Aloitin oman akateemisen urani 57 vuotta sitten. Näin jälkikäteen huomaan kuuluvani eräänlaiseen long play -tutkijapolveen, jos tätä puolen vuosisadan mittaista rupeamaa suomalaisessa politiikan tutkimuksessa arvioi mikrohistoriallisesta näkökulmasta käsin.

Mikrohistoriassa välitön kokemus edeltää kirjoitetun historian tarjoamia tulkintoja. Historia on toisin sanoen läsnä tutkijan henkilökohtaisten kokemusten ja toisiinsa lomittuvien sukupolvien hänelle välittämien ennakkokäsitysten seurauksena.

LP-tutkijapolven vuosi nolla asettui syyskuuhun 1944.

LP-tutkijapolven vuosi nolla asettui syyskuuhun 1944.  Sitä yhdisti monien sotien muisto: punakapina, talvisota, jatkosota, Lapin sota, kylmä sota. Sota-ajan pulataloutta seurasi jälleenrakennusajan niukkuus. Poliittisesti poteroelämä jatkui kaksikymmentä vuotta välirauhan jälkeen.

Paasikiven poterosta kylmän sodan taistoihin

LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen. Suomi itsenäistyi 1918, mutta tiede säilytti tsaristisen mielivallan varalta rakennetun autonomiansa.

Professori oli tieteen napa: presidentti nimitti ja vain hovioikeus saattoi erottaa. Jälkikasvun varmisti Ruotsin vallan ajoilta periytynyt kisällijärjestelmä. Nuori tutkija oli professorinsa oppipoika. Sen mukaisesti oli käyttäydyttävä siihen katsomatta, oppiko mestarilta mitään.

Professori oli tieteen napa: presidentti nimitti ja vain hovioikeus saattoi erottaa.

Tieteellisen tuotannon perusformaatti oli äidinkielellä kirjoitettu monografia, kansallisen tieteenharjoittamisen kulmakivi, siis LP sekä tekstinä että kulttuurisena projektina. Mutta LP, long play, tarkoittaa myös tapaa asettaa sellaisia tutkimuskysymyksiä, että niihin vastaaminen edellyttää monografian mittaista todistelua.

Artikkelit ja toimitetut teokset jäivät LP-tekstien varjoon. Ne olivat välitöitä tai lisäyksiä, siis lisämeriittejä. Samoin ulkomaiset julkaisut. Professoriksi saattoi pyrkiä, jos oli väitöskirjan lisäksi monografiamittaista tuotantoa vähintään kahdelta keskeiseltä tutkimusalalta.

Sitten ovet avautuivat 1966. Koitti edistyksellisen taistelun aika. Minä paukuttelin silloin lisensiaattityötäni Olivettin vihreällä matkakirjoituskoneella. Yhteiskuntatieteissä Amerikassa koulutetut allardtit, littuset, eskolat ja pesoset raivasivat tietä yhdenmukaisuudesta erilaisuuteen. Huomattiin, että on monta tapaa olla hyvä suomalainen.

Siitä eteenpäin elettiin ennennäkemätöntä institutionaalisen kasvun aikaa. Tieteenharjoittamiseen suhtauduttiin suopeasti, vakanssit ja käyttövarat lisääntyivät tasaisesti parinkymmenen vuoden ajan.

Yliopistoihin syntyi kansainväliset mitat täyttäviä laitoksia, erillisiä tutkimuslaitoksia perustettiin. Rahavirta Akatemian kautta paisui. Rahoittajat nimesivät joitakin painoaloja, mutta pääosin tutkimusrahoitus ohjattiin avoimena hankerahoituksena, jonka jakamisesta oppiaineet itse pääsivät päättämään.

Tutkimusteknologia nosti valtavasti tutkimustyön tuottavuutta.

Tutkimusteknologia nosti valtavasti tutkimustyön tuottavuutta. Aineistojen saatavuus ja käsittely helpottuivat. Tekstiä syntyi nopeammin ja se oli kätevämpi viimeistellä.

Kaikessa mukana eikä missään läsnä

Vanhan kisällijärjestelmän tilalle kehiteltiin 1970-luvulta lähtien ohjelmallista tutkijakoulutusta, 1990-luvulla iski kansainvälistymisen tsunami kiitos EU-jäsenyyden. Näköalat avartuivat, kanssakäyminen kasvoi, mutta nurkkakuntainen paikallispatriotismi piti pintansa niin Helsingissä kuin Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä.

LP-sukupolvi uppoutui paradigmoihin, etsi kattavia lainalaisuuksia, kokeili keskitason teorioita, moitiskeli rakenteellisen väkivallan ja imperialismin kiroja, rakenteli regiimejä, kinasi, laitetaanko toimija ennen rakennetta vai päinvastoin vai vaikuttavatko ne yhtä aikaa vai pitäisikö intentio ja kausaliteetti subsumoida praktisiin päätelmiin, kuten Georg Henrik von Wright opetti.

LP-sukupolvet käyttivät vuosia, jopa vuosikymmeniä vakiintuneiden poliittisten totuuskonventioiden muuttamiseen.

LP-sukupolvet käyttivät vuosia, jopa vuosikymmeniä vakiintuneiden poliittisten totuuskonventioiden muuttamiseen. Väiteltiin Suomen autonomian synnystä, punakapinasta ja vapaussodasta, talvisodan syistä, ajopuuteorioista, sotaansyylisyydestä, kollaboraatiopolitiikasta ja tietysti myös siitä, kuinka pahansuopaa oli kipsata suomalainen menestystarina suomettumiseen ja Kremlin kauko-ohjailuun.

Kansainvälinen tieteellinen vaihto koettiin  kansallisen LP-projektin laajentumaksi, mentaaliseksi kuplaksi rajojen tuolla puolein.

Kosketus sisäänpäin syntyi aluksi niin, että Anthony Uptonin, Hans Peter Krosbyn, Krister Wahlbäckin, Roy Allisonin ja George Mauden kaltaiset ulkomaiset Suomi-spesialistit kävivät tuulettamassa täkäläisiä valtavirran keskusteluja. Suomalaista ulkopolitiikkaa ja yhteiskuntaa esiteltiin ulkomailla, milloin siihen sopiva tilaisuus ilmeni.

Moderni vaalitutkimus alkoi profiloida äänestyskäyttäytymistä, selvitettiin korpikommunismin syitä ja vuoden 1918 kriisistä peräisin olevia presidentin valtaoikeuksia; pohdittiin, miten ja miksi yöpakkas- ja noottikriisin aikana sisä- ja ulkopolitiikka kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa ja miten siitä haaronutta vertikaalista valtarakennetta lopulta suostuttiin pitämään yllä poikkeuslain ja vaihtoehdottomien vaalien avulla.

Kylmä sota näytti muodostavan pysyvän poikkeustilan suomalaisessa politiikassa, joten sota-aikana omaksuttua mielipiteiden ohjailua jatkettiin uusissa oloissa.  Virallinen Suomi osallistui kaikkeen – pohjoismaiseen yhteistyöhön, Yhdistyneisiin Kansakuntiin, neuvostovaltion suojaamiseen, läntiseen integraatioon ja vaivihkaa jopa yhteistyöhön Atlantin ylitse – mutta ei oikeastaan kuulunut mihinkään.

Natoa lukuun ottamatta tämä hybridi-Suomi neuvotteli kaikesta itselleen sopivia erityisjärjestelyjä. Kremlissä näihin suomalaisena olemisen taskuihin suhtauduttiin kuin väärään rahaan: niitä sopi käyttää, kunhan ei jäänyt kiinni virallisen puhekoodin loukkaamisesta. Tämän vierestä puhumisen taidon suomalaiset olivat oppineet jo tsarismin aikana.

Politiikan tutkijoille avautui kansallisen LP-projektin ylittävä mahdollisuus nähdä maailmaa.

Kun sisäistä ja ulkoista vakautta etsivä Suomi vähin äänin hivuttautui idän otteesta lännen syleilyyn, politiikan tutkijoille avautui kansallisen LP-projektin ylittävä mahdollisuus nähdä maailmaa. Tieteellinen turismi vilkastui. Kansainvälisen tutkimuksen kärjestä peräisin olevat vaikutteet tulivat perinteiseen tapaan ulkomailla käyneiden tutkijoiden ja ulkomaisten vieraiden pakaasissa.

Suruton sukupolvi

Sitten neuvostojärjestys romahti, tuli EU-jäsenyys ja alkoi rajoittamaton torjuntataistelu terroria vastaan. Euroopassa käynnistyi liberalismin ristiretki.

Politiikan tutkimukseen pelmahti suruton tutkijapolvi, joka kävi mielestään oikeutettua sotaa muistamatta itse, mitä oikea sota tarkoittaa. LP-veteraanin silmissä tämä uusi meno muistutti Wittgensteinin kielipelejä: jossakin asiassa saavutettu kiinteä näkemys muuttui hetkessä juoksevaan muotoon ja hyytyi jossakin toisaalla valuakseen sitten taas hetken kuluttua jonnekin aivan muualle. Oli vain vahva virta vapaa, vaan ei patsasta eikä napaa.

Jospa otettaisiin vakavasti Kekkosen lainaviisaus, ettei turvallisuus ole aidan panemista vaan veräjän avaamista.

Nyt oivallettiin, että vaikka setä-Lenin asui ulkomailla, kansainvälisyys kuului tänne. Se ei ole pelkkää pakaasitavaraa vaan vaihtoa ja muutosta – täällä ja nyt.  Heräsi ajatus: jospa otettaisiin vakavasti Kekkosen lainaviisaus, ettei turvallisuus ole aidan panemista vaan veräjän avaamista.

LP-tutkijan katse suuntautui Paasikiven pitkän linjan tuolle puolen. Ehkäpä hänen unohtamastaan maailmasta löytyisi se eurooppalaisen fennomanian ohjelma, joka oli hautautunut syvälle sortovuosien kiistoihin, bolševismin vastaiseen taisteluun ja kylmän sodan ideologisiin bunkkereihin.

Koitti runnaajien aika

Kun tämä mentaalinen järistys heilutteli tamperelaisen politiikan tutkimuksen kulmakiviä, huomasin yllättäen, että ympärillä oli muutosvalmis tiedekunta ja kokeiluihin suopea hallinto. Sopi tehdä sellaista, mistä säännöissä ja ohjeissa ei mitään sanottu.

Tälle hallinnolliselle ei-kenenkään-maalle kyhättiin pieniä vieraskielisiä tutkinto-ohjelmia, joissa suomalaiset opiskelijat saattoivat suorittaa tutkintonsa ulkomaalaisten opiskelijoiden ja opettajien kanssa. Moni umpisuomalainen opettaja sai näissä kansainvälisyyden ansareissa ensimmäisen tuntuman siitä, miten hankalaa on opettaa vieraalla kielellä oudolle joukolle. Siinä iti kosmopoliittisen vapauden siemen.

Kun oma kolmenkymmenen vuoden sarkani kansainvälisessä politiikassa tuli loppuun kynnetyksi vuonna 2003, tutkimuksen etujoukko ei ollut enää rivi kipsipäitä Akatemian kaapin päällä tai Amerikasta oppinsa hakeneita niinku-sosiologeja.

Se viuhahteli erilaisissa blogi- ja tviittisfääreissä, median rivien väleissä, performoi e-julkaisuissa ja lähetti selfieitä ulkomaisilta foorumeilta tärkeiden ihmisten seurasta. Miehekkäiden panelistien otsaan iskettiin kursailematta syyttävä sormi ja taustalla jytisi pelottava määrä tätienergiaa.

Mutta rajansa oli silläkin menolla.

Vielä 1970-luvulla LP-sukupolvi taisteli sinnikkäästi, kun julkinen valta päätti uudistaa tutkinnot ja yliopistohallinnon. Tutkintovaatimuksiin ja opetusohjelmiin ujutettiin ulkoisia ohjailunormeja, kiintiöedustus korvasi kollegiaalisen päätöksenteon ja esittelyjärjestys toteutettiin linjahallinnossa.

Vuoden 2009 jälkeen runnattu yliopistouudistus kouraisi paljon syvemmältä.

Tähän verrattuna vuoden 2009 jälkeen runnattu yliopistouudistus kouraisi paljon syvemmältä, sillä se puuttui tieteellisen autonomian perusteisiin. Kumma kyllä, siitä ei enää mitään suurempaa meteliä syntynyt.

Kultaisten vuosikymmenien idylli rikkoutui, kun akateeminen itsehallinto joutui rahavallan ja kasvottoman virkakunnan edessä puolustuskannalle. Uusi järjestys pyrkii raivaamaan tieltään pätevyyteen perustuvan ja luovan tilan sallivan itsearvioinnin tehdäkseen tilaa manageriaaliselle harkinnalle; se käynnisti tutkimusprosessin tuotteistamisen ja korvasi kasvuodotukset itse hallinnoiduilla leikkauslistoilla.

LP-tutkijapolvelle tämä on maailmanlopun menoa. Esikoisoikeus ei ole kauppatavaraa.

Eikä siinä kaikki: Kun Krim miehitettiin, uusi tutkijapolvi haistoi Venäjän uhkan ja asettui perustuslailliseen vastarintaan. LP-sukupolvelle voiman käyttö oli ultima ratio sen varalta, ettei yhteenottoa voida poliittisin keinoin estää.  Nyt palattiin siihen, minkä LP-tutkijapolvi luuli jättäneensä taakseen: Voimankäyttö kulkee jälleen turvallisuuspolitiikan kärjessä, politiikka myötäilee perässä.

Mihin tämä LP-tutkijapolven ja nykytutkijoiden välinen episteeminen näkemysero johtaa, sitä emme vielä tiedä.  LP -tutkijapolvi ei kuitenkaan kykene unohtamaan, miten siinä kävi, kun edellisen kerran näin ajateltiin.

Osmo Apunen on kansainvälisen politiikan emeritusprofessori Tampereen yliopistossa.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Vuosi nolla ja muita politiikan tutkimuksen kiinnekohtia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Niin, tosiaan. Pulkkinenhan puhui rasismista ja idänsuhteista jotenkin tähän aikaan sopivalla tavalla, härskin avoimesti, tilittäen jotakin sellaista, mistä silloin ei ollut tapana julkisesti puhua. Taisi Pulkkinen itsekin silloin pelätä puhuneensa liikaa, vaikka vapaammissa oloissa jo elettiin.

Kaivoin Romaanihenkilön kuoleman hyllystäni ja menin lukupiirin kokoukseen mielessäni kirjava joukko Pulkkisen poliittisesti riipovia riimejä. Pulkkinen nimittäin osasi naputella kuin nyrkkeilijä lyhyitä teräviä jabeja lukijansa otsaan. Siitä pian raivostuu.

Hiipivän miehityksen uhka

Lukupiiriin mennessä tuntui siltä, että Pulkkinen odotti Kekkosen ladun umpeutuessa 1980-luvun puolivälissä aitoa (Koiviston) Suomea, jota sitten ei koskaan tullut. Sama vaikenemisen politiikka jatkui, vaikka siitä olisi pitänyt päästä eroon.

Nyt tuntuu siltä, että se Pulkkisen kaipaama, aggressionsa löytänyt Suomi on alkanut elää tässä ajassa.

Eikä Pulkkinen siitä vääränlaisesta vaikenemisesta Paasikiveä, Kekkosta tai Koivistoa syyttänyt vaan 60-luvun älymystöä, joka jäi kiinni neuvostotissiin ja eleli omien edistyksen utopioidensa lumossa. Nyt tuntuu siltä, että se Pulkkisen kaipaama, aggressionsa löytänyt Suomi on alkanut elää tässä ajassa.

Näin pitkällä tulkintalinjalla liikuttaessa kohtaa valtavia näkökulmaeroja. Joku voi kutsua niitä hurskaasti kokemuksen rikkaudeksi. Mutta etäisyyden kasvaessa todellisuus väistämättä fragmentoituu. Suuret tarinat joudutaan keksimään.

Juuri tällaisista muistamisen ja unohtamisen fragmenteista Pulkkinen rakensi kuvauksensa hiipivän ja kuristavan neuvostomiehityksen kouriin joutuvasta K-linjan Suomesta.

Pulkkinen itse kaiveli syvältä omia juuriaan, kasvukipujaan sotavuosien maalaispojasta tunnustetuksi kirjailijaksi Kekkosen salavihaisessa Suomessa. Hän johdatteli lukijansa Nabokovin ja Dostojevskin kautta kirjailijan kokemusten ja hänen tekstiensä sisäisten viitesuhteiden väliseen tilaan, josta käsin lukija joutuu hahmottamaan itselleen jonkinlaisen näkemyksen siitä, mistä oikeastaan on kysymys.

Dostojevskin Riivaajien itsensä paljastamisen kanssa kamppaileva Stavrogin johdattaa Romaanihenkilön kuolemassa myös historiantutkijan perimmäisen pulmansa äärelle: miten sijoitan tekstiin itseni kertojana?

Kuuluin Pulkkisen arvostelemiin 60-lukulaisiin, mutta olin myös hänen ikätoverinsa, sotavuosien kasvatti. Siitä käsin oli yritettävä kertoa jotakin niistä ajoista sellaisille lukijoille, joilta sotapolitiikka ja sitä seurannut Paasikiven ja Kekkosen aika olivat jo unohtuneet tai joilla ei ylipäänsä ollut enää henkilökohtaista kosketusta asiaan.

Turvallisuuspoliittinen revisionismi

Pulkkinen piti suomettumista itse aiheutettuna tragediana. Paasikivi ja Kekkonen kyllä tiesivät, että niissä oloissa idänsuhteista ei sopinut sanoa kaikkea mitä ajatteli. Oli myös totuuksia, jotka tiedettiin todeksi ilman julkista todistelua.

Vaikenemisen politiikka johti Kekkosen aikana umpikujaan, kun tuudittauduttiin siihen uskoon, että asiat todella olivat sitä, miltä ne julkisesti näyttivät.

Tuo älymystön poliittinen muistikato, amnesia, ei aivan siinä määrin aikakautta määrittänyt kuin mitä Pulkkinen väitti.

Pyrin Kosmopoliksen numerossa 4/2015 julkaistussa artikkelissani osoittamaan, ettei tuo älymystön poliittinen muistikato, amnesia, aivan siinä määrin aikakautta määrittänyt kuin mitä Pulkkinen väitti.  Hänen peräämänsä eksistentiaalinen vastarinta jatkui kaikista virallisista kielipeleistä huolimatta.

Jo 1950-luvun jälkipuolella ryhdyttiin tarkistamaan Paasikiven alkuperäisiä oppeja perivihollisuuden unohtamisesta. Tämä läpi kylmän sodan jatkunut ulkopoliittisen ajattelun revisio nojautui juuri siihen salavihollisuuden periaatteeseen, minkä Pulkkinen väitti meiltä linjamiehiltä unohtuneen.

Tämä keskustelu poliittisesta amnesiasta on yhä ajankohtainen, sillä se on hallinnut kylmän sodan jälkeen käytyä keskustelua sisäisestä suomettumisesta. Sitä esiintyi, mutta ei siinä määrin, että se määrittäisi kokonaisen aikakauden.

Kylmän sodan aikana päähuomio sitä paitsi kohdistui ulkoiseen suomettumiseen, mikä nyt pyrkii tyystin unohtumaan.

Ekspansiivisen Venäjän virittämän ulkopoliittisen tunnekuohun vuoksi suomalaiset ovat nyt uudelleen löytäneet Pulkkisen kolme vuosikymmentä sitten kaipaaman perivihollisen.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Tämä tulkintaharha syntyi, kun Venäjän sisäisen ja ulkoisen heikkouden vuoksi keskustelu idän uhkasta jäi kylmän sodan jälkeisenä aikana taustalle aina Ukrainan kriisiin asti. Mutta sitten asiat alkoivat kehittyä Pulkkisen tarkoittamaan suuntaan.

Pulkkinen nimittäin leikki Romaanihenkilön kuolemassa ajatuksella, miten kirjailijan kuvittelemat asiat muuttuvat todeksi, fiktiosta tulee yllättäen ennuste. Ekspansiivisen Venäjän virittämän ulkopoliittisen tunnekuohun vuoksi suomalaiset ovat nyt uudelleen löytäneet Pulkkisen kolme vuosikymmentä sitten kaipaaman perivihollisen.

Hallitsemattomien pakolaisvirtojen vuoksi rasismikeskustelusta on yhtä lailla ryöpsäyttänyt esille samanlaista eksistentiaalista vastarintaa, johon Pulkkinen vetosi Romaanihenkilön kuolemassa.

Tosin näkökulma on nyt hurjasti laajempi, sillä Pulkkinen puhui vain Afrikasta ja afrikkalaisista, maanosasta, joka oli hänen mielestä parempi unohtaa ja joka näytti olevan unohdettavissa. Näiden nykynäkymien ja suomalaisten kotiporteille tunkevien kriisien voimasta Pulkkisen hautoma stavroginilainen syyllisyys varmaankin kasvaisi apokalyptisiin mittasuhteisiin.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis–lehdessä (4/2015) ilmestyneeseen artikkeliin ”Vaikenemisen politiikkaa: Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa”.

Osmo Apunen on Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen emeritusprofessori.

Julkaisu Kun ”Romaanihenkilön kuolema” alkoi toteuttaa itseään ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton hajoamisen ja Suomen EU-jäsenyyden innoittamat nuoremman polven tutkijat julistivat parikymmentä vuotta sitten, ettei Paasikiven linjan kaltaisilla pienen valtion eloonjäämisopeilla enää olisi mitään käyttöä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Elettiin uudenlaista eurooppalaisen arvopolitiikan aikaa, josta meillä suomalaisilla ei ollut kokemusperäistä tietoa. Olen käsitellyt tätä murtumakeskustelua Ulkopoliittisen instituutin historiassa Silmän politiikkaa.

Tämä 1990-luvun nuorempi tutkijapolvi korosti kylmän sodan päättymistä suurena kokemuksen ja ajattelun murroksena. Eurooppalaisena oleminen oli aloitettava ykkösruudusta valistuneen tutkija- ja poliitikkokunnan opastuksella. Nyt tuo tutkijapolvi alkaa olla seniorivaiheessa, mutta suuri murtuma näyttää yhä hallitsevan keskustelua. Tai ehkä tämä on vain median taikomaa pintaa.

Lyhyen ja pitkän linjan Paasikivi

Murrosajattelu jakoi poliittisia sukupolvia ja oli väärä, kylmän sodan ulkopoliittisen ajattelun jälki-ilmiö. Oman sukupolveni tutkijat taas olivat sitoneet ulkopoliittisen ajattelun jatkuvuuden Paasikiven pitkään linjaan, jonka intellektuaaliset juuret olivat hyvin erityisissä oloissa Suomen ja Venäjän poliittisen kriisin kärjistyessä vuosina 1901–1903. J. K. Paasikivi nojasi omaa valtiomiesuraansa hahmottavat muistelmansa juuri näihin tapahtumiin, koska sortovuosien vanhasuomalainen politiikka tuki hyvin hänen vuosina 1944–1948 hahmottelemaansa lyhyttä linjaa. Sen juuret olivat talvessa 1940–1941 eli jatkosodan syntyvaiheissa.

Paasikiven lyhyt linja ohjasi sitä, miten pitkän linjan perustana ollut vanhasuomalaisuus ymmärrettiin. Se oli meidän kylmän sodan sukupolvemme historiallinen näköharha. Me menimme Paasikiven lankaan.

Kylmän sodan Paasikiven linjan ylimpänä huolena oli, miten Suomi selviytyisi eristettynä vahvan Venäjän paineesta. Vuodet 1901–1903 ja Bobrikovin aika tarjosi siinä suhteessa historiallisen paralleelin vuosien 1944–1948 oloille ja Ždanovin ajalle. Kekkosen aikana tuota eristyneisyyttä onnistuttiin purkamaan, joten kylmän sodan Paasikivi jäi – noin luonnostaan – historiaan jo kauan ennen 1990-luvun murrosta.

Vielä vähemmän tätä lyhyen linjan Paasikiveä tarvittiin kylmän sodan päättymisen jälkeisenä aikana, sillä eristyneisyys oli murrettu ja Venäjä heikko. Nuorempi tutkijapolvi oletti, että näissä oloissa Venäjä voitiin sivuuttaa. Normatiivisella käänteellä, siis eurooppalaisten päämääräarvojen avulla, ulkopolitiikka voitaisiin ohjata kuin juna uudelle raiteelle.

Imperiumi ulkopolitiikan napana

Tutkija Anni Kangas viittaa nyt kuitenkin lehtihaastattelussaan Paasikiven ja Kekkosen linjaan ikiaikaisena suomalaisena orientaationa Venäjään. Kangas esittää, että se löytyy jo 1800-luvun vanhasuomalaisesta politiikasta: ”Kysymys on siitä, miten hoidetaan suhteita imperiumiin.” Paasikiven pitkä linja toisin sanoen edustaa ulkopoliittisen orientaation jatkuvuutta kylmän sodan päättymisen murroksen lävitse.

Yksi pääsky ei tietysti kesää tee, mutta olen havainnut nuoremman tutkijapolven mietteissä samankaltaisia piirteitä, kiinnostusta poliittisen ajattelun jatkuvuuksiin ja näkemysperäisiä käsityksiä todellisuudesta. Mutta Kangas muotoili sen niin täsmällisesti, että kaltaiseni historikus siitä tietysti lämpeni. Imperiumi avainmetaforana nimittäin istuu hyvin myös nykyisiin politiikan käytäntöihin. Siitä käsin myös presidentti Mauno Koivisto hahmotteli omaa pitkää linjaansa. Tutkijakunta valitettavasti sivuutti sen silloin vähin äänin. Ehkä Koivisto oli edellä aikaansa – tai tutkijat jäljessä.

Putinin imperiumi on joka tapauksessa nyt se napa, jonka ympäri Suomen idänpolitiikka kiertää.

Imperiumi on todella ollut vanhasuomalaisen ajattelun historiallisessa keskiössä. Autonomian loppuvuosina huolen aiheena oli hajoavan imperiumin aiheuttama epävakaus. ”Vaaran vuosina” 1944–1948 pelättiin voimistuvan imperiumin mahtia. Nyt Putinin aikana ei oikein tiedetä, kummasta on kysymys. Yhdet maalailevat tuomiopäivän visioita romahtavasta Venäjästä, toisia huolestuttaa Venäjän nouseva poliittinen ja sotilaallinen mahti. Ja sitten on niitä, joiden mielestä kysymys on suurvallan kyynisestä valtapolitiikasta, poliittisesta opportunismista.

Suomettarelaisuus avaa ikkunat Eurooppaan

Sen verran haluaisin provosoida keskustelua eteenpäin, että tartun käsitteeseen vanhasuomalainen. Juuri sen avulla Paasikivi itse jäsensi kylmän sodan valtiotaitoaan. Mutta hän puhui myös suomettarelaisista ja jopa patasuomettarelaisista. Ne liittävät hänen poliittisen ajattelunsa vuosien 1901–1903 poliittista kriisiä edeltäneeseen aikaan, Snellmanin jälkeiseen fennomaniaan, joka jäi Bobrikovin ajan sisäisten ristiriitojen varjoon.

Tuossa suomettarelaisessa perinnössä olennaista oli ikkunoiden avaaminen Eurooppaan, suomalaisten kansallisliikkeiden sovittaminen eurooppalaisiin perinteisiin ja arvoihin. Se jatkuvuus on nyt unionin aikana olennaisempi kuin kylmän sodan Paasikiveä siivittänyt Venäjän pelko. Siinä ajattelussa Venäjä oli lähtökohtaisesti osa Eurooppaa. Idänsuhteet rakentuivat optimistisesti Pietari Suuren ja kahden Aleksanterin konstellatioiden mukaan, ei Iivana Julman ja kahden Nikolain varjossa. Se oli se henkinen ilmapiiri, jossa nuori Paasikivi varttui, mutta jonka hän hautasi muistelmissaan muutaman rivin hiljaisuuteen.

Artikkelikuva: Michael Schwarzenberger / blickpixel / pixabay

Julkaisu Kylmän sodan Paasikivi ja ulkopoliittisen ajattelun jatkuvuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisin alettua Suomessa syntyi laaja yhteisymmärrys siitä, että Krimin miehittäminen ja Ukrainan tilanteen vakauttaminen vaativat jyrkkiä toimia periaatteellista syistä. Voima oli pantava voimaa vastaan. Mutta entä sitten? Määrittääkö Ukrainan kriisi suhdettamme Venäjään yleisemmin, kuten talvisota, Unkarin kansannousu ja Tšekkoslovakian miehitys aikanaan? Se on mahdollista, mutta ei vielä ennakoitavissa.

Kotimaisen keskustelun jakolinjat kriisi joka tapauksessa selkiytti. Suomettarelaiset pragmatistit pitävät sovinnon ovea avoinna. Liittolaisten kanssa sovittuihin vastatoimiin on ryhdyttävä harkiten, eri keinoja kokeillen, ikään kuin olosuhteiden pakosta. Venäjälle on tarjottava tilaisuus palauttaa neuvotteluteitse vakaa, sopimusperustainen asema eurooppalaisena suurvaltana.

Ulkopoliittiset aktivistit vastustavat putinismia samalla tunteen palolla kuin heidän edeltäjänsä tsarismia ja bolševismia. Asevarainen turvallisuus on asetettava idänsuhteiden etulinjaan, pelotepolitiikka sillanrakennuksen sijalle. Venäjälle on nyt opetettava oikein kunnolla, mitä eurooppalainen kansainvälinen järjestys edellyttää.

Uutena ilmiönä ovat provokaattorit, jotka kärjistävät ulkopoliittisia mielipide-eroja ja luovat ulkomaista agitaatiopintaa suomalaisen keskustelun avulla. Reipashenkiset twiitit ja ulkopoliittiset lämärit käyvät hyvin kaupaksi myös mediassa.

Kiista Ukrainan kansainvälisestä asemasta koskettaa oman turvallisuuspolitiikkamme ydinkysymystä: Miten yleinen itsepuolustusoikeus ja suurvaltojen tavoitteleman sotilaallisen etumaaston hallinta voidaan sovittaa yhteen? Idänsuhteissa ollaan sen suhteen odotuskannalla.

Venäjä on tehnyt Naton laajenemisesta kansainvälisen periaatekysymyksen; eurooppalaisen puolustusyhteistyön se on toistaiseksi suvainnut, pohjoismaisen orientaation tarkoitusperiä se kuulostelee, amerikkalaisten sotilaallisesta läsnäolosta se on ollut merkillisen hiljaa.

Idänsuhteidemme tulevaisuus on nyt sen varassa, kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon näiden vaihtoehtojen pohjalta alueelle, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan. Heikko Venäjä ei siitä voinut numeroa tehdä, mutta nyt asiat ovat toisin.

Teksti on Osmo Apusen alustuspuheenvuoro Kultarannan Venäjä-keskustelussa 9. kesäkuuta 2014. Teksti on julkaistu myös Apusen blogissa http://osmoapunen.wordpress.com/2014/06/09/venaja-ja-suomen-valinnat/#comments. 

Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay

Julkaisu Venäjän ja Suomen valinnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.