Vuosi sitten suomalaisten viestintäpolitiikan tutkijoiden Helsinki Media Policy Research Group julkaisi kirjan Viestintä kuuluu kaikille, joka oli syksyllä 2020 yksi Tiedettä suomeksi -palkinnon voittajista. Teos käsittelee kansalaisten viestinnällisten oikeuksien toteutumista Suomessa.

Näille oikeuksille ei ole yhtä vakiintunutta määritelmää. Kirjassa tarkastelimme neljää oikeutta, jotka perustuvat ihmisoikeuksiin sekä suomalaisen yhteiskunnan lakeihin ja normeihin: pääsyä informaation äärelle, monipuolisten sisältöjen saatavuutta, yksityisyydensuojaa sekä dialogisuudelle perustuvaa viestintää.

Kirjan tavoitteena oli tarkastella kriittisesti, miltä lehdistönvapaudella, medialukutaitohankkeilla ja valheellisen viestinnän vastustuskyvyllä mainetta niittänyt Suomi näyttäytyy, kun analysoidaan lainsäädäntöä, viranomaisten toimintaa, mediaa sekä kansalaisten median käyttöä näiden neljän oikeuden näkökulmasta.

Pandemiavuoden aikana kirjamme ydin on osoittautunut entistä tärkeämmäksi. Samalla se kaipaa myös kipeästi päivitystä.

Kohti episteemisiä oikeuksia

Koronakriisi on tehnyt kaikille selväksi, miten keskeistä pääsy luotettavan tiedon äärelle on. Kriisiviestinnässä korostuu myös kansalaisten kuuleminen. Tutkimukset meillä ja muualla osoittavat, että kriisiaikana perinteisten medioiden arvostus nousee. Silti myös valheellinen viestintä leviää nopeasti ja varmasti.

Perinteisesti viestinnälliset oikeudet edistävät ja suojaavat viestintää prosessina ja toimintana. Kuitenkin tänä päivänä muun muassa taloudelliseen asemaan, sukupuoleen tai etniseen taustaan liittyvä epätasa-arvo voi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin saada luotettavaa tietoa. Epätasa-arvo näkyy myös väestöryhmien oikeuksissa tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omista lähtökohdistaan. Tämä koskee niin perinteisiä medioita kuin sosiaalisen median alustoja.

Muun muassa taloudelliseen asemaan, sukupuoleen tai etniseen taustaan liittyvä epätasa-arvo voi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin saada luotettavaa tietoa.

On siis aika peräänkuuluttaa viestinnällisten oikeuksien lisäksi myös episteemisiä oikeuksia. Episteemiset oikeudet tarkoittavat oikeutta muodostaa vapaasti omat näkemykset ja oma maailmankuva. Niiden toteutuminen riippuu paitsi yksilöstä itsestään myös ympäröivästä yhteiskunnasta ja nykyään yhä enemmän digitaalisen viestinnän eri muodoista. Siten episteemiset oikeudet tarkoittavat myös yksilön oikeutta tietoon ja todenmukaiseen viestintään.

Digitaalisen hyvinvointivaltion uudet sudenkuopat

Viestinnälliset oikeudet kuuluvat olennaisena osana länsimaisten modernin yhteiskunnan periaatteisiin. Hyvinvointivaltion traditiosta ponnistavassa Suomessa on pitkät perinteet kansalaisten viestinnällisten oikeuksien edistämisessä. Suomen perustuslain määritelmä sananvapaudesta ei koske vain ilmaisun vapautta, vaan myös tietojen, mielipiteiden ja muiden viestien vastaanottamista. Euroopan unionin perussopimuksessa mainitaan erikseen tiedotusvälineiden vapaus ja moniarvoisuus.

Viestinnälliset oikeudet kuuluvat olennaisena osana länsimaisten modernin yhteiskunnan periaatteisiin.

Digitaalinen viestintäympäristön hallinta on ainakin kansallisella tasolla kuitenkin yhä haastavampaa. Toimintaympäristön muutos on paljastanut suomalaisen viestintäpolitiikan heikkoudet: kriitikkojen mukaan politiikalta puuttuu kokonaiskuva, jolla vastattaisiin uusiin ongelmiin. Yhtenä seurauksena reaktiivisuudesta on, että pohjoismaisen vertailututkimuksen mukaan Suomi on käytännössä etääntynyt monista niin kutsutun pohjoismaisen viestinnällisen hyvinvointivaltion perusperiaatteista.

Digitalisaatiosta toivottiin vuosituhannen alussa demokratian pönkittäjää ja ratkaisua moneen hyvinvointivaltion ongelmaan. Rakentavan debatin sijaan mediavälitteinen poliittinen osallistuminen on kuitenkin eriyttänyt kansalaisia toisistaan. Esimerkkinä toimii yleisradiotoiminta: perinteisesti kansallista yhtenäisyyttä rakentaneet julkisen palvelun yleisradioyhtiöt joutuvat kamppailemaan yleisöjen huomiosta globaalien kaupallisten alustojen, kuten Facebookin, Youtuben ja Netflixin ehdoilla ja armoilla. Samalla Ylen sisältöjä Facebookissa ja muualla käyttävät luovuttavat tietonsa näiden yritysten kaupallisesti hyödynnettäväksi.

Digitalisaatiosta toivottiin vuosituhannen alussa demokratian pönkittäjää ja ratkaisua moneen hyvinvointivaltion ongelmaan. Rakentavan debatin sijaan mediavälitteinen poliittinen osallistuminen on kuitenkin eriyttänyt kansalaisia toisistaan.

Digiaika tuottaa muutenkin julkiselle sektorille uusia sudenkuoppia. Digitaalisten kuilujen lisäksi uusina kysymyksinä ovat nousseet esimerkiksi uuteen viestintäteknologiaan liittyvä algoritminen syrjintä, joka koskee automaattisen päätöksenteon yleistymiseen sisältyviä riskejä. Esimerkiksi tukipäätösten tai hyvinvointipalveluiden automaattinen pisteyttäminen voi tuottaa uusia kuiluja. Muita ongelmia ovat muun muassa rakenteellinen rasismi, josta esimerkkinä on kasvojentunnistusteknologiaan sisältyvä etninen profilointi, sekä digitalisaation haitalliset ympäristövaikutukset.

Ei liene ihme, että YK:n ihmisoikeusneuvoston raportti rasismista toteaa sarkastisen surullisesti, että digitaaliset hyvinvointivaltiot ovat tällä hetkellä itseasiassa syrjiviä hyvinvointivaltiota. Näihin ongelmiin perinteisillä viestinnällisillä oikeuksilla ei täysin päästä pureutumaan.

Totuudenjälkeinen luottamus

Totuudenjälkeisestä ajasta on tullut hokema, jolla kuvataan niin valheellisen viestinnän leviämistä erityisesti verkkoympäristössä, kuin luottamuksen rapautumista perinteisiin tietoinstituutioihin. Vaikka historian näkökulmasta faktojen jälkeisessä demokratiassa ei pohjimmiltaan ole mitään uutta, nykykehitys on huolestuttavaa, sillä demokratian toteutuminen on tiiviisti sidoksissa kaikkien kansalaisten käytettävissä olevaan, luotettavaan ja luottamusta herättävään tietoon.

Koronakriisin alkuvaihe nosti luottamuslukemat korkealle niin hallituksen kuin mediankin suhteen. Loppusyksyyn 2020 mennessä suomalaisten usko poliitikkojen antamaan tietoon oli kuitenkin hiipunut merkittävästi. Suuret erot eri puolueiden kannattajaryhmien välillä kertovat myös luottamuksen polarisaatiosta.

Kansalaiset kritisoivat terävästi niin sosiaalisen median epäluotettavuutta kuin journalismin markkinavetoisuutta.

Vaikka suomalaista mediaa pidetään yhä luottamuksen arvoisena, kansalaiset kritisoivat terävästi niin sosiaalisen median epäluotettavuutta kuin journalismin markkinavetoisuutta. On myös merkkejä siitä, että kanssaihmisten tietoihin ja medialukutaitoon suhtaudutaan epäilevästi. Yksilön viestinnälliset oikeudet eivät yksin auta yhteiskuntaa tilanteessa, jossa kansalaisten maailmankuvat ja niitä rakentavat tiedot ja uskomukset eriytyvät.

Kansalaisyhteiskunnalla keskeinen rooli

Kun oikeuksien toteutumista aiemmin käsiteltiin enimmäkseen kansallisen lainsäädännön ja sääntelyn puitteissa, digitalisaatio on laajentanut keskustelun kansainvälisille kentille. Samalla tarkastelu on laajentunut yksilökeskeisestä, yksityisen kansalaisen näkökulmasta yhteisölliseen, eri kulttuuri-, sosiaali-, ja muiden ryhmien oikeuksiin.

Kansalaisyhteiskunnalla on jo pitkään ollut keskeinen rooli internetin globaalin hallinnoinnin foorumeilla (muun muassa Internet Governance Forum, IGF; Internet Society, ISOC; Internet Research Task Force, IRTF). Niiden perustana on yhteistyö internetin eri sidosryhmien kesken. Viime aikoina järjestöt ja aktivistit ovat kiinnittäneet entistä enemmän huomiota myös maailman kauppajärjestön WTO:n kaltaisiin instituutioihin, joissa teknologiayritykset pyrkivät vakiinnuttamaan datan vapaan liikkuvuuden vapaakauppasopimusten kulmakiveksi. Tällä saattaa olla mahdollisesti kauaskantoisia seurauksia globaalisti, sillä se löisi lukkoon teknologiayhtiöiden roolin datan omistajina lisäten tiedollista epätasa-arvoa.

Suomessakin tarvittaisiin kuitenkin kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden koordinoidumpaa toimintaa kansalaisten episteemisten oikeuksien kokonaisvaltaiseksi edistämiseksi.

Suomalaisen viestintäpolitiikan saralla kansalaisyhteiskunnan rooli on toistaiseksi ollut varsin hajanainen. Viime vuosina liikkeet, kuten käyttäjän omien henkilötietojen hallintaa edistävä MyData, ovat onnistuneet luomaan uusia periaatteita viestinnällisten oikeuksien toteuttamiseksi digitaalisessa ympäristössä. Suomessakin tarvittaisiin kuitenkin kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden koordinoidumpaa toimintaa kansalaisten episteemisten oikeuksien kokonaisvaltaiseksi edistämiseksi.

Episteemiset oikeudet syventämään viestinnällisiä oikeuksia

Kuten kirjassamme ehdotimme, perinteisiä viestinnällisiä oikeuksia on tarpeen tarkastella digitaalisessa maailmassa. Ne eivät kuitenkaan riitä kattamaan yllä kuvattua digitaalisen eriarvoisuuden kirjoa. Paljon siteeratun valvontakapitalismin käsitteen kehittäjä Shoshana Zuboff onkin esittänyt, että juuri tietämiseen liittyvät episteemiset epätasa-arvon muodot ovat suurin ongelma yhteiskunnallemme. Hän muistuttaa, että digiaikana vallankahva on tiedon omistajilla. Ne, joilla on tietoa, ja ne jotka päättävät, kelle tietoa jaetaan, hallitsevat.

Meillä voi olla teknologisesti helppo pääsy viestinnän äärelle ja teoreettisesti loputon sisältöjen saatavuus. Otamme mahdollisesti kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin vilkkaammin kuin koskaan erilaisilla foorumeilla. Mutta digiaikana ostamme datallamme tiedonmuruja ja osallistumisen mahdollisuuksia, usein yksityisyydensuojasta piittaamatta. Samasta syystä meitä ohjaillaan tiettyjen sisältöjen ääreen ja siten episteemisiä oikeuksiamme rajoitetaan jatkuvasti, automaattisesti.

Ne, joilla on tietoa, ja ne jotka päättävät, kelle tietoa jaetaan, hallitsevat.

Mitä rajatummat ja ohjatummat viestintäympäristömme ovat, sitä vähemmän luotamme mihinkään niiden ulkopuolella – oli kyse sitten päättäjistä, viestimistä tai toisistamme. Tämä on pahimmillaan episteemisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kaventumisen kierre.

Digitaalisen ympäristön laajentuessa myös sen tuomat haasteet koskettavat entistä laajemmin yhteiskunnan sektoreita kuten koulutusta, terveydenhuoltoa ja ympäristöä. Siten nämä haasteet koskevat laajasti myös suomalaista kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisten oikeudet tulee ottaa paremmin huomioon kaikessa päätöksenteossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä sellaisten ryhmien oikeuksien turvaamiseen, jotka helposti putoavat pois, kun digitaalisia ympäristöjä suunnitellaan: maahanmuuttajat, kielelliset vähemmistöt, ikäihmiset, vammaiset.

Mitä rajatummat ja ohjatummat viestintäympäristömme ovat, sitä vähemmän luotamme mihinkään niiden ulkopuolella – oli kyse sitten päättäjistä, viestimistä tai toisistamme. Tämä on pahimmillaan episteemisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kaventumisen kierre.

Viestinnällisten oikeuksien syventäminen episteemisillä oikeuksilla on nyt demokratiasta piittaavien tukijoiden, aktivistien ja lopulta viestintäpolitiikan toimijoiden tehtävä, ehkäpä niistä kiireellisin.

Minna Horowitz on yliopistotutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Kari Karppinen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Hannu Nieminen on viestintäpolitiikan professori (emeritus) Helsingin yliopistossa ja vieraileva viestinnän professori Vytautas Magnus –yliopistossa Liettuassa.

Outi Puukko on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Julkaisu Episteemiset oikeudet kuuluvat kaikille! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mistä puhutaan kun puhutaan luottamuksesta mediaan? Vastaus voi tuntua itsestään selvältä, sillä aihetta on pohdittu viime aikoina runsaasti niin julkisessa keskustelussa kuin akateemisen tutkimuksenkin piirissä. Erityisesti yleisöjen kasvava epäluottamus ammattimaisesti tuotettua uutismediaa kohtaan on herättänyt huolta.

Luotettavaksi koettu tietoympäristö on toimivan demokratian välttämätön edellytys.

Media-alalla luottamuksen heikkeneminen on yhdistynyt huoleen maksavien yleisöjen kaikkoamisesta. Tutkijoita kehitys huolettaa ennen kaikkea siksi, että uutismedialla on keskeinen rooli tiedon välittämisessä kansalaisille. Luotettavaksi koettu tietoympäristö puolestaan on toimivan demokratian välttämätön edellytys.

Luottamus mediaan ja poliittinen vakaus ovat yhteydessä toisiinsa

Vaikka luottamusta mediaan on tutkittu paljon ja eri tavoin, tutkimuksessa on edelleen paljon avoimia kysymyksiä. Esimerkiksi luottamusta heikentävistä tai vahvistavista tekijöistä tai luottamuksen tai sen puutteen vaikutuksesta medioiden käyttöön ei ole toistaiseksi muodostunut yksiselitteistä kuvaa. Epäluottamuksen kasvu näyttäisi kuitenkin olevan kytköksissä yleisempään yhteiskunnallisten instituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumiseen sekä poliittisen kentän epävakauteen.

Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman tutkimushankkeen ”Tunteet pelissä: Median auktoriteetti ja yleisön luottamus” (2019-2020) tarkoitus oli pureutua laajasti suomalaisten käsityksiin uutisista, mediasta ja journalismista. Samalla pyrimme tarkastelemaan luottamusta mediaan moniulotteisesti ja erilaisia aineistoja yhdistellen.

Epäluottamuksen kasvu näyttäisi olevan kytköksissä yhteiskunnallisten instituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumiseen ja poliittisen kentän epävakauteen.

Tutkimuksen pääaineiston muodostivat toukokuussa 2019 ja 2020 kerätyt kyselyaineistot. Niitä täydensivät haastatteluaineistot, joihin lukeutui neljä yleisön parissa tehtyä fokusryhmähaastattelua sekä 12 media- ja viestintäalan ammattilaisille suunnattua sidosryhmähaastattelua. Lisäksi hyödynsimme tutkimukseen soveltuvaa media-aineistoa erityisesti politiikan uutisointia käsittelevistä sosiaalisen median keskusteluista.

Luottamuksen moniulotteisuus

Luottamus uutisiin ja mediaan on moninainen ja vaikeasti tutkittava ilmiö. Yksi ongelma koskee erottelua ihmisten itse ilmaiseman luottamuksen ja heidän konkreettisissa mediakäytännöissään ilmenevän luottamuksen välillä. Suurin osa suomalaisista esimerkiksi ilmoittaa kyselyissä pitävänsä iltapäivälehtiä huomattavasti epäluotettavampina uutislähteinä kuin niin sanottuja laatumedioita. Silti Iltalehden ja Ilta-Sanomien verkkopalvelut ovat maan suosituimmat uutissivustot verkossa.

Monesti ajatellaan, että uutisvälineen luotettavuutta on se, että yleisö voi luottaa sen kertomien uutisten paikkansapitävyyteen. Uutisointiin liittyy kuitenkin lukuisia harkintaa vaativia valintoja esimerkiksi uutisoitavista aiheista, näkökulmista ja lähteistä. Raportoitujen tosiasioiden lisäksi juuri nämä ammatilliset valinnat ovat yleisöjen arvioinnin kohteena.

Toimittajat itse tyypillisesti katsovat, että valintoja ohjaavat ammatilliset normit ja etiikka. Yleisöjen keskuudessa ne kuitenkin usein koetaan arvolatautuneiksi ja pahimmillaan tarkoitushakuisiksi.

Media nauttii yhteiskunnassa laajaa luottamusta niin kauan, kun tiedotusvälineiden ja niiden yleisöjen käsitykset hyväksyttävien näkemysten kirjosta vastaavat suurin piirtein toisiaan.

On myös huomioitava, että pelkkien faktojen lisäksi uutismedia esittää analyyseja, arvioita ja tulkintoja tapahtumista. Niiden myötä kullekin tiedotusvälineelle rakentuu omanlaisensa ”hyväksyttyjen” mielipiteiden ja näkökulmien kirjo. Voidaan ajatella, että media nauttii yhteiskunnassa laajaa luottamusta niin kauan, kun tiedotusvälineiden ja niiden yleisöjen käsitykset hyväksyttävien näkemysten kirjosta vastaavat suurin piirtein toisiaan.

Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Saksassa havaittua median luottamusindikaattorien heikkenemistä viime vuosina voidaankin selittää sillä, että yhteiskunnallisen eriytymisen ja poliittisen polarisoitumisen myötä kasvava osa yleisöistä kokee valtavirtamedian näissä maissa heijastelevan heikosti omia käsityksiään siitä, mikä on tärkeää ja mitkä ovat hyväksyttäviä tapoja puhua ja ajatella yhteisistä asioista.

Suomalaisten moniselitteinen suhde mediaan

Pohjois-Euroopan maita on totuttu pitämään verrattain korkean ja vakaan yhteiskunnallisen luottamuksen maina, ja se on heijastunut myös mediaan. Ammattimainen, julkisen palvelun vahvan roolin varaan rakentunut ja poliittisesti riippumaton mediajärjestelmä on nauttinut laajaa arvostusta ja taannut samalla kansalaisten korkean medialukutaidon.

Suomessa tästä luottamuksen perinteestä on edelleen nähtävissä merkkejä. Esimerkiksi Eurobarometreissa sekä journalismin tutkimukseen erikoistuneen Reuters-instituutin vuosittaisissa kyselytutkimuksissa Suomi on 2010-luvulla sijoittunut toistuvasti kärkeen vertailtaessa uutisia ja tiedotusvälineitä kohtaan ilmaistua luottamusta maittain.

Oma tutkimuksemme vahvistaa käsitystä siitä, että yleisöt suhtautuvat varsin kriittisesti uutismediaan ja journalismiin.

Toisaalta luottamusta suoraan mittaavat kyselyt antavat usein toisistaan poikkeavia tuloksia. Kotimaassa esimerkiksi Tiedebarometrit, Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimukset sekä T-Median ja Taloudellisen tiedotustoimiston Kansan arvot -kyselytutkimukset tuottavat kukin varsin erisuuntaista kuvaa suomalaisten luottamuksesta mediaan instituutiona. On ilmeistä, että kysymyksen muotoilulla, kyselyn ajankohdalla ja vastaajajoukon koostumuksella on vaikutusta tuloksiin.

Suomalaisten mediaa kohtaan yleisesti kokeman luottamuksen laajuudesta ja vahvuudesta ei siten ole yksiselitteistä kuvaa. Oma tutkimuksemme vahvistaa käsitystä siitä, että yleisöt suhtautuvat varsin kriittisesti uutismediaan ja journalismiin. Kritiikissä korostuu usein media yhteiskunnallista valtaa käyttävänä instituutiona. Valta nähdään kykynä vaikuttaa sekä kansalaisten mielipiteisiin että poliittiseen päätöksentekoon.

Yleisöjen kalastelu, klikkiotsikointi ja tunteiden manipulointi ovat usein haastateltujen mielipiteissä toistuvia mediaa kohtaan tunnetun tyytymättömyyden aiheita.

Käsitykset median suuresta vallasta johtavat luonnollisesti odotuksiin siitä, että media käyttää valtaansa vastuullisesti ja edistää yleisesti arvostettuja päämääriä. Tässä yhteydessä korostuvat usein puolueettomuuden ja tasapuolisuuden vaateet.

Median kaupallisuuden nähdään usein myös olevan ristiriidassa vastuullisen käytöksen kanssa. Esimerkiksi yleisöjen kalastelu, klikkiotsikointi ja tunteiden manipulointi ovat usein haastateltujen mielipiteissä toistuvia mediaa kohtaan tunnetun tyytymättömyyden aiheita.

Luottamus valtamediaan eriytymässä

Yleisöjen mediaa kohtaan ilmaisemasta kritiikistä huolimatta maan johtavat uutismediat nauttivat tutkimuksemme perusteella varsin laajaa arvostusta. Valtaosa kansalaisista kokee Yleisradion, MTV:n ja Helsingin Sanomat jokseenkin luotettavina uutisorganisaatioina.

Tämän ammattimaiseen journalismiin pääosin luottavan enemmistön rinnalle näyttäisi kuitenkin muodostuneen myös Suomessa pieni valtamediaa kohtaan epäluottamusta kokeva vähemmistö. Tutkimuksemme perusteella siihen kuuluu noin joka kymmenes suomalainen.

Noin joka kymmenes suomalainen kuuluu pieneen, valtamediaa kohtaan epäluottamusta kokevaan vähemmistöön.

Perinteiseen mediaan luottavien ja sitä kohtaan epäluottamusta kokevien käsitykset median toiminnasta poikkeavat merkittävästi toisistaan. Mediaa luotettavina pitävät kokevat journalismin uutisoivan asioista pääosin totuudenmukaisesti, käsittelevän erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä tasapuolisesti ja toimivan riippumattomina vallankäytön vahtikoirina. Heidän skeptisyytensä mediaa kohtaan kohdistuu ennen kaikkea kaupallisen uutiskilpailun luomiin lieveilmiöihin, piilomainontaan sekä ajoittaiseen journalismin etiikasta lipsumiseen.

Epäluottamusta johtavia kansallisia uutismedioita kohtaan ilmaisevien kokemukset ovat hyvin erisuuntaisia. He näkevät huomattavasti useammin median vääristelevän totuutta, käsittelevän yhteiskunnallisia aiheita yksipuolisesti, kohtelevan politiikan toimijoita puolueellisesti ja olevan vahvasti riippuvaisia valtaa käyttävistä tahoista. Tällaiset näkemykset antavat viitteitä siitä, että myös Suomessa osa yleisöistä kokee valtavirtajournalismin edustavan yhteiskunnallisia arvoja ja päämääriä, joita he eivät tunnista omikseen.

Pysyykö Suomi korkean luottamuksen maana?

Kokonaisuutena Suomessa ei ole havaittavissa merkkejä laajamittaisesta luottamuksen romahtamisesta perinteiseen mediaan. Kriittisten yleisöjen ilmaisema tyytymättömyys muistuttaa kuitenkin siitä, että skeptisyys ja varauksellisuus sävyttävät usein uutisten seuraamista ja median käyttöä. Mediaa kohtaan koettu ja ilmaistu luottamus on harvoin ehdotonta.

Viimeaikainen keskustelu valeuutisista korostaa nykyisten verkottuneiden tietoympäristöjen epävarmuutta. Luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan onkin rapautunut useimmissa länsimaissa. Tämä voi heijastua myös ammattimaista journalismia kohtaan tunnettuun luottamukseen.

Luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan on rapautunut useimmissa länsimaissa.

Ei kuitenkaan ole väistämätöntä, että luottamus uutismediaan romahtaa verkon mukana. Sitä mukaa, kun muu verkkoympäristö koetaan aiempaa turvattomammaksi, yleisö saattaa päättää tukeutua jatkossakin nimenomaan ammattimaisiin ja vastuullisiksi kokemiinsa perinteisiin uutisorganisaatioihin. Suomessa yleisöjen luottamus uutisiin ja perinteisiin tiedotusvälineisiin ei vaikuttaisikaan viime vuosina kokeneen läheskään samanlaisia kolhuja kuin luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan.

Mediaympäristön muuttuessa on joka tapauksessa selvää, että yleisöt joutuvat yhä enemmän arvioimaan kriittisesti uutisoinnin paikkansapitävyyttä ja sen taustalla olevia tarkoitusperiä. Kansalaisten kriittistä medialukutaitoa tuetaankin nykyään aktiivisesti mediakasvatuksella.

Sitä mukaa, kun muu verkkoympäristö koetaan aiempaa turvattomammaksi, yleisö saattaa päättää tukeutua jatkossakin nimenomaan ammattimaisiin ja vastuullisiksi kokemiinsa perinteisiin uutisorganisaatioihin.

Myös toimituksissa etsitään aktiivisesti keinoja luottamuksen vahvistamiseen. Toimitustyön käytäntöjen suurempi läpinäkyvyys, faktantarkistus sekä erilaisten journalismin tekstilajien, kuten uutisen ja mielipiteen, selkeämpi erottelu toisistaan mainitaan usein keinoina yleisöjen luottamuksen vahvistamiseksi. Sosiaalisen ja aatteellisen moninaisuuden vahvistaminen toimitusten sisällä voi myös auttaa voimistamaan yleisöjen luottamusta.

Lopulta uutismedian kyky vaikuttaa itseään kohtaan koettuun luottamukseen on kuitenkin rajallinen. Avoin verkkoympäristö, mobiilit teknologiat ja sosiaalisen median palvelut edistävät mediayleisöjen hajautumista.

Mikäli yhteiskunnallista eriytymiskehitystä ei onnistuta kääntämään, epäluottamus mediaa kohtaan saattaa jatkossa voimistua myös Suomessa.

Vaikka Suomessa uutismediakenttä on edelleen hyvin keskittynyt, julkisen keskustelun polarisoituminen esimerkiksi turvapaikanhakijoihin ja ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä osoittaa, että kansalaisten kokemusmaailmat ovat eriytyneet keskinäistä epäluottamusta ruokkivalla tavalla. Mikäli yhteiskunnallista eriytymiskehitystä ei onnistuta kääntämään, epäluottamus mediaa kohtaan saattaa jatkossa voimistua myös Suomessa.

Markus Ojala on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
Minna Horowitz on yliopistotutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.
Janne Matikainen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Julkaisu Luottamuksen perinne kannattelee suomalaista mediaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.