Kitkerän alun jälkeen hallitsijalle perinteisesti kuuliainen kansakunta oli oppinut, jos ei rakastamaan niin vähintään seuraamaan Kekkostaan. Vaihtoehdoton demokratia alkoi 1970-luvun edetessä kuitenkin myös ahdistaa, kun lukuisista hallituskriiseistä huolimatta hallitusten pohja pysyi pääpiirteissään samana – presidentistä nyt puhumattakaan.

Ylipitkäksi venyneestä valtarakenteesta tehtiin kolme johtopäätöstä, jotka pantiin toimeen 1980-luvulta alkaen. Presidentin kuusivuotiset toimikaudet rajoitettiin kahteen ja siirryttiin tämän valinnassa suoraan kansanvaaliin. Uuden vuosituhannen alkaessa astui lisäksi voimaan uusi perustuslaki, joka kavensi valtionpään valtaoikeuksia.

Muutokset olivat huomattavia, mutta historiasta voi hahmottaa myös huomaamattomia jatkuvuuksia murrosten ylitse. Niitä erottuu kansanvaalien kaudelta yllättävänkin paljon verrattuna aikaan, jolloin presidentti valittiin valitsijamiesten tai eduskunnan toimesta artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastellulla tavalla. 

Ilmiöt ja vapautuksen huumat

Urho Kekkosen väistyttyä sairauden vuoksi suomalaiset ikään kuin vapautuivat valitsemalla presidentiksi SDP:n Mauno Koiviston, joka keräsi tammikuussa 1982 huimat 144 valitsijamiestä. Valinta varmistui heti ensimmäisellä kierroksella, kun SKDL tarjosi tarvittavat lisä-äänet vasemmiston riveistä nousevan valtionpäämiehen taakse.

”Manu-ilmiö” oli ensimmäinen laatuaan presidentinvaaleissa. Koiviston suosio kantoi kevyesti uudelleenvalintaan, vaikka ensi kertaa suoraa kansanvaalia kokeiltaessa kannatus jäi niukasti alle 50 prosentin. Puuttuvat valitsijamiehet löytyivät tällä kertaa toisella äänestyskierroksella kokoomuksesta.

Vapautuksen huuma saavutti kliimaksinsa vuonna 1994, kun kansa siirsi tylysti sivuun kylmän sodan aikaiset kärkipoliitikot. Vuoroansa pitkään odottanut nelinkertainen pääministeri Kalevi Sorsa ei selvinnyt edes SDP:n ehdokkaaksi, kun Martti Ahtisaari junailtiin diplomaattiuralta hänen tilalleen.

Paavo Väyrynen (19,5 %) kompastui itse vaaleissa siihen, että keskustan riveistä lohkesi kaksi puolueesta erillistä valitsijayhdistystä. Keijo Korhonen (5,8 %) ja Eeva Kuuskoski (2,6 %) veivät kenties ratkaisevat äänet, jotta RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn (22,0 %) saattoi nousta porvaripuolen ykköseksi.

Vaikka ”Lillan-ilmiö” hävisi toisella kierroksella sosiaalidemokraattien kenttäorganisaatioihin nojanneelle ”Mara-ilmiölle” (46,1–53,9 %), suora kansanvaali oli osoittanut mullistavan yllätyspotentiaalinsa. Pelikentän reunoilta tulevilla ehdokkailla oli mahdollisuuksia korjata koko potti! Ja vaatimatonkin vaalitulos saattoi vaikuttaa siihen, ketkä etenivät ratkaisevaan äänestykseen.

Tuttuja piirteitä 1920- ja 1930-luvulta, vaikka aikakausi ja vaalitapa olivat tyystin toisenlaiset.

Hurmokset haalistuvat

Elisabeth Rehn sai huomata, miten vaikeaa on uusia otollisen hetken hurmosta. Hän ylsi vuoden 2000 vaaleissa RKP:lle hyvään 7,9 prosentin kannatukseen, mutta presidentti valittiin suurten ehdokkaista. SDP:n Tarja Halonen löi toisella kierroksella ensin keskustan Esko Ahon (51,6–48,4 %) ja kuusi vuotta myöhemmin kokoomuksen Sauli Niinistön (51,8–48,2 %).

Pienet puolueet tai ”villit” ehdokkaat eivät päässeet sotkemaan näitä vaaleja, mutta vuonna 2012 pakka meni jälleen sekaisin. Perussuomalaisten Timo Soini teki ensimmäisen valtiomiestekonsa, kun hän 9,4 prosentin kannatuksellaan pudotti kovan onnen Väyrysen (17,5 %) jatkosta.

Istuvalla presidentillä on aina vahva etulyöntiasema, mutta uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys.

Edelle näet kiilasi vihreiden Pekka Haavisto (18,8 %), joka sai toisella kierroksella yli miljoona ääntä. Sitä juhlittiin vaalien suurena ilmiönä, vaikka tulos ei riittänyt alkuunkaan haastamaan presidentiksi valittua Niinistöä (62,6–37,4 %). Seuraavalla kerralla Haaviston kannatus oli jo haalistunut (12,4 %), kun Niinistö jyräsi voittoon (62,6 %) suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Istuvalla presidentillä on aina vahva etulyöntiasema, mutta uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys. Lauri Kristian Relander ei toiveistaan huolimatta päässyt aikanaan edes oman puolueensa ehdokkaaksi (1931), ja P.E. Svinhufvud jäi valitsematta (1937). Kyseenalaista on, olisiko Ahtisaarenkaan kansansuosio riittänyt jatkoon, mikäli olisi lähtenyt ja päässyt ehdokkaaksi (2000).

Puolueet menettävät otteensa

Kansanvaltaa varjeleva SDP oli perinteisesti ajanut presidentin valintaa eduskunnan suoritettavaksi. Kuitenkin 1980-luvulla huomattiin, että suorasta kaksivaiheisesta kansanvaalista saattoi olla myös puoluetaktista etua. Kalevi Sorsa laskeskeli, että SDP:n ehdokas pääsisi aina toiselle kierrokselle, jolla kohtaisi porvarien keskinäisen kilpailun heikentämän kandidaatin.

Näkemys osoittautui alkuun päteväksi, kunnes kansanliikepuolueet menettivät otteensa kansalaisten äänestyskäytöksestä. Pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponen edusti SDP:n korkeinta valtiomiesluokkaa, mutta keräsi vuoden 2012 presidentinvaaleissa vain 6,7 prosentin kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin Tuula Haatainen ei pärjännyt senkään vertaa (3,2 %).

Puolueiden roolin heikentyminen näkyy siinä, että jopa politiikan konkarit perustavat nyt valitsijayhdistyksiä ehdokkuutensa tueksi. Presidentti Niinistö viitoitti tähän tietä vuonna 2018, mutta trendi heijastaa laajemmin poliittisen kulttuurin muutosta. Mika Aaltola nakertaa varsin avoimesti edustuksellista demokratiaa ratsastamalla puoluevallan kritiikillä.

Puolueiden roolin heikentyminen näkyy siinä, että jopa politiikan konkarit perustavat nyt valitsijayhdistyksiä ehdokkuutensa tueksi.

Aaltola vahvisti pyrkynsä presidentiksi Luumäellä Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä. Hänen puheessaan oli myös Ukko-Pekan perintöä, irtikytkentää Venäjästä 1930-lukulaisin painotuksin. Sattuvaa sekin, että Svinhufvud aikanaan nousi presidentiksi puoluerajat ylittävän, vaikkakin lähinnä kokoomukseen ja lapuanliikkeeseen nojaavan vaaliliiton ehdokkaana.

Olli Rehn puolestaan ammentaa vahvasti Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja ståhlbergiläisestä perinteestä tähdentäessään kampanjassaan tasavaltalaisia arvoja. Hänkin kokoaa taakseen valitsijayhdistystä kasvattajapuolueensa keskustan rämpiessä kannatusalhossa. Ikivihreä ehdokasveteraani Pekka Haavisto liikkuu samalla asialla.

Menestyäkseen presidentinvaaleissa on kannatusta haalittava laajalti eri kansalaispiireistä. SDP:n kaikille avoimet esivaalit 1993 ajoivat tavallaan samaa asiaa, mutta sekasortoinen kokemus ei vakiintunut houkuttelevaksi tavaksi. Nykyään kannatuskorttien keruu ehdokkaille toimii samalla mobilisaation välineenä.

Blokit vastakkain

Kalevi Sorsa oli siinä mielessä oikeassa, että Niinistön uudelleenvalintaa lukuun ottamatta kaikki presidentin suorat vaalit on toisella kierroksella käyty enemmän tai vähemmän ”blokkipolitiikan” merkeissä keskustaoikeiston ja punavihreän vasemmiston välillä. Ehdokkaiden persoona sekä sukupuoliaspekti ovat toki tuoneet asetelmaan lisävivahteita.

Peruskuvio ei ole kaukana vanhasta valitsijamiesten ajasta. Vasemmiston kokonaiskannatus on 2000-luvulla heikentynyt olennaisesti aikaisemmasta, mutta porvaripuolueiden keskinäinen kilpailu avaa menestymisen mahdollisuuksia punavihreiden suosimalle ehdokkaalle. Tällainen asetelma on todennäköinen tälläkin kertaa.

Valitsijamiesten kabinettipelin on korvannut kansalaisten oma pohdinta taktisesta äänestämisestä.

Paljon on ollut – ja on edelleen – kiinni siitä, ketkä kaksi etenevät vastinpariksi loppusuoralle. Pyrkimys jonkun ehdokkaan torjumiseen on tuottanut arvaamattomia seurauksia, ja ratkaisevissa äänestyksissä on nähty outoja petikumppaneita. Porvarilliset naiset esimerkiksi taisivat hoitaa varsin vasemmistolaisena pidetylle Tarja Haloselle voiton Esko Ahosta.

Valitsijamiesten kabinettipelin on korvannut kansalaisten oma pohdinta taktisesta äänestämisestä. Niinistön valinnat pois lukien lopputuloksetkin suorissa kansanvaaleissa ovat olleet yhtä tiukkoja kuin sotien välissä ja vielä vuonna 1956.

Suuri ero on siinä, että välittömissä vaaleissa voiton on joka kerta vienyt se, joka on saanut äänestäjiltä heti ensimmäisellä kierroksella vahvimman kannatuksen. Aikanaan puolueet eivät välttämättä edes nimenneet ehdokastaan ennen valitsijamiesvaalia.

Relander nousi presidentiksi toiselta sijalta, Svinhufvud ja Kyösti Kallio kolmannelta, kun eniten valitsijamiehiä kerännyt sosiaalidemokraatti Väinö Tanner ei kelvannut valkoisen Suomen valtionpääksi. Sotien jälkeen J.K. Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto olivat jo valitsijamiesvaalien selviä ykkösiä.

Kansan kaksi päivää kuninkaana

Riippumatta siitä, miten Aaltolan lopulta käy, hänen pitkään kestänyt gallupkannatuksensa osoittaa, että puolueiden ulkopuolelta nousevat ilmiöt ovat yhä mahdollisia. Varsinaisen vaalin kannalta korostuu suosion ajoitus. Monet ”tähdenlennot” ovat ehtineet sammua ennen tosipaikkaa, kuten vaikkapa Eeva Kuuskoski, Raimo Ilaskivi tai Riitta Uosukainen voivat kertoa.

Mikäli näköpiirissä ei ole ennakkoon erityisiä menestymisen mahdollisuuksia, puolueet joutuvat pohtimaan presidentinvaaleihin panostamisen mielekkyyttä ja suuruutta. Vaan kuka tulevan koskaan varmasti tietää. RKP:n sisärenkaissa ei oltu erityisemmin innostuneita Elisabeth Rehnistä, ennen kuin tämän kannatus lähti yllättäen lentoon.

”Lillanin” jälkeen RKP:n ehdokkaat ovat jääneet häntäpään valvojiksi parin prosenttiyksikön ääniosuudella, eikä puolue tällä kertaa aseta lainkaan omaa ehdokasta. Kristillisdemokraattien tulosodotukset lienevät samaa luokkaa, mutta he päättivät silti lähteä mukaan kisaan, vaikka viimeksi menivät suoraan Niinistön taakse.

Kampanjointi maksaa, mutta presidenttiehdokkuus sinänsä on halpa pääsylippu vaalitentteihin ja tv-ruutuihin. Osallistuminen todistaa puolueen olemassaoloa ja elinvoimaa, tarjoaa näkyvyyttä lopputuloksesta riippumatta. Pienillä ei ole paljon hävittävää.

Osallistuminen todistaa puolueen olemassaoloa ja elinvoimaa, tarjoaa näkyvyyttä lopputuloksesta riippumatta.

Ennakkosuosikkien näkökulmasta ”kakkosketjujen” haastajista on se kiusa, että tiukassa taistossa he voivat viedä tärkeitä kannatusprosenttiyksikköjä. Suurille puolueille on myös poliittinen nöyryytys, jos niiden keskuudesta ei löydy vetoavia kandidaatteja, kun kansa pääsee jollei kuninkaan, niin ainakin presidentin tekijäksi.

Siirtyminen suoraan kansanvaaliin on muuttanut valintaa suljettujen kabinettien peleistä avoimiksi prosesseiksi, joissa toisaalta elää ihanan irrationaalinen mentaalinen elementti. Tasavaltalaisessa Suomessa esimerkiksi arvostetaan matalan profiilin majesteetillisuutta, kuten Koivistojen ja Niinistö–Haukion pariskunnat ovat osoittaneet.

Toisaalta Ahtisaari ja Halonen menestyivät kansanomaisemmalla habituksella. Nyt tarjolla on monella mittarilla laadukas ehdokasjoukko, josta ei vielä tiedä, kenen tyyli lähtee vetämään. Aaron Perttilän valtio-oppi voi hyvinkin olla yhä käypää todellisuutta.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Presidentinvaalit voivat olla pienistä kiinni 2: Koivistosta Niinistöön ja 2020-luvulle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentin asemasta keskusteltaessa on Suomessa välistä viitattu Aaron Perttilän valtio-oppiin, jonka Matti Klinge keksi terävöittää Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Sen mukaan kuninkaan ja kansan väliin tunkee lähinnä turmiollista joukkoa, joka riuhtoopi hallitsijalta valtaa ja alemmiltaan omaisuutta. ”Se on pahennukseksi.”

Mentaliteetti on jäänyt ilmeisen pysyvästi elämään kaipuussa johtajaan, joka asettuu alati epäsuositun poliittisen välikerroksen (valtiopäiväaatelin) yläpuolelle ja pitää sen tarvittaessa kurissa. Oikeisto halusikin sisällissodan jälkeisessä Suomessa presidentille parlamentista riippumattoman mandaatin erillisten valitsijamiesvaalien välityksellä.

Menettely johti päinvastaiseen lopputulokseen. Presidentin valinta altistui puoluepelille, jossa ehdokkaat olivat nappuloita. Asetelma kääntyi päälaelleen Urho Kekkosen valtakaudella, mutta samalla äänestäjien rooli kaventui vaali vaalilta.

Seuraavassa käydään läpi, kuinka pienistä marginaaleista ja poliittisista ryhmittymistä presidentin valinta oli usein kiinni, ennen kuin vitsiniekat saattoivat vuonna 1978 kysyä yhdeksän puolueen yhteisehdokkaasta: ”Kenen Kekkonen on paras Kekkonen?!” Artikkelin toisessa osassa paneudutaan suorien kansanvaalien aikaan. Vaikka uusi vaalitapa muutti paljon, jatkuvuuksia vanhaan valitsijamiesten valtakauteen löytyy yllättävän paljon.

Monarkismin varjot

Vuoden 2024 alussa Suomen itsenäiselle tasavallalle valitaan 22. kertaa presidentti, kun poikkeusmenettelytkin lasketaan mukaan. Ennen alkuun pääsyä oli alle kahdessa vuodessa valittu jo kahdesti kotimainen valtionhoitaja ja kertaalleen saksalainen kuningas, jota kaikkien osapuolten helpotukseksi ei kuitenkaan ehditty kruunata.

Monarkismilla ei ole sen jälkeen ollut maassa järjestäytynyttä voimaa, mutta se ehti jättää syvät jäljet valtionpään valtaoikeuksiin. Hallitusmuototaistelun haavat ja arvet näkyivät sekä eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa kesällä 1919 että kuusi vuotta myöhemmin, kun ratkaisun tekivät 300 tehtävään erikseen valittua valitsijamiestä.

Presidentin teko ei ollut kummallakaan kerralla pelkkää suurten tahojen ja tahtojen tanssia. Eri vaiheiden ratkaisut osoittivat, että henkilökohtaisia ominaisuuksia ratkaisevampaan rooliin nousivat lopulta poliittiset voima- ja olosuhteet, joissa pienetkin ryhmittymät voivat järjestää yllätyksiä.

Eri vaiheiden ratkaisut osoittivat, että henkilökohtaisia ominaisuuksia ratkaisevampaan rooliin nousivat lopulta poliittiset voima- ja olosuhteet, joissa pienetkin ryhmittymät voivat järjestää yllätyksiä.

Edistyspuolueella oli vain 26 kansanedustajaa, kun sen vastahakoinen mutta velvollisuudentuntoinen K. J. Ståhlberg valittiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi. Eduskunnassa hänen taakseen ryhmittyi selvä enemmistö (143/200) tasavaltalaisten rintamaan, johon lukeutuivat suuret kansanliikepuolueet SDP ja Maalaisliitto.

Kokoomuksen ja RKP:n herraskaisemmat monarkistit eivät pärjänneet, vaikka heidän ehdokkaansa oli valkoiset vapaussodan voittoon johdattanut kenraali, valtionhoitaja C. G. Mannerheim. Vaalista on jäänyt kuriositeetiksi sinänsä merkityksetön ”yhden äänen arvoitus”, sillä ruotsalaisten ryhmästä on yhden kansanedustajan väitetty livenneen Ståhlbergin riveihin.

Tasavaltalaisia ja kielipolitiikkaa

Vuonna 1925 edistyspuolueella oli vain 33 presidentin valitsijamiestä, mutta sen ajama Risto Ryti, Suomen Pankin 36-vuotias pääjohtaja, eteni silti sosiaalidemokraattien tuella aina ratkaisevaan äänestykseen asti. RKP:n 35 valitsijamiehellä ei viety korkeimman hallinto-oikeuden presidenttiä Karl Söderholmia ensimmäistä kierrosta pidemmälle.

Rytin sijaan valituksi tuli kuitenkin yllätysnimi Lauri Kristian Relander, jonka Maalaisliitto nosti ehdokkaakseen vasta kolme päivää ennen vaalitoimitusta. RKP vaikutti lopputulokseen ratkaisevasti. Enemmistö puolueen valitsijamiehistä (23) asetti toisessa äänestyksessä Relanderin kokoomuksen tarjoaman Hugo Suolahden edelle.

Viipurin läänin maalaisliittolaisesta maaherrasta tuli oikeiston yhteinen ehdokas, joka voitti Rytin äänin 172–109. RKP auttoi näin voittoon kaikkein aitosuomalaisimman puolueen miehen, joka tosin tunnettiin kielikysymyksen suhteen maltilliseksi – olihan Signe-rouvansakin ruotsinkielinen. Suolahtea taas rasitti Helsingin yliopiston rehtorina sen piirissä räiskynyt kieliriita.

Lauri Ingmankin manasi lopputulosta: ”presidenttiyteen liittyvä arvokkuus on jo nyt menossa plöröksi”.

Helsingin Sanomat kertoi tuoreeltaan, että RKP:n vasemmiston Georg Schauman oli käännyttänyt puoluetovereitaan toimittamaan rouva Relanderin presidentiksi. Murjaisu on jäänyt kiertämään Väinö Tannerin muistelmista muodossa: ”Int’ röstade vi på Lauri Kristian utan fru Relander.”

Ennen vaaleja kokoomuksen toivelistan kärkinimi oli ollut P. E. Svinhufvud, jota Maalaisliitossa mustasi maine kuninkaantekijänä. Kun oikeisto ei saanut suosikkiaan läpi, pääasiaksi nostettiin ikään kuin voittona, että valtionpäämies valittiin ilman sosialistien myötävaikutusta.

”Presidentin vaalissa kykypuolueet tekivät kaiken voitavansa, ettei kyky tulisi presidentiksi”, Rytin leiristä kuitattiin kuivasti kokoomukseen ja RKP:hen viitaten. ”Taisipa mennä hullusti”, kokoomusjohtaja Lauri Ingmankin manasi lopputulosta: ”presidenttiyteen liittyvä arvokkuus on jo nyt menossa plöröksi”.

Minimaaliset marginaalit

Maanitteluista huolimatta uudelleenvalinnastaan päättäväisesti kieltäytynyt Ståhlberg oli jälleen mukana pelissä, kun vuonna 1931 presidenttiä valittiin lapuanliikkeen terrorin varjossa. Toisella kierroksella hän sai jo 149 ääntä ”laillisuusrintamalta”, johon edistyspuolueen ja SDP:n lisäksi yhtyi muutama RKP:n valitsijamies.

Enempää kannatusta ei sitten herunutkaan. Ratkaisevassa äänestyksessä voiton korjasi ”isänmaallisen rintaman” Svinhufvud, jonka taakse Maalaisliiton Kyösti Kallion valitsijamiehet kammettiin Kokoomuksen ja RKP:n enemmistön seuraksi. Monarkian muisto hälventyi, kun kovaa painostusta ryyditti väkivallan ja yhteiskuntarauhan horjuttamisen uhka.

Kehitys Suomessa kulki 1930-luvun edetessä toiseen suuntaan kuin eriasteiseen autoritaarisuuteen vajoavassa Manner-Euroopassa, ja seuraaviin presidentinvaaleihin saatettiin mennä tasaantuneemmissa tunnelmissa. Sen kolmiodraamassa käytiin uusintamittelö Svinhufvudin, Ståhlbergin ja Kallion välillä.

SDP keräsi jälleen eniten valitsijamiehiä (95), joiden voimalla sen ensisijainen tavoite oli syrjäyttää puoluetta hallitusvallasta syrjinyt Svinhufvud. Tässä tarkoituksessa sosiaalidemokraatit ilmoittivat menevänsä suoraan Ståhlbergin taakse. Jos tämä ei voittaisi ensimmäisellä kierroksella, tuki siirtyisi Kalliolle.

Presidentinlinnan komentokieli muuttui suomeksi, kun rouva Kaisa Kalliokaan ei puhunut ruotsia.

Taktiikka asetti RKP:n edustajat temppelinharjalle. Selvä enemmistö heistä oli kallellaan Svinhufvudiin, kuten edelliselläkin kerralla, mutta vaarana oli saada siitä palkaksi ruotsia taitamaton Kallio presidentiksi. Siksi 17 puolueen 25 valitsijamiehestä taipui äänestämään Ståhlbergiä, jota kannattivat myös omilta listoiltaan valitut ruotsalaisen vasemmiston kaksi edustajaa.

Näin kertyneet 150 valitsijamiestä jäivät yhtä vajaaksi. Puuttuva marginaali oli minimaalinen mutta kohtalokas, sillä sosiaalidemokraatit eivät riskeeranneet samanlaisen loppuasetelman toistumista kuin kuusi vuotta aikaisemmin. SDP:n valitsijamiehet toteuttivat uhkauksensa, ja Kallio valittiin toisella kierroksella selvällä enemmistöllä.

Tulos aiheutti jälkipyykkiä RKP:ssä, jonka Svinhufvudia äänestäneissä oli pari oikeistosiiven vuorineuvosta (bergsråden). Sosiaalidemokraatit katsoivat ”ruotsalaisen suurkapitalismin” paljastaneen taas todellisen olemuksensa, ja K.-A. Fagerholm pilkkasi Arbetarbladetissa kyseistä kahdeksikkoa kallioneuvoksiksi (kallioråden).

Epäselvää on, auttoivatko nämä Kalliota voittoon tieten tahtoen vai taitamattomuuttaan. Ruotsinkielinen Suomi joka tapauksessa typertyi lopputuloksesta samalla kun aitosuomalaiset olivat tikahtua vahingoniloonsa. RKP oli päässyt jälleen vaa’ankieleksi, mutta teki karkean ”oman maalin”. Presidentinlinnan komentokieli muuttui suomeksi, kun rouva Kaisa Kalliokaan ei puhunut ruotsia.

Poikkeusoloissa

Talvisota koetteli Kallion valmiiksi horjuvaa terveyttä, ja hänen eronsa jälkeen 1940-luvun presidentinvaalit suoritettiin poikkeusoloissa ja poikkeuksellisin järjestelyin. Ryti (1940, 1943) ja Mannerheim (1944) saivat raskaat ”revanssit” aikaisemmille tappioilleen. Eduskunta valitsi vielä J. K. Paasikiven (1946) ennen lopullisen rauhansopimuksen astumista voimaan.

Vaikka kabineteissa käytiin jonkin verran puoluetaktisia pelejä, mistään kampanjoinneista ei voi puhua. Ulospäin päätösluvut olivat yksiselitteisiä. Ryti sai vuoden 1937 valitsijamiesten suorittamissa vaaleissa ensin 288 ja sitten 269 ääntä, Mannerheimin eduskunta järjesti presidentiksi yksimielisesti hyväksymillään laeilla.

Vaikka kabineteissa käytiin jonkin verran puoluetaktisia pelejä, mistään kampanjoinneista ei voi puhua.

Kokoomuksen entisen puheenjohtajan Paasikiven valintaa kannattivat kommunistitkin, yhteensä 159 kansanedustajaa. Hänen uudelleenvalintansa kohdalla vuonna 1950 oli jo tiukempaa, vaikka se toteutui heti ensimmäisessä äänestyksessä 171 valitsijamiehen voimalla. Ratkaisun turvasivat ilman omaa ehdokasta vaaleihin osallistuneet sosiaalidemokraatit.

Maalaisliiton ehdokkaana ankarasti kampanjoinut Kekkonen ei jäänyt mahdottoman kauaksi tavoitteestaan, vaikka saikin vain 62 valitsijamiestä. Neuvostojohdossa jo mietittiin SKDL:n 67 äänen siirtoa hänen tuekseen, mutta lisää olisi tarvittu vielä parikymmentä. Niitä ei ollut tarjolla, sillä pienemmät keskiryhmät pysyivät nyt yhtenäisempinä kuin ennen sotia.

”Kekkosslovakia”

Puuttuvat äänet löytyivät kuusi vuotta myöhemmin, kun Maalaisliiton ja SKDL:n lisäksi Kekkosta tuki ratkaisevassa äänestyksessä seitsemän muuta valitsijamiestä. Se riitti 151–149 voittoon Fagerholmista. Yleisimpien arvioiden mukaan äänistä viisi tuli Suomen kansanpuolueelta ja kaksi RKP:ltä, mutta liikkumista ehdokkaiden välillä on väitetty tapahtuneen laajemminkin.

Kokoomuksen tukea SDP:n ehdokkaalle selitti osin vastaava periaate kuin vuonna 1925, poliittisesti hyväksyttävän rajalinja vain oli siirtynyt sotien myötä reilusti vasemmalle. Aikanaan presidenttiä ei sopinut valita sosialistien avulla, nyt ei kommunistien. Rivejä tiivisti myös järkytys viime hetkellä peliin vedetyn Paasikiven kohtelusta, kun SKDL pudotti tämän kolmannelta kierrokselta jakamalla äänensä.

Temppu ei ollut ajatuksena uusi, vaikka se toteutettiin nyt ensimmäistä kertaa tositilanteessa. Sosiaalidemokraatit olivat harkinneet vuonna 1931 valitsijamiestensä jakamista Ståhlbergin ja Kallion kesken niin, että lapualaisten ehdokas Svinhufvud ei pääsisi ratkaisevaan äänestykseen. Tähän ei ryhdytty, kun maalaisliittolaiset eivät itsekään uskoneet ehdokkaaseensa.

Vuoden 1956 käänteet muistuttavat oikeastaan hämmästyttävästi sotia edeltäneitä vaaleja sillä erotuksella, että nyt kulisseissa vaikutti myös ulkovallan, Neuvostoliiton edustajia. Toisaalta työväenliikkeen kasvatilla oli ensimmäistä kertaa todellinen mahdollisuus nousta presidentiksi.

Pienpuolueilla oli tuttu vaa’ankieliasema. Jotkut RKP:ssä ehtivät haaveilla, että heidän Ralf Törngreninsä voisi parhaassa tapauksessa tulla jopa valituksi, jos SDP ja Maalaisliitto keskittyisivät blokkaamaan toisiaan. Näin oli käynyt pari vuotta aikaisemmin haettaessa pääministeriä, ja epätoivotun vaihtoehdon torjuminen oli tuttua aikaisemmista presidentinvaaleista.

Vuoden 1956 käänteet muistuttavat oikeastaan hämmästyttävästi sotia edeltäneitä vaaleja sillä erotuksella, että nyt kulisseissa vaikutti myös ulkovallan, Neuvostoliiton edustajia.

Muut ”Kekkos-vaalit” (1962, 1968, 1978) olivat alati laajenevan tukirintaman näytöksiä. Pienpuolueiden kannalta suurempaa merkitystä oli lähinnä Veikko Vennamon ehdokkuudella vuonna 1968, mikä pohjusti SMP:n läpimurtoa seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Eduskunnan vuonna 1973 säätämä poikkeuslaki Kekkosen presidenttikauden jatkamiseksi on oma kiistelty tapahtumasarjansa. Kokoomuksen ja RKP:n oikealla laidalla se johti pieniin lohkeamiin, joiden tuloksena syntyi Georg C. Ehrnroothiin henkilöitynyt, mutta poliittiselta vaikutukseltaan vaatimattomaksi jäänyt perustuslaillinen puolue.

Presidentin valinnassa palattiin vuonna 1978 muodollisesti normaaliin järjestykseen, mutta sisältö vastasi melkeinpä poikkeuslakimenettelyä. Kekkosen taakse ryhmittyneet voimat keräsivät 260 valitsijamiestä. Historian anekdootteihin kuuluu, että heistä yksi äänesti varsinaisessa vaalissa kristillisten Raino Westerholmia.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Presidentinvaalit voivat olla pienistä kiinni 1: Ståhlbergistä Kekkoseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedotusvälineiden uutistulva ja sosiaalinen media eivät ole ammentaneet politiikasta tyhjiin niin sanotun näppituntuman merkitystä. Fingerspitzengefühl oli sormin kosketeltavaa syksyllä 2013, kun seurasin Berliinissä Saksan liittopäivävaalien loppusuoraa. Ruotsalaiset kollegat olivat järjestäneet laadukkaan ohjelman, johon sisältyi tapaamisia tutkijoiden sekä eri puolueiden ja tiedotusvälineiden edustajien kanssa. Alexanderplatzilla seurasimme sosiaalidemokraattien kansleriehdokkaan Peer Steinbrückin viimeistä kampanjatilaisuutta ja SPD:n vaalivalvojaisia puolueen päämajassa, joka kantaa eurooppalaisen politiikan legendan Willy Brandtin nimeä.

Olin valmentautunut reissuun tutustumalla muun muassa Steinbrückin kirjaan Zug um Zug, jossa hän keskusteli politiikan askelista ja sakkisiirroista Helmut Schmidtin kanssa. Kirjassa yli 90-vuotias entinen liittokansleri tarjosi sillan sosiaalidemokraattien 1970-luvun kulta-aikaan. Kun mainitsin asiasta eräälle entuudestaan tutulle saksalaisdemarille, tämä kuittasi hymyssä suin, että hankkisit parempaa luettavaa. Kaveri lukeutui SPD:n nuorempaan älymystöön, joka puolueen tehtävissä oli etsinyt vasemmalta vaihtoehtoa vuonna 2008 puhjenneen finanssi- ja eurokriisin hoitamiseen.

Sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman.

Tuolloin jo 66-vuotias Steinbrück edusti hänelle ja monille hengenheimolaisilleen liian oikeistolaista pragmatismia. Heistä sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman. Pelkkä talouskurin pehmentäminen ei riittänyt, vaan sen tilalle haikailtiin selkeää irtiottoa keskustaoikeiston konservatiiveista. Sosiaalidemokraattinen liike kaipasi uutta sukupolvea ja jotain vastaavaa kipinää, jota radikaali Syriza tarjosi Kreikassa velkapaketeilla ahdinkoon ajetuille kansalaisille.

Äänestäjät eivät kuitenkaan kaivanneet saksalaista Syrizaa vaan luottivat Angela Merkeliin, jonka kreikkalaiset olivat ottaneet Ateenassa vastaan natsitervehdyksin. CDU/CSU:n vaalitulos kipusi 41,5 prosenttiin ja ero SPD:hen kasvoi suuremmaksi kuin kertaakaan sitten 1950-luvun, lähes 17 prosenttiyksikköön. Sosiaalidemokraatit onnistuivat saalistamaan oppositiosta käsin kannatuslisää vaivaiset 2,7 prosenttiyksikköä ja senkin vasemmistopuolueen Die Linken ja vihreiden kustannuksella. Vasemmalla ei ollut vetoa, eikä kansallispopulismikaan ollut vielä rantautunut Saksaan Alternative für Deutschlandin muodossa.

Äänestäjät eivät kuitenkaan kaivanneet saksalaista Syrizaa.

Hallituskuvio oli kuitenkin ongelmallinen, sillä kristillisdemokraattien kumppani Vapaat demokraatit eli liberaalit jäi alle äänikynnyksen ja putosi kokonaan pois liittopäiviltä. Se avasi tien CDU:n ja SPD:n niin sanotulle suurelle koalitiolle.

Kysyin yllä mainitulta tutulta tuoreeltaan hallitushaluja vaalituloksen valossa. Hämmästyksekseni hän sanoi yhteistyön kristillisdemokraattien kanssa kyllä houkuttelevan, avasihan se oppositiokauden jälkeen runsaasti kiinnostavia avustajatehtäviä hänen kaltaiselleen asiantuntijalle. Niin ymmärrettävä kuin asenne olikin, se ei varsinaisesti lujittanut uskoa sosiaalidemokratian ohjelmalliseen uudistustyöhön. Toisaalta SPD ulosmittasi hallitusneuvotteluissa sen verran hyvin tavoitteitaan, että puolueen jäsenäänestys siunasi hypyn Merkelin kelkkaan selvällä 76 prosentin enemmistöllä.

Britannia tuplapopulismin saartamana

Sosiaalidemokratialta puuttui 2010-luvun puolivälissä Eurooppa-tason johtotähti. Ranskan sosialistien François Hollande oli presidenttinä osoittautunut pettymykseksi, eikä Italian keskustalaisesta Matteo Renzistä ollut esikuvaksi, vaikka palveli pari vuotta Demokraattisen puolueen pääministerinä.

”Demariruusu sairastaa” otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta. Parhaaksi mallimaaksi kelpuutettiin puolen miljoonan asukkaan Malta, jota ei ole tavattu pitää poliittisten trendien majakkana. Sen enempää kuin Portugalia, jossa sosialistit ovat olleet pitkäjänteisesti vallassa.

Olin syyskuussa 2015 Lontoossa, kun Britannian työväenpuolue valitsi jäsenäänestyksellä johtajakseen Jeremy Corbynin. Lähimpänä entisen pääministerin Tony Blairin viitoittamaa New Labour -linjaa ollut Liz Kendall jäi neljänneksi eli ehdokkaista viimeiseksi vaatimattomalla 4,5 prosentin kannatuksella. Ajatuspaja Policy Networkin seminaarissa ”blairiitit” tekivät avointa surutyötä jo ennen tulosten julkaisemista. Heidän mukaansa työväenpuolueen tulevaisuusperspektiivissä ei näkynyt mitään mahdollisuuksia palata valtaan käpertymällä vasemmalle kohti lahkolaisuutta.

”Demariruusu sairastaa” otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta.

Luisu oli alkanut jo edellistä puheenjohtajaa valittaessa, jolloin Milibandin veljesten välisessä kamppailussa Ed onnistui niukasti ammattiliittojen tuella kukistamaan keskustalaisemman Davidin. Vaaleissa 2015 nuoremman veljen vaatimaton karisma sen enempää kuin ohjelma ei purrut äänestäjiin.

Britanniassa kuten muuallakin Euroopassa äänekäs osa sosiaalidemokratiaa pani pitkään vastoinkäymisensä vuosituhannen vaihteessa harjoitetun ”kolmannen tien” piikkiin. Siitä huolimatta, että sen keulakuvien – niin Tony Blairin ja Gerhard Schröderin kuin Göran Perssonin ja Paavo Lipposen – vallan päivistä alkoi olla jo kymmenen vuotta, ylikin.

Mikä merkitys globalisaation markkinalogiikkaan sovittautumisen jälkilaskulla olikin, ahdingon sälyttäminen edeltäjien niskaan ei ollut kovin kunniakasta. Varsinkaan, kun oma linja ei ottanut jäsentyäkseen riittävän uskottavaksi vaihtoehdoksi kansalaisten silmissä.

Nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa.

Amerikkalaisen Bernie Sandersin sosialismi innosti nuorisoaktivisteja Atlantin molemmin puolin, mutta nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa. Britanniassa se näkyi kesällä 2016 Brexit-äänestyksessä ja sitten sen jälkihoidossa, jonka päätteeksi työväenpuolue jäi joulukuun 2019 vaaleissa Boris Johnsonin jyrän alle.

Labourin uusi johtaja Keir Starmer hakee nyt kovaa maata jalkojensa alle edeltäjäänsä keskustalaisemmilla teemoilla. Britannia ja sen politiikka ovat kuitenkin sen verran sekaisin Brexitin sekä Corbynin ja Johnsonin tuplapopulismin jäljiltä, ettei niistä ole sen enempää eurooppalaisen vasemmiston kuin oikeiston innoittajaksi.

Kansanliikepuolueista keskustakoalitioihin

Ruotsin sosiaalidemokraatit kävivät läpi oman kiirastulensa tappiollisten parlamenttivaalien 2010 jälkeen. Håkan Juholt ei kestänyt Mona Sahlinin jälkeen uutena puheenjohtajana vuottakaan, kunnes kansan luottamusta ryhdyttiin rakentamaan perinteisemmällä tyylillä, ammattiyhdistystaustaisen Stefan Löfvenin vedolla. Sosiaalidemokraatit nousivat kahdeksan vuotta kestäneen oppositiokauden jälkeen vuonna 2014 takaisin pääministeripuolueeksi, vaikka kannatus ei noussut edellisistä vaaleista edes puolta prosenttiyksikköä. Muutoksen teki mahdolliseksi Ruotsidemokraattien menestys, joka repi rikki Ruotsin perinteistä blokkipolitiikkaa.

Järistykset puoluekentässä kävivät vielä selvemmiksi neljä vuotta myöhemmin. Löfven jatkoi pääministerinä, vaikka sosiaalidemokraatit saivat heikoimman vaalituloksensa koko yleisen äänioikeuden aikakaudella. Monessa veljespuolueessa olisi tosin iloittu 28,3 prosentin kannatuksesta.

Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen saatiin aikaiseksi sosiaalidemokraattien ja vihreiden hallitus, joka valtiopäivillä nojasi porvaripuolelta keskustan ja liberaalien tukeen. Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Ruotsidemokraattien tuen varassa kun ei kenenkään muun tee mieli hallita.

Ruotsi taisi tulla näyttäneeksi Euroopalle tietä. Historian valossa tuollainen sopii hyvin sekä maan että sen sosiaalidemokratian itseymmärrykseen, mutta tällä kertaa se tapahtui suuremmitta rummutuksitta, ilman tietoista edistyksen soihdun kantoa.

Suurten kansanliikepuolueiden kukoistusaika oli jäänyt kauas 1900-luvulle, ja nyt tehtiin tilejä niiden häntien kanssa. Maltaa ja Portugalia lukuun ottamatta sosiaalidemokraatit eivät nauti missään suhteellisen vaalitavan järjestelmässä yli 30 prosentin kannatusta. Useimmissa maissa on tekemistä 20 prosentinkin kanssa.

Tason pudotuksesta huolimatta sosiaalidemokraattien johdolla on muodostettu hallituksia, kuten Espanjassa 2018 sekä Suomessa ja Tanskassa 2019. Tämän syksyn vaalitulosten perusteella voi odottaa, että Norja ja Saksa liittyvät joukon jatkeeksi.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille.

Viime vuosina on puhuttu paljon polarisaatiosta, kun kansallispopulistiset liikkeet ja muodikas identiteettipolitiikka ovat vanginneet suurimman huomion. Ne lienevät pysyviä ilmiöitä, mutta politiikan kartoilta löytyy tukea toisenlaisillekin trendeille. Kuinka pysyville, sitä on vaikea ennustaa.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille. Siinä on pragmaattisen sosiaalidemokratian perinteinen sauma. Sosiaalidemokraatit eivät ole missään ratsastaneet takaisin valtaan äänivyöryn harjalla. Itse asiassa sekä Tanskassa että Norjassa heidän ääniosuutensa laski viime parlamenttivaaleissa, eikä Suomessakaan juhlittu 17,7 prosentin kannatusta vaan täpärällä käynyttä ykkössijaa puolueiden keskinäisessä kilpailussa.

SPD:n paluu aallonpohjasta parrasvaloihin

Syyskuussa 2017 vaalivalvojaiset Willy Brandt Hausissa päättyivät ennen kuin ehtivät alkaakaan. Paljon eivät sosiaalidemokraatit olleet enää odottaneet, mutta tulos osoittautui vielä pelättyäkin synkemmäksi (20,5 %). Illan ainoat aplodit kuultiin johtajien käydessä ilmoittamassa, että puolue jäisi oppositioon.

Vaan eipä jäänytkään. CDU kääntyi jälleen SPD:n puoleen, kun ei onnistunut hallituksen muodostamisessa liberaalien ja vihreiden kanssa. Suuri koalitio jatkoi, vaikka ei ollutkaan enää niin kovin suuri. Sosiaalidemokraatit valitsivat uudeksi puheenjohtajakseen Andrea Nahlesin, joka aikanaan oli profiloitunut puolueen nuoriso- ja vasemmistosiivellä Schröderin perinnön tiukkana kriitikkona. Puoluesihteerinä ja työministerinä hän oli ollut se keulahahmo, jonka suojeluksessa oli pyritty aatteen uuteen kiillottamiseen.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden. Nahles jätti tehtävän, kun SPD kärsi kesällä 2019 Euroopan parlamenttivaaleissa yli 11 prosenttiyksikön tappion, eivätkä tulokset osavaltioissakaan olleet sen lupaavampia. Nahles tilitti eroilmoituksessaan, että kansalaisten vakuuttaminen uudistuneesta sosiaalidemokratiasta ei onnistunut, kun puolue samanaikaisesti kantoi vastuuta hallituksessa.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden.

Tukea ei tullut omiltakaan riittävästi, kun erityisesti puolueen nuoret olivat jyrkästi CDU-yhteistyötä vastaan. Eivät vain ”vanhat”, vaan myös nelikymppisten polvi tuntui heidät pettäneen.

En tiedä, osallistuiko Suomen SDP:n edustajia edellisillä kerroilla saksalaisen veljespuolueen vaalivalvojaisiin. Tänä vuonna sosiaalisen median niistä levittämistä kuvista joka tapauksessa erottuivat ainakin puoluesihteeri Antton Rönnholmin ja Eurooppa-ministeri Tytti Tuppuraisen kasvot. Molempien kasvoja koristi leveä hymy. Mikä oli muuttunut?

Kun Olaf Scholz runsas vuosi sitten nimettiin SPD:n kansleriehdokkaaksi, sosiaalidemokraattien kannatus mateli 15 prosentin tienoilla, parikymmentä pinnaa kristillisdemokraattien perässä ja selvästi vihreidenkin takana. Edellisenä vuonna hän oli hävinnyt kilvan puolueen puheenjohtajuudesta vasemmistolaisemmille ehdokkaille.

Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Merkelin hallituksen valtiovarainministerinä ja varakanslerina Scholz sopi SDP:n oikealta siiveltä uhrattavaksi liittopäivävaaleissa odotetun tappion kantajaksi. Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Sosiaalidemokraattisen ehdokkaan yhtä yllättävää kuin hämmästyttävää loppusuoran kiriä vaalien voittajaksi on selitetty ennen muuta kilpailijoiden kompastelulla. Se ei oikein yksin riitä, vaikka kamppailu sai leimallisesti kanslerivaalin luonteen Merkelin luopuessa 16 vuoden jälkeen.

Pandemia on perustellusti kohdistanut kansalaisten odotuksia julkiseen valtaan tavalla, joka taitaa pelata koeteltujen valtionhoitajien pussiin. Kriisiä hoitamaan kaivataan mieluummin pragmaatikkoja kuin ideologeja, äärilaitojen protesteista puhumattakaan. Scholzin SPD hakeekin hallituskoalitiota politiikan keskikentältä.

Sosiaalidemokratialle on luonut tilaa myös keskuspankkien omaksuma rooli, joka jakaa rahaa ainakin toistaiseksi halpaan hintaan. Jos Euroopan keskustavasemmisto pohti 2010-luvun neuvottomana vaihtoehtoa talouskurille, niin nyt sana ”austerity” on poistettu päivänpolitiikan sanakirjoista.

Talouden ja politiikan heiluriliike

Oikeiston irvileukojen mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi. Vai selittääkö muuttunutta paradigmaa muisto siitä, että lamaannuksista ei ole tavattu toipua pelkillä säästökuureilla?

Demokraattisessa vallanjaossa vaikuttaa tietty heiluriliike. Kun Norjan työväenpuolue ja sen suosittu pääministeri Jens Stoltenberg kärsivät vuonna 2013 vaalitappion, paras kuulemani analyysi selitti, että hummerinkin syömiseen voi kyllästyä. Äänestäjille ei riittänyt, että maalla meni melkein millä tahansa mittarilla hyvin, ellei erinomaisesti.

Oikeiston irvileukojen mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi.

Kaksi peräkkäistä vaalikautta alkaa olla ajassamme jo pitkä aika, kuten Norjan oikeisto sai nyt vuorostaan kokea ja Fredrik Reinfeldtin Maltillinen kokoomus Ruotsissa vuonna 2014. Stefan Löfven tekee jo valmiiksi tilaa pääministerin paikalla, jotta sosiaalidemokraattien ei kävisi ensi syksynä samalla tavalla.

Demariruusun uuden kukinnan kestoa ei tiedä kukaan. Viimeaikaiset vaalitulokset ovat kuitenkin palauttaneet sosiaalidemokraatit varteenotettaviksi vallantavoittelijoiksi ja uskottaviksi vallanhaltijoiksi. Näistä asemista käsin tuleva menestys on myös heidän omissa käsissään.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Julkaisu Demariruusu kukkii taas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.