Suomalaisessa kontekstissa Cornelius Castoriadiksen (1922–1997) ajattelua on käsitelty ja esitelty huomattavan vähän. Castoriadiksen kirjoitelmat Venäjän poliittisesta kehityksestä 1900-luvun jälkipuoliskolta Neuvostoliiton romahtamiseen muodostavat neuvostovastaisen vasemmistolaisen ajattelijan analyysin Venäläisen politiikan ja yhteiskunnan suurista kehityslinjoista.

Castoriadis oli Istanbulissa syntynyt, lapsena Ateenaan muuttanut filosofi, psykoanalyytikko ja taloustieteilijä. Hän joutui vuonna 1945 pakenemaan Kreikan kommunistisista sotilasjunttaa poliittisten mielipiteidensä takia Pariisiin, jonne hän sittemmin asettui.

Ajattelijana Castoriadis tunnetaan nykyään parhaiten sosiaalisen mielikuvituksen teoreetikkona, vasemmistolaisen Socialisme ou Barbarie (suom. sosialismi tai barbaria) -ryhmän perustajajäsenenä ja radikaalidemokraattisena ajattelijana.

Neuvostojärjestelmän vastaisena vasemmistolaisena Castoriadis oli eräänlainen outolintu Pariisissa aikana, jolloin monien tärkeiden vasemmistoälykköjen suhde Neuvostoliittoon oli huomattavasti lämpimämpi. Vaikka Castoriadiksen neuvostovastaisuus asetti hänet vasemmistolaisissa älykköpiireissä vaikeaan asemaan, vapaus käsitellä Neuvostoliittoa ilman ranskalaisten vasemmistoälykköjen neuvostosuhteen tuomia koukeroita tuotti kuitenkin pitkäjänteistä ja omaperäistä kriittistä analyysiä Venäjän poliittisesta kehityksestä.

Castoriadiksen monen vuosikymmenen työ venäläisen politiikan analyysin parissa tarjoaa huomattavasti monisyisemmän ja monimutkaisemman kuvan kuin mitä tämä johdatusluonteinen esitys kykenee piirtämään. Jätän tässä tarkastelun ulkopuolelle Castoriadiksen filosofisen työn ja sen suhteen hänen poliittisia ilmiöitä koskevaan analyysiinsa.

Neuvostoliitto kapitalistisena byrokratiana

Castoriadiksen aikaisimmat analyysit Neuvostoliitosta vievät takaisin 1940-luvun jälkipuolelle. Tänä aikana Castoriadis kritisoi yhdessä Socialisme ou Barbarie –ryhmän toisen perustajan filosofi Claude Lefortin kanssa trotskilaisten ajatusta siitä, että Neuvostoliittoa voitaisiin puutteistaan huolimatta pitää epäkapitalistisena työläisvaltiona. Tätä tulkintaa vastaan Castoriadis ja Lefort argumentoivat, että Neuvostoliitossa oli kehkeytynyt uusi valtaeliitti, jota he nimittivät byrokratiaksi.

Tämä byrokratia ei toiminut työläisten intresseissä, vaan ajoi omia etujaan. Vaikka tavanomainen yksityisomaisuus oli poistettu, ei neuvostoyhteiskunta ollut onnistunut poistamaan sortoa ja riistoa.

Stalinin johtama Neuvostoliitto oli nähtävä byrokraattisen kapitalismin ilmentymänä. Tässä uudessa hallintomuodossa työläisiä sortavan yksittäisen kapitalistin oli syrjäyttänyt kaikkia työläisiä sortava ja tuotantovälineet monopolisoinut byrokraattinen hallintokoneisto. Koska työläisiä vastassa oli yhtenäinen valtiokoneisto yksittäisten kapitalistien sijaan, poliittinen vastarinta oli Venäjällä huomattavasti vaikeampaa kuin lännessä.

Unkarin vuoden 1956 vallankumouksessa Castoriadis näki ensimmäisen kunnianhimoisen autonomivasemmistolaisen reaktion Neuvostoliiton byrokraattista kapitalismia vastaan.

Castoriadiksen mukaan tällainen keskitetty kapitalistinen hallintomuoto oli luonteeltaan totalitaarinen. Tätä totalitarismia luonnehti kapitalistisen logiikan kehittyminen painajaismaiseen huipentumaansa, jossa kaikki ihmiset pelkistyivät objekteiksi tuotantovoimien palvelun alaisuudessa.

Unkarin vuoden 1956 vallankumouksessa Castoriadis näki ensimmäisen kunnianhimoisen autonomivasemmistolaisen reaktion Neuvostoliiton byrokraattista kapitalismia vastaan. Unkarin tapahtumat saivat Castoriadiksen analysoimaan byrokraattisen kapitalismin kriisitaipumuksia.

Rakenteelliset vaikeudet synnyttivät ristiriitoja

Neuvostojärjestelmän byrokraattinen kapitalismi loi Castoriadiksen mukaan lukuisia sisäisiä vastakkainasetteluja, jotka olivat uniikkeja neuvostotyyliselle hallintojärjestelmälle. Toisaalta neuvostojärjestelmä asettui kapitalistisena järjestelmänä konfliktiin työläisiä vastaan uudeksi sortojärjestelmäksi. Byrokraattinen eliitti sai siis tuotantovälineiden omistajan aseman luokkataistelussa. Tämä johti siihen, että työläiset asettuivat antagonistiseen asemaan byrokratiaa eli valtiota vastaan.

Toisaalta hallintojärjestelmän byrokraattinen puoli loi sisäisiä jännitteitä, jotka vaikeuttivat järkevän ja toimivan hallinnon ylläpitämistä. Esimerkiksi eri byrokraattisten tasojen välinen valtataistelu vaikeutti tiedonkulkua ja johti siihen, että päätöksentekoa ei pystytty tukemaan parhaimpaan tietoon.

Hallintojärjestelmän byrokraattinen puoli loi sisäisiä jännitteitä, jotka vaikeuttivat järkevän ja toimivan hallinnon ylläpitämistä.

Näiden rakenteellisten vaikeuksiensa takia hallinto ei pystynyt muodostamaan kokonaiskuvaa yhteiskunnasta päätöksenteon pohjaksi. Tämä synnytti ristiriitaisen tilanteen, jossa totalitäärinen hallinto joutui turvautumaan kansalaisiin luodakseen kokonaiskuvan yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta tilanteesta. Koska byrokraattinen hallinto kuitenkin kohteli samoja kansalaisia robotteina, joille se ei antanut minkäänlaista päätöksentekovaltaa tai autonomiaa, kansalaisten käyttäminen kokonaiskuvan muodostuksessa tuli Castoriadiksen mukaan vääjäämättä epäonnistumaan.

Kriisit jähmettävät hallinnon

Castoriadis näki luokkataistelun vakauttavan hallintojärjestelmiä ja niiden kriisitaipumuksia. Tämän ajattelun mukaan kapitalistisissa yhteiskunnissa luokkataistelun tavoitteena on ainakin lyhyellä tähtäimellä palkkojen korotus, jotta työläiset eivät kuolisi nälkään palkkoja polkevan omistavan luokan ikeessä. Keskeinen ajatus oli, että ilman työväenluokan kamppailua paremmista palkoista ja olosuhteista kapitalistinen hallintomuoto tuhoaisi työväenluokan elämän uusintamiseen tarvittavan materiaalisen pohjan, mikä tietenkin johtaisi kapitalismin tuhoutumiseen.

Neuvostoliiton ideologisena sydämenä marxismi-leninismi alkoi myös Neuvostoliiton byrokraattisen koneiston kehityksen aikana tulla entistä enemmän rituaalinomaiseksi ja tyhjäksi hallintoideologiaksi.

Castoriadis argumentoi kuitenkin, että Neuvostoliiton byrokraattisessa kapitalismissa venäläinen työväenluokka oli niin rankan totalitaarisen sorron sekä henkisen ja materiaalisen riiston kohteena, että työtaistelu oli miltei mahdotonta. Työtaistelun tekeminen mahdottomaksi tarkoitti siis myös, että sen hallintoa vakauttava voima kuihtui pois. Tämä mahdollisti rajoittamattoman byrokraattisen irrationaalisuuden kasvun ja käytön politiikassa.

Neuvostoliiton ideologisena sydämenä marxismi-leninismi alkoi myös Neuvostoliiton byrokraattisen koneiston kehityksen aikana tulla entistä enemmän rituaalinomaiseksi ja tyhjäksi hallintoideologiaksi. Tämä johti siihen, että yhteiskunta menetti yhteisen merkitysmaailmansa ja sen kautta kollektiivisen yhteiskunnallisen todellisuuden ja suunnan.

Kriiseistä romahdukseen

Hallintovalta oli jo aikaisemmin hiljentänyt neuvostoaikaa edeltävän venäläisen kulttuurin, joten entiseen ei pystytty palaamaan. Yhteiskunnalta hävisivät näin ollen edellytykset ymmärtää itseään poliittisena yhteisönä, minkä takia myös yhteiskunnallisen menneisyyden ja nykyajan käsittely tuli mahdottomaksi.

Tämä tilanne johti Castoriadiksen tulkinnassa karvaaseen lopputulokseen:

”Tosiasiallisesti, sorron lisäksi byrokratiaa pitelee kasassa ainoastaan kyynisyys. Venäläinen yhteiskunta on ensimmäinen kyyninen yhteiskunta historiassa. Mutta historiasta ei löydy ainuttakaan esimerkkiä yhteiskunnasta, joka olisi voinut elää puhtaalla kyynisyydellä; ei myöskään ole sattumaa, että suurvenäläinen sovinismi ja nationalismi nostavat päätään. Byrokraattisen terrorismin puristusotteessa nämä konfliktit tulevat räjähtämään väkivaltaisesti, kun ne pääsevät vapaiksi.”
(Käännös: Mattias Lehtinen)

Kriisitaipumukset ja niistä johtuva hallinnon ja talouden toimimattomuus oli johtanut Neuvostoliiton tilanteeseen, jossa hallinto ymmärsi, ettei järjestelmää enää voitu tai pikemmin uskallettu muuttaa.

1970-luvulla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brežnevin konservatiivisella aikakaudella esittämässään analyysissä Castoriadis painottaa, kuinka nämä kriisitaipumukset pakottivat Neuvostoliiton byrokraattisen kapitalismin pattitilanteeseen. Kriisitaipumukset ja niistä johtuva hallinnon ja talouden toimimattomuus oli johtanut Neuvostoliiton tilanteeseen, jossa hallinto ymmärsi, ettei järjestelmää enää voitu tai pikemmin uskallettu muuttaa, koska riskinä olisi ollut koko byrokraattisen vallan oikeutuksen romahtaminen.

Castoriadiksen mukaan tämä johti siihen, ettei Neuvostoliitto enää pystynyt vastaamaan sitä piinaaviin ongelmiin kuten ruokapulaan ja maksukyvyn ylläpitämiseen. Kansainvälinen yhteisön edessä tarvittavan sotilasmahdin ylläpitoon oli käytettävä suhteettoman suuria osia yhteiskunnan resursseista.

Sotilashallinnon nousu Neuvostoliitossa

Neuvostoliiton Afganistanissa käymä sota (1979–1989) toimi kirvottajana Castoriadiksen myöhäisimmille analyyseille. 1980-luvulla Castoriadis argumentoi, että Neuvostoliiton byrokraattinen hallinto, joka aikaisemmin oli toiminut yhtenäisenä hallintologiikkana Neuvostoliittoa hallinneen kommunistisen puolueen (NKP) alaisena, oli jakautunut kahteen. NKP:n johtaman byrokraattisen koneiston rinnalle oli kasvanut sotilaallinen osayhteiskunta (engl. sub-society), joka muodostui virallisen armeijainstituution lisäksi myös sotateollisuudesta.

Sotilaallinen osayhteiskunta oli kasvanut parasiitinomaisesti niin isoksi ja tärkeäksi, ettei neuvostoyhteiskuntaa enää voitu pitää byrokraattisesti hallinnoituna, vaan Castoriadis alkoi nyt nimittää Venäjää stratokratiaksi. Kreikkalainen sana stratos tarkoittaa armeijaa ja stratokratia viittaa yhteiskuntaan, jossa sotilaalliset instituutiot ja niiden toiminta vaikuttavat huomattavan paljon yhteiskunnan päätöksentekoon ja suuntaan.

Castoriadis painotti venäläisen stratokraattisen hallintomuodon, jossa byrokraattinen ja sotilaallinen osayhteiskunta olivat olemassa rinnakkain, olevan historiassa aivan uusi yhteiskuntajärjestys. Stratokratian rankan poliittisen sorron takia uudistusten mahdollisuus oli miltei mahdoton.

Venäläisen yhteiskunnan yhteisen merkitysmaailman häivyttäminen byrokratian käsissä oli luonut kehkeytyvälle sotilasyhteiskunnalle yhteisen merkityksellisyyden tyhjiön, jonka täyttäminen suurvenäläisellä propagandalla palveli stratokratiaa erinomaisesti.

Kreikkalainen sana stratos tarkoittaa armeijaa ja stratokratia viittaa yhteiskuntaan, jossa sotilaalliset instituutiot ja niiden toiminta vaikuttavat huomattavan paljon yhteiskunnan päätöksentekoon ja suuntaan.

Castoriadiksen analyysiin nojaten tuntuu luontevalta väittää, että Putinin ja nyky-Venäjän hallintoeliitin koneisto on valjastanut käyttöönsä juuri tämän aikaisempien venäläisten yhteiskunnallisen merkitysmaailmoiden hävittämisestä syntyneen suurvenäläisen ideologian.

Juuri ennen Neuvostoliiton romahtamista 1990-luvun taitteessa Castoriadis argumentoi, ettei Venäjän stratokraattinen kaksoisjärjestelmä, jossa byrokratia ja sotilasvoimat hallinoivat yhdessä, enää toiminut. Siviiliyhteiskunnan rappiotila uhkasi jo sotilassektoriakin.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeisenä pääsihteerinä toimineen Mihail Gorbatšovin yhteiskunnan avaamista ajavan glasnost-politiikan Castoriadis näki ainoastaan lännestä tuotuna ylhäältäpäin pakotettuna poliittisena impulssina luoda jo vuosikymmeniä rappiolla ollut kansalaisyhteiskunta Venäjälle.

Venäläinen politiikka monien voimien kenttänä

Oikea ja toimiva demokraattinen kansalaisyhteiskunta vaatii Castoriadiksen ajatteluun nojaten yhteisen autonomiaa ja muita demokraattisia arvoja kunnioittavan poliittisen kulttuurin kehkeytymisen kansalaisten keskuudessa, eikä eliitti yksin kykene sitä luomaan. Castoriadiksen ajattelun perusteella on mahdollista väittää, että demokraattista maailmankuvaa ei voida ainakaan kovin nopeasti juurruttaa yhteiskuntaan, jossa on kansalaisten keskuudessa vuosikymmeniä vahvistunut poliittinen apatia, kyynisyys ja välinpitämättömyys hallitsijoita kohtaan.

Nyky-Venäjän poliittista tilannetta ajatellen tässä esitelty analyysi alleviivaa venäläisen poliittisen järjestelmän ristiriitaisia ja moninaisia sisäisiä voimia kuten keskushallintoa, sotilashallintoa sekä nykyään vaikuttavaa suurvenäläisyyden aatetta. Venäjän poliittista maisemaa ja siitä kumpuavia poliittisia ajureita voikin esimerkiksi tarkastella näiden kolmen voiman ja niiden välisten ristiriitojen ja yhtymäkohtien kautta.

VTM Mattias Lehtinen on käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Kuva: Michael Schwarzenberger / pixabay.com

Julkaisu Kyyninen yhteiskunta: Cornelius Castoriadis Venäjän politiikan tutkijana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Demokratian olemuksen tutkiminen voidaan helposti mieltää röyhkeäksi projektiksi. Demokratiakäsitteen ympärillä velloo niin sankka epämääräisyys, että demokratialla voidaan kuvailla lähes kaikkia hallintomuotoja. Nykyfilosofian keskusteluista ammentaen esittelen tässä artikkelissa yhtä demokratialle tärkeää piirrettä, ennakoimattomuutta, joka usein saa valitettavan vähän huomiota.

Ilman ennakoimattomuudelle avautumista politiikka jähmettyy, vaikka usein ennakoimattomuus koetaan politiikan vihollisena. Ennakoimattomuuden painottaminen osana politiikka ei suinkaan poista eri ideologioiden tai arvojärjestelmien merkitystä, mutta auttaa ymmärtämään demokratian olemusta paremmin.

Filosofian valtavirrassa on useimmiten keskitytty ilmiöihin ja sisältöihin, jotka ovat mahdollisimman jatkuvia. Varman tiedon ideaali on hylkinyt sellaisten ilmiöiden tutkimista, jotka ilmentävät epäjatkuvuutta ja ailahtelua.

Ilman ennakoimattomuudelle avautumista politiikka jähmettyy.

Poliittiset filosofit ovat kautta aikojen pohtineet ennakoimattomuuden poistamista politiikan yhtälöstä. Tämä asenne on usein ilmennyt demokratiaan kohdistuvana vihana.

Platonin Valtiossa esittämä demokratiakritiikki pohjautuu monelta osin ajatukseen, että juuri rahvaan ennakoimattomuus tekee koko demokraattisesta yhteisöstä epävakaan ja siten vaarallisen. Demokratioissahan, selittää Platon, rahvas jakaa virat keskenään arpomalla.

Niccolò Machiavellin Ruhtinas taas voidaan lukea joukoksi strategioita taistelussa poliittista ennakoimattomuutta vastaan. Thomas Hobbesin Leviathan-teoksessa esittelemä maailmankuva, jossa yksilöt vakauden nimissä luovuttavat vapautensa suvereenille, kuvastaa monelta osin länsimaisen ajattelun estotonta halua poistaa ennakoimattomuus politiikasta hinnalla millä hyvänsä.

Ennakoimattomuus johtuu muutoksesta ja uudistumisesta

Jotta ennakoimattomuutta voi ymmärtää, on ensin ymmärrettävä, miksi ilmiöt – tässä tapauksessa ihmismaailma – käyttäytyvät ennakoimattomasti.

Ennakoimattomuutta voi myös pitää ihmisenä olemisen perusehtona. Ihminen uudistaa itseään ja suhdettaan ympärillä olevaan maailmaansa jatkuvasti. Osa näistä uudistamisen prosesseista ei näy yhden sukupolven tai edes monien vuosisatojen aikana.

Toiset uudistamisen prosessit voivat näkyä hätkähdyttävän nopeasti. Tämän voi tunnistaa kuka tahansa, joka on seurannut maailmanpoliittisia tapahtumia viime vuosien aikana. Ihmiskunnan kokonaisuus, sikäli kuin voimme edes sellaisesta puhua, muodostaa sommitelman eri kokoluokissa, tahdeissa ja rytmeissä kehittyviä muutoksia.

Ennakoimattomuutta vastaan taistellaan monella eri rintamalla. Varmuuden ja turvallisuuden nimissä ihmisistä tehdään eri tekniikoin ja teknologioin hallittavia ruumiita, joiden elämät ovat (vallanpitäjien näkökulmasta) parhaimmassa maailmassa täydellisen läpinäkyviä. Näin jokainen päätös tulisi olemaan ennakoitavissa.

Kun elämänviivamme eivät enää ole veteen piirretyt vaan kiveen hakatut, myös monet ihmisen elämän merkityksellisyyttä kannattelevat elementit katoavat.

Turvallisuudella on tilansa ja paikkansa yhteisessä elämässä, mutta sen vastakohdan pakonomainen karsastus ja patoaminen synnyttää helposti syvempää ahdistusta. Kun elämänviivamme eivät enää ole veteen piirretyt vaan kiveen hakatut, myös monet ihmisen elämän merkityksellisyyttä kannattelevat elementit katoavat.

Poliittisista projekteista, jotka yrittävät täysin hankkiutua eroon ennakoimattomuudesta, tunnetuimmat ovat luultavasti totalitaariset kansallisvaltiot. Mutta myös hallintomuodot, joita kutsumme demokraattisiksi, voivat osallistua ennakoimattomuuden hävittämiseen.

Totalitaariset kansallisvaltiot usein kuitenkin onnistuvat paremmin ennakoimattomuuden hävittämisessä siksi, että niissä koko yhteinen todellisuus järjestetään yhden tai harvan kategorian mukaan. Muiden todellisuuskäsitysten esittämisestä seuraa pahimmillaan rangaistus tai kuolema.

Vallan tyhjä keskipiste

Filosofi Jean-Luc Nancy kutsuu ajatusta siitä, että ihminen aina ylittää itsensä – eli kehittyy – demokratian synnyn mukanaan tuomaksi opetukseksi. Nancyn mukaan demokratia tarkoittaa sitä, ettei elämällä tai kuolemalla ole itseisarvoa. Arvo voidaan ainoastaan johtaa yhteisestä olemisesta nojaamalla ymmärrykseen siitä, ettei yhteisellä olemisella ole mitään lopullista tai loputonta merkitystä.

Yhteinen oleminen ja sen mukanaan tuomat arvot voidaan siis myös ymmärtää ennakoimattomiksi. Globalisaatio ja tietoyhteiskunnan kasvu povaavat sitä, että arvojen ja todellisuuskäsitysten muuttumisen tahti voi kiihtyä, mikäli sitä ei väkisin rajata. Tämä muutoksen kiihtyminen tulee eittämättä kokeilemaan hallintomuotojemme muutossietokyvyn rajoja tulevaisuudessa.

Demokratialle keskeisen ennakoimattomuuden on ehkä parhaiten tiivistänyt filosofi Claude Lefort. Lefortin mukaan ennakoimattomuus on olennainen osa demokratiaa, koska muihin hallintomuotoihin verrattuna demokratiassa vallan keskipiste on aina tyhjä.

Ennakoimattomuus on olennainen osa demokratiaa, koska muihin hallintomuotoihin verrattuna demokratiassa vallan keskipiste on aina tyhjä.

Epädemokraattisissa hallintomuodoissa vallan keskiössä voi esimerkiksi olla monarkki, diktaattori, jokin puolue, ideologia tai jumala(t). Näissä ennakoimattomuudelle ei ole tilaa, koska jokin poliittiselle yhteisölle ulkopuoleinen taho järjestää koko sosiaalisen tilan ennalta annettujen tai yhteisöstä riippumattomien syiden mukaan.

Ennakoimattomuus voi ilmetä monilla eri tasoilla. Yleisimmällä tasolla ennakoimattomuus näyttäytyy esimerkiksi eurooppalaisissa demokratioissa hallitusten ja eduskuntien vaihtumisena. Emme voi ikinä varmasti sanoa, miltä eduskunnan kokoonpano näyttää ensi vaalien jälkeen emmekä aina vaalien välissäkään.

Mutta eduskuntatason vaihtuvuuden taustalla vaikuttavat – tai pitäisi ainakin vaikuttaa – myös yhteiskuntaan kuuluvien henkilöiden ajattelutapojen muutokset, eri ryhmittymien ja identifikaatiotapojen muutokset, poliittisen yhteisön tunnetilojen muutokset ja niin edes päin. Tämän lisäksi on huomattava, ettei mikään poliittinen yhteisö toimi eristyksessä muista yhteisöistä vaan on osa laajempaa maailmassa tapahtuvien muutosten sarjaa.

Ennakoimaton mutta hauras demokratia

Ennakoimattomuutta on käsitelty laajimmin radikaalidemokraattisiksi kutsuttujen ajattelijoiden keskuudessa. Radikaalidemokratia on epämääräinen käsite, mutta sen kannattajia yhdistää ainakin epäilys siitä, ettei demokratiaa voida rajata ainoastaan eduskunnassa käytyihin keskusteluihin ja säännöllisin väliajoin pidettyihin vaaleihin.

Demokratia, jossa aidosti huomioidaan ja ymmärretään ennakoimattomuus, on paljon enemmän kuin hallintomuoto. Se on todellisuuskäsityksiä alati ravistuttava muutoksen tila. Filosofi ja kulttuurikriitikko Walter Benjamin huomauttaa esseessä Keskuspuisto, että

Historian kulku […] ei oikeastaan voi vaatia ajattelijalta sen enempää kuin lapsen kädessään pitämä kaleidoskooppi, joka jokaisella kierroksella töytäisee kaiken järjestyksessä olevan kohti uutta järjestystä. […] Hallitsevien käsitteet ovat aina olleet peili, joka synnyttää kuvan ”järjestyksestä”. – Kaleidoskooppi on iskettävä säpäleiksi.

Demokratia sen radikaaleimmassa muodossa on juuri tämän kaleidoskoopin, kaikkien hallitsevien käsitejärjestelmien ja todellisuuskäsitysten, jatkuvaa säpäleiksi iskemistä.

Radikaalidemokraatit ajattelevat, että demokratian rajaaminen eri instituutioihin vahingoittaa aidon demokratian toteutumista. Myös kansallisvaltiota voidaan pitää demokratialle haitallisena instituutiona. Kansallisvaltioajattelun keskiössä on ajatus luonnollisesta ja rajatusta poliittisesta yhteisöstä, jolla on suvereniteetti hoitaa jonkin alueen asioita.

Poliittiset yhteisöt ovat tänä päivänä monimutkaisempia kuin kansallisvaltioiden kulta-aikana, jolloin ihmisten ja ajatusten liikkuvuus oli minimaalista nykypäivän tahtiin verrattuna. Paraneva tietoisuus maailman ongelmien kietoutumisesta yhteen haastaa myös ajatuksen, että yhdellä alueella asustava joukko ihmisiä pystyisi sen alueen suvereniteetin puitteissa ratkaisemaan omaa aluetta koskevat ongelmat yksin. Ilmastonmuutos lienee selvin ilmentymä tästä.

Demokratian radikalisoituminen

Politiikan teoreetikko ja radikaalidemokratian puolestapuhuja Alexandros Kioupkiolis ehdottaa demokratioiden radikalisoimiselle kolmea mahdollista kriteeriä, joita voi myös pitää ennakoimattomuuden huomioimisen reunaehtoina.

Poliittisen yhteisön ei tulisi ensinnäkään kuvitella saavuttavansa mitään absoluuttista määränpäätä, jonka jälkeen politiikka on turhaa tai joka takaisi, ettei muutosta enää tarvitse sietää. Sellaisten kuvitelmien ylläpitäminen voi pahimmillaan johtaa hallintomuotoa totalitaariseen ja autoritaariseen suuntaan.

Toiseksi poliittisen yhteisön tulisi sekoittaa sekä hierarkkisia että epähierarkkisia päätöksenteon muotoja.

Hierarkkiset muodot ovat sellaisia, joissa päätöksenteosta vastaa ja jota ohjaa jokin nimetty toimija. Esimerkiksi laajojen poliittisten projektien läpivieminen imaisisi helposti suurten ihmismäärien kaiken voiman ja ajan, mikä voisi johtaa monille epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen. Epähierarkkinen päätöksenteko on lähempänä sitä, mitä usein kutsutaan suoraksi demokratiaksi. Päätöksenteon vastuu ja ohjaus leviää silloin koko demokraattisen yhteisön läpi.

Molemmat ovat yhdessä toimimisen epävakaita sivuhaaroja, joiden välinen ero usein on poliittinen. Ihmistenväliset suhteet ovat harvoin todellisuudessa joko täysin hierarkkisia tai täysin ilman hierarkioita. Toisin kuvitteleminen ajaa usein jonkin tahon poliittista agendaa.

Vaarana on, että jos ei pysytä avoimena eri demokraattisten päätöksenteon ja edustuksellisuuden muodoille sekä näiden muuttumiselle, moniäänisyyttä rajataan ja eri ihmisryhmiä sysätään rakenteellisesti ulos päätöksenteosta.

Viimeinen sana päätöksenteossa ei voi olla filosofien tai muiden asiantuntijoiden käsissä, vaan sen täytyy syntyä kollektiivisten prosessien kautta. Tämä on viimeinen kriteeri.

On selvää, että ennakoimattomuuden syleileminen tekee demokratian hauraaksi.

On selvää, että ennakoimattomuuden syleileminen tekee demokratian hauraaksi. Tämän haurauden hyväksyminen on riski, joka on pakko ottaa, mikäli haluamme pitää hallintomuotomme demokraattisina.

Ennakoimattomuuden hyväksyvä ja muutosaltis demokratia voi milloin tahansa suistua raiteilta, kun jokin totalitaarisia ideologioita myötäilevä ryhmä pyrkii valtaan. Valitettavasti hauraus on demokratian ajatukseen syvälle punottu ominaisuus. Ilman haurautta ei ole myöskään demokratiaa.

VTM Mattias Lehtinen on käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Julkaisu Demokratian ailahteleva sydän ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.