo ruma sana on pudotettu pois strategia- ym. papereista, vaikka meriitit eivät ole vähentyneet. Kuluvan vuoden aikana professorikollegat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka yliopisto pyrkii kieltämään ”poliittisen toiminnan” yliopistoväeltä.

”Yliopisto ei ole poliittinen organisaatio”

Tuore esimerkki on hallintojohtaja Kirsi Moisanderin vastaus Tampereen yliopiston lehtori Mikko Lahtiselle. Moisander toteaa: ”Yliopisto ei ole poliittinen organisaatio”(professori Kia Lindroosin 25.9.2015 välittämän viestin mukaan). Millaista politiikkaa hallintopäällikkö tekee tällä puheaktillaan?

Käsitehistoriallisesti lauseen voi ymmärtää. Tekstissä ”poliittinen” liitetään käsitteisiin ”ideologinen” tai ”puolueidenvälinen”. Nämä samastukset olivat kohtuullisen uskottavia 1970-luvulla: tullessani Jyväskylän yliopistoon vuonna 1978 sekä henkilökuntaa että opiskelijoita luonnehdittiin heidän puoluekantansa mukaan ja valtaosa heistä pystyttiin sijoittamaan johonkin puolueeseen tai puoluefraktioon.

Sivistysyliopistoliike ja muut seikat saivat jäsenkirjamuodin nopeasti katoamaan, ja suomen kielen polit-sanasto on entisestään monimuotoistunut esimerkiksi elämäntapavalintojen poliittisuuden ymmärtämisen suuntaan. Mutta tuon ajan kielenkäyttöä tapaa näköjään edelleen ikään kuin itsestään selvänä, olettaen että ”politiikalla” tai ”poliittisella” olisi edelleen joku annettu, tunnettu tai yleisesti hyväksytty merkityksenä.

Eikö olisi kohtuullista konsultoida politiikan käsitteen ja sen historian tutkijoita omasta yliopistosta ennen kuin julistaa jotakin siitä, mikä on ”poliittista” tai ”politiikkaa” (vrt. esim. Palonen 2003, 2006)?

Osuvimpia politiikan käsitteen tiivistyksiä sisältyy Max Weberin Politik als Berufissa vuonna 1919 esittämään formulaan. Suomennoksen mukaan ”‘Politiikka’ tarkoittaa siis: pyrkimystä osuuteen vallasta tai vallanjakautumisen vaikuttamista”. Tai vielä lyhyemmin: ”Se joka harjoittaa politiikkaa, tavoittelee valtaa” (molemmat sitaatit Weber 1919, 36; 2009, 71).

Yliopiston pelikentällä käydään kaikenlaisia kamppailuja valtaosuuksista ja niiden jakautumisesta, itse tutkimusta koskevat debatit tietysti mukaan lukien. Ja näin tuleekin olla – muuten tutkimus pysähtyy. Tässä mielessä yliopisto on yhtä lailla ”poliittinen organisaatio” kuin mikä tahansa muukin.

Immanuel Kant kirjoittaa vuonna 1798 julkaistussa Der Streit der Fakultäten -teoksessaan tiedekuntien välisestä kamppailusta ja erottaa vapaan filosofisen tiedekunnan ulkopuolisista mahdeista riippuvaisista oikeustieteellisestä, lääketieteellisestä ja teologisesta tiedekunnasta. Näiden välillä käydään sekä reilua että epäreilua valtakamppailua (Kant 1798, 36-44 – hän käyttää jopa juridisia termejä gesetzmäßig ja gesetzwidrig). Pidän politiikan torjumista epäreiluna menettelynä yliopiston sisäisessä valtakamppailussa hallinnon intressien (vested interests) sekä tutkimuksen ja opetuksen vapauden puolustajien välillä.

”Politiikka” arkikielessä ja tutkimuksen kielessä

”Politiikka” ja ”poliittinen” ovat sekä arkikielen sanoja että tutkimuksen käsitteitä, eivätkä ne ulospäin erotu toisistaan. Politiikan tutkimus analysoi käsitteistön käyttöä sekä toimijain että tutkijain keskuudessa – ryhtymättä tuomariksi sen suhteen, miten käsitettä tulisi käyttää.

Mutta politiikan tutkimus voi havainnollistaa yliopiston sisällä sitä, että on harhaanjohtavaa ja sekaannusta tuottavaa puhua politiikasta/poliittisesta ikään kuin yleisesti tunnettuna ja kaikkien hyväksymänä käsitteenä. Esimerkiksi ”Oletko kiinnostunut politiikasta” -gallupkyselyihin annetuista vastauksista ei voi päätellä yhtään mitään, koska vastaajat ymmärtävät sekä ”politiikan” että ”kiinnostuksen” kovin monin tavoin (vrt. esim. Paakkunainen 1993).

Toisin sanoen on aina kysyttävä, missä mielessä polit-sanastoa kulloinkin käytetään. Millaisia käsitteen merkityksiä, aspekteja, ulottuvuuksia, retorisia siirtoja ja historiallisia kerrostumia tietyssä käytössä tematisoidaan? Näin päästään eroon juupas-eipäs -väittelystä liittyen siihen, ”onko” jokin seikka ”politiikkaa” tai “poliittinen” vai ei. Voidaan siirtyä kysymyksiin siitä,  missä suhteessa sitä voi pitää poliittisena tai miten mistä tahansa ilmiöstä voidaan lukea esiin poliittinen aspekti.

Poliittisen lukutaidon merkitys yliopistossa

Kun politiikkaa ei nähdä irrallisena sektorina, se että joku on ”politiikkaa” ei suinkaan sulje pois sitä, että se on samaan aikaan jotakin muuta kuten ”tiedettä”. Itse asiassa toimintana tarkasteltuna tutkimuksella ja (muulla) politiikalla on paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin mitä yleisesti oletetaan (ks. Palonen 2010 ja 2012a).

Politiikka viittaa toimintana myös näkökulmaan, ”poliittisesti ajattelemiseen” ja sen mukaiseen ”poliittiseen lukutaitoon”, jossa pohditaan vaihtoehtoja ja arvioidaan niiden merkitystä. Kannan ottaminen asioihin jätetään jokaisen omaksi asiaksi, jossa toki käsitteiden historiallisten ja retoristen vivahteiden tuntemus voi selkeyttää valintoja mutta ei sanella niitä.

Yliopistohallinnon tilanne on tietysti sikäli erikoinen ja vaikea, että siinä tehdään ”porvarillista työtä” instituutiossa, jonka idea on tehdä jotakin muuta. Tutkijat ja opettajat kyseenalaistavat asioita, spekuloivat vaihtoehdoilla ja debatoivat teorioista ja käsitteistä, kuten parlamentaarikot tekevät.

Hallintohenkilökunnankin olisi tärkeää ymmärtää yliopiston erikoisluonne ja juuri sen vuoksi päästään eroon allergisesta suhtautumisesta politiikkaan. Toisin sanoen olisi ymmärrettävä poliittisesti ajattelemisen ja poliittisen lukutaidon merkitys sekä tutkimukselle että yliopiston sisäisille käytännöille.

Kirjallisuus

Hirschman, Albert O. (1991): The Rhetoric of Reaction. Princeton: Princeton UP.

Kant, Immanuel (1798 [1995]): Der Streit der Fakultäten und kleinere Abhandlungen. Köln: Köhnemann.

Paakkunainen, Kari (1993): The Apolitical Youth: a Re-examination of a Thesis. Teoksessa Kari Palonen & Tuija Parvikko (toim.): Reading the Political. Helsinki: Valtiotieteellinen yhdistys, 35-49.

Palonen, Kari (2003): Politiikka. Teoksessa Matti Hyvärinen ym. (toim.): Käsitteet liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 467-518.

Palonen, Kari (2006): The Struggle with Time. A conceptual history of ‘politics’ as an activity. Münster: LIT, 2. Edition with new Preface 2014.

Palonen, Kari (2010): ”Objektivität” als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber. Baden-Baden: Nomos.

Palonen, Kari (2012a): Parlamentarismi retorisena politiikkana. Tampere: Vastapaino.

Palonen, Kari (2012b): Rhetorik des Unbeliebten. Lobreden auf Politiker im Zeitalter der Demokratie. Baden-Baden: Nomos.

Schmitt, Carl (1932 [1979]): Der Begriff des Politischen. Berlin: Duncker & Humblot.

Schmitt, Carl (2015): Poliittisen käsite. Helsinki: Tutkijaliitto.

Weber, Max [1919 [1994): Politik als Beruf. Teoksessa Max-Weber-Studienausgabe 1/15. Tübingen: Mohr, 35-88.

Weber, Max (2009): Tiede ja politiikka. Tampere: Vastapaino.

Julkaisu Politiikka-allergiasta yliopistoissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ministerien nimitykset eri maissa ovat varsin omituisia ja historiallisten kuriositeettien sävyttämiä. Britanniassa ei muodollisesti tunneta valtiovarainministeriä, vaan hänestä käytetään nimitystä Chanchellor or Exchequer. Englanninkielinen wikipedia antaa tälle seuraavan selityksen: ”The Chancellor of the Exchequer is the title held by the British Cabinetminister who is responsible for all economic and financial matters, equivalent to the role of Minister of Finance or Secretary of the Treasury in other nations.” Saksankielinen käännös termille on Schatzkanzler, aarrekansleri.

USA:n ministerit olisivat kirjaimellisesti käännettynä “sihteereitä” (secretary), Ruotsin ”valtioneuvoksia” (statsråd). Mikään näistä käännöksistä ei ole vakiintunut suomeen, vaan kaikissa tapauksissa puhutaan sujuvasti ministereistä. Näin oli laita myös muinaisen Neuvostoliiton osalta. “Kansankomissaareista” puhuttiin korkeintaan bolshevikkivallankumouksen jälkeisinä vuosina, jolloin vielä muistettiin että muodollisesti komissaarit eivät olleet hallitus- tai toimeenpanovallan käyttäjiä vaan “neuvostojen” valitsemia, imperatiivisella mandaatilla varustettuja ja takaisin kutsuttavissa olevia “lähettiläitä”. Kantasanana on tässä latinan verbi committere = lähettää.

Joissakin tapauksissa alkukielinen termi kuitenkin on vakiintunut käyttöön sekä arkipäiväisessä että akateemisessa kielessä.  EU:n pääministerin kokouksiin osallistuu sekä Saksasta että Itävallasta “liittokansleri”, Bundeskanzler. Tässä on taustalla historiallisen tradition kunnioittaminen, “kanslereita” on Saksan valtakunnassa ollut Bismarckista lähtien, osaksi ehkä se että pääministeri (Ministerpräsident) on käytössä Saksan osavaltioiden pääministereistä, vaikka Itävallassa vastaava termi onkin Landeshauptmann.

Ministerien ja ministeriöiden vertaileva nimipolitiikka on tietysti kiinnostava politologisen käsitehistorian tutkimuskohde. Sen avulla voi ennen muuta havainnollistaa eri elämänalojen politisoitumista ja tämän vivahteita eri maissa ja eri aikakausilla. Näin voidaan saada esiin koko joukko historiallisia kuriositeetteja – ei ole kauaakaan aikaa siitä kun Suomessa oli vielä kulkulaitosten ja yleisen töiden ministeriö – ja hallituspalapelit tuottavat erilaisia tuloksia ministerien määrän ja toimialan suhteen, joten pieniä innovaatioita on edelleenkin odotettavissa.

Mielenkiintoinen kysymys on se, missä määrin politologian ideaalityyppisillä käsitteillä operoivana tieteenalana on seurattava toimijain omia tai journalistisia termejä, ministerinimitysten kansallisista kuriositeeteista riippumatta. On selvää, että esimerkiksi Britannian chanchellor of exchequer osallistuu EU:n finanssiministerien kokoukseen. Näin politiikan denationalisoitumisen myötä toimijat itsekin ovat oppineet ajattelemaan omaa toimintaansa typologisesti, riippumatta ministeriönsä historiasta tai hallituspolitiikan kurioisiteeteistä.

Tunnetusti presidentti kääntyy useissa yhteyksissä suomeksi muotoon puheenjohtaja tai parlamentaarisissa yhteyksissä puhemies, jolla termillä Martin Schulzia onkin myös suomeksi kutsuttu. Lisäksi politologiselle tai yleisemmin akateemiselle yleisölle suunnatuissa teksteissä voisi hyvin puhua pääministeri Merkelistä, niin oudolta kuin se muillekin kuin saksalaisille kuulostaa. Tätä logiikkaa seuraten olisi myös johdonmukaista käyttää Eurooppa-neuvoston kokousten yhteyksissä termiä pääministeri Hollande, hyvin tietäen että Ranskassa on presidentti ja pääministeri erikseen, toisin sanoen tietoisesti ignoroiden maan puolipresidentiaalisen järjestelmän.

Eurooppa-neuvoston päätös 27.6. esittää Jean-Claude Junckeria Euroopan komission puheenjohtajaksi mahdollistaa parlamentaarisen kielen typologisen sanaston ulottamisen myös komissioon. Ainakin sen jälkeen kun Euroopan parlamentti heinäkuussa valitsee Junckerin komission puheenjohtajaksi, meidän tulisi alkaa puhua typologisin termein pääministeri Junckerista. Toisin sanoen Junckerin nimitysprosessin myötä EU:n parlamentarisointi on ottanut uuden merkittävän askeleen: komission puheenjohtaja nimitetään de facto parlamentin jäsenten keskuudesta ja parlamenttivaalien tulosten pohjalta. Toisin sanoen komission puheenjohtajan vaali on siirtynyt diplomaattisista neuvotteluista parlamentaarisen debatin areenalle, kuten pääministerin vaali parlamentaarisissa hallitusjärjestelmissä, minkä vuoksi on oikeutettua kutsua komission puheenjohtajaa pääministeriksi.

Toisin kuin neuvostojärjestelmän mallissa, EU:ssa komissaarit eivät ole koskaan olleet mitään maidensa lähettiläitä, yleensä kenenkään valtuutettuja tai delegaatteja. Politiikan parlamentarisointia seuraten olisikin johdonmukaista kutsua komissaareja ministereiksi. On selvää, että tämän käytännön vakiintuminen yleiskieleen vie aikaa, mutta tämän ei pitäisi estää sitä, että politologisessa kielessä parlamentaarinen sanasto ulotetaan koko Euroopan unionista puhumiseen yleensä.

Artikkelikuva: Michael Schwarzenberger / blickpixel / pixabay.com

Julkaisu Pääministeri Juncker – eli politologista nimipolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.