Taloudellinen kehitys ja kehityspolitiikka

Kuva: Wikimedia Commons
Lukuaika: 4 min. 

Miksi jotkut maat ovat taloudellisesti kehittyneitä ja toiset kehittymättömiä? Vastaus tähän yhteiskunnallisen keskustelun kestokysymykseen riippuu siitä, miten taloudellinen kehitys määritellään. Monet keskustelijat eivät kuitenkaan pidä määrittelyä tarpeellisena. Heille kehitys on jotain, jota edustavat teollistuneet länsimaat ja kehittymättömyyttä puolestaan kehitysmaat, kirjoittaa Olli Poropudas.

Määrittelyn ja käsitteellisen analyysin korvaavat indikaattorit. Taloudellista kehitystä osoittavat teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta, työn tuottavuus tai bruttokansantuote henkeä kohti. Kehittyneissä maissa indikaattorit saavat korkean, kehitysmaissa matalan arvon. Mutta mihin perustuvat kehittyneiden maiden korkeat arvot? Kun menemme historiassa taaksepäin, huomaamme, että kaksi sataa vuotta sitten Euroopan maiden arvot eivät juuri ylittäneet nykyisten kehitysmaiden arvoja. Teollisuuden osuus oli mitätön, tuottavuus matala eikä bruttokansantuotteesta käsitteenä voida edes puhua. Vasta teollinen vallankumous pani käyntiin prosessit, joiden tuloksena Euroopan ja muut läntisen maailman maat ovat saavuttaneet nykyisen korkean kehitystason.

Teollinen vallankumous liitetään uusien teknologioiden keksimiseen ja käyttöönottoon sekä markkinatalouden läpimurtoon. Ne ovatkin uuden aikakauden tunnusomaisia piirteitä, mutta niillä ei vielä selitetä taloudellista kehitystä.  Selitystä kaipaava kysymys on, miten perinteinen yhteiskunta, joka rakentuu talonpoikaistalouksille, jotka tuottavat itse kaikki elämisen ehdot (ruoka, vaatteet, työkalut, ajoneuvot), siirtyy teolliseen markkinatalouteen.

Perinteisessä yhteiskunnassa teollisuus ei voi laajeta ilman, että maatalous muuttuu. Teollisuuden on löydettävä uudella teknologialla valmistetuille tuotteille ostajia maataloudesta. Maatalous voi ostaa teollisuuden tuotteita vain, jos sillä on rahaa. Rahaa se voi saada myymällä osan tuotannostaan teollisuudelle. Ja kun maatalous myy tuotteitaan, se merkitsee, että maatalous luopuu perinteisen yhteiskunnan omavaraistuotannosta ja siirtyy markkinatalouteen. Mutta maatalouden on nostettava tuottavuuttaan, sillä se on tuotettava ruokaa ja raaka-aineita paitsi omalle väestölle myös nopeasti laajentuvalle teollisuudelle. Samanaikaisesti se joutuu luovuttamaan osan työvoimastaan teollisuudelle. Tuottavuutta maatalous voi nostaa ottamalla käyttöön uutta teknologiaa (1).

Taloudellisen kehityksen paras indikaattori on markkinatalouden piirissä toimivien talouksien osuus koko väestöstä. Tai toisin päin ilmaistuna, maa on sitä kehittymättömämpi, mitä suurempi osuus maan väestöstä työskentelee omavaraisessa maataloudessa. Maan väestön elintaso korreloi suoraan talouden omavaraisuuden asteen kanssa. Jos maataloutta harjoitetaan matalalla teknologialla (kuokkakulttuuri), maan tuottavuus on alhainen, eikä talous pystyy tarjoamaan yhtä paljon tavaroita ja palveluita henkeä kohti kuin pitkälle markkinatalouteen edenneissä maissa. Monissa kehitysmaissa edelleen kaksi kolmasosaa tai jopa neljä viidesosaa väestöstä saa elantonsa omavaraisesta maataloudesta.

Politiikan rooli

Ennen teollista vallankumousta Euroopan maissa vallalla ollut merkantilistinen järjestelmä esti markkinatalouden ja vaihdon laajentumisen. Talouden instituutioita oli muutettava. Markkinoiden laajentumisen edellytys on myös vahva liikenneinfrastruktuuri, sillä ilman tiheää teiden, kanavien ja rautateiden verkostoa yhdessä paikassa tuotetut tavarat eivät voi siirtyä kulutettavaksi toiseen paikkaan. Tarvitaan myös pankkilaitosta, joka kerää tuotannossa syntyvät ylijäämät pääomiksi laajentuvien elinkeinojen tuotantokapasiteetin rakentamiseen. Tiede ja koulutus tuottavat kehittyvän talouden tarvitseman uuden teknologian ja osaavan työvoiman.

Kaikkeen tähän tarvitaan politiikkaa. Kaikissa maissa valtio vastaa elinkeinolainsäädännöstä. Useimmissa maissa se ottaa paljon vastuuta myös liikenneinfrastruktuurista, pääoman tarjonnasta, tieteen ja koulutuksen järjestämisestä.

Politiikan motiivit

Talouspolitiikan linjojen oleellinen muuttaminen ei tapahdu missään ilman poliittisia konflikteja. Institutionaaliset muutokset ja muutokset kansakunnan resurssien hankinnassa ja käytössä merkitsevät vakiintuneiden rakenteiden hylkäämistä, yhteiskunnallisen statuksen ja taloudellisen aseman menetyksiä. Tämän vuoksi perinteiset ryhmät vastustavat uudistuksia. Mutta niillä on vahva asema poliittisessa päätöksenteossa ja usein ne onnistuvat jarruttamaan uudistustyötä.

Euroopassa politiikan muutokset tapahtuivat joko ’vallankumouksena alhaalta’ tai ’vallankumouksena ylhäältä’ (2). ’Vallankumous alhaalta’ tapahtui Britanniassa, jossa porvaristo onnistui saamaan jalansijan parlamenttiin ja viemään läpi tavoittelemansa politiikan. Muissa Euroopan maissa muutokset toteutuivat ’vallankumouksena ylhäältä’. Poliittinen valtajärjestelmä säilyi perinteisten eliittien käsissä, mutta eliitit toteuttivat markkinatalouden edellyttämät lainsäädännölliset ja talouspoliittiset muutokset.

Britanniassa kyse oli porvariston intresseistä, mutta imperiumin kansainvälis-poliittisilla tavoitteilla oli myös oma merkityksensä. Muualla politiikka liittyi maan kansainvälisen aseman säilyttämiseen ja parantamisen. Maat jäljittelivät Britanniaa, joka oli osoittanut, että taloudellinen kehitys ja kansainvälisen aseman vahvistuminen kulkevat käsi kädessä.

Kehitysmaapolitiikka

Euroopassa kansalaisten hyvinvoinnin kohottaminen tuli talouspolitiikan vahvaksi tavoitteeksi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Välineeksi omaksuttiin taloudellisen kasvun edistäminen, joka saavutti aikaa myöten talouspolitiikan kaiken ratkaisevan mantran aseman. Myös useimmat toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneet siirtomaat ilmoittivat pyrkivänsä taloudelliseen kehitykseen. Mutta monissa tapauksissa valtiovallan haltuunotto johti vain kansallisen vaurauden ja tulovirtojen uudelleenjakoon poliittisten päätöksentekijöiden tai heidän kannattajiensa eduksi.

Mutta vaikka poliittiset johtajat olisivat sitoutuneet koko kansantalouden kehittämiseen, ei tavoitteen toteuttamiselle ole samoja edellytyksiä kuin kehittyneissä maissa (3). Kehittyneiden ja kehitysmaiden vallankäytön rakenteet eroavat kolmessa suhteessa. Ensiksi, kehittyneissä maissa yhteiskunnallinen vallankäyttö eli valtion mahti on keskitetty hallitsevan poliittisen toimijan käsiin. Kehitysmaissa valtio on usein vain yksi valtakeskus monien muiden joukossa. Toiseksi, kehittyneissä maissa valtio on tunkeutunut hyvin syvälle yhteiskuntaan. Kehitysmaissa saattaa olla tilanne, jossa valtio toimii tehokkaasti vain suurissa kaupungeissa, mutta maaseudulla valtaa pitävät paikalliset johtajat. Kolmas ero liittyy hallintokoneiston luonteeseen. Kehittyneissä maissa on weberiläinen rationaalis-legaalisin periaattein toimiva hallintokoneisto koulutettuine ja ammattitaitoisine virkamiehineen. Monissa kehitysmaissa harjoitetaan patrimoniaalista vallankäyttöä, jossa virkamiesten keskeisin toimintaperiaate ei liity koko kansakunnan hyvinvoinnin tehokkaaseen ja tasapuoliseen edistämiseen, vaan kuuliaisuuteen osoittamiseen kulloisellekin isännälle.

Kehittyneiden maiden vallankäyttöjärjestelmät palautuvat Euroopan valtioiden historiaan, monisatavuotiseen poliittiseen ja sotilaalliseen kilpataisteluun, sekä sen synnyttämään pakkoon luoda järjestelmä, joka takaa väestön tottelemisen ja sodankäynnin edellyttämän resurssien saannin. Toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneissä siirtomaissa hallitsemisen historia on lyhyt eikä tehokkaalla ja ammattitaitoisella hallintokoneistolla ole kunnon perinteitä. Tuloksia kehityspolitiikan saralla ovat pystyneet osoittamaan Taiwan, Etelä-Korea ja Kiina, joiden hallitsemisen ja hallinnon historia muistuttaa monessa suhteessa eurooppalaisten maiden historiaa.

Viitteet

(1) Tässä kuljen oleellisesti Marxin Pääoma I:n ja Pääoma II:n pohdintojen mukaisesti. Myöhemmistä tutkimuksista, ks. esimerkiksi Kuznets, Simon 1965. Economic Growth and the Contribution of Agriculture. Teoksessa Economic Growth and Structure. Selected Essays. London: Heineman Educational Books. Korostan, että tällä tavalla määritelty taloudellinen kehitys voidaan saavuttaa sekä kapitalistisessa järjestelmässä että suunnitelmataloudessa.

(2) Moore, Barrington 1967. Social Origins of Dictatorship and Democracy. Lord and Peasant in the Making of Modern World. London: The Penguin Books.

(3) Samuel Huntingtonin mukaan tärkein kehittyneiden ja kehitysmaiden välinen poliittinen ero ei ole niiden hallitusmuoto, vaan hallitsemisaste. Kehittyneissä maissa poliittisen päätöksen todennäköisyys tulla toteutetuksi on, suuri kehitysmaissa pieni. Kehittyneissä maissa on erilaisia hallitsemismuotoja, mutta kaikissa muodoissa hallitus hallitsee. Huntington, Samuel P. 1970. Political Order in Changing Societies. New Haven: Yale University Press.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Taloudellinen kehitys ja vahva valtio. Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1913, Tansania 1961–1986. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:2. Helsingin yliopisto.

 

Lisää aiheesta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*