Tämä podcast pohjaa 31.10.2022 Tampereen yliopistossa nauhoitettuun paneelikeskusteluun, jonka järjestivät Politiikasta-verkkolehti ja Tiede & edistys-lehti. Keskustelutilaisuudessa paneuduttiin yliopistojen nykytilanteeseen sekä tutkimuksen tekemisen ja yliopistodemokratian viimeaikaisiin muutoksiin. Puhujina tapahtumassa olivat yliopiston muutoksia eri näkökulmista tutkineet tutkija Auli Harju, tutkijatohtori ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, väitöskirjatutkija Paula Silvén sekä professori Juha Suoranta. 

Keskustelun lähtökohtana on Politiikasta-verkkolehden juttusarja ”Korkeakoulupolitiikan murros”, johon kaikki keskustelijat olivat kirjoittaneet artikkeleita, sekä Tiede & edistyksen numerossa 3/2022 julkaistu Hanna Kuuselan, Tuukka Tomperin, Juha Raipolan, Veera Kalevan, Mikko Poutasen sekä Tuomas Tervasmäen tutkimusartikkeli “Säätiöyliopistojen perustajien valta. Tapaus Teknologiateollisuus ja Tampereen yliopisto”.

Tiede & edistys -lehden päätoimittajat Ari Korhonen ja Katariina Mäkinen johdattelivat panelistit keskusteluun. Nauhoite ei sisällä yleisökysymyksiä.

Viime vuosien mullistukset yliopistojen rahoituksessa ja hallintomalleissa ovat muuttaneet yliopistodemokratian tilaa. Mitä näissä mullistuksissa itse asiassa on tapahtunut? Miten tapahtuneet muutokset näkyvät yliopistojen ja tutkimuksen tekemisen arjessa? Kuka yliopistoissa tällä hetkellä käyttää valtaa, ja miten?

Yliopistokentän murros

Fuusiot ovat olleet pitkään tyypillisin keino vähentää suomalaisten korkeakoulujen määrää. Tavoitteena on ollut kilpailukyky-ajattelulle tuttu argumentti suuruuden ekonomiasta eli siitä, että muutamaan isoon yksikköön keskitetyt resurssit käytetään hyödyllisemmin ja kustannustehokkaammin kuin resurssien hajauttaminen usean pienen yksikön kesken. Näin on ajateltu syntyvän isompia, kilpailukykyisempiä sekä erikoisalueilleen profiloituneita yliopistoja, jotka kykenevät kilpailemaan menestyksestä kansainvälisesti.

Lisäksi suomalaisista yliopistoista on tullut poikkeuksellisen voimakkaasti Opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusindikaattoreihin ohjaamia. Näiden indikaattoreiden valossa yliopistojen, ja siten myös yliopiston henkilökunnan, keskeisin tehtävä on tuottaa tutkimusartikkeleita ja valmistaa opiskelijoita työelämään. 

Taloudellinen valta ei siis ole suoraa, vaan välitteistä: se toimii hallintorakenteiden tai mittareiden välityksellä, mutta etenkin korkeakoulupolitiikasta materialisoituu rahoitusvirtojen ohjauksessa. Yliopistotyö pelkistyy entistä useammin vain numeroiksi, jotka ovat erityisen yleisiä taloudellisen vallankäytön välineitä. Tällöin se, mitä mitataan, muuttuu itseisarvoiseksi, kun taas se, mitä ei mitata, ei välttämättä ole enää ”virallisesti” olemassa.

Nämä muutokset näkyvät yliopistojen ja tutkimuksen tekemisen arjessa: akateemista työtä tehdään tehokkuusvaatimusten ja erilaisten tietojärjestelmien jatkuvassa paineessa. Yliopistojen tuottovelvoite kansantalouden suuntaan kiristää työoloja yliopistolla. Pahimmillaan yksilökeskeistä uusliberaalia suoritus- ja kilpailukeskeistä kulttuuria vahvistetaan yliopistojen johtosäännöillä, jotka vahvistavat keskitettyä hallinnollista valtaa ja kaventavat yliopistodemokratian tilaa.

Taloudellinen valta ei siis ole suoraa, vaan välitteistä: se toimii hallintorakenteiden tai mittareiden välityksellä, mutta etenkin korkeakoulupolitiikasta materialisoituu rahoitusvirtojen ohjauksessa.

Tiivistettynä voidaan sanoa, että korkeakoulupoliittiset muutokset ovat tuoneet suomalaisiin yliopistoihin yhtäaikaisesti johtajakeskeisen managerialistisen johtamistavan sekä paineen olla taloudellisesti kilpailukykyisiä. Näin voidaan perustella leikkauksia yliopistojen toimintaan esimerkiksi luopumalla tiloista tai vähentämällä henkilöstöä silloinkin, kun uudistuksia on nimenomaan perusteltu suuruuden ekonomialla, kuten Tampereen yliopistofuusion tapauksessa tehtiin.

Myös opettamisen malli muuttuu, kun digitaaliset opetusalustat laajenevat kansallisella tasolla, jotta voidaan parantaa opiskelijoiden ”läpivirtausta” korkeakoulutuksessa.

Opiskelijat ja yliopistojen henkilökunta eivät kuitenkaan ole ottaneet näitä muutoksia vastaan passiivisesti, vaan vastarintaa on syntynyt – myös Tampereella. Vastarinnan suurimpana haasteena on jatkuvan kilpailukulttuurin paineen luoma epävarmuus, joka saa pelkäämään oman aseman ja tulevaisuuden puolesta. Kriittisestikin uusliberaalia yliopistoa lähestyvä tutkija saattaa huomata toisintavansa kilpailullista identiteettiään tähtäämällä artikkelinsa arvostetuimpiin tiedelehtiin.

Säätiöyliopistot ja niiden perustajat

Merkittävä muutos suomalaisessa yliopistokentässä oli vuonna 2010 voimaan astunut uudistettu yliopistolaki, joka toi korkeakoulukentälle uusina toimijoina paitsi säätiöyliopistot myös niiden perustajat. Koska muutos on kuitenkin yliopistojen aikajänteellä melko tuore, säätiöyliopistojen perustajien toimintaa ei ole juuri kartoitettu ennen edellä mainittua artikkelia. Aiempi tutkimus on lähinnä keskittynyt siihen, miten säätiöyliopistoissa on, toisin kuin yliopistolaissa säädettiin, käytännössä syrjäytetty yliopistoyhteisön edustus oman yliopistonsa ylimmästä hallinnosta. 

Sama käytäntö on myös ohjannut perustajille institutionaalista valtaa näissä käytänteissä tavalla, jota niin ikään yliopistolaki ei määrittänyt. Jotkut perustajat ovat myös aktiivisempia käyttämään valtaansa: näin esimerkiksi oli laita Tampereen säätiöyliopiston fuusiossa, jossa perustajille – etenkin Teknologiateollisuudelle – oli keskeistä suojata yliopiston operatiivinen johto yliopistolaisten vallankäytöltä. 

Koska päätökset tapahtuvat ikään kuin taustalla ja pienissä piireissä, fuusioprosessin pohjimmaisia ristiriidat ovat näyttäytyneet lähinnä fuusioituneiden yliopistojen välisenä kulttuurien törmäyksenä.

Perustajien valta perustuu tyypillisesti siihen, että ne löytävät liittolaisia yliopiston ulko- ja sisäpuolelta, jotka yhtyvät niiden tavoitteisiin. Nämä tavoitteet kehystetään säätiöyliopiston menestyksen takeiksi. Tätä ei välttämättä perustajien toimesta edes hahmota vallankäyttönä, vaan itsestäänselvänä yhteisen hyvän edistämisenä. Yhtä lailla perustajien voidaan tietenkin katsoa suojelevansa sijoitustaan yliopistossa, mutta tämä johtaa siinä tapauksessa oleelliseen kysymykseen siitä, missä määrin perustajien ”sijoitus” yliopistoon voi olla ristiriidassa yliopistodemokratian ideaalin kanssa.

Näiden tavoitteiden ajaminen tapahtuu helposti organisaation syvemmillä tasoilla, erilaisissa työryhmissä ja valmistelevissa asiakirjoissa, joissa kuitenkin määritetään pitkäjänteisesti tulevaa. Koska nämä päätökset tapahtuvat ikään kuin taustalla ja pienissä piireissä, fuusioprosessin pohjimmaisia ristiriidat ovat näyttäytyneet lähinnä fuusioituneiden yliopistojen välisenä kulttuurien törmäyksenä.

Kriittinen etäisyys?

Tutkijatkaan eivät tule näihin keskusteluihin täysin neutraalilta pohjalta, eikä näin voi odottaakaan. ”Kotona” omassa organisaatiossa tapahtuvat muutokset tulevat usein iholle. Näin voi olla helppoa ajatella, että oman organisaation tutkimus on ”liian lähellä”, vaikka toisaalta nimenomaan organisaation sisäiset tutkijat osaavat myös paikantaa asiakirjoja ja keskusteluforumeita, jotka ovat jääneet katveeseen. Hiljainen tieto on voimavara tutkimuksessa, joka pyrkii lisäämään ymmärrystä monimutkaisista muutosprosesseista.

Suomalainen korkeakoulupolitiikka, joka käytännössä ilmenee esimerkiksi fuusioprosessina, on lähtökohtaisesti poliittinen prosessi. 

Läheisyyden kohteeseen ei siis tulisi ykskantaan estää tutkijoita perehtymästä oman organisaationsa muutokseen. Omat lähtökohdat ja mahdolliset haasteet tutkimuksen tekemisessä on tärkeää tiedostaa, ja tutkimusprosessin jännitteet tehdä näkyväksi. Yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle, jonka kohteena olevat ihmiset, nämä haasteet ovat tuttuja, ja niiden kanssa voi oppia työskentelemään. Saavutettavan laajemman ymmärryksen ja tiedon potentiaali avaa uusia näkökulmia paitsi tutkimuskohteeseen, myös tutkimukseen ja tutkijoihin itseensä.

Etäisyys- ja objektiivisuusvaateiden ohella tutkijat kohtaavat organisaation sisäiset poliittiset jännitteet. Haasteeksi voi muodostua se, että organisaatioiden sisäistä politiikkaa ei joko tunneta tai se pyritään häivyttämään keskusteluista. Suomalainen korkeakoulupolitiikka, joka käytännössä ilmenee esimerkiksi fuusioprosessina, on lähtökohtaisesti poliittinen prosessi. 

Auli Harju on tutkija Tampereen yliopiston Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnan tutkimuskeskus Cometissa.

Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.

Paula Silvén (ent. Saarinen) on Suomen Kulttuurirahaston tuella työskentelevä väitöskirjatutkija sekä projektitutkija Tampereen yliopistossa.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Ari Korhonen on kääntäjä ja filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa sekä Tiede & edistys -lehden toinen päätoimittaja.

Katariina Mäkinen on yhteiskuntapolitiikan yliopistotutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Tiede & edistys -lehden toinen päätoimittaja.

Tämän Politiikasta-podcastin tekninen toimittaja on Politiikasta-lehden toimituskuntalainen Timo Uotinen.

Artikkelin pääkuva: Michal Czyz/Unsplash

Julkaisu Podcast: Talouden valta yliopistoissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkeakouluhallintoa koskeva tutkimus on keskittynyt pitkälti kuvaamaan, miten hallinnollista johtajuutta korostava managerialismi ja kaupallisia arvoja edistävä uusliberalismi ovat muovanneet yliopistojen hallinnollisia rakenteita. Huomattavasti vähemmän on tehty tutkimusta siitä, miten tutkijat muodostavat, toteuttavat tai vastustavat uusliberalistista akateemista subjektiuttaan suhteessa yliopistojen strategiseen ohjaukseen ja tutkimusrahoituksen jakautumiseen. 

Subjektiudella tarkoitetaan tässä yhteydessä identiteetin muodostamisprosessia, jossa henkilö on itse aktiivinen ja tietoinen toimija. Uusliberalistista akateemisesta subjektiutta rakennetaan esimerkiksi maksimoimalla yhdestä tutkimuksesta saatavien julkaisujen määrää tai mukautumalla tuloksellisuusohjaukseen omaa uraansa edistääkseen. 

Keskityn väitöskirjatutkimuksessani siihen, miten yliopistot käyttävät strategista ohjausta täyttääkseen rahoitusmallin asettamat kriteerit. Analysoin myös, miten yliopistojen tuloksellisuusohjaus vaikuttaa akateemiseen työhön ja uusliberalistisen akateemisen subjektiviteetin rakentumiseen. Tutkimuksessani selvitän, ovatko tutkijat kehittäneet strategisia toimintamalleja, joiden avulla he vastustavat tuloksellisuusohjauksen ja vastuuvelvollisuudella hallinnoinnin vaateita. Tässä artikkelissa avaan tutkimukseni lähtökohtia tarkemmin.

Uusliberalistiset poliittiset teknologiat ja vallan mikromekanismit

Kasvatussosiologian emeritus professori Stephen Ball on käsitteellistänyt globaalin uusliberalistisen muutosprosessinkolmeen toisistaan riippuvaiseen poliittiseen teknologiaan: markkinoihin, hallintoon ja vastuuvelvollisuudella hallinnointiin (engl. market, Management and Performativity). 

Teoreettisena kehyksenä ja analyysin työkaluna uusliberalistiset poliittisten teknologioiden eli markkinatalouden vahvistamiseen ja suorituskeskeisyyteen tähtäävän poliittisen keinovalikoiman analysointi mahdollistaa tutkimusongelman tarkastelemisen monipuolisesti sekä joustavan liikkumisen ilmiön eri tasojen välillä. 

Uusliberalistista akateemisesta subjektiutta rakennetaan esimerkiksi maksimoimalla yhdestä tutkimuksesta saatavien julkaisujen määrää tai mukautumalla tuloksellisuusohjaukseen omaa uraansa edistääkseen. 

Ranskalaisen filosofin ja politiikan teoreetikon Michel Foucaultin teorisointi subjektiviteetin sekä vallan ja vastustuksen luonteista kietoutuvat läheisesti jokaiseen tutkimuksen vaiheeseen ja auttavat ymmärtämään tutkimusongelmaa läpileikkaavasti vallan mikromekanismien analysoinnin kautta. 

Kuten Foucaultin valta- ja vastustuskäsitykselle on ominaista, ihminen ei koskaan operoi vallan tai vastustuksen ulkopuolella, vaan valta ja vastustus ovat aina läsnä kontekstisidonnaisesti. Tutkimuksessani olen erityisen kiinnostunut siitä, millaisia akateemisen vastustuksen malleja yliopistojen tutkijat tunnistavat ja millaisia keinoja he käyttävät vastustaakseen uusliberaalista akateemista subjektiuttaan. 

Muutokset Suomen korkeakoulupolitiikassa ja rahoitusmallissa

Ilmiön kansallisella tasolla (markkinat) tutkimusongelman voi konkretisoida analysoimalla muutoksia korkeakoulupolitiikassa ja rahoitusmallissa. Suoritusperustainen ja tarkasti kohdentamaton rahoitusmalli esiteltiin korkeakouluille 1990-luvun puolivälissä.

Samalla korkeakoulupoliittinen diskurssi siirtyi käsittelemään yliopistojen tulosvastuuta. Retoriikka tarpeesta muovata yliopistojen hallintoa kohti strategista johtamista lisääntyi Suomen koulutuspoliittisella kentällä 2000- luvun taitteessa.

 Korkeakoulupoliittinen diskurssi siirtyi käsittelemään yliopistojen tulosvastuuta.

Tampereen yliopiston koulutuspolitiikan professori Jaakko Kauko kutsuu tätä korkeakoulupolitiikan aikakautta vuonna 2011 julkaistussa väitöskirjassaan monimutkaistuvan järjestelmän kaudeksi. Hänen mukaansa kaudelle ominaisiin tunnuspiirteisiin lukeutuvat muun muassa globalisaation mukanaan tuoma kilpailukykydiskurssi, laadun varmistuksen painotus, rakenteellinen kehittämis- ja profiloitumispuhe sekä uuden julkisjohtamisen rantautuminen valtiolliseen hallintopolitiikkaan. 

2010-luvulla strategisen rahoituksen osuus on kasvanut ja yli 70 prosenttia valtion jakamasta perusrahoituksesta perustuu menestymiseen tuloksellisuuskriteereiden valossa. Tutkimusten mukaan suomalainen rahoitusmalli on yksi maailman tuloksellisuusorientoituneimmista. Näiden seikkojen vuoksi on tärkeää kartoittaa rahoitusmallin vaikutusta tieteellisen tutkimuksen muovaajana. 

Tuloksellisuusohjaus ja akateemisen suorituskyvyn kalibrointi yliopistoissa

Institutionaalisella tasolla (hallinto) tarkastelen, miten korkeakoulupolitiikan reformit ovat vaikuttaneet yliopistoinstituutioiden toimintoihin. Tutkimusten mukaan suomalainen korkeakoulujärjestelmä on muuttunut perustavanlaatuisesti 2000-luvulla. Näihin muutoksiin lukeutuvat radikaalit muutokset rahoitusmallissa, yliopistofuusiot sekä uudenlainen hallinnollinen valvonta. 

Vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolakimuutos muutti Jyväskylän yliopiston koulutustutkimuksen professori Jussi Välimaan mukaan merkittävästi yliopistojen asemaa ja teki niistä autonomisempia suhteessa valtioon. Välimaan mukaan tämä mahdollisti niiden muuntautumisen ”strategisemmiksi toimijoiksi” muuttuvassa yhteiskunnassa. 

Tämä sopii yhteen myös pro gradu -tutkimukseni kanssa, jossa argumentoin yliopistolakiuudistuksen johtaneen “managerialistiseen siirtymään” eli edustuksellisesta yliopistodemokratiasta kohti ammattijohtajakeskeistä hallintomallia yliopistojen johtosäännöissä.  

Voidaan katsoa, että rahoitusmallin ohjaama suorituskyvyn mittaaminen toimii keinona ohjata korkeakoulujen suuntaa. Tämä saavutetaan ohjaamalla instituutioiden strategiaa haluttuun suuntaan suhteessa rahoitusmallin tavoitteisiin ja määritelmiin. 

Voidaan katsoa, että rahoitusmallin ohjaama suorituskyvyn mittaaminen toimii keinona ohjata korkeakoulujen suuntaa.

On esitetty, että yliopistot sijaitsevat poliittisen areenan kontekstissa, jossa vastuuvelvollisuus ja markkinoiden vaateet nähdään keskeisinä järjestäytymisperiaatteina. Yliopistot painottavat siis yhä enenevässä määrin akateemisen työn järjestämisen pohjana strategista suunnittelua, tuloksellisuusmittareita ja laadun valvontaa. 

Akateemisen tuottavuuden ja tuloksellisuuden korostaminen heijastelee antautumista ajatukselle byrokraattisesta ja managerialistisesta yliopistosta. Tällaisessa yliopistossa hallinnollista johtoa ohjataan yhä enemmän säätelemään akateemista tuloksellisuutta. 

Tutkimuksessani pyrin analysoimaan tätä akateemisen tuottavuuden säätelyä ja tunnistamaan ne tuloksellisuutta ohjaavat työkalut, joita yliopistot käyttävät maksimoidakseen panos-tuotossuhteensa.

Performatiivisuuden vaateet ja akateeminen vastarinta

Ilmiön yksilötasolla (vastuuvelvollisuudella hallinnointi) akateemisen tuottavuuden säätely on muun muassa Stephen Ballin mukaan johtanut tuloksellisuuskulttuuriin, jossa tutkijat rakentavat akateemisen uransa kansainvälisten tuloksellisuusmittareiden ympärille. 

Strateginen johtaminen ja tuloksellisuusdiskurssin painotus vaikuttaa yksittäisiin tutkijoihin yhä enemmän, kun paineet taipua uusliberalistiseen performatiivisuuteen kasvavat. Ball viittaa performatiivisuuden käsitteellä vastuuvelvollisuudella hallinnointiin (engl. regime of accountability), eli asenneilmapiiriin, jossa vertailun, tarkkailun ja kilpailullisuuden elementit ovat jatkuvasti – ja painostavasti – läsnä akateemisessa työssä. 

Tämän näkemyksen mukaan instituution tai yksittäisen tutkijan arvon nähdään olevan mitattavissa erilaisten tuloksellisuutta mittaavien työkalujen, kuten yliopistojen sijoituslistojen (engl. ranking) tai vaikuttavuutta määrittävien lukujen avulla. 

Performatiivisuuden paineet luovat jatkuvan tuomitsemisen ja alistumisen ilmapiirin, jossa tutkijoiden subjektiviteettia ohjataan kohti uusliberalistista akateemista ideaalia. 

Ballin performatiivisuuden määritelmä viittaa myös näiden ulkoisten kontrollien sisäistämiseen. Sisäiset ja ulkoiset performatiivisuuden paineet luovat jatkuvan tuomitsemisen ja alistumisen ilmapiirin, jossa tutkijoiden subjektiviteettia ohjataan kohti uusliberalistista akateemista ideaalia. 

Tätä pidetään laajasti ongelmallisena asiantilana. Esimerkiksi Durhamin yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessori Rille Raaper kuitenkin esittää, että Michel Foucaultin subjektiviteetin teoretisoinnissa piilee mahdollisuus kehittää käytäntöjä ja strategioita, joiden avulla yksilön on mahdollista vapautua uusliberaalista subjektiudestaan. 

Niin ikään geopolitiikan professori John Morrissey Galwayn yliopistosta painottaa, että nykyistä käsitystä siitä, mitä tarkoittaa akateeminen subjektius, täytyy tarkastella kriittisesti ja löytää keinoja rakentaa vaihtoehtoinen subjektius. Hänen mukaansa tämä kuitenkin vaatii vakuuttavan akateemisen vastarinnan, jossa yliopistojen velvollisuudet, toiminnot ja arvot määritetään uudestaan. 

Tutkimuksessani pyrin ymmärtämään erilaisia akateemisen resistanssin muotoja ja niitä tapoja, joilla tutkijat sekä vastustavat että vahvistavat heidän uusliberaalista akateemista subjektiuttaan.

Tutkijoiden rooli toimijoina ja tieteen vapaus

Tutkimuksen päätavoitteena on analysoida akateemista vastarintaa ja uusliberalistisen akateemisen subjektiuden syntymistä suhteessa yliopistojen strategiseen johtamiseen, tuloksellisuusohjaukseen ja tutkimusrahoitukseen. Tutkimustulosten avulla pyrin muodostamaan uudenlaisen ymmärryksen yliopistojen valta- ja vastustussuhteiden monimutkaisesta ja monitahoisesta verkostosta, joka muovaa akateemista subjektiutta ja tieteellistä tutkimusta. 

Nykyisessä tutkimuksessa korostuu kuvailu siitä, miten nämä asiat vaikuttavat yliopistojen sisällä, mutta tutkijoiden omaa toimijuutta suhteessa tutkimusongelmaan kuvataan harvemmin. Haluan väitöskirjatyössäni nostaa esiin tutkijoiden roolin aktiivisina toimijoina, ei pelkästään toiminnan kohteina. 

Tutkimuksen tuloksilla pyrin osoittamaan, kaventaako valtion tiukkarajainen tulosohjaus tutkijoiden autonomiaa ja tieteen vapautta. 

Tutkimukseni tarkoituksena on tuottaa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa siitä, millaisia vaikutuksia rahoitusmallin mittareilla ja tuloksellisuusohjauksella on tieteelliselle tutkimukselle. Samalla tavoite on tarkastella kriittisesti sitä, millaisia odotuksia tutkijoille rahoitusmallin ja yliopistojen strategisen ohjauksen muodossa asetetaan. Tutkimuksen tuloksilla pyrin osoittamaan, kaventaako valtion tiukkarajainen tulosohjaus tutkijoiden autonomiaa ja tieteen vapautta. 

Haluan selvittää, onko tutkijoiden mahdollista löytää keinoja, joiden avulla muodostaa uudenlaisia uusliberalismista irrallaan olevia subjektiviteetteja. Piileekö ratkaisu nykyisen subjektiviteetin rajojen venyttämisessä, mikroresistanssissa eli vähäeleisessä vastarinnassa, jonka puitteissa kuitenkin toimitaan edelleen tutkijoille asetettavien vaateiden mukaisesti?  

Paula Saarinen on Suomen Kulttuurirahaston tuella työskentelevä väitöskirjatutkija sekä projektitutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros- juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Mathieu Stern/Unsplash.

Julkaisu Yliopistojen rahoitusmalli, tuloksellisuusohjaus ja akateeminen vastarinta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.