Suomessa oli harkittu presidentin suoraa kansanvaalia jo hallitusmuotoa hahmoteltaessa, mutta siihen siirtyminen kesti yli 70 itsenäisyyden vuotta. Henkilövetoinen muutos mursi monia politiikan hierarkioita, mutta kaikki ei muuttunut uudistuksen myötä.
Kitkerän alun jälkeen hallitsijalle perinteisesti kuuliainen kansakunta oli oppinut, jos ei rakastamaan niin vähintään seuraamaan Kekkostaan. Vaihtoehdoton demokratia alkoi 1970-luvun edetessä kuitenkin myös ahdistaa, kun lukuisista hallituskriiseistä huolimatta hallitusten pohja pysyi pääpiirteissään samana – presidentistä nyt puhumattakaan.
Ylipitkäksi venyneestä valtarakenteesta tehtiin kolme johtopäätöstä, jotka pantiin toimeen 1980-luvulta alkaen. Presidentin kuusivuotiset toimikaudet rajoitettiin kahteen ja siirryttiin tämän valinnassa suoraan kansanvaaliin. Uuden vuosituhannen alkaessa astui lisäksi voimaan uusi perustuslaki, joka kavensi valtionpään valtaoikeuksia.
Muutokset olivat huomattavia, mutta historiasta voi hahmottaa myös huomaamattomia jatkuvuuksia murrosten ylitse. Niitä erottuu kansanvaalien kaudelta yllättävänkin paljon verrattuna aikaan, jolloin presidentti valittiin valitsijamiesten tai eduskunnan toimesta artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastellulla tavalla.
Ilmiöt ja vapautuksen huumat
Urho Kekkosen väistyttyä sairauden vuoksi suomalaiset ikään kuin vapautuivat valitsemalla presidentiksi SDP:n Mauno Koiviston, joka keräsi tammikuussa 1982 huimat 144 valitsijamiestä. Valinta varmistui heti ensimmäisellä kierroksella, kun SKDL tarjosi tarvittavat lisä-äänet vasemmiston riveistä nousevan valtionpäämiehen taakse.
”Manu-ilmiö” oli ensimmäinen laatuaan presidentinvaaleissa. Koiviston suosio kantoi kevyesti uudelleenvalintaan, vaikka ensi kertaa suoraa kansanvaalia kokeiltaessa kannatus jäi niukasti alle 50 prosentin. Puuttuvat valitsijamiehet löytyivät tällä kertaa toisella äänestyskierroksella kokoomuksesta.
Vapautuksen huuma saavutti kliimaksinsa vuonna 1994, kun kansa siirsi tylysti sivuun kylmän sodan aikaiset kärkipoliitikot. Vuoroansa pitkään odottanut nelinkertainen pääministeri Kalevi Sorsa ei selvinnyt edes SDP:n ehdokkaaksi, kun Martti Ahtisaari junailtiin diplomaattiuralta hänen tilalleen.
Paavo Väyrynen (19,5 %) kompastui itse vaaleissa siihen, että keskustan riveistä lohkesi kaksi puolueesta erillistä valitsijayhdistystä. Keijo Korhonen (5,8 %) ja Eeva Kuuskoski (2,6 %) veivät kenties ratkaisevat äänet, jotta RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn (22,0 %) saattoi nousta porvaripuolen ykköseksi.
Vaikka ”Lillan-ilmiö” hävisi toisella kierroksella sosiaalidemokraattien kenttäorganisaatioihin nojanneelle ”Mara-ilmiölle” (46,1–53,9 %), suora kansanvaali oli osoittanut mullistavan yllätyspotentiaalinsa. Pelikentän reunoilta tulevilla ehdokkailla oli mahdollisuuksia korjata koko potti! Ja vaatimatonkin vaalitulos saattoi vaikuttaa siihen, ketkä etenivät ratkaisevaan äänestykseen.
Tuttuja piirteitä 1920- ja 1930-luvulta, vaikka aikakausi ja vaalitapa olivat tyystin toisenlaiset.
Hurmokset haalistuvat
Elisabeth Rehn sai huomata, miten vaikeaa on uusia otollisen hetken hurmosta. Hän ylsi vuoden 2000 vaaleissa RKP:lle hyvään 7,9 prosentin kannatukseen, mutta presidentti valittiin suurten ehdokkaista. SDP:n Tarja Halonen löi toisella kierroksella ensin keskustan Esko Ahon (51,6–48,4 %) ja kuusi vuotta myöhemmin kokoomuksen Sauli Niinistön (51,8–48,2 %).
Pienet puolueet tai ”villit” ehdokkaat eivät päässeet sotkemaan näitä vaaleja, mutta vuonna 2012 pakka meni jälleen sekaisin. Perussuomalaisten Timo Soini teki ensimmäisen valtiomiestekonsa, kun hän 9,4 prosentin kannatuksellaan pudotti kovan onnen Väyrysen (17,5 %) jatkosta.
Istuvalla presidentillä on aina vahva etulyöntiasema, mutta uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys.
Edelle näet kiilasi vihreiden Pekka Haavisto (18,8 %), joka sai toisella kierroksella yli miljoona ääntä. Sitä juhlittiin vaalien suurena ilmiönä, vaikka tulos ei riittänyt alkuunkaan haastamaan presidentiksi valittua Niinistöä (62,6–37,4 %). Seuraavalla kerralla Haaviston kannatus oli jo haalistunut (12,4 %), kun Niinistö jyräsi voittoon (62,6 %) suoraan ensimmäisellä kierroksella.
Istuvalla presidentillä on aina vahva etulyöntiasema, mutta uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys. Lauri Kristian Relander ei toiveistaan huolimatta päässyt aikanaan edes oman puolueensa ehdokkaaksi (1931), ja P.E. Svinhufvud jäi valitsematta (1937). Kyseenalaista on, olisiko Ahtisaarenkaan kansansuosio riittänyt jatkoon, mikäli olisi lähtenyt ja päässyt ehdokkaaksi (2000).
Puolueet menettävät otteensa
Kansanvaltaa varjeleva SDP oli perinteisesti ajanut presidentin valintaa eduskunnan suoritettavaksi. Kuitenkin 1980-luvulla huomattiin, että suorasta kaksivaiheisesta kansanvaalista saattoi olla myös puoluetaktista etua. Kalevi Sorsa laskeskeli, että SDP:n ehdokas pääsisi aina toiselle kierrokselle, jolla kohtaisi porvarien keskinäisen kilpailun heikentämän kandidaatin.
Näkemys osoittautui alkuun päteväksi, kunnes kansanliikepuolueet menettivät otteensa kansalaisten äänestyskäytöksestä. Pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponen edusti SDP:n korkeinta valtiomiesluokkaa, mutta keräsi vuoden 2012 presidentinvaaleissa vain 6,7 prosentin kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin Tuula Haatainen ei pärjännyt senkään vertaa (3,2 %).
Puolueiden roolin heikentyminen näkyy siinä, että jopa politiikan konkarit perustavat nyt valitsijayhdistyksiä ehdokkuutensa tueksi. Presidentti Niinistö viitoitti tähän tietä vuonna 2018, mutta trendi heijastaa laajemmin poliittisen kulttuurin muutosta. Mika Aaltola nakertaa varsin avoimesti edustuksellista demokratiaa ratsastamalla puoluevallan kritiikillä.
Puolueiden roolin heikentyminen näkyy siinä, että jopa politiikan konkarit perustavat nyt valitsijayhdistyksiä ehdokkuutensa tueksi.
Aaltola vahvisti pyrkynsä presidentiksi Luumäellä Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä. Hänen puheessaan oli myös Ukko-Pekan perintöä, irtikytkentää Venäjästä 1930-lukulaisin painotuksin. Sattuvaa sekin, että Svinhufvud aikanaan nousi presidentiksi puoluerajat ylittävän, vaikkakin lähinnä kokoomukseen ja lapuanliikkeeseen nojaavan vaaliliiton ehdokkaana.
Olli Rehn puolestaan ammentaa vahvasti Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja ståhlbergiläisestä perinteestä tähdentäessään kampanjassaan tasavaltalaisia arvoja. Hänkin kokoaa taakseen valitsijayhdistystä kasvattajapuolueensa keskustan rämpiessä kannatusalhossa. Ikivihreä ehdokasveteraani Pekka Haavisto liikkuu samalla asialla.
Menestyäkseen presidentinvaaleissa on kannatusta haalittava laajalti eri kansalaispiireistä. SDP:n kaikille avoimet esivaalit 1993 ajoivat tavallaan samaa asiaa, mutta sekasortoinen kokemus ei vakiintunut houkuttelevaksi tavaksi. Nykyään kannatuskorttien keruu ehdokkaille toimii samalla mobilisaation välineenä.
Blokit vastakkain
Kalevi Sorsa oli siinä mielessä oikeassa, että Niinistön uudelleenvalintaa lukuun ottamatta kaikki presidentin suorat vaalit on toisella kierroksella käyty enemmän tai vähemmän ”blokkipolitiikan” merkeissä keskustaoikeiston ja punavihreän vasemmiston välillä. Ehdokkaiden persoona sekä sukupuoliaspekti ovat toki tuoneet asetelmaan lisävivahteita.
Peruskuvio ei ole kaukana vanhasta valitsijamiesten ajasta. Vasemmiston kokonaiskannatus on 2000-luvulla heikentynyt olennaisesti aikaisemmasta, mutta porvaripuolueiden keskinäinen kilpailu avaa menestymisen mahdollisuuksia punavihreiden suosimalle ehdokkaalle. Tällainen asetelma on todennäköinen tälläkin kertaa.
Valitsijamiesten kabinettipelin on korvannut kansalaisten oma pohdinta taktisesta äänestämisestä.
Paljon on ollut – ja on edelleen – kiinni siitä, ketkä kaksi etenevät vastinpariksi loppusuoralle. Pyrkimys jonkun ehdokkaan torjumiseen on tuottanut arvaamattomia seurauksia, ja ratkaisevissa äänestyksissä on nähty outoja petikumppaneita. Porvarilliset naiset esimerkiksi taisivat hoitaa varsin vasemmistolaisena pidetylle Tarja Haloselle voiton Esko Ahosta.
Valitsijamiesten kabinettipelin on korvannut kansalaisten oma pohdinta taktisesta äänestämisestä. Niinistön valinnat pois lukien lopputuloksetkin suorissa kansanvaaleissa ovat olleet yhtä tiukkoja kuin sotien välissä ja vielä vuonna 1956.
Suuri ero on siinä, että välittömissä vaaleissa voiton on joka kerta vienyt se, joka on saanut äänestäjiltä heti ensimmäisellä kierroksella vahvimman kannatuksen. Aikanaan puolueet eivät välttämättä edes nimenneet ehdokastaan ennen valitsijamiesvaalia.
Relander nousi presidentiksi toiselta sijalta, Svinhufvud ja Kyösti Kallio kolmannelta, kun eniten valitsijamiehiä kerännyt sosiaalidemokraatti Väinö Tanner ei kelvannut valkoisen Suomen valtionpääksi. Sotien jälkeen J.K. Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto olivat jo valitsijamiesvaalien selviä ykkösiä.
Kansan kaksi päivää kuninkaana
Riippumatta siitä, miten Aaltolan lopulta käy, hänen pitkään kestänyt gallupkannatuksensa osoittaa, että puolueiden ulkopuolelta nousevat ilmiöt ovat yhä mahdollisia. Varsinaisen vaalin kannalta korostuu suosion ajoitus. Monet ”tähdenlennot” ovat ehtineet sammua ennen tosipaikkaa, kuten vaikkapa Eeva Kuuskoski, Raimo Ilaskivi tai Riitta Uosukainen voivat kertoa.
Mikäli näköpiirissä ei ole ennakkoon erityisiä menestymisen mahdollisuuksia, puolueet joutuvat pohtimaan presidentinvaaleihin panostamisen mielekkyyttä ja suuruutta. Vaan kuka tulevan koskaan varmasti tietää. RKP:n sisärenkaissa ei oltu erityisemmin innostuneita Elisabeth Rehnistä, ennen kuin tämän kannatus lähti yllättäen lentoon.
”Lillanin” jälkeen RKP:n ehdokkaat ovat jääneet häntäpään valvojiksi parin prosenttiyksikön ääniosuudella, eikä puolue tällä kertaa aseta lainkaan omaa ehdokasta. Kristillisdemokraattien tulosodotukset lienevät samaa luokkaa, mutta he päättivät silti lähteä mukaan kisaan, vaikka viimeksi menivät suoraan Niinistön taakse.
Kampanjointi maksaa, mutta presidenttiehdokkuus sinänsä on halpa pääsylippu vaalitentteihin ja tv-ruutuihin. Osallistuminen todistaa puolueen olemassaoloa ja elinvoimaa, tarjoaa näkyvyyttä lopputuloksesta riippumatta. Pienillä ei ole paljon hävittävää.
Osallistuminen todistaa puolueen olemassaoloa ja elinvoimaa, tarjoaa näkyvyyttä lopputuloksesta riippumatta.
Ennakkosuosikkien näkökulmasta ”kakkosketjujen” haastajista on se kiusa, että tiukassa taistossa he voivat viedä tärkeitä kannatusprosenttiyksikköjä. Suurille puolueille on myös poliittinen nöyryytys, jos niiden keskuudesta ei löydy vetoavia kandidaatteja, kun kansa pääsee jollei kuninkaan, niin ainakin presidentin tekijäksi.
Siirtyminen suoraan kansanvaaliin on muuttanut valintaa suljettujen kabinettien peleistä avoimiksi prosesseiksi, joissa toisaalta elää ihanan irrationaalinen mentaalinen elementti. Tasavaltalaisessa Suomessa esimerkiksi arvostetaan matalan profiilin majesteetillisuutta, kuten Koivistojen ja Niinistö–Haukion pariskunnat ovat osoittaneet.
Toisaalta Ahtisaari ja Halonen menestyivät kansanomaisemmalla habituksella. Nyt tarjolla on monella mittarilla laadukas ehdokasjoukko, josta ei vielä tiedä, kenen tyyli lähtee vetämään. Aaron Perttilän valtio-oppi voi hyvinkin olla yhä käypää todellisuutta.
Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.
Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash
Paluuviite: Presidentinvaalit voivat olla pienistä kiinni: Ståhlbergistä Kekkoseen – Politiikasta