Mattlin Mikael, Paltemaa Lauri & Vuori Juha A. (2022): Kiinan poliittinen järjestelmä. Vastapaino. 388 sivua.

Kiinan poliittinen järjestelmä on tarkoitettu oppikirjaksi samalla kun sen on tarkoitus tuoda suomalaisen yleisön saataville ajankohtaisin tutkimustieto Kiinan poliittisesta järjestelmästä. Kirjoittajien ilmoittama tavoite on tarjota hyvä yleiskatsaus Kiinan poliittisesta järjestelmästä, sen historiasta, instituutioista, sitä ohjaavasta ideologiasta, käsitteistä ja sitä selittämään luoduista teorioista.  Kirjan kirjoittajista professorit Lauri Paltemaa ja Juha Vuori ovat myös vuonna 2012 julkaistun Kiinan kansantasavallan historia tekijöitä.

Kirjan yhdeksän lukua käsittelevät Kiinan poliittisen järjestelmän historiaa, luonnetta, päätöksentekojärjestelmää, hallintoa, valtion ja yhteiskunnan suhdetta, talouspoliittista päätöksentekoa sekä maan ulkosuhteita. Keskeinen viesti on, että vuodesta 2012 alkaen Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteerinä ja vuodesta 2013 Kiinan presidenttinä toimineen Xi Jinpingin aikana Kiinan jälkitotalitaristisessa yhteiskunnassa puolue on vahvistanut asemiaan, poliittinen valta on keskittynyt ja maa on ulkosuhteissaan muuttunut aggressiivisemmaksi.

Teoksen päättää pohdinta Kiinan poliittisen järjestelmän tulevaisuudesta. Pohdinta kumoaa suuren osan länsimaissa yleisiä Kiinaa koskevia väitteitä siitä, että markkinataloutta ja autoritääristä järjestelmää ei voi yhdistää, keskiluokan kasvu johtaa demokratian laajenemiseen, tuloerojen kasvu synnyttää epävakautta ja että kommunistisen puolueen asema on heikkenemässä.

Pelkistettyä historian tulkintaa

Kirjoittajat tukeutuvat analyysissaan institutionaaliseen valtio-opilliseen lähestymistapaan, mutta eivät selitä sitä, viittaavat vain edesmenneen valtio-opin professorin Jaakko Nousiaisen vuonna 1959 julkaistuun, klassikoksi muodostuneeseen tutkimukseen Suomen poliittinen järjestelmä. Lähestymistapa sallii kirjoittajien valita laajasta aineistosta mieleisensä faktat ja tulkinnat.

Kirjan lähteinä ovat maailmalla ja myös Suomessa suuresti kasvaneen Kiina-tutkimuksen tuottamat tulokset. Teoksesta puuttuu kuitenkin lähdeaineiston kommentointi. Erityisesti lukija jää kaipaamaan vastausta kysymykseen, mikä rooli kiinalaisilla lähteillä on kirjoittajien tulkinnassa.

Kysymys on perusteltu siksi, että kirja tukeutuu selkeästi läntiseen ajatteluun. Läntinenkin tutkimus sisältää paljon ristiriitaisia näkemyksiä ja tulkintoja, mutta usein kirja esittelee vain yhden vaihtoehdon ja unohtaa muut. Tässä mielessä kirja muistuttaa enemmän historiantutkimusta kuin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Seuraavat kommentit perustuvat aiheesta viime vuosina lukemieni tutkimusten vaihtoehtoisiin tulkintoihin.

Kirjan lähteinä ovat maailmalla ja myös Suomessa suuresti kasvaneen Kiina-tutkimuksen tuottamat tulokset.

Ensimmäinen kommentti liittyy Kiinan poliittiseen historiaan. Kirjassa todetaan keisariajan Kiinan valtion minimalistisuus, mutta jätetään pohtimatta sen seuraukset. Valtion minimalistisuus tarkoitti ennen kaikkea keskushallinnon kyvyttömyyttä muuttaa yhteiskuntaa ­– olennainen valta oli maakuntien päätöksentekijöillä.

Keskushallinnon heikkous on tärkeä selittäjä sille, että Kiina ei pystynyt vastustamaan länsimaiden tunkeutumista maahan, eikä käynnistämään maan modernisointia. Tilanne muuttui kommunistien noustua valtaan. Valta koottiin keskushallintoon ja valtio otti haltuunsa aikaisempaa selvästi suuremman osuuden yhteiskunnan voimavaroista.

Kirjoittajat ovat omaksuneet usein esitetyn väitteen, että Mao Zedongin aikana Kiinan taloudessa meni huonosti sen vuoksi, että päästyään valtaan vuonna 1949 kommunistit alkoivat rakentaa raskasta teollisuutta, vaikka kannattavampaa olisi ollut keskittyä maatalouteen ja työvaltaiseen teollisuuteen. Kritiikki olisi hyväksyttävää, jos ratkaisua tarkasteltaisiin vain taloudellisesta näkökulmasta. Poliittisesta näkökulmasta ratkaisu oli järkevä, koska raskas teollisuus – erityisesti metalli- ja kemian teollisuus – on sellaisenaan tai pienellä muuntamisella sotateollisuutta, joka pystyy tuottamaan kivääreitä, tykkejä, panssarivaunuja ja ammuksia.

Puolustusteollisuuden rakentaminen oli enemmän kuin perusteltua kun muistetaan Kiinan vuosisadan ajan kokemat nöyryytykset, joita Lauri Paltemaa kuvaa hyvin vuonna 2018 julkaistussa teoksessaan Lyhyt johdatus Kiinan historiaan, ja että 1940-luvun lopulla läntisen kapitalisten ja itäisen kommunistisen blokin välinen kylmä sota asevarustelukierteineen oli kuumimmillaan.

Kiinan talouskasvun selitys

Kirja toistaa valtavirtatutkimuksen väitettä, jonka mukaan Kiinan ilmiömäisen talouskasvun taustalla oli suunnitelmatalouden purkaminen ja siirtyminen markkinatalouteen. Se oli merkittävä tekijä, mutta monet tutkijat ovat korostaneet maatalouden vihreää vallankumousta, jossa siirryttiin perinteisistä ja työvaltaisista viljelymenetelmistä nykyaikaisten tuotantopanosten ja teknologian käyttöön.

Vihreä vallankumous nosti maatalouden tuottavuutta, vapautti työvoimaa laajentuvan teollisuuden käyttöön sekä pystyi tuottamaan kasvavalle kaupunkiväestölle riittävästi ruokaa. Tähän liittyy kirjassa varsin vähäiselle huomiolle jäänyt maaseutuyritysten rooli Kiinan talouskasvussa. Maatalouden tuottavuuden kasvun myötä maaseutu sai lisää tuloja, jotka investoitiin teollisuus- ja muiden yritysten perustamiseen.

1970-luvun lopulla maaseudun ei-maataloudellinen sektori oli työllistänyt 20 miljoonaa henkeä, mutta 1990-luvun loppuun mennessä määrä oli kasvanut yli 200 miljoonaan henkeen. Kiinan maaseudun teollistumisesta on laaja kirjallisuus, joista mainittakoon Susan H. Whitingin vuonna 2001 julkaistu Power and Wealth in Rural China ja Chris Bramallin vuonna 2007 julkaistu The Industrialization of China.

Kirjan mukaan viennin osuus Kiinan bruttokansantuotteesta oli juuri ennen finanssikriisiä liki kaksi viidesosaa. Luku on todennäköisesti laskettu maailmanmarkkinahinnoin, mutta Angus Maddisonin vuoden 2007 teoksen Chinese Economic Performance in the Long Run elintasovertailuun perustuva laskelma antaa osuudeksi yhden kymmenesosan, ja teoksen arviota mukaillen 2010-luvun lopun tilanteeksi yhden kahdeskymmenesosan.

Arviolla viennin osuudesta on merkitystä, sillä yleinen tulkinta on ollut, että Kiinan talouskasvun keskeinen tekijä on perustunut nimenomaan viennin laajenemiseen. Vientivetoisen tulkinnan vaihtoehdoksi on tarjottu tuontivetoista tulkintaa, eli toisin sanoen Kiinan talouskasvu on riippunut enemmän koti- kuin ulkomarkkinoiden kehityksestä. Viennin rooli on ollut hankkia valuuttaa ulkomaisen teknologian saamiseksi; viimekäden tavoitteena on tehdä maa mahdollisimman omavaraiseksi.

Kiinan muuttuva kansainvälinen rooli

Kirjan mukaan kansantasavallan ulkopolitiikkaa ovat ohjanneet vakiintuneet tunnuslauseet ja linjaukset. Kylmän sodan jälkeen ulkopolitiikassa on nähty moninapaisuuteen tähtäävä pyrkimys, harmonisen maailman idea ja ”ihmiskunnan jaettu kohtalo”. Kirja ei pidä todennäköisenä antiikin kreikkalaisen historioitsijan Thukydideen mukaan nimettyä valtapoliittista ”ansaa”, jossa laskussa oleva ja nousussa oleva valta päätyvät väistämättä sotaisiin ristiriitoihin.  

Kirjoittajat pitävät Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä suursotaa todennäköisempänä kamppailua maiden edustamien yhteiskuntajärjestelmien sekä niiden perusteella muodostuvien kansainvälisten järjestysten vetovoimasta. Kiinan malli on edelleen elinvoimainen, ja yhteiskuntamallien välisessä kamppailussa Kiinan vaurauden ja vakauden yhdistelmä saattaa olla houkutteleva esimerkki kehitysmaille.

Kirjassa ei mainita, että vuonna 1949 Kiinan kommunistinen puolue asetti tavoitteekseen lopettaa vuosisatainen nöyryytys ja tehdä Kiinasta taas rikas ja mahtava. Vuonna 1978 alkanut uudistuspolitiikka ei muuttanut tätä tavoitetta, vaan oli uusi keino sen toteuttamiseksi. Vaikka on todennäköistä, ettei lähivuosina ole syntymässä suurvaltojen välistä suursotaa, Thukydideen ansa säilyy. Olisi Kiinan päättäjien kannalta tyhmää aloittaa aseiden kalistelu, jos vastassa oleva vihollinen on ylivoimainen. Mutta voimasuhteet tasoittuvat Kiinan taloudellisen kasvun ollessa jatkuvasti länsimaita nopeampaa.

Kirjoittajat pitävät Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä suursotaa todennäköisempänä kamppailua maiden edustamien yhteiskuntajärjestelmien sekä niiden perusteella muodostuvien kansainvälisten järjestysten vetovoimasta.

Merkkejä konfliktitilanteiden syntymisestä on. Kasvaessaan Kiina tarvitsee muualta maailmasta raaka-aineita ja energiaa. Vyö ja tie -hanke on yksi ratkaisu siihen. Samalla kun Kiina investoi eri puolilla maailmaa raaka-aineiden hankkimiseen ja kuljetusinfrastruktuurin rakentamiseen, se lisää poliittista vaikutusvaltaansa.

Tämä ei lopulta kovin paljon poikkea siitä mallista, jolla läntiset suurvallat ovat rakentaneet imperiumejaan. Kiinan kasvava kansainvälinen taloudellinen ja poliittinen valta haastaa Yhdysvallat ja sen liittolaiset, jotka puolestaan pyrkivät patoamaan Kiinan etenemistä. Miten tilanne tulee kehittymään, riippuu paljon siitä, pystyykö Kiina saamaan viime vuosina hidastuneen kasvun taas käyntiin.

Hyvä yleiskatsaus ja hakuteos

Kirja onnistuu yleiskatsauksen tarjoavassa tavoitteissaan yleisesti ottaen melko hyvin: lukija saa hyvän kuvan Kiinan poliittisesta järjestelmästä, ja jokaisen Kiinasta kiinnostuneen kannattaa hankkia se kirjahyllyynsä. Toisaalta kirja kuvaa paljon kommunistisen puolueen ja valtionhallinnon hyvinkin pitkälle meneviä – ja usein jopa juridisia – yksityiskohtia.

Yksityiskohdat tuskin kiinnostavat suurta yleisöä, eivät välttämättä opiskelijoitakaan. Tästä näkökulmasta tiiviimpi esitys olisi ollut paikallaan. Ehkä kirjan yksi tavoite onkin ollut toimia jonkinlaisena tutkijoiden hakuteoksena. Tähän viittaa se, että tärkeimmät käsitteet sekä instituutioiden ja organisaatioiden nimet on annettu suluissa kiinalaisin merkein ja latinalaisille aakkosille sovitetulla pinyinillä.

VTT Olli Poropudas on eläkkeellä ja tekee tutkimusta politiikan vaikutuksesta taloudelliseen kehitykseen.

Artikkelikuva: Kuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Kiinan poliittista järjestelmää valtavirtaisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Määrittelyn ja käsitteellisen analyysin korvaavat indikaattorit. Taloudellista kehitystä osoittavat teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta, työn tuottavuus tai bruttokansantuote henkeä kohti. Kehittyneissä maissa indikaattorit saavat korkean, kehitysmaissa matalan arvon. Mutta mihin perustuvat kehittyneiden maiden korkeat arvot? Kun menemme historiassa taaksepäin, huomaamme, että kaksi sataa vuotta sitten Euroopan maiden arvot eivät juuri ylittäneet nykyisten kehitysmaiden arvoja. Teollisuuden osuus oli mitätön, tuottavuus matala eikä bruttokansantuotteesta käsitteenä voida edes puhua. Vasta teollinen vallankumous pani käyntiin prosessit, joiden tuloksena Euroopan ja muut läntisen maailman maat ovat saavuttaneet nykyisen korkean kehitystason.

Teollinen vallankumous liitetään uusien teknologioiden keksimiseen ja käyttöönottoon sekä markkinatalouden läpimurtoon. Ne ovatkin uuden aikakauden tunnusomaisia piirteitä, mutta niillä ei vielä selitetä taloudellista kehitystä.  Selitystä kaipaava kysymys on, miten perinteinen yhteiskunta, joka rakentuu talonpoikaistalouksille, jotka tuottavat itse kaikki elämisen ehdot (ruoka, vaatteet, työkalut, ajoneuvot), siirtyy teolliseen markkinatalouteen.

Perinteisessä yhteiskunnassa teollisuus ei voi laajeta ilman, että maatalous muuttuu. Teollisuuden on löydettävä uudella teknologialla valmistetuille tuotteille ostajia maataloudesta. Maatalous voi ostaa teollisuuden tuotteita vain, jos sillä on rahaa. Rahaa se voi saada myymällä osan tuotannostaan teollisuudelle. Ja kun maatalous myy tuotteitaan, se merkitsee, että maatalous luopuu perinteisen yhteiskunnan omavaraistuotannosta ja siirtyy markkinatalouteen. Mutta maatalouden on nostettava tuottavuuttaan, sillä se on tuotettava ruokaa ja raaka-aineita paitsi omalle väestölle myös nopeasti laajentuvalle teollisuudelle. Samanaikaisesti se joutuu luovuttamaan osan työvoimastaan teollisuudelle. Tuottavuutta maatalous voi nostaa ottamalla käyttöön uutta teknologiaa (1).

Taloudellisen kehityksen paras indikaattori on markkinatalouden piirissä toimivien talouksien osuus koko väestöstä. Tai toisin päin ilmaistuna, maa on sitä kehittymättömämpi, mitä suurempi osuus maan väestöstä työskentelee omavaraisessa maataloudessa. Maan väestön elintaso korreloi suoraan talouden omavaraisuuden asteen kanssa. Jos maataloutta harjoitetaan matalalla teknologialla (kuokkakulttuuri), maan tuottavuus on alhainen, eikä talous pystyy tarjoamaan yhtä paljon tavaroita ja palveluita henkeä kohti kuin pitkälle markkinatalouteen edenneissä maissa. Monissa kehitysmaissa edelleen kaksi kolmasosaa tai jopa neljä viidesosaa väestöstä saa elantonsa omavaraisesta maataloudesta.

Politiikan rooli

Ennen teollista vallankumousta Euroopan maissa vallalla ollut merkantilistinen järjestelmä esti markkinatalouden ja vaihdon laajentumisen. Talouden instituutioita oli muutettava. Markkinoiden laajentumisen edellytys on myös vahva liikenneinfrastruktuuri, sillä ilman tiheää teiden, kanavien ja rautateiden verkostoa yhdessä paikassa tuotetut tavarat eivät voi siirtyä kulutettavaksi toiseen paikkaan. Tarvitaan myös pankkilaitosta, joka kerää tuotannossa syntyvät ylijäämät pääomiksi laajentuvien elinkeinojen tuotantokapasiteetin rakentamiseen. Tiede ja koulutus tuottavat kehittyvän talouden tarvitseman uuden teknologian ja osaavan työvoiman.

Kaikkeen tähän tarvitaan politiikkaa. Kaikissa maissa valtio vastaa elinkeinolainsäädännöstä. Useimmissa maissa se ottaa paljon vastuuta myös liikenneinfrastruktuurista, pääoman tarjonnasta, tieteen ja koulutuksen järjestämisestä.

Politiikan motiivit

Talouspolitiikan linjojen oleellinen muuttaminen ei tapahdu missään ilman poliittisia konflikteja. Institutionaaliset muutokset ja muutokset kansakunnan resurssien hankinnassa ja käytössä merkitsevät vakiintuneiden rakenteiden hylkäämistä, yhteiskunnallisen statuksen ja taloudellisen aseman menetyksiä. Tämän vuoksi perinteiset ryhmät vastustavat uudistuksia. Mutta niillä on vahva asema poliittisessa päätöksenteossa ja usein ne onnistuvat jarruttamaan uudistustyötä.

Euroopassa politiikan muutokset tapahtuivat joko ’vallankumouksena alhaalta’ tai ’vallankumouksena ylhäältä’ (2). ’Vallankumous alhaalta’ tapahtui Britanniassa, jossa porvaristo onnistui saamaan jalansijan parlamenttiin ja viemään läpi tavoittelemansa politiikan. Muissa Euroopan maissa muutokset toteutuivat ’vallankumouksena ylhäältä’. Poliittinen valtajärjestelmä säilyi perinteisten eliittien käsissä, mutta eliitit toteuttivat markkinatalouden edellyttämät lainsäädännölliset ja talouspoliittiset muutokset.

Britanniassa kyse oli porvariston intresseistä, mutta imperiumin kansainvälis-poliittisilla tavoitteilla oli myös oma merkityksensä. Muualla politiikka liittyi maan kansainvälisen aseman säilyttämiseen ja parantamisen. Maat jäljittelivät Britanniaa, joka oli osoittanut, että taloudellinen kehitys ja kansainvälisen aseman vahvistuminen kulkevat käsi kädessä.

Kehitysmaapolitiikka

Euroopassa kansalaisten hyvinvoinnin kohottaminen tuli talouspolitiikan vahvaksi tavoitteeksi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Välineeksi omaksuttiin taloudellisen kasvun edistäminen, joka saavutti aikaa myöten talouspolitiikan kaiken ratkaisevan mantran aseman. Myös useimmat toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneet siirtomaat ilmoittivat pyrkivänsä taloudelliseen kehitykseen. Mutta monissa tapauksissa valtiovallan haltuunotto johti vain kansallisen vaurauden ja tulovirtojen uudelleenjakoon poliittisten päätöksentekijöiden tai heidän kannattajiensa eduksi.

Mutta vaikka poliittiset johtajat olisivat sitoutuneet koko kansantalouden kehittämiseen, ei tavoitteen toteuttamiselle ole samoja edellytyksiä kuin kehittyneissä maissa (3). Kehittyneiden ja kehitysmaiden vallankäytön rakenteet eroavat kolmessa suhteessa. Ensiksi, kehittyneissä maissa yhteiskunnallinen vallankäyttö eli valtion mahti on keskitetty hallitsevan poliittisen toimijan käsiin. Kehitysmaissa valtio on usein vain yksi valtakeskus monien muiden joukossa. Toiseksi, kehittyneissä maissa valtio on tunkeutunut hyvin syvälle yhteiskuntaan. Kehitysmaissa saattaa olla tilanne, jossa valtio toimii tehokkaasti vain suurissa kaupungeissa, mutta maaseudulla valtaa pitävät paikalliset johtajat. Kolmas ero liittyy hallintokoneiston luonteeseen. Kehittyneissä maissa on weberiläinen rationaalis-legaalisin periaattein toimiva hallintokoneisto koulutettuine ja ammattitaitoisine virkamiehineen. Monissa kehitysmaissa harjoitetaan patrimoniaalista vallankäyttöä, jossa virkamiesten keskeisin toimintaperiaate ei liity koko kansakunnan hyvinvoinnin tehokkaaseen ja tasapuoliseen edistämiseen, vaan kuuliaisuuteen osoittamiseen kulloisellekin isännälle.

Kehittyneiden maiden vallankäyttöjärjestelmät palautuvat Euroopan valtioiden historiaan, monisatavuotiseen poliittiseen ja sotilaalliseen kilpataisteluun, sekä sen synnyttämään pakkoon luoda järjestelmä, joka takaa väestön tottelemisen ja sodankäynnin edellyttämän resurssien saannin. Toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneissä siirtomaissa hallitsemisen historia on lyhyt eikä tehokkaalla ja ammattitaitoisella hallintokoneistolla ole kunnon perinteitä. Tuloksia kehityspolitiikan saralla ovat pystyneet osoittamaan Taiwan, Etelä-Korea ja Kiina, joiden hallitsemisen ja hallinnon historia muistuttaa monessa suhteessa eurooppalaisten maiden historiaa.

Viitteet

(1) Tässä kuljen oleellisesti Marxin Pääoma I:n ja Pääoma II:n pohdintojen mukaisesti. Myöhemmistä tutkimuksista, ks. esimerkiksi Kuznets, Simon 1965. Economic Growth and the Contribution of Agriculture. Teoksessa Economic Growth and Structure. Selected Essays. London: Heineman Educational Books. Korostan, että tällä tavalla määritelty taloudellinen kehitys voidaan saavuttaa sekä kapitalistisessa järjestelmässä että suunnitelmataloudessa.

(2) Moore, Barrington 1967. Social Origins of Dictatorship and Democracy. Lord and Peasant in the Making of Modern World. London: The Penguin Books.

(3) Samuel Huntingtonin mukaan tärkein kehittyneiden ja kehitysmaiden välinen poliittinen ero ei ole niiden hallitusmuoto, vaan hallitsemisaste. Kehittyneissä maissa poliittisen päätöksen todennäköisyys tulla toteutetuksi on, suuri kehitysmaissa pieni. Kehittyneissä maissa on erilaisia hallitsemismuotoja, mutta kaikissa muodoissa hallitus hallitsee. Huntington, Samuel P. 1970. Political Order in Changing Societies. New Haven: Yale University Press.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Taloudellinen kehitys ja vahva valtio. Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1913, Tansania 1961–1986. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:2. Helsingin yliopisto.

Artikkelikuva: Matt @ PEK / Wikimedia Commons

Julkaisu Taloudellinen kehitys ja kehityspolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.