Valtion velkaantuminen on usein tapetilla politiikassa ja julkisessa keskustelussa. Monilla on asiasta mielipide, mutta harvoin puheenvuoroista välittyy keskustelijoiden syvällinen asiantuntemus tai analyysi. Sen sijaan aihe herättää vahvoja tunteita. Olemme käsitelleet tätä teemaa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistussa artikkelissa, jossa velkatilastojen sekä määrällisen ja laadullisen tekstianalyysin avulla osoitimme, että puheet ja tilastollinen todellisuus eivät velkakeskustelussa useinkaan kohtaa.

Pelottava velka

Tutkimusartikkelissamme tarkastelimme suomalaista velkakeskustelua kolmesta eri lähteestä, Suomi24 keskustelupalstalta vuosilta 2001–2017, Eduskunnan täysistunnoista 2008–2016 ja Ylen suomenkielistä uutisarkistosta 2011–2018. Yleisesti tekstiaineistoja väritti pessimistinen sävy ja hallitsevana oli ajatus Suomen julkisen velan suuruudesta ja nopeasta kasvusta: valtionvelka-sanan yhteydessä käytettiin paljon suureen kokoon ja kasvuun liittyvää sanastoa, esimerkiksi sanat ’kasvaa’, ’paisua’, ’kasvava’ ja ’valtava’. Suuruutta ilmaistiin tietenkin myös luvuin ja numeroin, uutisteksteissä kuten myös keskustelupalstoilla puhuttiin esimerkiksi valtionvelan ”100 000 000 000 euron rajapyykin” ylittämisestä.

Velan suhteuttaminen varallisuuteen tai bruttokansantuotteeseen, saati lukujen merkityksen laajempi analyyttinen pohdinta oli vähäistä.

Vuoden 2008 finanssikriisin ja euroalueen kriisin jälkeen etenkin keskustelupalstoilla Suomea vertailtiin usein Kreikkaan ja muihin euroalueen ongelmamaihin. Kuten myöhemmin tässä kirjoituksessa näemme, velkatilastot eivät tue vähäisimmässäkään määrin ajatusta ”Kreikan tiestä”.

Velan suhteuttaminen varallisuuteen tai bruttokansantuotteeseen, saati lukujen merkityksen laajempi analyyttinen pohdinta oli vähäistä. Enemmän kuin varsinaisesti tiedon välittämiseen, lukuja näytettiin käytettävän retorisina välineinä herättämään mielikuvia ja tunteita – arkiymmärryksen ylittävät luvut yhdistettynä hallitsemattomaksi kuvattuun kasvuun ovat pelottavia. Suomalaisten huoli valtionvelasta on havaittu myös esimerkiksi vuosien 2019 ja 2021 Eurobarometer-kyselyissä, kun taas monissa muissa maissa tämä ei ole tärkeimpien huolten joukossa.

Lukuja ja numeroita viljelevää kvantifioivaa retoriikkaa tunnetusti käytetään myös luomaan kuvaa faktuaalisuudesta. Ei-numeerinen kvantifiointi kulkee usein käsi kädessä lukujen kanssa niitä tulkiten: se kertoo, onko mainittu luku “iso”, “pieni”, vai kenties “valtava” tai “jättimäinen” kuten Suomi24-aineistossa.

Julkinen velka vaaliteemana

Huomasimme, että Suomi24-keskustelupalstalla valtionvelka-sana yleistyi selvästi vuosina 2011 ja 2015, minkä perusteella kansalaisten kiinnostus julkista velkaa kohtaan näyttäisi lisääntyvän erityisesti eduskuntavaalien alla. Tämä johtui todennäköisesti tarkoituksellisesta kampanjoinnista asian ympärillä.

Julkinen velka onkin ilmeisesti hyvin toimiva vaaliteema, jonka retorinen vaikuttavuus perustunee pääasiassa kahteen ominaisuuteen: Toisaalta se on niin abstrakti ja vaikeasti hahmotettava asia, että suuren osan lukijoista tai kuulijoista on vaikea suhtautua sitä koskeviin lausuntoihin aidon kriittisesti. Toisaalta – tai juuri tämän vuoksi – julkinen velka yhdistyy mielikuvissa yksilöiden velkaa koskeviin kulttuurisiin ideaaleihin ja mielikuviin.

Kansalaisten kiinnostus julkista velkaa kohtaan näyttäisi lisääntyvän erityisesti eduskuntavaalien alla. Tämä johtui todennäköisesti tarkoituksellisesta kampanjoinnista asian ympärillä.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että yleisesti ottaen velkaan liittyy keskeisesti moraalinen ulottuvuus, ja tämä tietenkin korostuu, jos koetaan, että velkaa on paljon tai että sitä ei ehkä pystytä maksamaan takaisin. Nämä ominaisuudet mahdollistavat paitsi pelon myös moraalisen paheksunnan herättämisen, ja nämä tunteet voivat puolestaan motivoida ihmisiä äänestämään. Velkaa voidaan lähestyä sekä kokemuksellisena että tilastollisena ilmiönä. Paradoksaalisesti jälkimmäinen tapa tarjoaa kaikkea muuta kuin yksinkertaisen tai yksiselitteisen näkökulman.

Mitä on julkinen velka?

Ei ole myöskään täysin yksiselitteistä määrittää, mitä julkinen velka oikeastaan tarkoittaa. Esitämme seuraavaksi muutamia näkökohtia, joita tekstianalyysiemme perusteella ei usein oteta huomioon, vaikka ne ovat olennaisia, kun yritetään tehdä johtopäätöksiä julkisen velan tilanteesta.

Usein käsitteitä julkinen velka ja valtionvelka käytetään yleisessä kielenkäytössä synonyymeinä, vaikka ne eivät sitä ole.

Julkisesta velasta puhuttaessa on keskeistä kiinnittää huomiota siihen, kenen velasta puhutaan. Usein käsitteitä julkinen velka ja valtionvelka käytetään yleisessä kielenkäytössä synonyymeinä, vaikka ne eivät sitä ole. Vaikka puhuttaisiin ”valtionvelasta”, esiin tuodut luvut viittaavat yleensä EU:n julkisyhteisöiden velkamittariin, eli niin sanottuun Maastrichtin velkaan, minkä nimitys tulee vuonna 1992 Maastrichtissä ratifioidussa EU:n perussopimuksesta, jossa muun muassa määriteltiin talouteen liittyvät lähentymiskriteerit. Maastrichtin velka ei siis ole pelkästään valtionvelkaa, vaan valtion lisäksi mukaan lasketaan muun muassa eläkerahastot ja paikallishallinto kuten kunnat. Merkittäviä Maastrichtin velan laskemisessa ovat myös eläkevakuutusyhtiöt, sillä niiden taseet ovat etenkin Suomessa suuret.

Olennaista onkin se, että keskusteluissa tiedetään mihin laskutapoihin viitataan, ja tämä osataan myös välittää yleisöille.

Kuka on velallinen ja kuka velkoja?

Velkaa tarkasteltaessa on olennaista myös se, kuka on velanantaja, ja se, onko velka niin sanotusti sulatettua vai sulauttamatonta velkaa. Sulautetulla velalla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä, otetaanko julkisyhteisöiden sisäiset velat huomioon. Suomalaisilla työeläkerahastoilla on portfolioissaan merkittäviä määriä valtion velkapapereita ja nämä velat eivät sisälly sulautettuun velkaan, jota esimerkiksi Maastrichtin velka on.

Se, että julkinen työeläkerahasto on rahastoinut varoja, on Euroopassa poikkeus, mutta se, että eläkerahastot ovat sijoittaneet valtion velkapapereihin ei ole harvinaista. On kuitenkin hyvä huomata, että jälkimmäisen tapauksen eläkerahastot eivät yleensä lukeudu julkiseen sektoriin. Lähtökohtaisesti pakolliset työeläkerahastot, jotka ovat valtion kontrollissa kuuluvat julkisyhteisöihin ja muut eläkerahastot kuuluvat yksityiseen sektoriin.

Sulautetulla velalla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä, otetaanko julkisyhteisöiden sisäiset velat huomioon.

Lisäksi velkojalla on väliä, vaikka tästä yleensä julkisuudessa vaietaan. Esimerkiksi Suomen Pankin taseessa on Euroopan keskuspankin omaisuuserien osto-ohjelman puitteissa hankkimia valtion obligaatioita. Vaikka keskuspankki on osa pankkisektoria, eikä julkisyhteisöjä, ja näin ollen sen saamiset näkyvät aina velassa, kriisitilanteessa kansallinen keskuspankki velkojana on tuskin kuitenkaan vaatimassa valtiolta sille kuuluvia velvoitteita. Enemmin se pidentäisi velvoitteiden maturiteettia, eli lainan kestoa, ikuisuuteen.

Mitä julkiseen velkaan sisältyy?

Keskeinen näkökulma on myös, mitä eri tavoin lasketut julkiset velat kattavat. Ensinnäkin velka voi olla brutto- tai nettomääräistä. Maastrichtin velka on bruttovelkaa, mikä tarkoittaa, että siinä otetaan huomioon vain velvoitteet, ei varoja. Nettovelassa molemmat otetaan huomioon.

Maastrichtin velka kattaa käteisen rahan, talletukset, joukkovelkakirjat ja lainat. Siitä puuttuu muutamia pienempiä instrumentteja, mutta olennaista on, että se ei myöskään kata eräitä varsin keskeisiä velvoitteita. Tällaisia ovat tulevaisuuden eläkkeitä koskevat vastuut – eläkerahastojen säästöthän kattavat vain osin juridiset vastuut, jotka koostuvat luvatuista eläkkeistä.

Maastrichtin velka on bruttovelkaa, mikä tarkoittaa, että siinä otetaan huomioon vain velvoitteet, ei varoja. Nettovelassa molemmat otetaan huomioon.

Viime kädessä voidaan sanoa, että nämä vastuut ovat ”heikompia” kuin suoraan rahoitusinstrumenteista tulevat vastuut, sillä eläkkeitä voidaan muuttaa eduskunnan päätöksellä. Muuten ne eivät poikkea muista rahoitusvastuista.

Lisäksi Maastrichtin velassa ei ole huomioitu julkisyhteisöiden takauksia. Valtion omistaman erityisrahoitusyhtiö Finnveran pääasiallisena roolina on täydentää rahoitusmarkkinoita tarjoamalla yrityksille lainoja, takauksia, pääomasijoituksia ja vientitakuita. Sen kautta valtio on taannut ennätyksellisen paljon yrityksien lainoja rahoituksen helpottamiseksi. Lähtökohtaisesti nämä eivät ole maksettavia velkoja, mutta mikäli nämä takaukset laukeavat, ne koituvat takaajan, eli Suomen valtion, maksettavaksi.

Miten suuri on Suomen julkisyhteisöiden velka?

Siksi on syytä tarkastella, kuinka suureksi Suomen julkisen velan voidaan laskea kasvaneen ja, kokonaisvaltaisesti arvioituna, kuinka huolissaan siitä tulisi olla. Lyhyesti sanoen Suomen velka on kyllä viimeisten 20 vuoden aikana kasvanut, mutta varsin maltillisesti verrattuna useimpiin muihin maihin, ja mikäli varallisuus otetaan huomioon, Suomen julkinen talous on poikkeuksellisen vauras.

Vuoden 2022 alussa, kahden pandemiavuoden jälkeen, Suomen Maastrichtin velka on hieman alle 70 prosenttia bruttokansantuotteesta. Jos tätä tarkastellaan suhteessa euroalueen verrokkimaihin, velka on hieman suurempi kuin Hollannissa, mutta hieman pienempi kuin Saksassa. Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa velka on huomattavasti suurempi. Ranskassa velka on noin 115 prosenttia bruttokansantuotteesta, Espanjassa se on miltei 125 prosenttia ja Italiassa lähes 160 prosenttia.

Lisäksi kun sulauttamisen vaikutus otetaan huomioon, Hollannin velka on hyvin lähellä Suomen velan tasoa eli Hollannissa julkisyhteisöiden toimijat lainaavat muilta julkisyhteisöiden toimijoilta enemmän kuin Suomessa.

Kun veloista vähennetään varallisuus, julkinen velka näyttäytyy eri valossa. Kaikissa maissa velkamäärät näyttävät tällöin tietenkin pienemmiltä, mutta Suomen julkiyhteisöiden tapauksessa velka kääntyy selvästi negatiiviseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja. Tämän taustalla on kaksi tekijää: ensinnäkin, työeläkelaitoksilla on kohtuullisen suuret varat, ja toiseksi Suomen valtio omistaa suoraan ja sen varainhoitoyhtiö Solidiumin kautta suuren määrän suomalaisia strategisesti tärkeitä yrityksiä.

Kun veloista vähennetään varallisuus, julkinen velka näyttäytyy eri valossa. Suomen julkiyhteisöiden tapauksessa velka kääntyy selvästi negatiiviseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja.

Näennäisen yksinkertainen tapa pienentää valtion bruttovelkaa olisi myydä osinkoa tuottavia osakkeita. Nollakorkojen aikaan tällainen valtion velkasuhteen pienentäminen olisi kuitenkin järjetöntä.

Eläkevastuiden huomioiminen muuttaa velan kokonaiskuvan täysin. Kertyneillä eläkevastuilla tarkoitetaan sitä nykyhetken rahaksi muunnettuna rahamäärää, joka riittäisi kattamaan tähän mennessä karttuneet eläkkeet. Eläkevastuut ovat Suomessa noin 300 % bruttokansantuotteesta, eli ne huomioituna Suomen julkinen nettovarallisuus olisi noin ‑245 %. Saksassa eläkevastuut muodostavat noin 230 % bruttokansantuotteesta, tarkoittaen noin ‑270 % nettovarallisuutta, Ranskassa noin 320 % bruttokansantuotteesta, tarkoittaen noin ‑390 % nettovarallisuutta, Alankomaissa noin 170 % tarkoittaen noin ‑210 % nettovarallisuutta, ja niin edelleen.

Eläkkeet ovat osatekijänä julkisessa keskustelussa ja poliittisessa retoriikassa usein ”kestävyysvajeeksi” kutsutussa ilmiössä, jossa tulevaisuuden tulojen ennakoidaan jäävän paljon tulevaisuuden menoja pienemmiksi. Toisaalta, jos Suomen eläkkeiden taso laskettaisiin vaikkapa Saksan tasolle, suuri osa tästä kestävyysvajeesta häviäisi.

Mitä velkatilastoista voidaan päätellä?

Julkista velkaa erilaisilla käsitteillä ja eri maissa vertailtaessa välittyi varsin myönteinen kuva Suomen julkisen talouden velkaantumisesta 2000-luvulla. Myös Suomen suhteellinen tilanne verrattuna eurooppalaisiin verrokkeihin on kaikilla eri velan määritelmillä tarkasteltuna hyvä.

Puhe kestävyysvajeesta ei ole tuulesta temmattua, sillä työikäisen väestön kutistuessa eläkkeet pitää kattaa jollakin tavoin – tosin tämä varsinainen ongelma ei siis sinänsä sisälly sen julkisen velan piirin, josta yleensä puhutaan.

Sen sijaan puhe kestävyysvajeesta ei ole tuulesta temmattua, sillä työikäisen väestön kutistuessa eläkkeet pitää kattaa jollakin tavoin – tosin tämä varsinainen ongelma ei siis sinänsä sisälly sen julkisen velan piirin, josta yleensä puhutaan. Suhteessa kestävyysvajeeseen vaihtoehtoina ovat ensinnäkin työikäisen väestön kasvattaminen joko työuria pidentämällä, työperäistä maahanmuuttoa lisäämällä tai syntyvyyttä lisäämällä, toisekseen eläkkeiden leikkaukset tai kolmanneksi eläkemaksujen nostot ja säästämisen lisääminen, tai yhdistelmä näitä. Tämä luonnollisesti koskee kaikkia Euroopan maita.

Velka on jo itsesään moniulotteinen ja suhteellinen käsite. Julkinen velka ei siis ole vain yksi yksiselitteinen luku, vaan sitä voidaan laskea erilaisin tavoin ja päätyä hyvinkin erilaisiin päätelmiin. Ihan mihin vain tulkintaan luvut eivät kuitenkaan taivu. Silti julkisuudessa esiintyy tulkintoja, joita tosiasiat eivät tue. Tiivistetysti voidaan todeta, että retoriikasta huolimatta Suomi ei ole Kreikan tiellä.

Ilja Kristian Kavonius on dosentti ja yliopistotutkija Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Ella Lillqvist on tutkijatohtori Vaasan yliopistossa sekä Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Mika Pantzar on professori Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajien Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Siteerausohje:

Kavonius, Ilja; Lillqvist, Ella ja Pantzar, Mika. 2022. ”Monta totuutta valtionvelasta” Politiikasta, 12.4.2022, https://politiikasta.fi/monta-totuutta-valtionvelasta

Julkaisu Monta totuutta valtionvelasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Meidän urheiluelämämme on potenut ja potee jatkuvasti mielikuvituksen ja kritiikin puutetta”, toteaa Tahko Pihkala Kauko Kareen kirjassa Tahko Pihkala – Legenda jo eläessään (1975).

Liikunta ei ole leikkiä vaan tavoitteellista toimintaa kunnon ylläpitämiseksi. Eurooppalaisten asennetutkimusten mukaan suomalainen poikkeaa muista eurooppalaisista totisessa suhtautumisessaan urheiluun. Tämä on ehkä jatkoa pitkälle linjalle, jota Pihkala edisti jo 1900-luvun alussa ollessaan perustamassa muun muassa Suomen Latua (1938) ja Suomen Urheiluopistoa (1927). Koko kansakunta piti saada liikkeelle ja liikekannalle.

Pihkalalle urheilussa oli kyse kolmesta hyvin erilaisesta asiasta. Ensin­näkin urheilu ja kilpaileminen on biologiaperusteista vaistotoimintaa, joka palvelee menestystä yksilöiden välisessä taistelussa. Nykypäivän kielellä: yhä koveneva työelämä vaatii kykyä ponnistella ja olla tavoitteellinen.

Toiseksi urheilulla on yhteisöllinen tehtävä (sota)joukkojen voiman kasvattajana. Nykyään puhuttaisiin integroitumisesta kansalaisyhteiskuntaan tai bisneskielessä strategian jalkauttamisesta.

Kolmanneksi urheilu on yksilön taistelua ikääntymistä vastaan. Viime vuosikymmeninä urheilulajien synnyssä on nähtävissä neljäs ja viideskin aalto. Liikunnan ilo, jaetut elämykset ja haasteet ovat luoneet tilaa kuluttajavetoiselle elämäntapaurheilulle. Samalla huippu-urheilu on muuntunut yhä selvemmin osaksi viihdeteollisuutta ja meistä on tullut sen seuraajia.

Huippu-urheilu on muuntunut yhä selvemmin osaksi viihdeteollisuutta ja meistä on tullut sen seuraajia.

Jouduin tai pääsin seuraamaan osana Olympiakomitean ”työnyrkkiä” mittavaa joukkoistamisprosessia, jonka tarkoitus oli kiteyttää huippu-urheilun yhteiskunnallinen merkitys nykypäivän Suomessa. Muut jäsenet olivat urheilujohtamisen aktivisteja. Ryhmää täydensi journalisti, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen liikuntatutkija ja kulutustutkimuksen professori eli minä.

Puolen vuoden aikana käytiin 21 ryhmäkeskustelua erilaisissa urheilua lähellä olevissa yhteisöissä. Yli 500 ihmisen keskusteluiden tulokset kirjattiin ja niiden pohjalta toimittaja Saska Saarikoski sai tehtäväkseen sanoittaa huippu-urheilun yhteiskunnallista roolia uusiksi: ”Heikäläinen on meikäläinen, kun pelaamme samaan maaliin… Huippu-urheilu opettaa hyvää kilpailua”.

Loppuraportissa oli mukana myös tiivistelmä aihetta sivuavasta kansainvälisestä tutkimuksesta, joka kyseenalaistaa monia perinteisiä näkemyksiä esimerkiksi siitä, että huippu-urheilu saisi ihmiset liikkumaan enemmän. Seuraavassa keskityn omiin tuntemuksiini ja havaintoihin tästä prosessista.

Luovaa laskentatointa ja muita huonoja perusteluja

Työnyrkin ensimmäisessä kokouksessa ilmaisin omat kriittiset epäilykseni hyvin avoimesti. En pidä huippu-urheilusta, jos sen myötä nuoria houkutellaan puoliammattilaisiksi ilman, että heille samalla tarjotaan muuta koulutusta tulevaisuuden varalta. Äärimmäisen harvalle harrastuksesta voi tulla ammatti.

Toiseksi korostin ja ihmettelin, miksi työpajoihin otetaan erilaisia aktivistiryhmiä ja marginaaleja mukaan, mutta itseni kaltaiset tavalliset televisiopenkkiurheilijat jäävät joukkoistamisen ulkopuolelle. Miksi vähemmistöistä ollaan enemmän kiinnostuneita kuin suuresta enemmistöstä?

Miksi huippu-urheilussa pitää keksiä usein varsin mielikuvituksellisia tai vääränlaisiakin perusteluja puhuttaessa sen taloudellisista oikeutuksista?

Kolmas seikka, jonka toin esiin, oli huippu-urheilun itsetunnon heikkous. Miksei urheilun itseisarvoa voisi korostaa toteamalla, että se on osa mukavaa elämää ja viihdeteollisuutta, tai korkeakulttuuria siinä, missä ooppera tai tanssitaide? Miksi huippu-urheilussa pitää keksiä usein varsin mielikuvituksellisia tai vääränlaisiakin perusteluja puhuttaessa sen taloudellisista oikeutuksista?

Kulut ja kulutus muuntuvat urheiluorganisaatioiden retoriikassa investoinneiksi, jotka ”tuottavat rahat takaisin noin x-kertaisesti”. Suurien urheilutapahtumien järjestämistä perustellaan luovalla laskentatoimella ja taloudellisilla kriteereillä. Äärimmäisen harvoin ne kuitenkaan kykenevät Lontoon olympialaisten tavoin hyödyttämään pysyvästi koko kansakuntaa.

Jospa vain tapahtumapaikkojen ”nakkikioskit” ovatkin ainoita oikeita hyötyjiä? Miksei voisi tunnustaa, että olympialaiset tai vaikkapa hiihdon MM-kisat tuottavat väistämättä taloudellista tappiota? Voittopuolella ovat viihde ja kokemukset, joita sekä urheilijat että katsojat saavat.

Yksi toistuva perustelu huippu-urheilun tukemiseen on suomalaisten vähäisen liikunnan aiheuttamat kansanterveydelliset haitat. Tarinaan kuuluu ajatus, että Suomi kuuluu lokaluokkaan kansan liikkumisessa. Euroopan unionin liikuntatilastot kertovat päinvastaista.

Tarinaan kuuluu ajatus, että Suomi kuuluu lokaluokkaan kansan liikkumisessa. Euroopan unionin liikuntatilastot kertovat päinvastaista.

Totisen liikuntakulttuurin ohella toinen seikka, jossa suomalainen poikkeaa muista eurooppalaisista, on merkittävä liikunnallinen aktiivisuus. Suomi on Ruotsin ja Norjan ohella liikunnan suurvalta, kun tarkastellaan tavallisen kansalaisten liikunnan määrää. Suomea leimaa erityisesti se, että meillä, kaikista muista maista poiketen, liikunnallinen aktiivisuus ei juuri vähene ikääntymisen myötä.

Työryhmässä sain myönteisen vastaanoton poikkipuolisesta ajattelustani huolimatta ja myös hyväksynnän, että kirjoitan aiheesta sekä kolumnin että arvion itse joukkoistamisprosessista. Kauppalehden kolumnissa ihmettelin liikunnan vapaaehtoistyön suurta määrää ja huippu-urheilun vähäistä rahoitusta.

Geneerinen huippu-urheilupuhe

Sidosryhmäkeskusteluiden koontiraportit olivat kiinnostavaa luettavaa, vaikka huippu-urheilun yhteiskunnallista merkitystä perusteltiinkin niissä varsin yksituumaisesti ja geneerisillä argumenteilla. Ryhmäkeskusteluissa painotettiin huippu-urheilun välineellisiä hyötyä, esimerkiksi sitä, että urheilu opettaa tavoitteelliseen toimintaan tai saa kansanjoukot liikkumaan.

Liikunnan itseisarvoisuudesta tai huippu-urheilun erityispiirteistä, esimerkiksi kehon tai mielen hallinnan esteettisistä puolista, ei koosteraporteissa puhuttu. Geneerisyys näkyi siinä, kuinka ”huippu-urheilun” olisi voinut korvata teksteissä vaikkapa sanoilla ”peruskoulu” tai ”lukemisharrastus”.

Kuten oli odotettavissa, huippu-urheilun positiiviset puolet saivat ison painon. Tosin ”suurten kaupunkien johtajat” toivat esiin kilpailevia rahankäytön kohteita. Kirkon urheilu- ja liikuntaneuvosto puolestaan korosti, että huippu-urheilu voi olla jopa vastenmielisyyden lähde niille, jotka eivät ole omaksuneet liikunnallista elämäntapaa.

Geneerisyys näkyi siinä, kuinka ”huippu-urheilun” olisi voinut korvata teksteissä vaikkapa sanoilla ”peruskoulu” tai ”lukemisharrastus”.

Kaikkein kriittisimmin huippu-urheiluun suhtautuivat urheilutoimittajien ryhmä ja varsinkin naisista koostuva niin kutsuttu kulttuurihenkilöiden ryhmä: ”Huippu-urheilu on passiivisten penkkiurheilijoiden kansanliikettä. Se on myös harhaanjohdettujen lasten ja nuorten ja heidän harhaanjohdettujen vanhempiensa hyväksikäyttämistä”.

Keskusteluiden koonnit korostivat problematisoimatta erilaisia myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Huippu-urheilu tuottaa paikkakuntien yrityksille enemmän kuin siihen sijoitetaan, huippu-urheilu vahvistaa kansallista identiteettiä ja brändiarvoa, huippu-urheilu saa nuoret kiinnostumaan lajeista ja niin edelleen.

Huippu-urheilija nähtiin yksinäisenä taistelijana, jota valmennus tukee. Valmentajien ryhmä totesi, että huippu-urheilun suurin arvo syntyy oppimisesta – ei lopputuloksista. Siis matka on tärkeintä.

Vaikka kulttuurivaikuttajien ryhmä oli kaikkein kriittisin, sekin toi esiin sen, kuinka tärkeää on karttaa keskinkertaisuutta ja helposti saavutettavaa. Tosin he näkivät huippujen hehkuttamisen koomisessakin valossa: ”Tämä huippu-sana on kyllä kiintoisan hupaisa”.

Urheiluopistovaikuttajissa (kolme eri ryhmää) usko huippu-urheilun kaiken puoliseen sivistävään vaikutukseen näyttäytyi vahvimmillaan:

”Urheilu kasvattaa hyvää ainesta yhteiskuntaan… Tämä pitäisi osata avata: millaisiin asemiin suomalaiset urheiluihmiset ovat nousseet, koska he ovat päämäärätietoisia. sitoutuneita, aikataulusuunnittelukykyisiä… Sitä kautta saattaa kasvaa esim. hienoja johtajia, suomalaiseen yhteiskuntaan ohjaamaan meitä monessa muussakin asiassa. Tämän asian urheilukulttuurin kanssa tekemisissä olevat itse tietävät, mutta tämä pitää osata sanoittaa myös muille.”

Kuten odottaa saattoi, myös liikkeenjohtajista ja talousvaikuttajista koostuva ryhmä korosti ”tavoitteellisen toiminnan oppimista”. Tämä ryhmä kuitenkin epäili huippu-urheilun johtamisosaamista.

Tärkeää olisi kehittää urheilunjohtamisen kyvykkyyttä ja uudenlaisia toimivia johtamisjärjestelmiä: ”Sisäpiirin sijaan tarvitaan puolueeton elin arvioimaan huippu-urheilun arvoa ja tietenkin dataa joka tukee huippu-urheilun merkitystä”. Toivottiin, että esimerkiksi valtiovarainministeriö voisi tehdä tällaisen arvion.

Myös urheilutoimittajat toivat esiin huippu-urheilun johtamisen ja sisäpiirien ongelmat ja tarpeen kehittää huippu-urheilun vaikuttavuusarviointeja. Varsin yksituumaisesti kaikissa ryhmissä nostettiinkin esiin dataan perustuvan kustannushyötyanalyysin tarpeellisuus: rekordiurheilun yhteiskunnallisen merkityksen arvioimiseksi tarvitaan yhteiskunnallisia rekordeja ja dataa. Yksituumaisesti oletettiin tällaisten arvioiden johtavan suurempiin tukisummiin.

Tiedolla johtaminen ja kustannushyötyanalyysin tarve

Paralympiakomitean hallitus kertoi liikunnan ja urheilun olevan Suomessa runsaan viiden miljardin euron bisnes. Tämän luvun kerrottiin perustuvan työ- ja elinkeinoministeriön laskelmiin.

Urheilutapahtumajärjestäjät korostivat muiden ryhmien tavoin, että tulevaisuudessa päätökset eivät saa perustua arvailuihin vaan dataan. Usko siihen, että data osoittaisi huippu-urheilun hyödyt, oli melkein jakamatonta: ”Huippu-urheilu tuottaa enemmän kuin kuluttaa lähes kaikilla mittareilla – ongelma vain se, että riittävän selkeät mittarit puuttuvat”, todettiin valmentajien ryhmässä. Liikkeenjohtajien mielestä ”ei haittaisi löytää dataa, miten huippu-urheilu liikuttaa laajoja massoja”.  

Ekonomistina ihmettelen esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan huippu-urheilun tukeen pitäisi suhtautua yhtä ongelmattomasti kuin yritystukeen.

Vaikka Olympiakomitean jäsenjärjestöjen toimitusjohtajat kirjasivat ongelmia, he eivät näyttäneen uskovan niihin, vaan pikemminkin vaikkapa siihen, että urheilutapahtumat tuottavat vuosittain miljoonien eurojen taloushyödyt.

Urheiluopistojen hallintopäivillä usko oli kaikkein vankinta: ”Isoin juttu: huippu-urheilu tuottaa valtiolle selvästi enemmän tuloja kuin se ottaa tukea vastaan”. Kirkon urheilu- ja liikuntaneuvosto kertoi samaa: ”Urheilu elättää paitsi itse itseään niin myös muita”.

Yksi teema, joka tuli vahvasti esiin muun muassa eduskunnan ryhmässä, valtion liikuntaneuvostossa ja Suomen nuorisoyhteistyö – Allianssin ryhmäkeskusteluissa oli huippu-urheilu kansallisen integraation välineenä erityisesti maahanmuuttajien ja syrjäytyneiden osalta. Urheilu on keino välttää kansainvälisiä konflikteja ja se korostaa yhteisöllisyyden arvoa.

Aiheellisesti tosin kysyttiin, missä vaiheessa huippu-urheilijasta tulee vaikkapa integraatio- tai elinkeinopolitiikan puhdas väline. Allianssin mukaan yksi ongelma on huippu-urheilun liika maskuliinisuus, johon viitattiin sanalla toksinen maskuliinisuus. 

Kriittiseksi lopuksi

Olympialiikkeeseen ja myös huippu-urheilun organisoimiseen kohdistuu kriittinen katse epädemokraattisten ja korruptoituneiden prosessien takia. Erilaisten toimijoiden osallistaminen olikin Olympiakomitealta oiva tapa purkaa paineita ja kuunnella laajemmin suomalaisen kentän ääniä.

Edellä poimin kiinnostavimpia kommentteja keskusteluista. Ekonomistina ihmettelen esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan huippu-urheilun tukeen pitäisi suhtautua yhtä ongelmattomasti kuin yritystukeen. En ole lainkaan varma, tarvitaanko urheilun suurtapahtumien ainoille varmoille taloudellisille voittajille, paikallisille nakkikioskiyrittäjille, valtion tukea.

En myöskään ole sitä mieltä, että huippu-urheilijaan pitäisi suhtautua kuin keneen tahansa palkansaajaan, jota tuetaan, tai että tarvitaan ammattitukea, koska se tuottaa taloudellisia ja terveydellisiä hyötyjä.

Taloustieteilijän näkökulmasta kaikki työpaikat eivät ole tukemisen arvoisia. Työtä ja työpaikkoja, joilla on ulkoisia vaikutuksia esimerkiksi koko kansakunnan tuottavuuden kasvuun, voidaan toki tukea.

Sitä vastoin koulutusta, myös ammattiurheilijoiksi, voisi mielestäni tukea entistä enemmän. Nuorten huippu-urheilutuen ehtona pitää olla muun koulutuksen kytkeminen tukeen urheiluakatemioiden tapaan.

Kiinnostavasti yksi näkökulma puuttui lähes tyystin ryhmien keskustelukoosteista. Ikään kuin huippu-urheilussa (tai korporaatioelämässä) olisi kyse vain huippuyksilöiden ominaisuuksista.

Joukkueurheilusta puhuttiin äärimmäisen vähän, ja pimentoon jäi esimerkiksi kysymys työnjaollisesta osaamisesta ja siinä huippuvalmennuksen roolista. Komplementaariseen osaamiseen perustuva huippujoukkue on enemmän kuin osiensa summa samalla tavalla kuin jazzorkesteri, jossa yksilöiden improvisaatio synnyttää kollektiivisen osaamista.

Kun puhuttiin yksilökyvykkyyksistä, puhe oli kuitenkin varsin geneeristä. Huipuille ominaiset, nopeammat tai voimakkaammat ruumiit tai äärimmäistä itsekeskeisyyttä  ja -kuria vaativa harjoittelu jäivät yleisen puheen tasolle.

Olisiko paikallaan palata vanhaan Pihkalan viljelemään retoriikkaan, jossa korostetaan huippu-urheilijan ruumiinharjoitusta, sen henkisiä ja fyysisiä edellytyksiä, mutta myös uudenlaista joukkojen voimaa?

Olen samaa mieltä kulttuurivaikuttajien kanssa siitä, että ”huippu-urheilua pitää perustella huippu-urheilun omilla komponenteilla, huippuosaamisella, viihteellä, globaalisti jaetuilla kokemuksilla, kiinnostavuudella, elämyksillä ja tunteilla”.

Pidän myös urheilutoimittajien ajatuksesta, että huippu-urheilun tuki voisi tarkoittaa ”hyvälaatuisen hulluuden” tukemista. Oleellista on korostaa sitä, että itsensä toteuttamisen myötä huippu-urheilija ei ole minkään ylemmän tahon tai tahdon väline.

Mikä tärkeintä, toimittajat huomauttivat, että ”urheilun sanomaa on vaikea uskoa, kun siitä tuodaan esiin vain se positiivinen puoli”. 

Olisiko paikallaan palata vanhaan Pihkalan viljelemään retoriikkaan, jossa korostetaan huippu-urheilijan ruumiinharjoitusta, sen henkisiä ja fyysisiä edellytyksiä, mutta myös uudenlaista joukkojen voimaa?

Itse lähestyisin huippu-urheilua korkeakulttuurin tavoin itseisarvoisena huippuosaamisen muotona. Kannatan kaikkia aivojen ja kehon huippuliikunnan muotoja. Nykyään taide ja urheilu joutuvat turhaan vastakkainasetteluun, kun rahaa jaetaan yhteisestä Veikkauksen potista.

Olisiko syytä lopettaa teeskentely, jonka mukaan Veikkaus Oy olisi jotain muuta kuin palanen valtion organisaatiota? Kymmenen vuoden päästä Suomessa ei enää ole valtion suojelemaa rahapelimonopolia. Kossu-osakkeet ovat saaneet rinnalleen Lotto-osakkeet ja huippu-urheilua tuetaan valtion budjetin kautta. Silloin toivottavasti riittävästi.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzar on keskitasoinen ja intohimoinen golfaaja, sählynpelaaja, hiihtäjä ja uimari. Hän on julkaissut liikunta-aiheisia artikkeleita muun muassa urheilulajien synnystä, sauvakävelyn ja salibandyn historiasta ja toiminut Golf-lehden kolumnistina.   

Julkaisu Huippu-urheilun yhteiskunnallista tehtävää etsimässä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.