Keväällä 2019 olin Turussa tekemässä etnografista kenttätutkimusta ja osallistuin toistaiseksi viimeiseen Suomessa järjestettyyn Hamppumarssiin. Hamppumarssi on osa kansainvälistä poliittista protestia, festivaalia tai ”protestivaalia”, missä kannabisaktivistit vaativat kannabiksen käytön vapauttamista.

Kansainvälisesti tapahtuma tunnetaan nimellä Global Marijuana March ja sitä vietetään vuosittain toukokuun ensimmäisenä lauantaina eri puolilla maailmaa. Maantieteellisestä sijainnista riippumatta homma etenee totutun kaavan mukaan: marssitaan kaupungin halki ja kannetaan kylttejä, huudetaan iskulauseita, lauletaan marssilaulua ja nautitaan kevään kukkasista.

Kuvituskuvassa istun Turun taidemuseon edessä marssin lähtöpaikalla ja pidän kädessäni yhtä niistä kylteistä, joita marssi Turun halki kantoi. “Olemme kunnon kansalaisia, miksi lain edessä rikollisia?”, se kysyy ja kysymys on jälleen ajankohtainen.

Historian oikealla puolella

Ajankohtaisuudella viittaan Historian oikealla puolella — kannabis lailliseksi ja verolle -puoluekokousaloitteeseen, jonka vihreät täpärästi hyväksyi syyskuun puoluekokouksessaan. Aloitteessa esitetään, että

”Kannabiksen kieltolaki kumotaan ja kannabiksen käyttö, hallussapito, valmistus ja myynti sallitaan. Samalla kannabikselle toimeenpannaan kattava nykyisiin sallittuihin päihteisiin rinnastuva sääntely, mukaan lukien myynnin ja valmistuksen sääntely ja verollepano. Kannabiksen käytöstä aiheutuneet rekisterimerkinnät poistetaan.”

Aloitteelle esitetään useita yleisiä perusteluja. Niistä päällimmäisenä on väittämä, jonka mukaan Suomen nykyinen, rajoittava huumepolitiikka ei yksinkertaisesti toimi. Kannabiksen kieltolain tarkoituksena on pidetty kannabiksen käytön ja levittämisen ehkäisemistä, ja lievienkin huumausainerikosten rankaisemisella on katsottu olevan huumeiden käyttöä ehkäisevä vaikutus.

Nämä poliittiset linjaukset on vedetty Suomen huumestrategiassa, joka on ollut voimassa nyt kaksikymmentäneljä vuotta. Tänä aikana kannabiksen kokeilu ja käyttö on kolminkertaistunut, mikä ei kerro huumepolitiikkamme onnistumisesta.

Lisäksi aloitteessa viitataan kansainvälisen huumepolitiikan kehityskulkuihin, missä kannabiksen vapauttaminen etenee nyt vauhdilla. Yhdysvalloissa kaksikymmentäyksi osavaltiota ja hallintoaluetta on laillistanut kannabiksen vuoden 2014 jälkeen, ja vuonna 2018 Kanadasta tuli ensimmäinen kannabiksen laillistanut G20-maa. Euroopassa Luxemburgin hallitus suunnittelee laillistamista ja aiheesta käydään tällä hetkellä poliittista keskustelua Suomen lisäksi ainakin Alankomaissa, Espanjassa, Itävallassa, Virossa, Saksassa ja Iso-Britanniassa.

Hyväksymällä aloitteen puoluekokouksessaan vihreistä tuli ensimmäinen suomalainen puolue, joka kannattaa sitä, että kannabiksen käyttäjät eivät olisi enää lähtökohtaisesti rikollisia lain edessä.

Aloite on vihreiden näköinen. Se korostaa, kuinka kannabiksen kieltolaki ylläpitää sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja luo ympärilleen rikollisuutta, joka heikentää ihmisoikeuksien toteutumista ja altistaa “heikommassa asemassa olevia väestöryhmiä, kuten köyhiä ja etnisiä vähemmistöjä, poliisin ja oikeuslaitoksen mielivaltaisuudelle”.

Aloite myös määrittelee kannabiksen pääasiallisesti nautintoaineeksi, joka kuuluu ihmisen oman elämän ja vapauden piiriin, ja linjaa, että ”yhteiskunnan tehtävä ei ole määrittää, mikä tekee kenetkin onnelliseksi, vaan tarjota puitteet omien valintojen tekemiseen. Jollekin osana hyvää elämää voi olla silloin tällöin nautitut alkoholijuomat ystävien kesken. Jollekin toiselle se voi olla kannabis.”

Aloitteessa todetaan, että suurin osa kannabiksen käyttäjistä käyttää kannabista ilman negatiivisia seurauksia. Aloitteessa edelleen katsotaan, että vaikka apua käytön lopettamiseen tuleekin olla tarjolla “moni ei tule sitä kannabiksen vuoksi tarvitsemaan”.

Aloitteen allekirjoittaneet eivät näe esteitä sille, miksi kannabiksen käyttäjä ei voisi olla niin sanottu kunnon kansalainen. Jos suomalainen voi käyttää esimerkiksi alkoholia olematta määritelmän mukaan alkoholisti, niin eikö kannabistakin voi käyttää olematta narkomaani?

Historiallinen päätös jakoi vihreät kahtia.

Hyväksymällä aloitteen puoluekokouksessaan vihreistä tuli ensimmäinen suomalainen puolue, joka kannattaa sitä, että kannabiksen käyttäjät eivät olisi enää lähtökohtaisesti rikollisia lain edessä. Aloitteen mukaan “jonkun varteenotettavan puolueen on tarjottava vaihtoehto ja koti niille äänestäjille, jotka kokevat kannabiksen laillistamisen tärkeäksi, ehkä jopa ykkösasiaksi” ja vihreät haluavat jatkossakin olla maamme “johtava tiede-, edistys- ja uudistuspuolue”.

Historiallinen päätös kuitenkin jakoi vihreät kahtia. Moni olisi tyytynyt kannattamaan puolueen tähänastista linjaa, joka on vedetty rangaistavuuden poistamiseen, eli siihen että kannabis pysyisi laittomana mutta sen käyttäminen ja pienten määrien hallussapito eivät olisi enää rikoksia. Jotkut puolueen edustajat tarkensivat, että laillistamisaloitteen hyväksyminen ei tarkoita sitä, että vihreät olisi huumemyönteinen puolue tai että kannabis olisi kovin korkealla vihreiden poliittisella agendalla.

Kokoomuksen huumehaukat

Vihreiden kanta ei itsessään riitä muuttamaan kannabiksen lainsäädännöllistä asemaa maassamme, mutta se aloitti äänekkään keskustelun kannabiksesta ja Suomen huumepolitiikasta.

Kokoomusnuoret kiirehti onnittelemaan vihreitä aloitteen hyväksymisestä ja muistuttamaan, että he ovat jo vuotta aikaisemmin hyväksytyssä tavoiteohjelmassaan kannattaneet kannabiksen kasvatuksen, myynnin ja hallussapidon laillistamista Suomessa itsehoitolääkkeenä. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Matias Pajula oli iloinen, kun ensimmäistä kertaa eduskuntapuolue tuli samalle linjalle. Hän lähetti selvän viestin myös omalle emopuolueelleen: “Jos kokoomus haluaa kutsua itseään jatkossakin edistyspuolueeksi, on puolueen päivitettävä kantansa kannabiksen suhteen mahdollisimman pian.”

Emopuolueen päivitystä jouduttaneen kuitenkin vielä odottamaan. Kokoomuksen kansanedustajan ja varapuheenjohtajan Antti Häkkäsen mukaan kokoomus ei tue huumeiden vapauttamista. Kokoomus vastustaa kannabiksen laillistamista, koska

”Me emme tarvitse Suomeen yhtään lisää päihteitä tai helpotusta huumekokeilujen aloittamiseen. On muistettava, että esimerkiksi poliisien resurssit ovat jo nyt tiukilla, lastensuojelu ylikuormittunutta ja kouluvaikeudet syventyneet monista eri syistä johtuen. Unohtamatta jo syntyneiden nuorisojengien kitkemistä, josta poliisiylijohtaja on tiukasti varoittanut.”

Kannabis näyttäytyy edellisen hallituksen oikeusministerille korostetusti valtionsisäisen turvallisuuden kysymyksenä. Se on kasvi, joka työllistää poliiseja, kuormittaa lastensuojelua, syventää kouluvaikeuksia ja hankaloittaa nuorisojengien vastaista työtä.

Kokoomuksen eduskuntaryhmässä on kaksi poliisikansanedustajaa, jotka tunnetaan erityisen aktiivisina huumepoliittisina keskustelijoina. Heistä Jari Kinnunen nousi eduskuntaan varasijalta viime syyskuussa, mutta osallistui keskusteluun jo aikaisemmin Sisä-Suomen poliisilaitoksen ylikomisariona.

Myös Kinnuselle kannabiskysymys on ennen muuta turvallisuuskysymys, koska huumausaineilla ja väkivaltarikollisuudella nähdään olevan suora yhteys. Rikollisuuteen ja päihdeongelmiin liittyy Kinnusen mukaan aina kannabis. Eduskunnan lakivaliokunnalle kirjoittamassaan lausunnossa Kinnunen lisäksi todistaa, kuinka poliisilta jää noin satatuhatta hälytystehtävää hoitamatta kannabiksen kasvatuksen ja käytön takia.

Kinnuselle kannabiksen käyttäjät ovat rikollisjoukko lain edessä, jotka uhkaavat enemmistöä, sen viihtyisyyttä, tunteita ja turvallisuutta.

Kinnunen ei näe kannabiksen käyttäjässä ensisijaisesti kansalaista, vaan addiktin, joka ottaa myrkkyä. Tämän myrkyn sallimiselle ei hänen mukaansa löydy kestäviä perusteita, sillä hänen mukaansa laillistamispyrkimyksissä on kyse marginaalisen käyttäjäryhmän huumeriippuvuudesta. Tältä pohjalta lakia ei ole syytä muuttaa, sillä ”enemmistön ei tarvitse taipua lisääntyvien haittojen maksajaksi ja uhrata ympäristönsä viihtyisyyttä, omaa turvallisuuden tunnetta ja turvallisuuttaan huumeiden käytön alttarille.”

Kinnuselle kannabiksen käyttäjät ovat rikollisjoukko lain edessä, jotka uhkaavat enemmistöä, sen viihtyisyyttä, tunteita ja turvallisuutta. Hänen mukaansa addiktit ovat taipuvaisia “väkivaltaan, raakaan väkivaltaan, kun kaikki pidäkkeet häipyvät”, eivätkä he esimerkiksi häpeile “vetää marisätkää Tampereella Pikkukakkosen puistossa niin, että hajut leviävät lasten henkosiksi leikkipuistoon saakka”.

Toinen kokoomuksen poliisikansanedustajista Marko Kilpi ei myöskään halua, että kannabiksen rankaisutettavuus vapautetaan. Päinvastoin kannabiksen vastainen kamppailu asettuu suorastaan hyvän ja pahan tasapainotteluksi. Tämä tasapainottelu on Kilven mukaan ollut pahasti kallellaan viime aikoina ”huumeiden ja rikollisuuden puolelle”.

Kilpeä huolestuttaa erityisesti, että laillistaminen johtaisi siihen, että ”huumausaineiden käyttäjät pääsisivät laillisesti ja luvallisesti käsiksi aseisiin”. Huumausaineiden käyttörikos on nykyisellään peruste evätä aselupa.

Mitä huumepolitiikalla voi tehdä?

Bristolin yliopiston tutkija Emily Crick on tutkinut YK:n huumepoliittista tuvallisuusretoriikkaa ja kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, ketä tai mitä sillä on eri aikoina puolustettu ja vastustettu. Vuoden 1961 Huumausaineyleissopimuksessa osapuolet tunsivat vielä yleistä vastuuta ihmiskunnan terveydestä ja hyvinvoinnista, mutta vuoden 1988 päivityksessä sopimukseen huoli ihmiskunnan yleisvoinnista ei enää painanut niin paljon kuin mahdolliset huumehaitat yhteiskuntien “taloudellisiin, kulttuurisiin, sivistyksellisiin ja poliittisiin perusrakenteisiin”.

Turvallisuusteorian kielellä huumepolitiikan tarkoitus ei enää ole suojella ihmiskuntaa huumeilta, vaan yhteiskuntia huumeiden käyttäjiltä. Ihmiskunnan kamppailu vaarallisia huumeita vastaan on muuttunut valtioiden sisällissodaksi huumeiden käyttäjiä vastaan.

Huumeiden vastaisen sodan julisti Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixon vuonna 1971 kun hän määritti huumeet yhteiskunnan viholliseksi numero yksi, mitä vastaan oli taisteltava maailmanlaajuisella rintamalla. Suomi liittyi rintamaan vuotta myöhemmin, kun meillä säädettiin Huumausainelaki.

Ihmiskunnan kamppailu vaarallisia huumeita vastaan on muuttunut valtioiden sisällissodaksi huumeiden käyttäjiä vastaan.

Valtiovalta taistelee päivittäin huumeita vastaan rikkomalla kansalaistensa kotirauhaa, takavarikoimalla heidän omaisuuttaan, kirjoittamalla sakkoja ja tuomitsemalla vankeuteen.

Hamppumarssilla kannabisaktivistit kysyvät, miksi Suomessakin ei voisi käyttää kannabista ja olla kunnon kansalainen. Kokoomus vastaa poliisikansanedustajien ja puolueen varapuheenjohtajan välityksellä, että sellaista suomalaisuutta ei ole olemassakaan, vaan kannabiksen käyttäjät ovat enemmistöä uhkaava vähemmistö, joka kulkee käsi kädessä väkivaltarikollisuuden kanssa. Tämän takia hekin ovat lain edessä rikollisia ja jos se kokoomuksesta on kiinni, tulevat pysymäänkin.

Olemme viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ehkäpä tottuneet ajattelemaan huumepolitiikkaa jonkinlaisena periaatepäätöksenä siitä, haluammeko huumeita Suomeen vai emme. Tällainen lähestymistapa sivuuttaa sen, että huumeet ovat jo täällä ja niin ovat niitä käyttävät ihmisetkin.

Kun vihreät ja kokoomusnuoret olisivat valmiita hyväksymään kannabiksen ihmisen oman elämän ja vapauden piiriin ja sen käyttäjän tasavertaiseksi jäseneksi yhteiskunnassa, kokoomus ilmoittautuu puolueeksi, joka jatkossakin aikoo pitää addiktit ahtaalla ja poliisit huumesodan eturintamassa.

Olemme viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ehkäpä tottuneet ajattelemaan huumepolitiikkaa jonkinlaisena periaatepäätöksenä siitä, haluammeko huumeita Suomeen vai emme. Tällainen lähestymistapa sivuuttaa sen, että huumeet ovat jo täällä ja niin ovat niitä käyttävät ihmisetkin.

Kokoomusnuorten tavoiteohjelma ja vihreiden puoluekokousaloite ovat yrityksiä ajatella huumepolitiikkaamme uudelleen. Tällaiset aloitteet eivät yritä määrittää, haluammeko me kannabista Suomeen tai emme. Niiden kautta voidaan määrittää, kuinka kohtelemme sitä vähemmistöä, jotka kiellostakin huolimatta kannabista täällä jo käyttävät.

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Julkaisu Voiko kannabiksen käyttäjä olla kunnon kansalainen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nyt jo toista kesää peräkkäin europarlamentaarikko Paavo Väyrynen on Keminmaan Pohjanrannassa tarjonnut vaihtoehtoista kesäteatteria: itse kirjoitettuja ja esitettyjä henkilökohtaisia näytelmiä Suomen poliittisesta lähihistoriasta.

Viime kesänä kävin äitini kanssa katsomassa Urhon ja hänen kisällinsä, joka kertoo nuoren Väyrysen ja mentorinsa presidentti Urho Kekkosen julkisista ja henkilökohtaisista väleistä. Näytelmä keräsi kolmisen tuhatta katsojaa, ja Väyrynen piti sitä suurena menestyksenä.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli matkustaa Pohjanrantaan yhteiskuljetuksella. Olin kuullut, että viime vuonna Urhoa lähdettiin katsomaan Rovaniemeltä jopa kolmella linja-autolla.

Minäkin halusin Väyrysen fanibussilla Pohjanrantaan! Ilmoittauduin heti mukaan, mutta tänä vuonna ei saatu täyteen edes yhtä pienoislinja-autoa ja hanke peruuntui. Ja minä tarvitsin kyydin.

Sain vihiä, että Lapin yliopiston politiikkatieteiden ja sosiologian ainejärjestön Kosmos Buranin opiskelijoita oli tekemässä ekskursiota samaan näytökseen, mihin minulla oli jo lehdistölippu. Änkesin heidän kyytiinsä.

Näytelläänkö tässä ollenkaan?

Edellisvuonna näkemääni Urhoon verrattuna tunnelma tässä näytöksessä oli viileän rauhallinen. Ensin ajattelin, että sainpas hyvän lipun, permantopaikka. Mutta ei näiltä ylisiltä omaa paikkaa tarvinnut etsiä: ei muuta kun lyöt johonkin istumaan, vapaata oli kaikissa katsomoissa.

Aivan kesäteatterin aluksi näyttelijät vaihtavat muutaman vuorosanan, jotka nopeasti taustoittivat näytelmän lavastetuksi haastatteluksi. Nuori lappilainen keskustalaispoliitikko Susanna Junttila esittää dokumenttielokuvaa tekevää toimittajaa. Junttilan hahmon työstämä Manu ja Paavo -dokumentti tarkastelee ”joitakin kyseenalaisia käsityksiä” Mauno Koiviston ja Väyrysen keskinäisistä suhteista 1980-luvulla.

 Herrat istuvat näyttämöllä mukavasti ja näyttelevät uskottavasti omia itsejään.

Junttilan hahmo haastattelee elokuvaansa kahta muutakin kepulaisveteraania, Kari Hokkasta ja Martti Puraa. Molemmat olivat avainpelaajia Väyrysen joukkueessa 80-luvulla, Hokkanen keskustan työvaliokunnan jäsenenä ja Pura maa- ja metsätalousministerinä.

Mitä voin sanoa: herrat istuvat näyttämöllä mukavasti ja näyttelevät uskottavasti omia itsejään?

Sitten katsomme melkein vartin uutisvideoita 1980-luvulta. Niistä hahmottuu Manun kertomuksen ääriviivat: Koiviston ja Väyrysen välit on ymmärretty väärin Väyrysestä riippumattomista syistä! Näiden syiden erittelemisen ja väärinkäsitysten korjaamisen aika on nyt.

Tässä näytelmässä katsotaan paljon videoita, kun haastattelujen lomassa tykitetään ”arkistojen harvinaisuuksia” näyttämön takaseinälle. Mietin, onkohan Väyrysellä lupa käyttää kaikkea tätä?

Tehdäänkö yhdessä trumpit?

Ennen kuin pääsemme lähelle Manun henkilöä, käymme ensimmäisen puoliajan seikkaperäisesti läpi joitakin asioita, mitkä Väyrystä ovat noilta vuosilta jääneet kismittämään. Päällimmäiseksi näyttää jääneen jalasmökki, jonka purkamiseen käytämme alkuosasta leijonanosan.

Tässä kohussa oli kyse siitä, kun keskustan puheenjohtajana toimiessaan Väyrynen nosti 138 markkaa päivärahaa, vaikka hän asui Helsingissä. Maksuperusteena oli Väyrysen kotitilalla seisova siirrettävä mökki.

Ongelma ei ollut Väyryselle niinkään juridinen kuin moraalinen. Sitäkään ei olisi ollut, jos Väyrynen olisi Keminmaassa oikeasti asunut, mutta hänhän oli käytännössä helsinkiläinen.

Hän syyttää ”etelän mediaa” ja sen ”demaritoimittajia”, jotka eivät hänen kanssaan puhu koskaan asiasta, vaan aina sen vierestä.

Väyryselle median jalasmökistä synnyttämä kalabaliikki oli ”ensimmäinen poliittinen murhayritys”. Siitä ja kaikista sitä seuranneista yrityksistä hän syyttää ”etelän mediaa” ja sen ”demaritoimittajia”, jotka eivät hänen kanssaan puhu koskaan asiasta, vaan aina sen vierestä.

Väyrynen on sanonut tekevänsä ”trumpit” Suomessa ja hyökkäyksillään mediaa ja eliittiä kohtaan seuraa selvästi samaa linjaa Donald Trumpin kanssa.

Hokkanen ja Pura myötäelävät Väyrysen ajojahdeissa: ”poliitikon kriisissä suolanheittäjiä riittää”. Väyrysen ura on kestänyt melkein puoli vuosisataa, ja sen varrella ollut monta kriisiä ja heittäjää, mutta aina Paavo on karistellut suolat päältään ja jatkanut matkaa.

”Poliitikon kriisissä suolanheittäjiä riittää”.

Väliajalla istahdan konjakkikahville ja makealle leivokselle samaan pöytään vanhemman pariskunnan kanssa. Raahesta saakka olivat tulleet Paavoa katsomaan, liput oli viime kesän Urhoonkin, mutta sattui kuolemantapaus. Isäntä tunnustaa heti äänestäneensä Paavoa kaikissa vaaleissa.

Näytöksemme oli lauantaina 8. heinäkuuta, eikä Väyrynen ollut vielä ilmoittanut presidenttiaikeistaan. Pohdin ääneen, voiko hän vielä jaksaa yrittää kuusivuotiselle presidenttikaudelle neljännen kerran 71-vuotiaana. ”Ikä on vain numero”, minut pyyhkäistään.

Sanottava on, että ihan hyvävoimaiselta Väyrynen ikäisekseen näyttää. Paljon notkeammalta kuin samana vuonna syntynyt Trump, joka juuri kelpasi Yhdysvaltojen presidentiksi.

Toisella puoliajalla meille kerrotaan, mitkä käsitykset Koiviston ja Väyrysen suhteesta ovat kaikkein kyseenalaisimpia. Päällimmäiseksi jäävät näkemyserot Suomen poliittisesta linjasta – jos Koivistolla näistä joku linja oli –, jolla Väyrynen viittaa erimielisyyksiin niin talous- kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Koivisto kannatti Suomen jäsenyyttä EU:ssa ja perusteli kantaansa viime kädessä turvallisuudella. Väyrynen oli ulkoministerinä yhtä lailla huolissaan turvallisuudesta ja siitä, että liittymällä Suomi menettäisi puolueettomuusasemansa ja ulkopolitiittisen linjansa. Etelän demaritoimittajat myötäilivät kuitenkin Koivistoa ja Väyrynen työnnettiin linjoineen vastarannalle.

Tämäkään murhayritys ei ”oleellisesti” johtunut Paavosta itsestään. Media puhui taas hänen näkemystensä ja argumenttiensa vierestä partisaanipoliittisista syistä.

Onko tämä kesäteatteria?

Siirrymme opiskelijoiden kanssa Väyrysen Pohjanrantaan rakennuttamaan paanukirkkoon keskustelemaan esityksestä. Kirkossa tuoksuu terva ja me mietimme, mikä oikein tekee kesäteatterin.

Pohjanrannan kesäteatteri antaa kyllä komeat kehykset, mutta mitä niiden sisälle tänä kesänä ripustettiin? Läppäri, tykki, huonekasvi, termospullollinen kahvia ja neljä toisensa hyvin tuntevaa kepulaista, jotka kaikki näyttelevät itseään?

Opiskelijat vertaavat näkemäänsä performanssia portfolioon, ansiokansioon.

Näytösten päätyttyä Väyrynen valitteli, kun Manu ei saanut yhtä innostunutta vastaanottoa kuin Urho: ”produktiota ei noteerattu juuri lainkaan”. Hän selitti heikkoa myyntiä huonolla mediajulkisuudella ja pitkällä matkalla Keminmaahan.

Näytelmä lähteekin kiertueelle heti elokuussa, tosin keveämmällä formaatilla ja korostamalla ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikkaa.

Käykää ihmeessä katsomassa, jos tämä oman kylän teatteriin tulee: Manu ja minä täydentää Koiviston ajan poliittista historiaa näkijän ja tekijän todistamana. Ymmärtäkää kuitenkin, että se on myös @kokokansanpaavon kampanjaralli, johon lippu ainakin Keminmaassa maksoi kaksikymmentäviisi euroa eikä siihen saanut edes opiskelija-alennusta.

Väyrynen itse selittää kehittelevänsä Pohjanrannassa uutta poliittisen teatterin lajityyppiä, ja uudelta se vielä näyttääkin. Opiskelijat vertaavat näkemäänsä performanssia portfolioon, ansiokansioon, joita pitää nykyään tehdä, jos haluaa töitä. Siinä se on.

Urho ja hänen kisällinsä ja Manu ja minä ovat ehdokas Väyrysen presidentillinen portfolio: ne erittelevät kandidaatin merkittävimmät saavutukset luottamustehtävissä, tärkeimmät ystävät ja viholliset, päällimmäiset syyt edellisiin sekä pääpiirteet poliittiseksi ohjelmaksi. Ottakaa tai jättäkää.

Urho ja hänen kisällinsä ja Manu ja minä ovat ehdokas Väyrysen presidentillinen portfolio.

Urhossa hän veti poliittiseen historiaamme Snellmanin–Mannerheimin–Paasikiven–Kekkosen pituisen linjan ja ilmoittautui sen jatkajaksi. Manussa hän kertoo, kuinka yritti pitää tästä linjasta kiinni kylmän sodan raunioilla, taistella itsenäisen Suomen puolesta eurooppalaista liittovaltiokehitystä vastaan.

Suomelle olisi tässä kuin juhlavuoden kunniaksi tarjolla puolueettomuuspolitiikan vuosisatainen traditio, jonka rintakuvat alkavat Mannerheimistä ja päättyisivät Väyryseen.

Kuka kerää protestiäänet?

Mitä tulee presidentin tehtäviin tässä tasavallassa, niin Väyrynen on Sauli Niinistön vastaehdokkaista varmasti pätevimpiä niitä hoitamaan. Pelkkä pätevyys ei kuitenkaan ole tehnyt vielä kenestäkään presidenttiä. Muut ehdokkaat tulevat tekemään kaikkensa kyseenalaistaakseen Väyrysen näytöt, mielipiteet ja tietenkin henkilön.

Millä suolalla Väyrystä nyt heitettäisiin? Viime vuoden aikana hänen kansalaispuolueensa on politikoinut maahanmuuttokritiikillä ja sitä Väyrynen kampanjansa aikana epäilemättä jatkaa.

Väyrynen kirjoitti maaliskuussa, että

”Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut kaikkein liberaaleinta. Vain neljään EU-maahan on tullut suhteellisesti laskien enemmän turvapaikanhakijoita. Lisäksi Suomi on ottanut suhteellisesti eniten vastaan muista EU-maista siirrettyjä turvapaikanhakijoita.”

Viikon vanhassa kirjoituksessaan hän toisti kritiikkinsä sanasta sanaan, mutta kritisoi maahanmuuttopolitiikkaamme kaikkein liberaaleimman sijaan ”hämmästyttävän löperöksi”.

Vaalikampanjassaan hän pakottaa Niinistön ja muut löperöt puolustuskannalle, vastaamaan kaikesta tästä, heittämään suolansa. Väyrynen ui heti vastarannalle, jonka viileässä vedessä hän jo viihtyy.

Ja ketä muutakaan kaikki maahanmuuttokriitikot, joiden äänen kuulemme jostain tuutista päivittäin ja jotka ovat kurkkuaan myöten täynnä, sitten aikovat äänestää? Minulle on hitaasti artikuloiden kerrottu, että näitä ääniä liikkuu nyt paljon, vallankumoukseksi asti. Kuka ne kerää, jos ei Väyrynen?

Väyrynen ui heti vastarannalle, jonka viileässä vedessä hän jo viihtyy.

Näyttää siltä, että Laura Huhtasaari olisi myös nousemassa vastarannan ehdokkaaksi. Hän on Trumpin kanssa samaa mieltä suurimmasta osasta asioita ja haluaa Suomen takaisin EU:lta. Mikäli perussuomalaisten puoluevaltuusto sinetöi hänen ehdokkuutensa, tulee hänestä 38-vuotiaana nuorin presidenttiehdokkaana ollut nainen Suomen historiassa.

Joka tapauksessa: jos nykyisiltä tai entisiltä persuilta tulee presidentinvaaleihin ehdokas, hänen on voitettava ensimmäisellä kierroksella Väyrynen, jota kuusi vuotta sitten presidentiksi äänesti 536 555 suomalaista.

Mistä näissä vaaleissa puhutaan?

Viime presidentinvaaleissa moni varmasti koki seuraavan presidentin lisäksi ottavansa kantaa myös seksuaaliseen suuntautumiseen yhteiskunnassamme. Haavisto antoikin Niinistölle kovan vastuksen häviten toisella kierroksella kuitenkin selvästi yli seitsemälläsadallatuhannella äänellä.

Minun on vaikea uskoa, että vuonna 2018 toisella kierroksella vastakkain olisi kaksi ehdokasta samasta poliittisesta ”kuplasta” kuin kuusi vuotta sitten — jos nyt yhden kerran tätä vertauskuvaa käytän. Jos näin kuitenkin käy, mikä on toki mahdollista, niin ketä sieltä vastarannalta sitten äänestettiin tai ei äänestetty? Onko siellä ketään?

Väyrynen on nyt saanut näytellä presidentillistä kahtena kesänä ja haluaa tositoimiin. Hän tietää, että tässä maassa kukaan ei ole kokeneempi ja valmiimpi kampanjoimaan presidentinvaalissa. Hän tietää myös, että 2018 on viimeinen mahdollisuus.

Mikäli Väyrynen onnistuu määrittelemään nämä vaalit jonkinlaiseksi kansanäänestykseksi maahanmuutto- ja turvallisuuspolitiikan linjoista, hän voi livahtaa toiselle kierrokselle.

Tällä ja todennäköisellä ehdokasasettelulla näyttää siltä, että mikäli ehdokkaista kukaan muu ei hyökkää maahanmuuttopolitiikkaamme vastaan, niin Väyrynen sen kyllä tekee. Muutkin ehdokkaat tätä saattavat yrittää, mutta Väyrysen on päihitettävä heidät.

Myös EU-kritiikissä häntä kokeneempaa poliitikkoa saa etsiä. Mikäli Väyrynen onnistuu määrittelemään nämä vaalit jonkinlaiseksi kansanäänestykseksi Suomen maahanmuutto- ja turvallisuuspolitiikan suurista linjoista, hän voi hyvin livahtaa toiselle kierrokselle.

Paavo-ilmiö?

Niinistö sai kuusi vuotta sitten melkein 37 prosenttia ensimmäisen kierroksen äänistä, mutta olisi tarvinnut noin neljäsataatuhatta lisää, jotta olisi tullut suoraan valituksi. On kai mahdollista, että hänen kampanjansa nuo puuttuvat äänet tammikuuksi etsii.

Väyrynenkin on hyvä haravoimaan ääniä. Etelän demaritoimittajien mediapelistä huolimatta vuoden 1994 vaalin ensimmäisellä kierroksella hänen numeronsa lappuun piirsi 623 415 äänioikeutettua Suomen kansalaista. Älkää kysykö miten ja miksi, mutta Väyrynen näyttää saavan sen puolisen miljoonaa ääntä jostakin ja joka kerta, kunhan vain ilmaantuu paikalle.

Väyrynen on hyvä haravoimaan ääniä.

On totta, että moni Väyrysen äänistä on ollut keskustan ääniä, ja nyt sillä puolueella on ehdokkaanaan Matti Vanhanen. Väyryselle presidentinvaali on kuitenkin ”henkilövaali ja linjavaali, jossa puolueiden rajat rikkoutuvat”.

Mene ja tiedä: ehkäpä keskustan kentällä ollaan tiukassa raossa totuttu äänestämään Paavoa helpommin kuin Mattia? Väyrysellä ei kuitenkaan ole varaa luulla mitään, ja hänen on pakko yrittää syödä Vanhasen kantoihin ja kannatukseen mahdollisimman pian, jotta pääsisi finaaliin.

Vihreät joutuisivat toisella kierroksella puolustamaan istuvaa presidenttiä, joka olisi siis pudottanut heidän ehdokkaansa pelistä nyt jo kahdesti peräkkäin – mikäli lohipuolueen mies ei siis kelpaa. Väyrynen meni viime kuntavaaleissa läpi Helsingin kaupunginvaltuustoon kristillisdemokraattien listalta, eli jotain hän perii sieltäkin.

Etelän media ei halua nähdä Väyrystä presidenttinä nyt yhtään enempää kuin aikaisemmissakaan vaaleissa ja kerää jo suolaa.

Etelän media ei halua nähdä Väyrystä presidenttinä nyt yhtään enempää kuin aikaisemmissakaan vaaleissa ja kerää jo suolaa. Väyrynen toivoo, että kritiikki kääntyy sitä itseään vastaan ja kenties hänen puolelleen, kuten muuallakin on näinä aikoina käynyt. Ehkäpä hän kestää suolan puremaa paremmin nyt kuin nuorempana.

Presidentinvaaleissa on aina yllätyksensä ja yllättäjänsä. SDP:n Maarit Feldt-Rannan presidentinkampanjaryhmän puheenjohtaja Timo Harakka arvelee, että näemme näissä vaaleissa vielä ”Maarit-ilmiön”. Voimme nähdäkin.

Väyrynen – joka siis tarvitsee enää vain kaksikymmentätuhatta kannattajakorttia varmaan kisapaikkaan – on ehtinyt kypsytellä omaa ilmiötään vuosikymmenien ajan ja harjoitellakin sitä muutaman kesän niin, että se on varmasti pykälässä tässä vaalissa.

Väyrysen kampanja alkaa samoihin aikoihin istuvan presidentin Niinistön kanssa, mutta alusta asti häntä vastaan.

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Julkaisu Suolasta nousee Paavo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emeritusprofessori Osmo Apunen kutsuu tutkijasukupolveaan long play -tutkijapolveksi. Aloitin omat jatko-opintoni syyskuussa 1999, joten ehkäpä minä edustan suomalaisen politiikkatieteen compact disk -tutkijapolvea. Jos LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen, CD-tutkijan maailma oli globaali ja turvaton.

Britanniaan tai Yhdysvaltoihin!

Kun vielä kirjoittelin graduani ja vasta haaveilin tutkijanurasta, Cher lauloi levylautasella uskomisesta ja siitä, kuinka takaisin ei ole kääntymistä. Tunnustelin toiveikkaana jatko-opintoasiaa graduani ohjanneelta professori Vilho Harlelta, mutta ensimmäisellä kerralla hän rohkaisi minua tekemään oikeastaan mitä tahansa muuta.

Sinnikkäästi kuitenkin palasin asiaan, kunnes Ville viimein istutti minut työhuoneeseensa ja käytti toista tuntia vaiheittaiseen ja seikkaperäiseen selontekoon siitä, kuinka asiassa tulisi edetä.

Ensinnäkin minun tulisi hakeutua jatko-opintoihin ulkomaille, mielellään Britanniaan tai Yhdysvaltoihin, koska Suomeen ei kansainvälisen politiikan väikkäriä kuulemma kannattanut jäädä tekemään.

Minä halusin tätä uraa. Olin valmis jättämään Suomen ja lähtemään läpimurtoni perään.

Jos LP-sukupolven aikana tieteellisen tuotannon perusformaatti oli äidinkielellä kirjoitettu monografia, Ville neuvoi minua keskittymään kirjoittamaan englanninkielisiä tutkimusartikkeleita ja julkaisemaan niitä kansainvälisesti. Monografialla väiteltiin toki edelleen, mutta sitäkin tuli lohkoa artikkeleiksi aikakauskirjoihin ja tuunata kirjoiksi kustantajille, että saisi sulkia hattuunsa.

Minuun istutettiin kansainvälisen akateemisen spesialistin tutkijaidentiteetti.

Minuun istutettiin kansainvälisen akateemisen spesialistin tutkijaidentiteetti. Tätä roolia näyteltiin ensi sijassa tiedeyhteisön edessä kansainvälisillä foorumeilla.

Jos ei ollut kotimaan asioista kiinnostunut, niin ei se haitannut. Kauden päätavoite oli päästä International Studies Associationin vuosikonferenssiin, tuttavallisemmin Isaan, tai lentää muuten vain kauas kotoa kritisoimaan.

Kansainväliset akateemiset spesialistit ovat hyviä verkostoitumaan: tekemään ja tutkimaan yhdessä. He ovat valmiita matkustamaan, puhumaan kielillä, syömään ja juomaan kelloon katsomatta. He ehtivät joka paikkaan, koska he rakastavat työtään eikä heillä ole työaikaa.

Tässä ristiretkessä voi mennä vielä jonkin aikaa

CD-tutkijan vuosi nolla oli 9/11, vuoden 2001 iskut New Yorkissa. Muistan selvästi, kun terrorismin vastainen sota alkoi. Istuin intialaisessa takeawayssa South Gosforthissa, Newcastlessa, kun George W. Bush kertoi minulle kattoon ruuvatusta putkitelevisiosta, että tässä ristiretkessä voi mennä vielä jonkin aikaa.

Jokin sisälläni sanoi, että tätä on vastustettava. Ville oli ehtinyt jo tartuttaa minuun toisinajattelemisen eetoksen. Vuosien saatossa olen huomannut, että Suomessa tehdään kansainvälisesti kovatasoista kriittistä tutkimusta. Meillä on teoriaa ja teoreetikkoja vaikka useampaankin vallankumoukseen.

Meillä on teoriaa ja teoreetikkoja vaikka useampaankin vallankumoukseen.

Mutta kuunteleeko kukaan? Kansalaiset eivät enää luota kuplissaan leijuviin ”asiantuntijoihin”. Poliitikot panettelevat dosentteja. Tämä on erityisen harmillista, koska tuttavapiiriini kuuluu nykyisellään paljon dosentteja.

Kansainvälisiä akateemisia spesialisteja mitataan vertaisarvioiduilla julkaisuilla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän tulee kunnianhimoisesti ”submittailla” artikkelikäsikirjoituksia kansainvälisiin journaaleihin.

Arviointeja joutuu odottamaan joskus vuosikausia ja julkaisupäätöksestä varsinaiseen julkaisuunkin menee aikaa. Kun juttu viimein tulee ulos, se pitää lukea omankin muistin virkistämiseksi.

Akateemisen julkaisemisen kiirastulet ovat kuitenkin opettaneet. Ne ovat herättäneet minut pohtimaan oman resurssini käyttöä. Olen verovaroilla kustannettu politiikkatieteilijä ja tiedän, että lajimme on käymässä harvinaiseksi Suomessa.

Missä ja kuka mittaa sitä, mitä politiikan tutkimus Suomessa ja Suomelle merkitsee?

Saako Suomi rahalleen haluamaansa vastinetta, kun minä kirjoitan vuodesta toiseen hämäriä englanninkielisiä tutkimusartikkeleita, joita juuri kukaan ei lue? Missä ja kuka mittaa sitä, mitä politiikan tutkimus Suomessa ja Suomelle merkitsee? Sitaatiot ja indeksit ovat tätä aikaa, totta kai, mutta tälle ajallekin saisi tehdä jo jotakin.

Toisinajattelijana kehittämishelvetissä

Väittelin Newcastlen yliopistossa syyskuussa 2002 ja sain Lapista yliassistentuurin. Aloin opettaa ja tutkia.

Minulle selvisi heti, että kaikesta oli kilpailtava väittelemisen jälkeenkin: resursseista, julkaisuista, opiskelijoista, pääaineista. Politiikkatieteitä on yliopistossa joutunut puolustamaan vuodesta toiseen niin kauan kuin minä olen alalla ollut. Trendi näyttää jatkuvan.

Työ yliopistossa on kuitenkin etuoikeus. Saan päättää oman resurssini käytöstä itse – mitä siis tulee tutkimukseen ja opetukseen, ja ainakin vielä. Tämä oikeus on aivan välttämätön ja sitä on puolustettava loppuun asti: tieteellinen tutkimus ja luova työ hengittävät vapautta.

Ne hankkeet, joissa sain olla mukana, eivät kehittäneet mitään.

On absurdia, että kaikki nämä korkeakoulupolitiikan profiloimiset, leikkaamiset ja poisvalinnat, millä vapauttamme on rajattu nyt parinkymmenen vuoden ajan, on kehystetty kehittämishankkeiksi. Ne hankkeet, joissa sain olla mukana, eivät ainakaan kehittäneet mitään. Kehittämishelvetti ei kuitenkaan näytä vähääkään jäähtyneen.

Ajattelen, että opettamalla kritiikkiäni tavallaan koulutan toisinajattelijoita tähän maahan ja maailmaan. Ajatus motivoi minua. Toisinajattelijoita tarvitaan, erityisesti vaihtoehtoisten faktojen ja väärien profeettojen aikana.

Suomikin tarvinnee politiikkatieteilijöitään myös seuraavalla vuosisadallaan.

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Politiikan tutkija kehittämishelvetissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Olen kovin monta kertaa miettinyt tätä. Ellei minulla olisi suurta visiota hyvinvointivaltion pelastamisesta, olisin varmaan jo sanonut, että pitäkää tunkkinne.”

Pääministeri Juha Sipilä kertoi hiljattain näkemästään ”suuremmasta näystä, isommasta visiosta”, jossa ”hyvinvointiyhteiskunta Suomessa pelastuu ja eriarvoisuuskehitys saadaan pysäytettyä”. Hän sanoi Ylen Ykkösaamussa joulukuussa, että ilman tätä näkyä hän olisi ehkä jo eronnut tehtävästään.

Sipilä siis haluaa jatkaa pääministerinä, koska on nähnyt jotain, mitä me muut emme vielä ymmärrä. Olisi kiinnostava tietää, miten Sipilä näkynsä näkee ja mistä. Mutta ehkä tärkeämpää ja kiireellisempää on selvittää, mitä hän näki.

”Sipilän karisma sopisi pääministerille”

Raamatussa näkyjä näkeviä kutsutaan profeetoiksi. Esimerkiksi Mooses näki Horebin juurella palavan pensaan, joka lähestyttäessä alkoi puhumaan Jumalan äänellä.

Max Weberin mukaan profeetat ovat karismaattisia henkilöitä, jotka julistavat uskonnollista oppia tai jumalan sanaa. Weber käyttää Moosesta esimerkkinä lainlaatijaprofeetasta, joka johdattaa kovia kokeneen mutta katkerasti jakautuneen kansan luvattuun maahan. Tätähän Sipiläkin yrittää: pelastaa – jos ei Israelia maanpaosta niin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan konkurssilta kuitenkin.

Sipilä voitti keskustan puheenjohtajuuden Rovaniemellä vuonna 2012, koska puolueen apparaatti ilmeisesti halusi poliittisten broilerien tilalle käytännön työelämässä kannuksensa hankkineita toiminnan ihmisiä ja visionäärejä. Kansa ja media nopeasti tunnistivat hänessä karismaattisen pääministeriehdokkaan.

Vaalivoittonsa jälkeen hän kertoi tulleensa politiikkaan tekemään ratkaisuja ja muuttamaan poliittista kulttuuria. Entisestä työelämästään hän haastoi mukaansa muitakin yritysjohtajia pelastamaan isänmaata investoimalla Suomeen.

Sipilä kertoi tulleensa politiikkaan tekemään ratkaisuja ja muuttamaan poliittista kulttuuria.

Nyt on huomattava ja huomautettava, että profetoitavan ilmestyksen ei välttämättä tarvitse olla uskonnollista termin sovinnaisessa merkityksessä. Esimerkiksi antiikin Kreikassa filosofeja pidettiin luonnon profeettoina ja puhuttiin myös totuuden, järjen ja julkisen mielipiteen profeetoista.

Mekin voimme tulkita Sipilän näyn hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta profetiaksi riippumatta siitä, onko Sipilä koskaan itse pitänyt itseään profeettana – vaikkapa hyvinvoinnin profeettana. Voimme tehdä tulkintoja leimaamatta tai selittämättä kumpaakaan, näkyä tai Sipilää, uskonnolla (termin maailmanuskonnollisessa merkityksessä yleisemmin tai herätyskristillisessä merkityksessä erityisemmin).

Samalla tavalla emme voi olettaa kummankaan, miehen tai vision, olevan uskonnottomia tai sekulaareja. Mikäli Carl Schmitt oli edes osin oikeassa kirjoittaessaan teoksessaan Poliittinen teologia, että ”kaikki modernin valtio-opin merkittävät käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä”, on poliittisen puheen luokitteleminen uskonnolliseen tai uskonnottomaan käynyt varsin monimutkaiseksi.

Tämänkään artikkelin tarkoituksena ei ole yrittää selvittää tai selittää, mitä Sipilä ”oikeasti” ajattelee ja miksi, vaan kontekstualisoida hänen retoriikkansa aate- ja käsitehistoriallisia kiinnekohtia.

Sipilän johtama hallitus on jo ryhtynyt tarmokkaaseen lainlaadintaan hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi. Minä en tässä artikkelissa ole kuitenkaan kiinnostunut konsteista, siitä, miten Sipilän hallitus hyvinvointiyhteiskuntaa pelastaa. Olen kiinnostuneempi siitä, mitä Sipilän näyllä ollaan pelastamassa.

Mitä Sipilän näyllä ollaan pelastamassa?

Minkälaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan Sipilä meitä paimentaa? Tämä on kansalaiselle tärkeä kysymys, koska me joudumme tekemään uhrauksia tulevan hyvinvointimme eteen. Hallituksen strateginen visio varoittaa meitä ”vaikeistakin ratkaisuista”.

Mitä olemme saamassa palkkioksi uhrauksistamme? Minkä maan Sipilä meille lupasikaan? Voisin tietenkin lähettää hänelle viestin ja kysyä, mutta tiedän, että hänellä on muutakin tekemistä kuin päivystää sähköpostia.

Hän pitää blogia puheistaan ja kirjoituksistaan! Siellä Sipilä tuttavallisesti esittelee itsensä pääministeriksi, keskustan puheenjohtajaksi ja diplomi-insinööriksi Kempeleestä. Blogissa luvataan tietoa hänen työstään ja ajatuksistaan, joten luulisi siellä olevan jotain hyvinvointiyhteiskunnasta ja sen pelastamisestakin.

Koska hän aivan artikkelimme alussa kertoi pohtineensa tunkin luovuttamista vajaan kahden vuoden aikana kovin monta kertaa, oletan, että visio hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta on vahvistanut Sipilää melkein koko pääministerikauden. On mahdollista, että se kannusti häntä tavoittelemaan keskustan puheenjohtajuutta.

Luenkin blogia varmuuden vuoksi alusta, eli elokuusta 2010 saakka.

Caritas konkurssin partaalla

Hallitusohjelma määrittelee Suomen osaavaksi, sisukkaaksi, tasa-arvoiseksi ja ratkaisukeskeiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Hallituksen Suomi 2025 -visiossa todetaan, että suomalaisten ”avoin ja positiivinen asenne toisiimme sekä ympäröivään maailmaan tekee Suomesta ainutlaatuisen, hyvän maan”.

Me suomalaiset siis elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, nyt. Mikä tekee tästä maasta hyvinvointiyhteiskunnan? Sipilä tarkensi visiotaan Keskustan politiikka- ja toimintapäivillä helmikuussa 2013:

”Meidän mielestämme jokaiselle kansalaiselle kuuluu jatkossakin julkinen terveydenhuolto, lähikoulu, kirjasto, uimahalli ja oikeus opiskella vaikka tohtoriksi asti vanhempien varallisuudesta riippumatta. Me haluamme myös, että suomalaiset saavat jatkossakin lähiruokaa ja että heillä on todellinen vapaus valita asuinpaikkansa Helsingistä Utsjoelle.”

Hyvinvointivaltiota hän ei usein mainitse, vaan käyttää mieluummin muodikkaampaa ja kolmatta sektoria osallistavampaa hyvinvointiyhteiskunnan käsitettä. Marraskuussa 2010 kirjoittamassaan Kolmella teemalla liikkeelle -manifestissa Sipilä kuitenkin linjaa:

”Hyvinvointivaltion tunnusmerkki on se, miten huolehdimme lapsista, vanhuksista sekä niistä, jotka eivät kykene itsestään huolehtimaan. Kristillinen arvopohja antaa hyvät eväät päätöksenteolle näissä kysymyksissä. Paremmin pärjäävien pitää huolehtia henkilökohtaisesti niistä, joilla menee heikommin.”

Toisin sanoen: hyvinvointiyhteiskunta, jossa nyt siis elämme, on (kristilliselle) lähimmäisenrakkaudelle perustuva yhteisö, joka tasa-arvoisesti palvelee kaikkia jäseniään varallisuuteen tai asuinpaikkaan katsomatta.

Lupaavalta näyttää! Mutta paratiisiin on luikerrellut käärme: ”hyvinvointiyhteiskuntamme rahoituspohja on rapautumassa”. Tarvitsemme ”merkittävän suoritustason noston” kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, jotta kykenisimme jatkossakin rahoittamaan hyvinvointiamme.

Sipilä näkee, että meiltä suomalaisiltahan tämä onnistuu. Tosin se vaatii ”poikkeuksellisen vahvaa tahtoa ja yhteistyötä”, ”yhteen hiileen puhaltamista ja omista eduista tinkimistä”, mutta näihin me suomalaiset kyllä pystymme kunhan ”yhteinen tahtotila löytyy”.

Sitä tarvitaan, koska ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen edellyttää rohkeita uudistuksia”; leikkauksia, jotka ”kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin”.

Nyt on vain katsottava näiden ”vaikeiden päätösten yli” ja nähtävä ”se tavoite, jota kohti mennään. Olemme pelastamassa hyvinvointiyhteiskuntaa.”

Yhteistä tahtotilaa ei ehkä ole vielä löytynyt. ”Osa vastustaa säästöjä, osa uudistuksia ja osa nyt käsillä olevia kustannuskilpailukyvyn eli suomalaisen työn kannattavuuden parannuksia”, Sipilä joutuu harmikseen toteamaan, mutta uskoo, että ”kaikki vastuulliset suomalaiset kuitenkin haluavat lopettaa velaksi elämisen”, koska ”ei ole olemassa pohjatonta rahakirstua”.

Sipilä muistutti viime kesäkuun puoluekokouksen linjapuheessaan, että ”köyhän asian hoitaminen on ennen muuta valtiontaloudesta huolehtimista”. Vuotta aikaisemmin hän lupasi eduskunnalle, että ”säästöpäätökset eivät vaaranna hyvinvointiyhteiskuntaa”, mutta samalla varoitti, että velaksi eläminen ”sen kyllä vaarantaisi jo muutaman vuoden tähtäimellä”.

Sipilä ei yksinkertaisesti pysty katsomaan nykymeininkiä toimettomana: ”olen hyvinvointiyhteiskunnan ystävä ja suuri kannattaja enkä halua, että ajaudumme tällaiseen tilanteeseen”. ”En voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jätämme nyt tekemättä ja pudotamme kinttaat.”

Yritteliäisyyden armolahja

Kun Sipilän hyvinvointiyhteiskuntaa pelastetaan, kinttaat tulevat tarpeeseen. Sipilä nimittäin kuvittelee suomalaisen yhteiskunnan rakennukseksi.

Sipilä kuvittelee suomalaisen yhteiskunnan rakennukseksi.

Metafora toistuu käytännössä koko aineistossa, erilaisissa puheissa ja kirjoituksissa vuodesta 2010 nykyhetkeen saakka. Pelkästään viime vuonna Sipilä kertoi muun muassa, että Suomi ”on meidän kaikkien yhdessä rakentama” ja sitä voi ”rakentaa ja rakastaa erilaisista taustoista”. Lisäksi yhteinen tavoitteemme on se, että ”jokaisella on mahdollisuus rakentaa tätä maata omalla panoksellaan”.

Havahduttavin esimerkki löytyy kuitenkin Sipilän puheesta Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa Oulussa viime huhtikuussa. Siinä hän muisteli veteraani-ukkiaan, joka

”opetti minut omalla tavallaan ymmärtämään, että meidän nuoremman sukupolven talvisotamme on tämän isänmaan rakentaminen yhä paremmaksi paikaksi asua ja elää. Meidän jokaisen tulee olla oman elämämme yrittäjiä ja rakentaa maatamme niillä taidoilla, jotka meille itse kullekin on annettu.”

Samalla tavalla kuin Jumalakin ”on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi”, eivätkä ”kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia?”, on meidätkin laitettu kukin omalle paikallemme rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa Suomeen.

Paavali jatkoi ensimmäistä kirjettään korinttilaisille neuvomalla heitä tavoittelemaan kaikkein arvokkaimpia armolahjoja. Yrittäminen on ollut Sipilälle erityinen tapa palvella isänmaata hänen poliittisen uransa alusta saakka. Yli kuusi vuotta vanhassa tekstissä Sipilä kiteyttää vaalikampanjansa keskeisimmän teeman näin:

”…ollaan älyttömän yritteliäitä, kannetaan vastuuta tulevaisuudesta eikä jätetä kaveria.
Yritteliäisyydellä rakennamme pohjan hyvinvointivaltiolle ihmisten elämänhallinnan perusvalmiuksien sekä syntyvien työpaikkojen ja ahkeran työnteon kautta. Jokainen meistä on oman elämänsä yrittäjä.”

Viime vuonna Sipilä julisti, että hallitus haluaa ”Suomesta maailman turvallisimman maan asua, yrittää ja tehdä työtä” ja vetosi, että ”rakennetaan se yhdessä”.

Valtiota tai yhteiskuntaa kuvitellaan usein olennoksi tai vaikkapa laivaksi, mutta valtio rakennuksena on klassinen vertaus poliittisen ajattelun historiassa sekin. Sipilän insinööritausta epäilemättä selittää hänen teknillistä mielikuvitustaan politiikasta.

Valtio rakennuksena on klassinen vertaus poliittisen ajattelun historiassa.

Rakennus on myös klassinen metafora seurakunnalle kristinuskossa. Lestadiolaisen herätysliikkeen Paavalina tunnettu maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811–1899) perusti seurakuntakäsityksensä systemaattiselle vertauskuvalle lampaanhoidosta: kristityt muodostavat lauman, jonka ylimpänä paimenena on Jeesus Kristus.

Maan päällä lauman kotina on seurakunta, ”lammashuone”, joka sijaitsee Siionin vuoren ”viinamäellä” (näin ”viinitarha” kääntyy vuoden 1776 Raamatun suomennoksessa). Raattamaan mukaan Lars-Levi Laestadius oli ”ensimäinen viina mäen aidan rakentaja Pohjan maan läänissä”.

Aidan kunnossa pitäminen oli kuitenkin seurakunnan vastuulla, sillä ”jos aitan rakennus viinamäessä rapistuu niin tulee sikalauma tonkimaan ja tallaamaan Jumalan pellossa ja Herran seurakunnassa ja minä luulen että maailman joukko on monessa paikkakunnassa kauniisti viheriöitseviä heräyksiä tallannut huonon aitan tähden”.

Rakentamisen vertauskuvalla Raattamaa loi uskonyhteyttä, koinoniaa. Erityistä tarvetta sille oli heräyksen jälkeen perustetuissa siirtolaisseurakunnissa. Vuonna 1891 lähettämässään kirjeessä Yhdysvaltoihin emigroituneille uskonveljilleen Raattamaa kirjoittaa:

”Älkää peljätkö veljet ja sisaret, Ameriikassa ja Euroopassa jotka olette oven, Herran Jeesuksen kautta, olette tulleet tähän lammashuoneeseen, jonka lammasten paimen Jeesus on rakentanut, ensinnä Ruotsin Lapissa ja siitä levennyt itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. [– –] Pysykäämme tässä lammashuoneessa rakkaat veljet ja sisaret Ameriikassa ja Euroopassa.”

Vertaus paimentamiseen on kristinuskolle tunnetusti hyvin tyypillinen. Raamatussa Jumalaa kuvataan hyväksi paimeneksi, joka kaitsee laumaansa, vie oikealle tielle ja suojelee.

Vaikka Raamatussa lampaanhoidon metaforilla perustetaan ja uusinnetaan hengellistä hierarkiaa Jumalan ja ihmisen välille, tällaiset troopit toimivat mainiosti myös maallisessa valtapiirissä.

Uskonyhteyttä, ”yhteistä tahtotilaa”, tarvitaan riippumatta siitä, olemmeko pelastamassa viheriöitseviä heräyksiä sikalaumalta tai suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa konkurssilta.

Uusliberalismin jumalallinen taloudenhoitaja

Sipilä näki siis hyvinvointiyhteiskunnan, joka näyttää paljon siltä, missä jo asumme ja elämme. Se pitäisi vain saada halvemmalla. ”Suomi on jäänyt menestyksensä ja edellisille vuosikymmenille jyvitetyn hyvinvointiyhteiskunnan vangiksi.”

Nyt Sipilä haluaa meidän saneeraavan hänelle tuloskuntoisen Suomen, joka pystyy maksamaan omiensa hyvinvoinnin omilla rahoillaan myös tulevina vuosikymmeninä. Vaihtoehtona on vararikko.

Sipilässä mielestäni henkilöityy Johanna Vuorelman ja Jouni Tillin jo tunnistama uusliberalismin jumalallinen taloudenhoitaja. Rooli näyttää sopivan entiselle yritysjohtajalle ja liberaalille rauhansanalaiselle.

Ilman uskonyhteyttä Israelin kansa ei olisi seurannut Moosesta ja lopulta löytänyt luvattuun maahan. Samalla tavalla meidänkin on enemmän tai vähemmän uskottava Sipilän hyvinvointiyhteiskuntaan, mikäli me nyt sinne olemme käymässä.

Näyttää siltä, että aivan kaikki meistä eivät olisi. Oppositiopuolueet eivät selvästikään ole vielä löytäneet yhteistä tahtotilaa. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson arvelee, että ”Sipilän hallituksen keskeisin tavoite on purkaa hyvinvointivaltio ja siirtää julkisten peruspalveluiden rippeet yksityisten yritysten hoidettavaksi – mitä nopeammin sen parempi”.

Vihreiden puheenjohtajan Ville Niinistön mukaan hallitus ”aikoo pakkoyhtiöittää sosiaali- ja terveyspalvelut, työvoimahallinnon sekä jopa kaikki Suomen tiet, rautatiet ja meriväylät”. Niinistö vaatiikin, että ”tämä vaarallinen kehitys on pysäytettävä”.

SDP:n varapuheenjohtaja Sanna Marin on puolestaan syyttänyt Sipilää siitä, ettei hän ole politiikassa edistämässä isänmaansa vaan oman lähipiirinsä etua.

Aika näyttää, miten suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle käy nyt, kun se on armahdettu menneen menestyksensä vankeudesta.

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Julkaisu Hyvinvointiyhteiskunnan pelastusoppi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Paavo Väyrynen ei esittelyjä kaipaa. Me kaikki tiedämme Paavon ja meillä on hänestä yleensä mielipidekin.

Usealla mielipide on myönteinen, koska Paavolla on poliittisella urallaan ollut tapana mennä läpi vaaleissa kuin vaaleissa, silloin tällöin äänikuninkaanakin.

Kielteisestikin Paavoon suhtautuvan on myönnettävä, että hän on poliitikkona sui generis: meillä ei ole toista hänen kaltaistaan.

Vaikka tiedämme odottaa Paavolta odottamatonta, yllätyin hänen viimeisimmästä vedostaan. Paavo on kirjoittanut näytelmän Urho ja hänen kisällinsä – tuokiokuvia Urho Kekkosen viimeisestä vuosikymmenestä.

Näytelmä kertoo Paavo Väyrysestä ja Urho Kekkosesta ja sitä esitetään Väyrysen omistamassa kesäteatterissa Keminmaan Pohjanrannassa. Väyrynen näyttelee presidentti Kekkosta. Nuorta Väyrystä näyttelee kemijärveläinen kunnallis- ja kirkkopoliitikko Janne Kaisanlahti.

”Näytelmä perustuu historiallisiin tosiasioihin, mutta käsikirjoittaja on käyttänyt myös taiteellista vapauttaan”.

Näytelmä on Väyrysen toinen kirjoittajana ja näyttelijänä. Kaisanlahti kertoo kirjoittaneensa näytelmiä, mutta näyttelee nyt ensimmäistä kertaa. Minä kirjoitan ensimmäistä arvosteluani näytelmästä.

Käsiohjelma kertoo minulle, että ”näytelmä perustuu historiallisiin tosiasioihin, mutta käsikirjoittaja on käyttänyt myös taiteellista vapauttaan”. Ennakkoasetelma on kutkuttavan jännittävä.

On melko tavallista, että näyttelijänä kuuluisuutta saavuttanut hakeutuu myöhemmin poliitikon uralle. Tästä on lukuisia esimerkkejä: Arnold Schwarzenegger ja Ilona Staller tulevat mieleeni välittömästi. Päinvastaiset siirtymät ovat harvinaisia.

Kun poliitikot joskus näyttelevät elokuvissa, kyse on usein cameoroolista, jossa esitetään yleensä lyhyen ajan omaa itseään. Tästä ei kuitenkaan ole kyse Urhossa ja hänen kisällissään, koska Paavo ei esitä itseään vaan esimiestään kohta 50 vuoden takaa.

Asetelma vaikuttaa kaiken kaikkiaan ainutlaatuiselta niin poliittisessa kuin teatterihistoriassakin.

Paavoa näytellään hänen vieressään ja koko näytelmän ajan. Asetelma vaikuttaa kaiken kaikkiaan ainutlaatuiselta niin poliittisessa kuin teatterihistoriassakin.

Pohjanrannan navetan ylisillä

Näytös alkaa kuudelta, mutta minun pitää lunastaa lehdistöpassini Pohjanrannan vastaanotosta viimeistään puolta tuntia ennen näytelmää. Lähdemme ajelemaan Rovaniemeltä etelään hyvissä ajoin iltapäivällä.

Päivä on varmasti kesän helteisimpiä, mutta valitettavasti kesäteatteri pyörii sisätiloissa Pohjanrannan navetan ylisillä, jotka Paavo on remontoinut kokous- ja konferenssitilaksi.

Kuskinani on äitini Terttu Luoma-aho, joka ei suinkaan ole mukana vain kuskina. Äitini on nuorta Paavoa esittävän Kaisanlahden kollega Rovaniemen kirkkovaltuustossa.

Terttu kertoo arvostansa sitä, kuinka Paavo on vuosikymmenestä toiseen ollut valmis ottamaan riskejä ja yrittämään.

Kysyn äidiltäni, miksi hän haluaa nähdä näytelmän. Terttu kertoo arvostansa sitä, kuinka Paavo on vuosikymmenestä toiseen ollut valmis ottamaan riskejä ja yrittämään: aina ja pelkäämättä, melkein ja kaikkea. Vaikka tällä tavalla tulee myös epäonnistumisia, Paavo on onnistunut vuosikymmenestä toiseen.

Jännitämme molemmat, kuinka hänelle käy tänä perjantai-iltana. Äitini kanssa en ole vielä työmatkalla ollutkaan.

Entä miksi minä sitten olen matkalla Keminmaahan katsomaan näytelmää? Miksi Paavosta pitää edelleen puhua? Etsin vastauksia näihin kysymyksiin kun saavuimme perille.

Lunastan lippuni ja ostan samalla pullollisen Pohjanrannan mustaherukkaviiniä, lempiviiniäni. Muut Paavon puolison Vuokko Väyrysen viinit ovat mielestäni turhan makeita. Olen jostain syystä aina ajatellut, että nämä tilaviinit ovat enemmän Vuokon juttu ja näytelmäharrastus sitten se Paavon juttu.

En tosin usko, että Paavo ”harrastelee” mitään. Vaikka hän täyttää pian seitsemänkymmentä vuotta ja on poliittisen uransa loppupuolella, näytelmän taustalla on varmasti kunnianhimoisia pyrkimyksiä. Asetan tehtäväkseni niiden selvittämisen.

Miksi Paavosta pitää edelleen puhua?

Pohjanrannan piharakennus on kattoa myöten täynnä, arvioiden mukaan paikalla on jopa 400 henkeä.  Olen itse jo vähän yli nelikymppinen, mutta näillä ylisillä vielä nuori mies. Tämä on kaiketi sitä porukkaa, joka äänestää Paavoa vaaleissa kuin vaaleissa.

Kalju Paavo ja poliittiset motiivit

Näytelmän taustalla on 70-luvun uutiskuvia ja Urhon monologia. Urho näyttää kaljulta Paavolta. Paavon näyttelemä Urho kuulostaa aika paljon Paavolta itseltään, mutta tämä on mielestäni täysin siedettävää.

Monologissaan Urho toteaa pian 70 vuotta täyttävänä olevansa vanha mies. Paavo on suurin piirtein saman ikäinen. Urho ei kuitenkaan voinut levätä, koska kansalliset hätätilat olivat päällä. Paavokaan ei lepää.

Yhtäältä hän nauttii europarlamentaarikon luottamusta. Toisaalta hän on perustamassa Suomeen uutta puoluetta, jonka tärkein tehtävä olisi Suomen irrottaminen eurosta. Ja nyt, lomallaan, hän ohjaa ja näyttelee.

Odotan Kaisanlahden nuorta Väyrystä jännityksellä, sillä hänelle rooli on harrastelijanäyttelijänä debyytti. Ensimmäisessä kohtauksessaan Paavona hän tapaa Paavon esittämän Urhon. Kaisanlahti vaikuttaa jännittävän vuorosanoissaan, mutta niin varmasti jännitti Paavokin silloin aikanaan.

”Elämme hyvin levottomassa maailmassa” ei ole vain Urhon vuorosana.

Ensimmäisen puoliskon poliittisena kontekstina ovat 70-luvun alun hallituskriisit ja keskustan sisäiset riidat, joita Kekkonen yrittää manipuloida. Näillä tuokiokuvilla Väyrynen yrittää selventää joitakin tuon ajan tapahtumia — tai ainakin tuoda oman näkökulmansa esille.

Toisella puoliskolla poliittiset motiivit tulevat selvästi näkyviin. ”Elämme hyvin levottomassa maailmassa” ei ole vain Urhon vuorosana. Paavo sanoo tämän meille, minulle, nyt. Hän on aikaisemminkin taistellut Euroopan vapaakauppasopimusten puolesta ja Euroopan unionia vastaan, mutta brexitin jälkeen kamppailu on ajankohtaisempi kuin aikoihin.

Irti Euroopasta

Näytelmästään kertovassa kolumnissa Väyrynen kirjoittaa: ”Suomen tulee irrottautua euroalueesta, ja palata talouspolitiikassa samaan itsenäiseen asemaan kuin Ruotsi ja muut Pohjoismaat”.

Paavolla on aina tarjolla joku vaihtoehto sille Euroopalle, mihin menimme liittymään. Hyvä näin: Paavon vaihtoehdot ovat mielestäni parempia kuin yhdelläkään perussuomalaisella.

Hän on jo vuosien ajan julkaissut poliittisia pamfletteja ja pohjapiirustuksia. Britannian EU-eroa ajaneilla Nigel Faragella, Boris Johnsonilla ja Michael Govella ei ollut siihen aikaa.

Omilta opiskeluajoiltani muistan dosentti Väyrysen luennoineen Richard Coudenhove-Kalergin elähdyttämänä Paneuroopasta. Nyt hän puhuu Snellmanin–Mannerheimin–Paasikiven–Kekkosen-linjasta ja haaveilee itsenäisestä Suomesta Pohjolan yhteisössä.

Jos Suomi joskus eroaa EU:sta, niin tässä jälleenrakennukseen ilmoittautuu yksi arkkitehti. Mutta kuunnellaanko Paavoa? Jo nuorena hän kävi ”sietämätöntä painia lehdistön kanssa” ja ”on monesta syystä heidän silmätikkunaan”. Ehkä häntä kaivelee edelleen se, että hän hävisi niin vuoden 1994 presidentinvaalin kuin EU-kansanäänestyksenkin.

Hän on ollut omasta mielestään kuin pallo, jota kaikki potkivat halunsa mukaan. Mitä hänen oikein pitää tehdä, että häntä kuunneltaisiin?

Vaikka näytelmässä kunnioitetaan Kekkosta, niin samalla Väyrynen kertoo, mistä on tulossa ja minne menossa.

Täytyykö hänen kirjoittaa näytelmä Kekkosesta ja näytellä itse pääosaa? Vaikka näytelmässä kunnioitetaan Kekkosta, niin samalla Väyrynen kertoo, mistä on tulossa ja minne menossa. Hän päivittää itsensä tämän päivän ”geopoliittisiin realiteetteihin” ja vetää huoneen täyteen porukkaa Keminmaan kuumimman katon alle.

Olemme äitini kanssa yhtä mieltä: tämä oli yllättävän hyvä! Käväisen vielä alakerran baarissa ennen kuin lähdemme ajamaan takaisin pohjoiseen. Tiskin vieressä on laatikollinen Paavo ja Vuokko -mukeja. Aika kalliita ovat, mutta jos yhden vaimolle tuliaiseksi?

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Julkaisu Arvio: Urho ja Paavo Keminmaassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.