Ilmastoliike on tämän hetken nuoren sukupolven tärkein yhteiskunnallinen liike. Se mobilisoi ja inspiroi, ja selvästi myös toimii nuorten ja nuorten aikuisten ehdoilla. Liikkeestä on tullut tuhansille ihmisille kasvualusta yhteiskunnalliseen toimintaan ja se on pakottanut tehokkaasti politiikan valtavirran ottamaan kantaa radikaaliin ilmastopolitiikkaan.

Vaikka ilmastoliikehdintä ei sinänsä ole uutta, nykyisen protestiaallon uudet toimintamallit ovat  laajentaneet nuorten poliittista toimijuutta. Näkyvimpiä esimerkkejä ovat koululakot, joiden avulla on rikottu totunnaisia protestitapoja ja korostettu nuorten “omistajuutta” tulevaisuudesta. Liikkeen viestiä on myös vahvistettu perinteisemmillä keinoilla, kuten suurmielenosoituksilla.

Ilmastoliike on synnyttänyt myös uusia aloitteita, kuten Britanniasta lähteneen Extinction Rebellion-liikkeen. Kansainvälinen Extinction Rebellion -liike on väkivallattomaan vastarintaan ja ruohonjuuritason toimintaan keskittyvä liike, joka vaatii biodiversiteetin köyhtymisen estämistä ja kasvihuonepäästöjen nollaamista vuoteen 2025 mennessä. Liike korostaa myös totuudenmukaisen ilmastotiedon tarvetta ja vaatii päästötavoitteiden toteutumista valvovan demokraattisen elimen perustamista. Käytämme tässä tekstissä liikkeen englanninkielistä nimeä, koska haluamme viitata nimenomaan koko kansainväliseen liikkeeseen erotuksena sen suomalaisesta Elokapina-versiosta.

Protestiliikkeet kuitenkin sisältävät käytännössä aina erilaisia käsityksiä toivotusta tulevaisuudesta. Tämä on toki ymmärrettävää, koska tulevaisuuden visioiden artikulointi on vaikeaa ja liikkeet syntyvät usein reaktiona konkreettisempiin kysymyksiin. Liikkeiden utopioita on kuitenkin syytä analysoida jo liikkeen itseymmärryksen tukemiseksi.

Liikkeiden utopioita on syytä analysoida jo liikkeen itseymmärryksen tukemiseksi.

Tässä tekstissä tutkimme nuorten ilmastoliikkeen suhdetta utooppisuuteen. Analyysin aineiston muodostavat liikkeen perustajan ja näkyvimmän aktivistin Greta Thunbergin keskeiset litteroidut puheet sekä Extinction Rebellion –liikkeen julkinen materiaali. Lyhyessä tekstissä ei ole mahdollista tehdä systemaattista analyysia, mutta pyrimme tunnistamaan joitakin hallitsevia puhetapoja, joista välittyy erilaisia ideoita tulevaisuuden utopioista.

Utopioiden merkitys ja utopia metodina

Utopioita on käsitelty filosofisessa ja sosiologisessa kirjallisuudessa paitsi yhteiskuntamalleina, myös kritiikin metodina. Tämä tarkoittaa utopioiden näkemistä nyky-yhteiskunnan kriittisinä ”vastakuvina”.

Ne tarjoavat mallin, johon nykyisyyttä voidaan verrata kriittisesti, ja näin ”suhteellistavat nykyisyyttä”. Lopullista ja täydellistä yhteiskunnan mallia utopian ei ole tarkoituskaan tarjota.

Lisäksi utopiat motivoivat ja ohjaavat yhteiskunnallista toimintaa. Poliittisella liikkeellä on oltava vähintään implisiittinen visio siitä, minkälaiseen maailmaan se pyrkii. Utopia tarkoittaa näin ymmärrettynä toivotun muutoksen suunnan hahmottamista.

Utopia voi toimia metodina myös siinä mielessä, että yleensä pragmaattisina nähdyistä teksteistä, kuten poliittisista ohjelmista pyritään tunnistamaan utooppisia elementtejä.  Sosiologi Ruth Levitas on kutsunut tätä lähestymistapaa utopioiden tutkimuksen ”arkeologiseksi moodiksi”.

Pyrkimystä löytää utooppisia elementtejä kaikilta inhimillisen kulttuurin eri alueilta on kutsuttu myös “utooppiseksi hermeneutiikaksi”.

Utooppisten elementtien etsiminen yhteiskunnallisesta liikkeestä saattaa vaikuttaa erikoiselta: onhan selvää, että yhteiskunnallisella liikkeellä on jokin motivoiva ja merkityksiä antava utopian taso. On kuitenkin analyysia vaativa kysymys, missä mielessä liike etsii toisenlaista yhteiskunnallista järjestystä ja artikuloi sen tekijöitä.

Erotamme utooppisuuden erityisesti antidystooppisuudesta. Utooppisuus tarkoittaa tällöin orientaatiota, jonka tarkoituksena on etsiä nykyisestä poikkeavaa yhteiskuntaa. Antidystooppisuus puolestaan viittaa toiminnan orientaatioon, jossa etusijalla on tuhon välttäminen, ja johon ei liity selvää vaihtoehtoa nykyisyydelle.

Siinä missä utooppisuus asettaa toiminnalle positiivisia tavoitteita, suhtautuu antidystooppinen asennoituminen yhteiskunnalliseen toimintaan hätäjarrun lailla.

Ilmastoliikkeen utooppisuus

Analysoimissamme teksteissä utooppisuuden ilmaukset ovat tyypillisesti vaatimuksia “vaihtaa järjestelmää”. Tällöin ilmastokriisin ajatellaan aiheutuvan järjestelmän toimintalogiikasta, eikä niinkään yksilöiden toimien kokonaisuudesta. Tällöin ainoa toimiva vaihtoehto on siirtyä toisenlaiseen yhteiskuntamuotoon.

Greta Thunbergin puheissa Davosissa maailman talousfoorumissa ja YK:n ilmastokokouksessa Puolan Katowicessa loppuvuodesta 2018 on huomattavan paljon elementtejä, joissa korostuu tällaisen järjestelmätason muutoksen vaatimus: “tarvitaan ennennäkemättömiä muutoksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla”. Tämä ajatus muutoksen perusteellisuudesta tai sen valtavista mittasuhteista korostuu puheissa toistamiseen.

Ilmastokriisin ratkaisun ensisijaisuus osoittaa myös ”järjestelmän” alisteisuuden ilmastokriisille. Järjestelmää arvioidaan sen mukaan, miten se onnistuu tässä ensisijaisessa kysymyksessä, mikä osaltaan ”suhteellistaa” järjestelmää. Thunbergin sanoin: “Jos ratkaisuja on mahdotonta löytää järjestelmän puitteissa, on ehkä syytä vaihtaa itse järjestelmää.”

“Jos ratkaisuja on mahdotonta löytää järjestelmän puitteissa, on ehkä syytä vaihtaa itse järjestelmää.”

Puheissa korostuu myös vallitsevan järjestelmän kuvaaminen hyvin kapeaa eliittiä hyödyttäväksi. “Sivilisaatiomme uhrataan, että hyvin pieni joukko ihmisiä voisi jatkaa valtavien rahamäärien tienaamista. […] Suurten ihmisjoukkojen kärsimyksillä maksetaan harvojen ylellisyydet.”

Tämä osaltaan korostaa ajatusta siitä, että olisi siirryttävä toisenlaiseen järjestelmään, joka olisi paitsi ekologisesti kestävä, myös tasa-arvoinen. Muutoksen väistämättömyyttä alleviivaa, että “todellinen valta kuuluu ihmisille”.

Myös Extinction Rebellion -liikkeen tavoitteissa on tietynlaista utooppisuutta. Liike vaatii laajaa yhteiskunnallista muutosta, “laajempaa kuin koskaan ennen”, sekä vaihtoehtojen etsimistä kapitalismille ja unelmoinnin uudelleenopettelua.

Extinction Rebellion -liikkeen visio sisältää välähdyksiä (“glimpses”) maailmasta, jossa rakkaus, kunnioitus ja uudistuminen, elpyminen (“regeneration”) toteutuvat, missä ihmiskunta on kyennyt palauttamaan kaiken elämän monimutkaisen verkoston. Täsmällisemmän ilmaisun tälle tulevaisuudelle antaa “uusiutuvan kulttuurin” (“regenerative culture”) väljä utopia, jossa inhimillinen kulttuuri on muuttunut terveelliseksi, vastustuskykyiseksi ja sopeutuvaksi.

Antidystooppisuus ja paniikki

Antidystooppisuus tarkoittaa ilmastokriisin yhteydessä sitä, että tulevaisuuden vaihtoehtoina nähdään joko katastrofi tai jatkuvuus. Tällöin liikkeen lupaus ja toive on, että katastrofi pystytään välttämään, kaikki jatkuu ennallaan ja yhteiskunnan organisaatioon nimenomaan ei kosketa. Toivottu jatkuvuus on myös yhteiskunnan jatkuvuutta. Ilmastoa pyritään käsittelemään erillään politiikasta.

Yhdysvaltain kongressissa pitämässään puheessa Greta Thunberg korostaa tällaista antidystooppisuutta kritisoimalla ”unelmointia”: ”minullakin on unelmia, mutta vuosi 2019 ei ole aika ja paikka unelmille”.

Hätä ilmaston tilasta tulkitaan siis niin, että paremman yhteiskunnan kuvittelu on suorastaan vastuutonta. Tämä retoriikka löytyy myös osasta Davosin ja Katowicen puheita: “En tahdo, että olette toiveikkaita, tahdon että panikoitte”. Puheissa toistuu metafora “hätäjarrusta vetämisestä”.

Puheissa toistuu metafora “hätäjarrusta vetämisestä”.

Myös Extinction Rebellionin kolme päävaatimusta ovat keskeisesti anti-dystooppisia. Tavoitteena on ”jarruttaa katastrofikehitystä” ja estää pahimman skenaarion toteutuminen. Toisin sanoen myös Extinction Rebellionilla on nähtävissä tavoitteen ilmaiseminen ”jarruttamisena”: järjestelmän vaihtamisen sijaan nykyisen järjestelmän tulisi hidastaa vauhtia.

Kuten todettua, antidystooppisessa perusorientaatiossa ei ole varsinaisesti kyse utopian, “mielikuvituksen avulla uudelleenjäsennellyn yhteiskunnan” kuvauksesta. Thunbergin korostama ”paniikki” onkin nimenomaan utopian ja unelmien avoin vastakohta.

Thunbergin korostama ”paniikki” onkin nimenomaan utopian ja unelmien avoin vastakohta.

Paniikki voi kuitenkin merkitä erilaisia asioita toiminnan kannalta. Useimmiten se on lamaannuttavaa: ihminen toimii vaistonvaraisesti, eikä käytä mielikuvitustaan parempien vaihtoehtojen hahmottelemiseen. Paniikki voi kuitenkin myös merkitä hetkeä, jolloin vallitsevassa järjestelmässä eläminen tulee mahdottomaksi.  Esimerkiksi sosiologi John Hollowayn mukaan tällainen ”murtuman hetki” tekee maailman avoimuuden ja muovattavuuden näkyväksi.

Teknokraattinen hallinta

Antidystooppisuus ei ole kuitenkaan ainoa tendenssi, joka vaimentaa Extinction rebellion -liikkeen utooppisuuden ilmaisuja. Toinen, ja mahdollisesti vielä eksplisiittisempi, vastaava tendenssi on erityinen vetoaminen “tieteeseen”. Ilmastoliike usein ilmaisee poliittisen viestinsä tulevan suoraan “tieteeltä”, esimerkiksi sloganissa “unite behind the science”.

Myös Extinction Rebellion korostaa tiedon merkitystä. Liike esimerkiksi ehdottaa ilmastokriisin ratkaisuksi sattumanvaraisesti valituista kansalaisista ja tutkijoista koostuvaa elintä valvomaan ilmastotavoitteiden saavuttamista.

Tavoitteena on periaatteessa parempi edustavuus ja kokemuksen ilmastonmuutoksesta välittäminen, mutta käytännössä asiantuntijoiden rooli on Extinction Rebellion -liikkeen ehdottomassa päätöksentekoprosessissa ymmärretty varsin mutkattomasti. Asiantuntijoiden toimijuus typistetään neutraalin ja objektiivisen tiedon tuottajiksi ja levittäjiksi.

Tämä lähestymistapa on selvästi kuultavissa myös Thunbergin aiemmin mainituissa YK:ssa pitämissä puheissa: “Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse mielipiteistä tai kenen tahansa poliittisista näkemyksistä vaan parhaasta tieteellisestä näkemyksestä, tosiasioista […] tämän ei saa antaa muuttua poliittiseksi kysymykseksi”.

Vielä konkreettisemmin tieteen ja utooppisuuden välinen jännite näkyy saman puheen toisissa osissa: “Meiltä ei puutu kykyä uneksia paremmasta maailmasta, mutta meidän täytyy herätä ja nähdä tosiasiat”. Näin utooppisuus kehystyy tosiasioiden vastaiseksi ja täten “poliittiseksi” erotuksena “tieteellisestä”. On kuitenkin tunnetusti hyvin kiistanalaista, minkä verran ja miten legitiimiä sanottavaa tieteellä on yhteiskunnan organisoinnista.

Analyysia ja yhteenvetoa

Millä tahansa yhteiskunnallisella liikkeellä on ainakin jossakin määrin utooppista viritystä.

Liike ei tietenkään ole poliittinen puolue, eikä sillä tarvitse olla eksplisiittistä poliittista ohjelmaa. Kuitenkin niiden sisältämää ajatusta paremmasta yhteiskunnasta on tärkeää pyrkiä hahmottamaan. Utooppisuuden ymmärtäminen on hyödyksi erityisesti, jos liikkeen sisällä kehittyy ristivetoa suhteessa tavoitteisiin.

Vaatimus ilmastonmuutoksen torjunnasta itsessään ei kerro toivotusta yhteiskuntamallista paljoakaan. Tällä hetkellä ilmastoliike näyttäisi avautuvan moneen potentiaaliseen suuntaan suhteessa utopioihin. Kärjistäen voisi sanoa, että se pitää utooppisuutta sekä välttämättömänä että katastrofaalisena.

Kärjistäen voisi sanoa, että ilmastoliike pitää utooppisuutta sekä välttämättömänä että katastrofaalisena.

Yhtäältä liike kannattelee ajatusta järjestelmän vaihdoksen tarpeesta, ja hahmottelee lähtökohtia ja perusarvoja, joille uusi järjestelmä voisi perustua. Toisaalta se sulkee utooppista horisonttia kahdellakin mekanismilla: ajattelemalla tavoitteitaan totaalisen katastrofin välttämisen kautta, sekä ripustautumalla tieteeseen lähtökohtana poliittiselle ohjelmalleen. Molemmat perustuvat kehystykseen, jossa ongelmana nähdään ”unelmat”.

Osittain tällainen moninaisuus voi toki olla liikkeen vahvuuskin, koska se pystyy näin saamaan liikkeelle eri tavalla yhteiskunnallisiin muutostarpeisiin suhtautuvia ihmisiä. Lisäksi liike on nähnyt toiminnan toivon tuottamisen välineenä, unelmien sijaan.

Extiction Rebellion -liikkeen aktiivit taas puhuvat selvien yhteiskuntavisioiden sijaan “tulevaisuuden anarkistisen utopian todeksi elämisestä” – vaikkakin vain hetkellisesti. Tämä näkemys voidaan yhdistää utopiatutkimuksessa viime aikoina esillä olleeseen “eletyn utopismin” (“lived utopianism”) ideaan.

Utopia ymmärretään tällöin eräänlaisena jokapäiväisen elämän ”vastakäytäntönä”, jolla on kyky tuottaa murtumia sekä kokemusmaailmaan että laajemmin yhteiskunnan sosiaaliseen koheesioon eli yhteenkuuluvuuteen. Vastakäytännöt voivat siis potentiaalisesti toimia yhtenä yllämainitun “murtuman menetelmän” muodoista.

On kuitenkin epätodennäköistä, että vastakäytännöt eläisivät pitkään ilman vastakuvia, eli ajatuksia paremmasta yhteiskunnasta. Saattaa olla, että ”unelmointia” tarvitaan hyvinkin pian liikkeen pitämiseksi elävänä. Myös antidystooppisuus voi osoittautua hankalaksi lähtökohdaksi: jos nykyinen järjestelmä on niin altis tuottamaan tuhoa, miksi sen jatkuvuus on niin tärkeää?

Saattaa olla, että ”unelmointia” tarvitaan hyvinkin pian liikkeen pitämiseksi elävänä.

Ehkä liikkeeseen mukaan tempautuvat nuoret pääsevät vielä pohtimaan omaa utopiaansa. Muutos voi olla välttämätön, mutta miltä se näyttää? On luultavaa, ettei pelkkä antidystooppisuus kanna loputtomiin, vaan liikkeen on ryhdyttävä pohtimaan käsityksiään siitä, miltä toivottu tulevaisuus näyttää.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Keijo Lakkala on filosofian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Ilmastoliikkeen utopismi ja dystopismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian tila herättää perusteltua huolta. Äänestysprosentit laskevat ja tutkimukset osoittavat, että kiinnostus ja sitoutuminen politiikkaan heikkenevät erityisesti uusien ikäpolvien myötä. Passiivisuuden kasvu herättää perusteltua huolta ja poikii säännöllisesti keskustelua ja korjausliikkeiksi tähtääviä avauksia.

Esitämme tässä artikkelissa, että demokratian kriisi on todellinen, mutta se tulkitaan usein pinnallisesti. Olennainen kysymys on, mikä saa ihmiset ylipäänsä välittämään demokraattisesta politiikasta.

Demokratian tulkinta tiukasti päätöksenteko- ja hallintomallina sivuuttaa kysymykset yhteiskunnallisesta kuvittelukyvystä.

Nähdäksemme demokraattisen politiikan mielekkyys edellyttää näkymiä paremmista tulevaisuuden yhteiskunnista. Tällaisia näkymiä syntyy vain, jos vallitsee paitsi aito usko muutoksen mahdollisuuteen, myös kyky hahmottaa ja artikuloida laaja-alaisia nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.

Viime kädessä vain utopiat antavat mielen politiikalle. Demokratian tulkinta tiukasti päätöksenteko- ja hallintomallina sivuuttaa kysymykset yhteiskunnallisesta kuvittelukyvystä.

Demokratian teknokratisoituminen

Demokratia on tunnetun monitulkintainen käsite. Yleisimmin ilmaistuna demokratia eli kansanvalta on periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu ”kansalle”. Joskus ”kansa” tulkitaan ulossulkevan poliittisen yhteisön merkityksessä, mutta pohjimmiltaan se tarkoittaa ”ketä tahansa”.

Toisin sanoen demokratiassa on kyse antihierarkkisesta ideasta, jonka mukaan jokaisen ihmisen tahdon tulisi julkisissa asioissa painaa yhtä paljon. Toisaalta kansanvalta viittaa myös siihen, että millään tasa-arvoisten ihmisten yhteisöä ”suuremmalla” voimalla ei ole oikeutettua valtaa päättää yhteiskunnan muodosta.

Reaalipolitiikan ja hallinnon parissa demokratian idea ymmärretään huomattavasti kapeammin. Tällöin demokratialla viitataan lähinnä päätöksenteko- ja hallinnointitapaan, johon toisinaan liitetään julkisen keskustelun tai perusoikeuksien kaltaisia asioita.

Periaatteessa demokraattisen oikeutuksen vaatimuksen tulisi koskea kaikkea yhteiskunnallista toimintaa. Käytännössä demokratia ei ulotu läheskään näin laajalle. Monet yhteiskunnalliset kysymykset esitetään rutiininomaisesti joko demokratialle ulkoisina tai niihin liittyvä päätöksentekovalta oikeutetaan asiantuntijuudella – erotuksena demokraattisesta oikeutuksesta.

Jos politiikka nähdään ”asioiden hoitamisena”, päätöksenteon oikeutus liittyy pikemmin pätevyyskriteereihin kuin demokratian periaatteisiin.

Asiantuntijavalta näkyy erityisesti talouspoliittisen päätöksenteon piirissä. Jos politiikka nähdään ”asioiden hoitamisena”, päätöksenteon oikeutus liittyy pikemmin pätevyyskriteereihin kuin demokratian periaatteisiin. Demokraattisen politiikan tai yleisemmin poliittisen muutoksen tila kapenee, kun asioita ryhdytään näkemään hallinnollisesti ratkaistavissa olevina kysymyksinä.

Erityisesti taloudelliset suhteet esitetään demokratiaan liittymättömänä kysymyksenä. Suuryritysten pitkällinen intressi on luoda ”ennakoitavaa toimintaympäristöä”, siis rajoittaa ennalta poliittista päätöksentekoa.

Myös kansainvälisiä talousinstituutioita on tietoisesti rakennettu niin, että demokraattisen politiikan rooli on kaventunut. Esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) rakenne järjestettiin alun perin niin, että keskuspankin rahapolitiikka ei ole lainkaan demokraattisen päätöksenteon piirissä.

Demokratian kriisin seurauksia ja pelastuksia

Tällaisessa tilanteessa monet ihmiset ymmärrettävästi kokevat, että muodollinen poliittisten voimasuhteiden muutos ei aiheuta tosiasiallisia yhteiskunnallisia muutoksia. Ääriesimerkit ovat tuttuja. Velkavaltioissa, kuten Kreikassa, merkittävätkään demokraattiset muutokset eivät ole muuttaneet ulkoa saneltua politiikan linjaa. Sama ilmiö näkyy universaalisti.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan vähenee siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että jokaisen vaihtoehdon koetaan tuottavan jokseenkin samanlainen tilanne. Samasta syystä esille nousee erilaisia identiteettivetoisempia populistisia liikkeitä – kunnes nekin osoittautuvat pitkälti ”vanhoiksi puolueiksi”.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan vähenee siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että jokaisen vaihtoehdon koetaan tuottavan jokseenkin samanlainen tilanne.

Hallinto on reagoinut demokratian kriisiin toteuttamalla erityistä ”demokratiapolitiikkaa”. Tähän kuuluvat erilaiset hallinnon järjestämät tempaukset, demokratiapalkinnot, työryhmät ja muu hallinnolle luonteva demokratiapuuhastelu.

Hieman pidemmälle vietynä demokratian proseduraalista puolta pyritään kehittämään. Tällaista toimintaa ovat vaikkapa aloitteet äänestämisen helpottamisesta, tai pidemmälle vietynä kansalaisaloitteet ja osallistava budjetointi.

Demokratian syvemmän merkityksen tavoittamiseksi olisi kuitenkin edettävä pidemmälle. Tämä tarkoittaa politiikan teknokratisoitumisen syiden paikantamista.

Ilmeisimmät syyt liittyvät asiantuntijavallan ja demokraattisen politiikan rajapintojen siirtymiseen ja globaalin kapitalismin talousjärjestyksen lukitsemiseen. Demokraattisen politiikan mieltä voisi vaivatta kehittää hyväksymällä demokraattisemmin ohjattu politiikka, erityisesti talouspolitiikka.

Teknokratisoitumisella on myös syvemmät kulttuuriset syynsä. Viittaamme tässä yhteiskunnallisten utopioiden katoamiseen poliittisesta keskustelusta. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan hallinnollisesta kaappauksesta, vaan yhden demokratiakäsityksen ylivallasta ja materialisoitumisesta.

Tässä tulkinnassa demokratia nähdään ennen kaikkea irrallisten ihmisyksilöiden välisten intressien yhteensovittamisen mekanismina.

Tässä tulkinnassa demokratia nähdään ennen kaikkea irrallisten ihmisyksilöiden välisten intressien yhteensovittamisen mekanismina. Tällöin ajatellaan, että jokaisella yksilöllä on tiettyjä arvoja tai preferenssejä ja demokraattinen politiikka on keino luoda kompromisseja näiden arvojen välille.

Tyypillistä onkin, että politiikka jäsennetään jonkinlaisina jähmettyneinä ”nelikenttinä”, joissa sijaitsee arvojen sijaintia osoittavia pisteitä. Näiden painottuminen sitten muodostaa poliittisen tilanteen ja analyysin.

Samaan aikaan yhteiskunnalliset kysymykset typistyvät laajemminkin yksilöllisiksi valinnoiksi ja niiden olosuhteiksi. Demokratia tulisi nähdä prosessina, jossa neuvottelua ei käydä irrallisten  ”arvojen”, vaan laajempien yhteiskunnallisten utopioiden välillä.

Takaisin utopiaan

Demokratian teknokratisoitumisen juurisyynä voidaan pitää mielikuvituksettomuuden hallitsemaa yhteiskunnallista tilaa, joka sai tunnetuimmat ilmentymänsä politiikan tutkija Francis Fukuyaman  teesissä ”historian lopusta”. Tätä yhteiskunnallista tilaa on kuvattu myös ”uudeksi yleiskatsauksettomuudeksi” ja ”täysin hallinnoiduksi yhteiskunnaksi”.

Fukuyamalle reaalisosialismin romahtaminen lakkautti mahdollisuuden normien rikkomiseen, rajojen ylittämiseen ja ristiriitaan. Historia on loppunut ainakin siinä merkityksessä, että mikään ei enää muutu toiseksi, mitään uutta ei ilmaannu.

Erityisen hyvin uuden kuihtuminen näkyy taiteen kentällä. Kuten taiteilija ja filosofi Guy Debord teoksessaan Spektaakkelin yhteiskunta hienosti tiivistää: avantgarde ei taiteessa ole enää mahdollista, ”avantgardea on sen oma katoaminen”.

Kulttuuriteoreetikko Fredric Jamesonin sanoin ”täysin hallinnoidulle” yhteiskunnalle on ominaista ”utopia-ahdistus”. Kun toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus katoaa näkyvistä, myös poliittisten ideologioiden mieli katoaa.

Politiikasta tulee hallinnointia, teknisten ongelmien ratkaisua ja strategista ajattelua.

Politiikasta tulee hallinnointia, teknisten ongelmien ratkaisua ja strategista ajattelua. Utooppisen ajattelun heikentyminen on siis teknokratisoitumisen oire.

Vastaavasti demokratian mielen palauttaminen edellyttää paitsi demokraattisen politiikan toimintatilan palauttamista, myös utooppisen ajattelun nostamista esiin. Ydinasia tässä kunnianpalautuksessa on ymmärtää utopiat kriittisen ajattelun metodina valmiin yhteiskunnallisen mallin sijaan.

Jälkimmäiseen tulkintaan nojaa liberaali utopiakritiikki, kuten Isaiah Berlin, Karl Popper ja Jacob Leib Talmon. Utopiat nähdään lukkoon lyötyinä toiminnan päämäärinä, jotka pakotetaan totalitaristisin elkein historiallisen todellisuuden ylle.

Tällaisia utopian muotoja saksalaisfilosofi Ernst Bloch on kuvannut abstrakteiksi utopioiksi vastakohtana historiallisiin olosuhteisiin kytkeytyville konkreettisille utopioille. Näkemys utopioista väkivalloin toteutettavina, absoluuttisina ja ajasta ja paikasta irrotettuina abstrakteina malleina on johtanut juuri atomistisen yksilökuvan hallitsemaan ”täysin hallinnoituun” liberalismiin.

Utopioiden näkeminen kritiikkinä puolestaan kytkee utopiat jo lähtökohtaisesti historialliseen tilanteeseen, jossa ne on tuotettu. Tällöin utopioiden näkeminen positiivisena tavoitteena suhteellistaa utopiat.

Utopian ymmärtäminen positiivisena tavoitteena koskee tällöin ainoastaan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ylittämistä. Toisin sanoen utopia on muuttumattomien, ylihistoriallisten päämäärien sijaan pikemminkin vallitsevan yhteiskunnan kriittinen vastakuva.

Utopia on muuttumattomien, ylihistoriallisten päämäärien sijaan pikemminkin vallitsevan yhteiskunnan kriittinen vastakuva.

Utooppinen ajattelu tuottaa vastakuvia kulloisellekin yhteiskunnalle osoittaen muutoksen suuntaa. Sosiologi Ruth Levitasia seuraten tätä voisi kutsua utopioiden kriittisen funktion yhdeksi muodoksi.

Blochin sanoin utopioiden sisällöt ovat aina historiallisia, mutta utooppista impulssia, jatkuvaa parempaan elämään pyrkimistä, voidaan pitää jonkinlaisena antropologisena vakiona. Utooppiset kuvat täytyy osata erottaa utooppisesta menetelmästä.

Utopia osoittaa muutoksen suunnan ja merkityksen

Analyysi demokratian heikkenemisestä vaikuttaa paikkansapitävältä, mutta asiaa ei voi lähestyä pelkästään kysymyksenä äänestysasteen kaltaisten muodollisten osoittimien kehityksestä. Pikemmin lähtökohdaksi tulisi ottaa taustalla vaikuttava demokratiakäsitys.

Demokratiakäsitys voidaan ymmärtää hyvin karkeasti joko liberaalissa mielessä intressinsä tuntevien irrallisten yksilöiden tahtotilojen yhteensovittamisen menetelmänä tai laajemmin kykynä kuvitella yhdessä nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.

Nykyaikaa leimaa utopioiden katoaminen tai ainakin köyhtyminen, eikä varmasti ole sattumaa, että mielenkiinto demokratiaa kohtaan on vähentynyt samaan aikaan. Yksittäiset yhteiskunnalliset muutokset ovat mielekkäitä vasta osana laajempaa artikulaatiota ihanteellisesta yhteiskunnasta.

Yksittäiset yhteiskunnalliset muutokset ovat mielekkäitä vasta osana laajempaa artikulaatiota ihanteellisesta yhteiskunnasta.

Utopia osoittaa muutoksen suunnan ja merkityksen. Vaikka teknokratisoituminen hallinnollisena prosessina on eri asia kuin mielikuvituksen köyhtyminen, niitä tulisi tarkastella osana samaa ilmiötä tai kierteenä. Täysin hallinnoitu yhteiskunta tuhoaa utooppisen ajattelun kykyjä, ja kun utooppinen ajattelu heikentyy, hallinnointi korvaa politiikkaa.

Poliittista mielikuvitusta voi luonnehtia tärkeimmäksi demokraattiseksi kyvyksi. Jos ihmisillä ei ole kykyä kuvitella yhdessä toisella tavalla ja paremmin toimivaa yhteiskuntaa, poliittinen ajattelumme toimii ahtaammissa puitteissa. Utopia tulisikin nähdä tutkimusotteena demokratian tilan pohtimiseen.

Kysymys kuuluu, miten ihmisten kyky utooppiseen ajatteluun vahvistuu, minkälaiset käytännöt sitä ruokkivat ja miten mielikuvituksen ja todellisuuden vuorovaikutus organisoidaan demokratiaksi. Vasta proseduraalisen demokratian tuolle puolen katsominen avaa mahdollisuuden tutkia demokratian tilaa.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa. Keijo Lakkala on filosofian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Demokratia tarvitsee yhteiskunnallisia utopioita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.