Jos on seurannut viimeaikaista yhteiskunnallista keskustelua kansalaisen vastuista, vapauksista ja oikeuksista, on todennäköisesti havainnut siinä toistuvan uudenlaisen taloudellista toimijuutta korostavan eetoksen.

Malli ja nimi tälle eetokselle on haettu yrittäjyydestä.

Yrittäjyyden ihanteen avulla pyritään turvaamaan niin kansallista kilpailukykyä ja talouskasvua kuin sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Lisäksi sen ajatellaan olevan jokaisen kansalaisen avaintaito.

Yrittäjyydestä on tullut malli sille, mitä on olla hyvä työntekijä tai kansalainen. Mallin perustana on positiivinen, yritteliäs ja aktiivinen ihminen. Se voidaan ymmärtää ihmiskuvana, joka sekä selittää että mukailee nykyistä yhteiskunnallis-taloudellista eetosta, jossa kunkin oletetaan toimivan kuin hän olisi itse itsensä yritys. Yrittäjyys eetoksena koskee kaikkia kansalaisia – niin yrittäjiä ja palkkatyöläisiä kuin työttömiä tai opiskelijoitakin.

Kyse on ihmisenä olemisen tavasta, jolle tyypillisiä sekä usein myös ristiriitaisia määreitä ovat muun muassa vapaus, autonomia, aktiivisuus, vastuu, itsensä toteuttaminen, tehokkuus, riskinottokyky, periksiantamattomuus, laskelmoivuus, uudistumiskyky, joustavuus ja niin edelleen.

Yrittäjyydestä on tullut asia, jonka avulla eri tahot – toisinaan toisistaan kaukanakin olevat – haluavat rakentaa ja tavoitella omia intressejään tai tietynlaista yhteiskunnallista kehitystä. Yrittäjyyteen voidaankin liittää miltei mitä tahansa määreitä ja elementtejä missä tahansa yhteydessä.

Yrittäjyyden eetoksen tausta

Suomessa nykyisen yrittäjyyden eetoksen ilmaantumiseen ja yleistymiseen on konkreettisimmin vaikuttanut 1990-luvun lama sekä erityisesti sen jälkeen tapahtunut talous- ja yhteiskuntapolitiikan suunnanmuutos.

Muutoksen ytimessä ovat olleet rakenteelliset ja sosiaaliset muutokset, kuten vahvojen kollektiivisten identifikaatiopisteiden (esimerkiksi kansallisuus ja luokka) ja vakaiden työympäristöiden ja valtiollisten solidaarisuusmekanismien (työttömyys- ja eläkevakuutus) jonkinasteinen mureneminen.

Keskeisin yrittäjyyden eetosta edistänyt yhteiskunnallinen muutos on tapahtunut taloudellisissa järkeilyn tavoissa ja käytännöissä

Keskeisin yrittäjyyden eetosta edistänyt yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin tapahtunut taloudellisissa järkeilyn tavoissa ja käytännöissä. Suomessa on siirrytty reaalitaloudesta finanssitalouteen, omaperäisestä keynesläisyydestä monetarismiin ja elvyttävästä investointipolitiikasta leikkauspolitiikkaan.

Yhtaikaa makrotaloudellisten muutosten kanssa on tapahtunut työelämän rakennemuutos. Uudelle työlle ovat tyypillisiä sellaiset piirteet, kuten työn tekemisen irtautuminen paikasta tai laitteesta; työ- ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen; aivotyön lisääntyminen ja kommunikaation merkityksen kasvu; informaation ja tiedon hallinnan tarve sekä asiantuntijuus; ja jatkuvan henkilökohtaisen kehittymisen vaatimukset.

Edellä kuvatut muutokset ovat osaltaan luoneet yhteiskuntapoliittisen tilanteen ja ajan hengen, jossa meiltä jokaiselta kaivataan yrittäjämentaliteettia.

Kaikkivoipa yrittäjäkansalainen

Työelämän muutos ja laman ruokkima vyönkiristyspolitiikka ruokkivat odotuksia yrittäjäkansalaisuuden kukkaan puhkeamisesta ”meissä” jokaisessa, ei vain varsinaisesti yrittäjinä toimivissa tai sellaisiksi aikovissa.

Uuden yhteiskuntapoliittisen tilanteen ja talousideologian asettamat vaatimukset kääntyvät yksilöihin – yrittäjäkansalaisiin – kohdistuviksi vaatimuksiksi erilaisten välittäjäorganisaatioiden, kuten oppilaitosten. työvoimaviranomaisten tai yrittäjyyskonsulttien avulla.

Yrittäjäkansalaisen tulisi ajatella itseään sijoituksena, johon tulee investoida luovasti henkistä, materiaalista ja ruumiillista pääomaa toiminnan jatkuvuuden ja kykyjen kehittymisen turvaamiseksi. Kun seuraa yrittäjyyden eetosta rakentavaa ja levittävää koulutus-, ohjelma- ja konsulttipuhetta, voi havaita, ettei pelkkä investointi vielä riitä.

Tavoitteena on kaikenkestävä ja moneenpystyvä superyksilö, joka pää pystyssä kantaa ura- ja elämänvalintojensa seuraukset. Yrittäjänkaltaisen kansalaisen tulee, varsinkin työelämään liittyen, omata pankkiirin laskelmallisuus, sijoittajan riskinottotaidot, taiteilijan luovuus, tieteilijän analyysikyky, psykologin itseanalyysitaidot ja teräsmiehen kestävyys.

Yrittäjyyden hegemonia

Hegemonisoituminen tarkoittaa tietyn asian muuttumista itsestäänselvyydeksi ja ristiriidattomaksi. Yrittäjyyden eetoksen voimistuessa näin on käymässä myös kansalaisuudelle, joka on perinteisesti mielletty poliittiseksi asiaksi par exellence.

Ministeriöiden strategiat ja ohjelmat, työttömille, opiskelijoille tai yritysten henkilökunnalle suunnatut yrittäjyyskoulutukset, kuten myös vaikkapa “sarasvuolainen menestyskulttuurikirjallisuus” ovat taipuvaisia muuttamaan kysymyksen kansalaisuudesta epäpoliittiseksi.

Yrittäjyyden elämänpolitiikasta ei muodostu aidosti poliittista.

Yrittäjämäinen toimintatapa ei esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen ohjelma- tai strategialausumissa yhdisty markkinatalouden ylittävien yhteiskunnallisten käytäntöjen tavoittelemiseen. Yrittäjyyden elämänpolitiikasta ei näin muodostu aidosti poliittista, koska politiikan reunaehdot ja ilmenemismahdollisuudet määräytyvät taloutta koskevan samanmielisyyden mukaan.

Olipa kyse koulun tai päiväkodin yrittäjyyskasvatuksesta, pitkäaikaistyöttömän aktivoinnista ”työmarkkinakuntoon” tai tulevaisuuden menestyjän valmentamisesta, niin tavoitteena on vahvistaa yksilön omaehtoisuutta ja itsetietoisuutta niin, että hän sitoutuu yrittäjähenkisyyteen eliniäksi.

Kyse onkin yrittäjähenkisyyden ja samalla kansalaisuuden muuntamisesta elimelliseksi osaksi yksilöiden elämänhallintaa. Samalla siitä tulee sen päämäärä.

Suureksi suruksemme Sari Mononen-Batista Costa menehtyi tämän kirjoitusprosessin aikana. Omistamme tämän kirjoituksen Sarin muistolle ja työlle yrittäjyyskasvatuksen kriittisen tutkimuksen parissa.

Julkaisu Yrittäjyys tulee, jääkö politiikka? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime päivinä valtamedioissa on käsitelty Tutkimus- ja innovaationeuvoston marraskuussa 2014 julkaisemaa tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa linjaavaa raporttia. Muun muassa korkeakoulutuksen uudistamista ajavassa esityksessä vilahtelee ”mahdollisuuksien”, ”vapauden” ja ”autonomian” käsitteet uudistusta ohjaavina periaatteina. Uutisoinnissa ei ole sen sijaan juurikaan nostettu esiin esityksen todellisia tavoitteita: tehokkuutta, säästöjä ja vastuullistamista.

Neuvoston esitys ei ole innovatiivinen. Se on jatkoa korkeakouluissa kaksi vuosikymmentä sovelletulle uudelle julkishallintojohtamiselle. Siihen kuuluvat esimerkiksi tukipalvelujen yhtiöittäminen, laitosten ja yksiköiden taloudellisen vastuun korostaminen, hallinnon ja kehittämistehtävien lisääntyminen sekä nyt jo normaaliksi muodostunut kuluttava kehittämishybris.

Silmiinpistävin ero neuvoston esityksessä verrattuna aiempiin hallinnollisiin esityksiin on sen entistä käskevämpi sävy. Viime vuosina harjoitetun autoritaarisen menokuri- ja vyönkiristyspolitiikan sekä sopeuttamispakon sulauttamista korkeakouluihin halutaan syventää. Erityisen säikeen tilanteeseen tuo se, että vuonna 2012 ”päätökseen” saadun yliopistouudistuksen yksi keskeinen tarkoitus oli lisätä yliopistojen autonomiaa. Ohjaussuhde ministeriöön ja tieteen ulkoisiin toimijoihin on kuitenkin entisestään vahvistunut ja autonomia kaventunut taloudellisen turvan kaventumisen myötä.

Neuvoston esittämien uudistusten valossa näyttää siltä, että autonomian kaventamista halutaan edelleen jatkaa. Neuvoston esitys on esimerkki viimeisimmästä vaiheesta uuden julkishallintojohtamisen projektissa, jossa organisaatioiden tasolle viedään sellaista (makro)talouspolitiikkaa, joka tähän mennessä ei ole juuri muuta kuin epäonnistunut, mutta jota nykyhallitus yrittää yhä epätoivoisesti jatkaa.

Keskeistä esityksessä on tutkimustyön sitominen liiketoimintaan ja yrittäjyyshenkeen. Tällä tarkoitetaan tutkijoiden yhteistyön lisäämistä liike-elämän ja teollisuuden kanssa sekä koulutusorganisaatioiden palvelujen myyntiä, mutta myös yrittäjyyden ajattelu- ja toimintamallien kokonaisvaltaista tuomista korkeakouluorganisaatioihin, joiden työkulttuurissa egoistinen markkinahenkisyys on aiemmin ollut varsin vierasta.

Esityksessä tutkijoista halutaan tehdä yrittäjiä, jotka paitsi myyvät osaamistaan ja kilpailevat oman pääomansa edellytyksistä korkeakoulumarkkinoilla, myös ottavat kokonaisvaltaisemmin vastuun taloudellisesta pärjäämisestään työssään. Tutkijayrittäjän tulee koota hankerahoitusta kaikista mahdollisista lähteistä ja brändätä jatkuvasti itseään. Hänen tulee korvenraivaajan tavoin kestää huonot ajat ja kasvattaa ansioluetteloa työttömänäkin.

Viime päivien uutisoinnissa tällaisesta tutkijayrittäjyydestä kertovat räikeimmin halu vähentää tutkijoiden määrää eli tehdä korkeakouluissa entistä enemmän soveltavaa tutkimusta entistä pienemmällä työntekijämäärällä. Uutisoinnissa ja esityksessä nostettiin esiin myös tavoite luoda korkeakouluihin määräaikaisjärjestelyjä, joilla tutkijat voivat kokeilla itsenäistä yrittäjyyttä ja tarvittaessa palata tämän jälkeen takaisin tutkijoiksi korkeakoulujen palkkalistoille.

Tämän toteuttaminen on reaalisesti hyvin hankalaa nykyisessä tilanteessa, jossa valtaosa tutkijapaikoista perustuu lyhytaikaiselle projekteista tulevalle rahoitukselle. Kuinka toteuttaa kahden vuoden yrittäjäkokeilu, jos työsuhde korkeakouluun on alun alkaen vuoden mittainen pätkätutkimussuhde?

Tutkijayrittäjäksi ryhtyminen saattaa lisätä yksilöllistä autonomiaa, mutta se voi muodostua myös pakoksi. Tulos on todennäköisesti sama kuin monilla yksin- tai näennäisyrittäjillä ja freelancereilla: iso organisaatio ulkoistaa toiminnan taloudellisen vastuun yksin toimivalle yrittäjälle, ja työntekijän edut ja oikeudet riisutaan. Samalla pystytään polkemaan tutkijan työn hintaa, koska se määräytyy monopolimaisessa työmarkkinasuhteessa vailla työn myyjän mahdollisuutta etujärjestöjen neuvottelemiin sopimuksiin. Suurimmalle osalle tutkijoita esityksessä maalailtu tulevaisuus tuleekin tarkoittamaan itsensä ja arkensa uhraamista entistä epävarmemmissa olosuhteissa ja pienemmällä palkalla.

Tutkimukselliset innovaatiot vaativat aikaa ja turvallisia työsuhteita sekä tiedeyhteisön tukea ja apua. Tutkimukset, selvitykset ja kansainväliset esimerkit ovat osoittaneet, että niitä syntyy huonoiten jatkuvan uudistamis- ja kehittämishybriksen tilassa tai silloin, kun tutkijan täytyy kamppailla asemastaan työmarkkinoilla tai kilpailla toisia tutkijoita vastaan. Menestyksekäs tutkimustyö edellyttää, että tutkija voi rauhassa keskittyä työhönsä ja organisaatio ydintehtäviensä kypsyttelemiseen.

Korkeakoulutyöntekijöiden ammattiyhdistysten kannanotot ja tutkimushenkilöstön keskuudessa tehdyt kyselyt osoittavat, että uusien, epävarmuutta lisäävien rakenneuudistusten sijaan tarvittaisiin pitkiä, varmoja ja riittävästi palkattuja työsuhteita. Lisäksi aika huutaa kuuntelevaa henkilöstöpolitiikkaa, hyvää johtamista ja selkeitä demokraattisia organisaatiokäytäntöjä sekä panostamista Suomessa lapsenkengissä olevaan tutkijakoulutukseen. Kun nämä pystytään tarjoamaan, uskoisimme pääministerinkin kykenevän huomaamaan, että korkeakoulujen tutkijat ja opettajat ovat tuottavia, innovatiivisia ja yritteliäitä ilman heidän työmarkkina-asemaansa heikentäviä ”uudistuksiakin”.

YTM & KM Esko Harni tekee väitöskirjaa yrittäjyyshenkisyydestä.

YTT, dosentti & yliopistonlehtori Miikka Pyykkönen on juuri julkaissut Ylistetty yrittäjyys -nimisen tietokirjan yrittäjyyden eetoksesta.

Julkaisu Tutkimus- ja innovaationeuvoston esitys uhkaa korkeakoulujen tutkimusta ja innovatiivisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.