Heinäkuun 2025 lopulla mediassa sai palstatilaa työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron toive siitä, että Suomessa keskusteltaisiin nykyistä enemmän perheen vastuusta hoivassa. Murron ulostulo herätti julkista keskustelua ja myös poliittisilta puolueilta kysyttiin näkemyksiä Murron avaukseen.

Hoivatutkijana olen kiinnittänyt huomiota siihen, että viime vuosina keskustelu perheiden hoivaroolista on vilkastunut, eikä ajatusta perheiden hoivaroolin kasvattamisesta enää tyrmätä yhtä voimallisesti kuin vielä kymmenisen vuotta sitten – näin siitä huolimatta, että suomalaiset ovat perinteisesti suhtautuneet perheiden hoivaroolin kasvattamiseen melko kielteisesti. European Values Studyn (EVS) kyselyssä vuodelta 2017 vain joka viides suomalainen vastaaja oli samaa tai täysin samaa mieltä väittämän ”täysi-ikäisillä lapsilla on velvollisuus huolehtia vanhempiensa pitkäaikaishoidosta” kanssa. Luku oli matalin kaikista EVS:n kyselyyn osallistuneista maista.

Yhtäältä julkinen keskustelu perheiden roolista hoivassa on tärkeää, sillä perustuslain lupaus riittävistä sosiaali- ja terveyspalveluista on monesti ristiriidassa palveluiden todellisen saatavuuden kanssa. Monelle hoivaa tarvitsevalle ja heidän perheenjäsenilleen tuleekin hoivan tarpeen ilmaannuttua yllätyksenä se, miten vaikeaa palveluihin pääsy saattaa olla ja miten paljon perheenjäsenten odotetaan jo nyt ottavan vastuuta läheistensä hoivasta. Keskustelussa perheiden hoivaroolista on kuitenkin nähdäkseni ollut myös useita sokeita pisteitä.

Perheiden hoivaroolin ajallinen muutos

Suomessa lasten velvollisuus osallistua vanhempiensa hoivaan poistettiin laista vuonna 1970. Maatiloilla tosin on senkin jälkeen tehty niin sanottuja syytinkisopimuksia, joilla on turvattu ikääntyneiden perheenjäsenten asumista ja elantoa. Pohjoismaiden ulkopuolella ei ole mitenkään tavatonta, että perheiden hoivavelvoitteista säädetään laissa. Näin on esimerkiksi eteläisessä naapurissamme Virossa.

Vaikka suoranaista lainsäädännöllistä vastuuta hoivaan ja elatukseen ei Suomessa ole, tutkijat ovat jo pitkään puhuneet siitä, että Suomessa vastuuta perheenjäsenen hoivasta on vähitellen ja ilman sen suurempaa yhteiskunnallista keskustelua siirretty omaisille. Palvelujärjestelmään on leivottu professori Laura Kalliomaa-Puhan mukaan omaisolettama. Vaikkei laki siis velvoita omaisia hoivaamaan, on Kalliomaa-Puhan mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännöstä usein luettavissa omaisia koskeva “toiminnallis-taloudellinen lojaalisuusolettama”.

Vaikka suoranaisia lakiin kirjattuja velvollisuuksia omaisille ei ole, on erilaisia omaisiin kohdistuvia odotuksia ja olettamuksia runsaasti.

Tämä lojaalisuusolettama tulee monelle tutuksi siinä kohtaa, kun perheenjäsen ei avun, hoivan ja/tai hoidon tarpeesta huolimatta joko pääse palveluihin tai hänet kotiutetaan sieltä silloin, kun kotona pärjäämisen edellytykset ovat tavalla tai toisella heikot. Nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion palvelulupauksen eräs heikko kohta on juuri tässä; vaikka suoranaisia lakiin kirjattuja velvollisuuksia omaisille ei ole, on erilaisia omaisiin kohdistuvia odotuksia ja olettamuksia runsaasti.

Mediassa esillä ollut ajatus siitä, että toisin kuin muualla, Suomessa perheet eivät olisi jo nyt merkittävässä hoivavastuussa. Tämä ajatus ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Esimerkiksi valtaosa hoivaa tarvitsevista ikäihmisistä on pelkän läheisten antaman hoivan ja avun varassa. Onkin arvioitu, että yli miljoona suomalaista auttaa hoivaa tarvitsevaa läheistään säännöllisesti.

Mistä puhumme, kun puhumme perheiden hoivavastuusta?

Vaikka keskustelua perheiden hoivavastuusta on käyty viime aikoina runsaasti, on siitä mielestäni monelta osin puuttunut konkretia. Avoimeksi on jäänyt esimerkiksi kysymys siitä, mikä kaikki luetaan perheen piiriin ja tarvitseeko omaisen aina tarkoittaa omaa (lapsen)lasta, (iso)vanhempaa tai puolisoa?

Kovin paljon avauksia ei myöskään ole tullut sen suhteen, mitä lopulta tarkoitetaan perheen vastuun kasvattamisella: oletettaisiinko omaisten tekevän enemmän käytännön hoivatyötä, osallistuvan rahallisesti, vai molempia? Entä koskisiko hoivavastuu kaikkia vanhempi-lapsi-suhteita, eli myös esimerkiksi niitä tilanteita, joissa on lapsena joutunut vanhemman väkivallan tai kaltoinkohtelun uhriksi? Kuten toimittaja Tuija Siltamäki osuvasti kysyi: “Mitä jos vanhemmat ovat hirveitä ihmisiä? Entä jos itse on?”

Hoivaamisen siirtämisellä yhä enemmän perheiden vastuulle on myös monia sellaisia seurauksia, joita ei usein osata ajatella, mutta joiden toteutumista tuskin kukaan toivoo. Lastensuojelun keskusliiton erityisasiantuntija ja Turun yliopiston väitöskirjatutkija Kirsi Hokkila vastasi Murron ulostuloon nostamalla esiin sen, että hoivapalveluiden purkaminen sysää vastuuta perheenjäsenen hoivasta yhä enemmän myös alaikäisille lapsille. Kuten olemme yhdessä Kirsi Hokkilan kanssa kirjoittaneet, ajatuksessa ajallisesti suoraviivaisesta, normin mukaisesta elämänkulusta hoivaaminen asettuu tarkasti tiettyihin kohtiin elämänkulkua.

Hoivaamisen siirtämisellä yhä enemmän perheiden vastuulle on myös monia sellaisia seurauksia, joita ei usein osata ajatella, mutta joiden toteutumista tuskin kukaan toivoo.

Väestön eläessä yhä pidempään ja yhä terveempänä saattaa monen mielikuvissa elää ajatus siitä, että oman vanhemman hoivaaminen siintää jossain kaukaisuudessa, vanhemman saavutettua niin sanotun neljännen iän, jonka alku venyy jatkuvasti myöhemmäksi. Kuten nuoria hoivaajia koskevasta tutkimuksesta tiedämme, hoivavastuu omasta vanhemmasta voi kuitenkin alkaa jopa vuosikymmeniä aiemmin. Hoivan tarve ei kuuntele toiveitamme, eikä automaattisesti odota eläkevuosille saakka.

Kun puhutaan omia vanhempia koskevasta hoivavastuusta, harvemmin nostetaan esiin sitä, tulisiko tätä vastuuta sitoa jokin ikärajaus. Suomen lainsäädännössä ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä eli yli 65-vuotiaita. Tulisiko ikäraja vetää tähän? Entä jos 65-vuotiaan hoivaa tarvitsevan henkilön lapsi onkin vasta 18-vuotias?

Terveys ja sairaus eivät jakaudu tasa-arvoisesti

Mediakeskustelussa on nostettu useasti esiin se, että hoivavastuun siirtäminen perheille tarkoittaa käytännössä hoivavastuun siirtämistä naisille. Tämän lisäksi perheiden hoivaroolin kasvattaminen tarkoittaisi väistämättä myös eri väestöryhmien välisen epätasa-arvon kasvattamista. Terveys ja sairaus eivät kohtele eri väestöryhmiä yhdenvertaisesti, vaan heikosta terveydestä kärsivät erityisesti pienituloiset.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan toimintakyvyn ongelmia on erityisesti matalasti koulutetuilla, ruumiillista työtä tekevillä ja pienituloisilla henkilöillä. Myös hoivaköyhyydestä kärsivät – eli vaille riittävää apua, tukea ja hoivaa jäävät – ovat usein pienituloisia. Siellä, missä avun, tuen ja hoivan tarve on usein suurinta, ei ole reaalisesti mahdollista ryhtyä maksamaan omista hoivapalveluista käänteisellä asuntolainalla tai omalla omaisuudella, saati että omille jälkeläisille olisi mahdollisuus siirtää ennakkoperintöjä kiitoksena heidän panostuksestaan hoivaamiseen.

Perheiden hoivavelvollisuutta korostava politiikka on myös luokkapolitiikkaa.

Hoiva ei siis näyttäydy kaikille samanlaisena. Perheiden hoivaroolin kasvattamista on kenties helpompi ehdottaa tilanteessa, jossa omat ja oman sosiaalisen viiteryhmän vanhemmat ovat terveitä, hyväkuntoisia, todennäköisesti tarvitsevat hoivaa vasta varsin korkeassa iässä ja todennäköisesti pystyvät myös itse ostamaan itselleen erilaista apua ja tukea. Läheisen hoivaamisen ja muun elämän yhdistäminen on myös helpompaa, jos omat lapset ovat jo aikuistuneet ja oma työura lähenee loppuaan tai oman työn luonne on sellainen, että töitä pystyy tekemään läppäriltä käsin paikasta riippumatta.

Suomessa on kuitenkin runsaasti ihmisiä, joiden avun, tuen ja hoivan tarve saattaa alkaa esimerkiksi työn fyysisen kuormittavuuden vuoksi jo työikäisenä tai heti eläköitymisen jälkeen ja jatkua vuosikymmeniä. Eläke voi olla pieni, eikä siitä ole varaa lähteä kustantamaan yksityisiä palveluita. Näissä tilanteissa hoivaa tarvitsevan henkilön aikuiset lapset saattavat olla työuransa alussa ja heillä voi olla myös hyvin nuoria lapsia. Jos työ on paikkaan sidottua, ei työn ja omaishoivan yhteensovittaminen suju yhtä saumattomasti kuin niillä, jotka voivat tehdä työnsä etänä. Perheiden hoivavelvollisuutta korostava politiikka on myös luokkapolitiikkaa.

Pidänkin erittäin todennäköisenä, että perheiden hoivaroolien kasvattaminen tarkoittaisi väistämättä sitä, että yhä useammin kotona hoivaamassa olisi matalatuloisten vanhempien matalatuloinen lapsi. Perheiden hoivaroolia koskevassa keskustelussa olisi myös syytä kysyä, onko tämä se yhteiskunnallinen kehityssuunta, jota toivomme?

YTT, dosentti Tiina Sihto toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistolla. Sihto johtaa projektia Nuoret hoivaajat Suomessa (YCaFin, 2024–2028, projektinumero 359928) sekä toimii Suomen Akatemian rahoittaman Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön jäsenenä.

Artikkelin kuvituskuva: Sabine van Erp / Pixabay

Julkaisu Perheiden hoivaroolin kasvattaminen johtaisi eriarvoisuuden kasvuun ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi 16.1.2019 analyysin Lasikaton paradoksit. Analyysin tavoitteena on keskustella siitä, miksi naisten korkeasta työllisyysasteesta huolimatta naisten uralla eteneminen takkuilee Pohjoismaissa.

EVAn johtaja Matti Apunen haastatteli analyysissa ruotsalaista tutkijaa ja kirjailijaa Nima Sanandajia siitä, miksi Suomessa on vähemmän naisjohtajia kuin monissa muissa Euroopan maissa.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä.

Julkaisusta ehdittiin uutisoida otsikoilla kuten ”Nyt löytyi syyllinen naisten heikkoon urakehitykseen: Suomen hyvinvointivaltio”, ”Enemmän naisia huipulle? Näillä keinoilla se onnistuu, eikä sukupuolikiintiö kuuluu listaan” ja ”Tutkija: Hyvinvointivaltion avokätiset tuet passivoivat naisia – hidastaa johtajaksi etenemistä”.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä. Uran hidasteita ovat perhevapaat, palveluiden ostovoimaa heikentävä verotus sekä yrittäjyyttä ja palkkakehitystä vaikeuttava julkisen sektorin monopoli.

EVAn analyysissa esitetään myös vapaan markkinatalouden mukaisia ratkaisuja tähän lasikaton paradoksiksi nimettyyn ongelmaan.

Tässä tekstissä tarkastelemme EVA-analyysin kolmea pääväitettä sekä ratkaisuehdotuksiin liittyviä ongelmia. Kysymme, edistävätkö markkinaliberaalit uudistukset sukupuolten tasa-arvoa suomalaisilla työmarkkinoilla.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio – naisystävällinen hyvinvointivaltio?

EVAn analyysissa esille nostettu kysymys siitä, toimiiko naisystävälliseksi tarkoitettu hyvinvointivaltio itse asiassa naisten uraa haittaavana tekijänä, ei ole uusi.

Tutkijat Hadas Mandel ja Moshe Semyonov ovat tulkinneet, että Pohjoismaissa naiset osallistuvat aktiivisesti työmarkkinoille, mutta eivät työskentele hyvin palkatuissa johtavissa asemissa yhtä usein kuin naiset liberaaleissa talouksissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tätä mekanismia he kutsuvat naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksiksi.

Näihin tutkimuksiin, joista sekä teoreettiset ideat että analyysitapa on omaksuttu, ei kuitenkaan viitata EVA-analyysissa. Analyysi pohjaa Sanandajin kirjaan The Nordic Gender Equality Paradox, jossa ei myöskään viitata alan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksia käsittelevään kirjallisuuteen tutustuminen ja viittaaminen veisi myös sen kritiikin lähteille. Aiemmassa tutkimuksessa on käyty kiivasta keskustelua maiden välisistä naisten työhön osallistumisen eroista ja niiden syistä. Tutkijat eivät suinkaan ole yksimielisiä siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteet vähentäisivät naisten työssäkäyntiä tai vaikeuttaisivat uria.

Seuraavaksi käsittelemme EVAn raportin kolmea pääväitettä.

Perhevapaat vaikeuttavat uranaisten asemaa työelämässä -väite

EVAn analyysin mukaan naiset työskentelevät perhevapaiden vuoksi miehiä vähemmän. Tämä puolestaan vaikeuttaa naisten etenemistä johtaviin asemiin ja vaikuttaa täten negatiivisesti naisten urakehitykseen.

Myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on käsitelty sitä, vaikuttavatko perhepoliittiset etuudet ja irtisanomissuoja korkeasti koulutettujen naisten uralla etenemiseen. Hypoteesin mukaan työnantajat välttelisivät naisten palkkaamista erityisosaamista vaativiin tehtäviin sekä esimies- ja johtamisasemiin, sillä heillä on perhevapaajärjestelmän ansiosta mahdollisuus jäädä pitkille perhevapaille ja osa-aikatyöhön tai muuten panostaa vähemmän uraansa.

Perhevapaajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki naiset käyttäisivät sitä täysimääräisesti ja samalla tavoin. Suomessa naiset, erityisesti korkeakoulutetut, tekevät hyvin usein kokoaikatyötä, eivätkä korkeakoulutetut naiset pidä pitkiä perhevapaita. Pitkiä perhevapaita pitävät useammin matalammin koulutetut naiset.

Huomioon on syytä ottaa myös laajemmat sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset perheissä. Korkeakoulutettujen naisten puolisot käyttävät aktiivisimmin perhevapaita. Miehistä juuri korkeakoulutetut ovat kuluneina vuosikymmeninä lisänneet eniten osallistumistaan lastenhoitoon ja kotitöihin.

Korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä.

Vertaileva tutkimus on myös havainnut, että korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä: työllisyysasteet ovat korkeita ja kokoaikatyö yleistä. Myöskään eroja naisten ja miesten johtavissa asemissa työskentelyssä ei pidetä johdonmukaisina tai merkittävinä.

EVAn analyysissakin tehdään vahvoja johtopäätöksiä hieman epäjohdonmukaisista tuloksista. EVAn lasikattomittarin mukaan runsaiden perhevapaiden Ruotsissa on lähes yhtä paljon naisjohtajia kuin Yhdysvalloissa, jossa palkallista äitiyslomaa ei ole.

Lisäksi Baltian maissa on vertailun pisimmät palkalliset vapaat tuoreille äideille, mutta silti vertailun mukaan eniten naisjohtajia on juuri Latviassa. Toisin kuin yllä mainituissa tutkimusartikkeleissa, EVAn analyysissa ei varsinaisesti tutkita asioiden yhteyttä korrelaationa ja kausaliteettina.

Huomionarvoista on sekin paradoksin kritiikki, joka analyysissa on sivuutettu: Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia. Julkisesti tuettu, laadukas päivähoito, hyvinvointivaltion tarjoamat työpaikat ja työntekijän oikeus palata työpaikkaansa perhevapaalta (irtisanomissuoja) tukevat kaikkien naisten mutta erityisesti matalammin koulutettujen työllisyyttä, työurien jatkuvuutta ja toimeentuloa.

Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia.

Myös yksinhuoltajien köyhyys ja lapsiköyhyys ovat olleet Pohjoismaissa huomattavasti liberaaleja maita vähäisempää. Näin luokkaerot naisryhmien välillä ovat pienemmät Pohjoismaissa ja suuremmat liberaaleissa markkinatalouksissa.

Lasikaton paradoksi keskittyykin siis argumentteihin, joiden mukaan korkeasti koulutetut naiset ovat liberaaleissa markkinatalouksissa saavuttaneet paremman tasa-arvon ”oman vertaisryhmänsä” eli korkeasti koulutettujen miesten kanssa. Vertaileva tutkimuskirjallisuus on huomauttanut, että tämä ”harvojen tasa-arvo” on saavutettu luokkaeroja kasvattamalla.

Kotitaloustyötä tulisi saada ostaa helpommin markkinoilta -väite

EVAn raportissa esitetään toisena väitteenä, että korkean verotuksen vuoksi suomalaisten naisten ei ole useinkaan mahdollista ostaa kotitöitä korvaavia palveluita markkinoilta.

EVAn analyysissa esitetäänkin, että sukupuolten välistä epätasa-arvoa työmarkkinoilla voitaisiin kuroa umpeen kotitalouspalveluiden verokiilan vähentämisen avulla, esimerkiksi kotitalousvähennystä laajentamalla. Samalla nämä naiset työllistävät oletettuja matalammin koulutettuja (maahanmuuttajataustaisia) naisia kotitalouspalvelutalouden kasvaessa suuremmaksi.

Kotitalousvähennys otettiin käyttöön vuonna 1997 tukikokeiluna muutamissa kunnissa ja muualla Suomessa kokeiltiin suoran yritystuen mallia. Valtakunnalliseen verovähennysmallin päädyttiin vuoden 2001 alusta koko maahan, ja suorasta tuesta luovuttiin. Mallia on laajennettu niin, että vuodesta 2005 alkaen vähennyksen saa työstä, joka on tehty esimerkiksi omien, puolison vanhempien asunnossa.

Vaikka suomalaiset naiset ovat osallistuneet palkkatyömarkkinoille jo pitkään, nähdään edelleen ulkopuolisen kotiavun hankinta nimenomaan naisia koskevana asiana. Tämän sukupuolittuneen työnjaon vuoksi kotitalousvähennyksen voidaan katsoa siirtävän eriarvoistavia rakenteita yhä enemmän naisten välille.

Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Tämä herättää jälleen kysymyksen siitä, kenen tasa-arvoa ajetaan ja keiden tasa-arvo koetaan tärkeäksi. Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Voidaan sanoa, että kotitalousvähennyksestä tulee väylä, jolla tehdä valintoja kotiäitiyteen ”pakottavan” diskurssin ja uraan panostavan naiseuden välillä. Tällainen valinnanmahdollisuus koskettaa usein kuitenkin vain hyvin toimeentulevia naisia.

Kotitalousvähennyksen tuottama käsitys tasa-arvosta jättää marginaaliin esimerkiksi siirtolaistyöntekijät ja vähätuloiset. Ihmiset, joiden tulot ovat liian pienet tai jotka saavat tukea ostettuun palveluun, eivät voi tehdä verovähennystä.

Suomessa SDP ja Sitra ovat esittäneet tähän ratkaisuksi negatiivista tuloveron kaltaista kotitalousvähennysmallia. Siinä kotitalousvähennys olisi pienituloisille suoran tuen ja verohuojennuksen yhdistelmä.

Kotitalousvähennys voi toimia kannustimena esimerkiksi maahanmuuttajataustaisille naisille perustaa omia yrityksiään ja edistää näin omaa taloudellista tilannettaan. Kuitenkin EVAn analyysin oletus siitä, että kotipalveluita tulevat tarjoamaan yhä kasvavissa määrin maahanmuuttajataustaiset naiset, uusintaa paitsi sukupuoleen myös rodullistettuihin ryhmiin ja työntekijöihin liittyviä oletuksia ja saattaa syventää työmarkkinoiden yhä enemmän etnisyyden mukaan hiearkisoituvia rakenteita.

Yksityistäminen parantaa naisten asemaa työmarkkinoilla -väite

Kolmantena pääväitteenä EVAn analyysissa esitetään, että naisvaltaisten alojen yksityistäminen nostaisi naisten palkkoja. Siinä pyritään tuomaan Suomeen Ruotsissa käytyä keskustelua siitä, miten julkisen monopolin purkaminen madaltaisi erityisesti naisyrittäjyyden esteitä.

Yksityistämisen työntekijävaikutuksiin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti ja sukupuolivaikutuksiakin olisi syytä tutkia enemmän. Ruotsissakaan markkinaistumisen vaikutukset eivät ole olleet naisyrittäjien asemaa edistäviä – pikemminkin päinvastoin.

Ruotsalaisessa kunnassa toteutettu valinnanvapausmallin tuominen vanhuspalveluihin osoitti, että suurin osa kunnan kilpailutuksen voittaneista yrityksistä oli suuria ja miesten omistamia ja johtamia yrityksiä. Analyysin mukaan miesten omistamat yritykset tarjosivat kunnassa jopa 97 prosenttia palveluista.

Suomessakin julkisen sektorin palveluita, esimerkiksi siivoustyötä ja muita niin kutsuttuja tukipalveluita, on yhtiöitetty, ulkoistettu ja altistettu kilpailulle 1990-luvun jälkeen. Puhtaanapitotyö on muuttunut tehostamistalouden paineessa yhä vaativammaksi.

Alan tapaustutkimuksen mukaan yhtiöittämisen kaltaiset julkisen sektorin purkamiseen pyrkivät käytännöt voivat johtaa työntekijöiden työehtojen heikkenemiseen. Siinä missä kunta on taannut henkilöstölleen kohtuulliset työehdot ja toimeentulon, voi yhtiömuotoinen voittoa tavoitteleva liiketoiminta luoda painetta työehtojen heikentämiseen.

Koska kunnat tavoittelevat säästöjä, hintakilpailu on kovaa eikä toisin kuin EVAn selvityksessä esitetään johda palkkojen kasvuun vaan saattaa heikentää työehtosopimuksia. Myös työvoimavaltaisilla aloilla yritysten keskeinen kilpailuetu saadaan yleensä palkkakustannusten minimoinnista.

Julkisessa terveydenhuollossa on käytössä kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus (KVTES), kun taas yksityiset hoivayritykset käyttävät pääosin yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimusta.

Suomessa yksityistäminen saattaa alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa.

Yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimuksessa on kohtia, jotka selkeästi heikentävät työntekijän asemaa. Palkat ovat alempia ja vuosilomaoikeudet lyhyempiä. Siksi Suomessa yksityistäminen saattaakin alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa, kuten Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin lakimies Mari Leisti on todennut.

Julkisten palveluiden purkaminen monopoli-argumentilla ei myöskään ota huomioon, että yrityksetkin voivat saavuttaa yritysmonopoliaseman markkinoilla.

Hyvinvointivaltion heikentämisestä työn sukupuolittuneisuuden purkamiseen

Vaikka voinemme olla yhtä mieltä siitä, että naisten urien ja naisjohtajuuden edistäminen ovat tärkeitä tasa-arvotavoitteita, syistä, tulkinnoista ja keinoista vallitsee erimielisyyttä.

Naisystävällistä hyvinvointivaltiota sekä sen paradoksia koskevat keskustelut ovat tärkeitä, sillä ne nostavat esiin monia poliittisia kysymyksiä koskien työn sukupuolittuneisuutta.

EVAn analyysi on kuitenkin hiljainen miesten roolin suhteen. Hoivan kysymyksiä pallotellaan naisryhmältä toiselle, vaikka hoivan kysymykset ovat osa meidän jokaisen elämänkaartamme. Kaikki meistä tarvitsevat intensiivistä hoivaa elämänkaaren alkupäässä ja monet myös loppupäässä sekä muissakin elämänkaaren vaiheissa.

Voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä?

Teesi naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksista muistuttaa myös siitä, että naisten uria eivät hidasta perhevapaat sinänsä vaan naisten hoivarooliin liittyvä syrjintä. Syrjintää puolestaan aiheuttaa oletus miesnormin mukaisesta ideaalityyppisestä työntekijästä, jolla ei ole hoivavelvollisuuksia.

Voitaisiinko syrjintää ehkäistä esimerkiksi uudistamalla perhevapaita sekä jakamalla vanhempainvapaiden kustannuksia tasaisemmin miesten ja naisten työpaikkojen välillä? Onko tasa-arvo nollasummapeliä, vai voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä? Onko matalasti koulutetun (maahanmuuttaja)naistyövoimareservin luominen siis ainoa tie kohti korkeissa positioissa olevien naisten ja miesten tasa-arvoa, vai löytyisikö tasa-arvoon muitakin reittejä?

YTT, KTM Armi Mustosmäki on yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa, yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettaja Itä-Suomen yliopistossa ja tutkija Suomen Akatemian rahoittamassa Lean, Work, Gender -hankkeessa

YTM Tiina Sihto työskentelee projektitutkijana Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoE AgeCare, 2018–2025) sekä yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Pohjoismainen hyvinvointivaltio: (ura)naisen ystävä vai vihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suuri yleisö muistaa viihdetaiteilija Kikan eroottisista lauluista, suuresta vaaleasta tukasta ja seksikkäästä ulkomuodosta – Suomen Sabrinana tai Samantha Foxina. Teatteri Jurkan Kikka Fan Club -teatteriesityksessä pohditaan ja puretaan auki sitä, miten tuo kuva Kikasta eli Kirsi Sirénistä rakennettiin mediassa.

Esityksessä Kikan elämää käsitellään kahdessa osiossa. Ensimmäinen puoliaika sijoittuu suosion huippuaikaan 80- ja 90-lukujen vaihteeseen. Toinen puoliaika keskittyy suosion suvantovaiheeseen 90-luvun loppuun sekä Kikan kuoleman jälkeiseen aikaan.

Esitys avaa kiinnostavia näkökulmia suuriin ja alati ajankohtaisiin feministisiin kysymyksiin. Millainen nainen saa puhua ja millainen nainen tulee hiljennetyksi? Miten naisen tulee olla katseen alla? Miksi erotiikka performanssina tappaa toimijuuden tietynlaisen naisten kohdalla tai lokeroi heidät tietynlaiseen muottiin? Miten ikääntyminen ja ruumiin muutokset vaikuttavat naisviihdetaiteilijan uraan?

Kikka Fan Club -teatteriesityksen sekä Kikan viihdetaiteilijauran innoittamina pohdimme, miksi Kikka kokee ylösnousemuksen ja on esillä juuri nyt ja miksi Kikan muistaminen on edelleen ajankohtaista.

Naiseus resurssina

Sukupuolentutkimuksessa kysymys toimijuudesta on ollut aina tärkeä. Kikka Fan Clubissa Kikka kuvataan mahdollisena feministisenä toimijana.

Teatteriesityksessä puretaan tyhmän blondin naisen stereotypiaa, joka on edelleen populaarikulttuurista niin kovin tuttu. Toisaalta esitys herättää myös kysymyksen siitä, miksi seksuaalisuuden esiintuominen tekee niin nuoresta kuin ikääntyvästäkin naisesta epäkelvon.

Jo 1970-luvulta lähtien on puhuttu mediassa harjoitetusta symbolisesta annihiliaatiosta eli siitä, miten naisia on mediassa marginalisoitu ja trivialisoitu. Julkisuudessa olevia naisia arvioidaan yhä vahvasti ulkonäön perusteella, ja perinteinen jako kunniallisiin ja kunniattomiin naisiin elää vahvana.

Esitys herättää kysymyksen siitä, miksi seksuaalisuuden esiintuominen tekee niin nuoresta kuin ikääntyvästäkin naisesta epäkelvon.

Rajan ylittäminen kunniallisesta kunniattomaan voi mediassa tapahtua nopeasti. Kunniallisuuden ja kunniattomuuden lisäksi jako hyvään ja huonoon makuun tuodaan Kikka Fan Clubissa hienosti esille.

Esityksen alkupuolella ensimmäistä kultalevyään juhliva Kikka aloittaa juhlinnan jälkeen monologin sosiologi Pierre Bourdieun symbolisen pääoman käsitteestä. Symbolinen pääoma on vallan muoto, jonka kautta tietyt asiat ja ilmiöt tulevat tunnustetuksi hyvän tai huonon maun edustajina.

Monologista käy selväksi, kumpaan kategoriaan Kikan musiikki sijoitetaan. Bourdieun ajattelua on hyödynnetty feministisessä tutkimuksessa, ja sen avulla voidaan kysyä, millaisiin resursseihin ihmisillä on pääsy toimijuuden saavuttamiseksi ja millaiseksi toimijuudet näin rakentuvat.

Kikka asemoidaan edustamaan liiallista, työväenluokkaista feminiinisyyttä ja ”huonoa makua”, joka rakentuu kunniallisen, hillityn keskiluokkaisen feminiinisyyden ja ”hyvän maun” vastinpariksi.

Kikan työväenluokkainen feminiinisyys sopi 1990-luvun laman aikakaudelle. Epäkunniallisen ja holtittoman naiseuden performanssi toimi samaan aikaan resurssina Kikalle erityisesti hänen uransa alkuvaiheessa.

Vahvan seksuaalisen toimijuuden mahdottomuus?

Teatteriesityksen puolivälissä lavalla dramatisoidaan kohtaus Ylen vuonna 1990 esittämästä Sabatti-keskusteluohjelmasta. Ohjelmassa keskustelemassa ovat viihdetaitelijat Kikka, Irwin ja Pasi Kaunisto. Kikasta puhutaan suklaarasiana, tuotteena, ”naisena, jolla kaikki on hartioiden alapuolella”. Irwinin todetaan jäävän musiikillaan historiaan.

Keskustelussa toistetaan tuttu mantra siitä, että kaunis nainen voi naiseudellaan hoitaa asioita, kun taas ruman miehen täytyy käyttää älyään. Tässä korostuu ajatus siitä, että naiseus toimii resurssina viihdemaailman markkinoilla.

Esityksessä kuitenkin puretaan tätä ajatusta kysymällä, millainen naiseus oikeastaan on resurssi. Toimittajat sukupuolittavat viihdetaitelijoita niin, että laulajien välille rakentuu hierarkkinen järjestys. Kikka näyttäytyy muiden luomana tuotteena, kun taas Irwin on autenttinen persoona ja kansantaiteilija.

Kikka näyttäytyy muiden luomana tuotteena.

Myös ”Kikka-tuotteen” luomisprosessin nähdään kietoutuvan vahvasti seksiin ja seksuaalisuuteen. Toimittaja viittaa Kikan yhteistyökumppaneihin kysymällä: ”Kuka mies sinun edessä, päällä, alla vai takana on vai kenties nainen?”. Kikka yrittää ottaa toimittajan tosissaan ja vastaa asiallisesti, että hänellä on oikeastaan tiimi. Kikalle lauluja tekivätkin lähinnä miehet, kuten Juha Vainio.

Sabatti-ohjelman Kikka-jaksosta on kulunut pian 30 vuotta. Miten paljon naisen paikka viihdemaailmassa on muuttunut? Millä tavoin nainen saa representoida seksuaalisuutta?

Mediassa suhtautuminen nuoriin naisiin, jotka tuovat vahvasti seksuaalisuuttaan ja eroottisuuttaan esiin, on yhä kahtiajakautunut. Lauluja Miley Cyrusin kaltaisia nuoria naispoptähtiä seurataan herkeämättömällä kiinnostuksella. Toisaalta heidän tapaansa olla julkisuudessa paheksutaan.

Ääneen sanomaton olettama on yhä se, että seksuaalisuuttaan vahvasti esiin tuova nuori nainen on tuote, jonka tarkoitus on vain tuottaa rahaa kulissien takana naruja vetäville levy-yhtiöiden (mies)pomoille. Nämä naiset nähdään joko tyttörukkina, jotka ovat  omaa ymmärtämättömyyttään päätyneet objektivoiduiksi, tai julkeina ja moraalittomina julkisuuden tavoittelijoina.

Täysin ristiriidattomana ei näyttäydy myöskään feminististen toimijoiden suhtautuminen Cyrusin kaltaisiin poptähtiin. Laulaja Sinead O’Connor kirjoitti Cyrusille viisi vuotta sitten avoimen kirjeen, jossa hän halusi omien sanojensa mukaan “äidillisesti ja rakkaudella” ohjeistaa Cyrusia lopettamaan seksuaalisuutensa julkisen esilletuomisen.

Toisaalta viihdemaailmassa nuoruuden ihailu on yhä vahvoilla. Suhde erityisesti naisen ikääntymiseen on ongelmallinen. Tietyn iän jälkeen naisen seksuaalisuuden esittäminen muuttuu moraalittomasta kuvottavaksi.

Juontaja kommentoi 25-vuotiaan Kikan ikää toteamalla, että ”kun me katsotaan tässä nyt Kikkaa, ei nyt enää niin kauhean nuorta enää, mutta hyvässä kunnossa olevaa”.

Uutisointi poptähti Madonnasta keskittyy usein siihen, miten hänen tulisi “ikääntyä arvokkaasti” eli lopettaa seksuaalisuuden representointi ja laittaa enemmän vaatetta päälle. Sabatti-ohjelman miesjuontaja kommentoi 25-vuotiaan Kikan ikää toteamalla, että ”kun me katsotaan tässä nyt Kikkaa, ei nyt enää niin kauhean nuorta enää, mutta hyvässä kunnossa olevaa”.

Myöhemmin yleisöstä kysytään Kikalta, kuunnellaanko hänen musiikkiaan vielä 20 tai 30 vuoden kuluttua – senkin jälkeen, kun silmäkulmiin on alkanut ilmestyä ryppyjä. Kommentit Kikalle heijastelevat ajatusta naisen elämän kapeista aikaikkunoista, joita esimerkiksi tutkija Kinneret Lahad on analysoinut teoksessaan A table for one? A critical reading of Singlehood, Gender and Time.

Kuten Lahad analyysissaan osoittaa, naisen elämänkaaressa mahdollisen ja mahdottoman välinen raja nähdään usein ylitetyksi yhdessä silmänräpäyksessä: esimerkiksi seksikäs voi olla “vielä” 25-vuotiaana, mutta ei “enää” keski-iässä.

Sabatti-keskusteluohjelman toimittajat varoittelevat Kikkaa iän mukana hiipuvasta suosiosta samaan tapaan kuten lääkärit ja media varoittelevat erityisesti yli 30-vuotiaita naisia hedelmällisyyden parasta ennen -päivämäärän ylittämisestä – aivan kuin naiset olisivat itse tietämättömiä ajan kulumisesta.

Kuten monologin käsikirjoittanut Laura Gustafsson esityksen toisella puoliskolla sanoo, on tärkeää muistaa Kikka ja tämän ura kokonaisuutena – muunakin kuin pysäytyskuvana nuoresta naisesta. Esityksessä kietoutuvat yhteen hienosti ikään ja seksuaalisuuteen liittyvät sukupuolittuneet kysymykset.

Yhtäältä esityksessä tuodaan esille se, kuinka nuori Kikka voi ilmaista seksuaalisuutta ja saavuttaa jonkinlaista toimijuutta viihdeartistina viihdemaailman markkinataloudessa. Tämä ei kuitenkaan takaa hänelle ääntä tai vakavasti otettavan taiteilijan asemaa.

Toisaalta ikääntyvän Kikan toimijuuden mahdollisuudet kapenevat. Hänen kohdallaan naiseus ei toimi enää resurssina samalla tavoin kuin nuorella Kikalla. Yhteistä näille molemmille Kikoille on se, ettei kummankaan kohdalla seksuaalisuus tai sen ilmaisu mahdollista vahvan toimijan asemaa yhteiskunnassa tai edes viihdemaailmassa.

Muistelun rajat

Esityksestä tekee feministisen tapa, jolla Kikan elämää viihdetaiteilijana kerrotaan. Toisaalta voidaan kysyä, miksi ”meille” on tärkeää yrittää muistella ja rakentaa Kikasta feministisen toimijuuden näkökulmasta toisenlaista kuvaa.

Tarkoituksena ei ehkä olekaan pohtia, mitä kaikkea Kikka oli tai on, vaan yrityksemme on miettiä ehtoja ja rakenteita, jotka vaikuttavat siihen, miten muistelemme ja miten tietynlaiset kategorisoinnit voivat edelleen toimia vahingoittavasti. Ketä kuunnellaan, kuka otetaan tosissaan?

Kuten eräässä arviossa esityksestä todetaan: ”Heti alussa teimme esiintyjän kanssa sopimuksen siitä, että hän esittäisi Kikkaa ja me seuraisimme sitä hyväksyvästi”. Toisin kuitenkin kävi seuraamamme näytöksen aikana.

Toisella puoliskolla yleisöstä kuului humalainen miesääni, joka huusi: ”Laula joku Kikan biisi kokonaan, me ollaan Oulusta asti tultu tätä kattomaan”. Kollektiivinen hämmennys astuu saliin. Onko tämä osa esitystä, osoitus siitä, miten tuonpuoleiseen siirtyneen Kikan vaaditaan yhä olevan tietynlainen?

Myöhemmin käy ilmi, ettei huuto  ole osa esitystä. Esitystä ei lopeteta, vaikka miehen huutelu jatkuu. Häirintä alleviivaa esityksen argumenttia siitä, miten Kikka haluttiin vain tietynlaisena ja että Kikan esittäminen toisin ei vieläkään miellytä kaikkia.

Kikan tarina on muistutus siitä, miten yhä puhetilan ehtojen määrittelyyn vaikuttavat sukupuolen ohella luokka, ikä ja muut hierarkioita tuottavat rakenteet.

Kikan ”ylösnousemuksella” on nostalgian lisäksi muutakin arvoa. Harvat meistä haikailevat takaisin Sabatti-ohjelman aikaan.

Intersektionaalisen feminismin näkökulmasta Kikan tarina on muistutus siitä, miten yhä puhetilan ehtojen määrittelyyn vaikuttavat sukupuolen ohella luokka, ikä ja muut hierarkioita tuottavat rakenteet. ”Holtittomat kikat” joutuvat edelleen taistelemaan tilasta puhua, stereotypioita vastaan.

Kikka Fan Club
Esiintyjä: Pia Andersson
Käsikirjoitus ja dramaturgia: Laura Gustafsson
Sävellys ja äänimaailma: Tuomas Hautala
Ohjaus: Sini Pesonen
Valosuunnittelu ja videot: Ina Niemelä
Pukusuunnittelu: Tellervo Syrjäkari
Lavastus: Tellervo Syrjäkari ja Ina Niemelä

YTM Tiina Sihto on yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa ja yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettaja Itä-Suomen yliopistossa. 

Julkaisu Kuinka muistella feministisesti? Viihdetaiteilija Kikka ja seksuaalisen toimijuuden mahdottomuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli tekijöiden lukemana:

Kesän 2017 aikana useampi korkean profiilin poliitikko on mediassa kertonut uskottomuudesta puolisoaan kohtaan. Näiden kohujen jälkimainingeissa sanomalehti Keskisuomalainen julkaisi 10.8.  artikkelin siitä, miten erot ja syrjähypyt eivät enää romuta poliitikon uraa. Artikkelin mukaan nykyisin ”hyvin hoidettu somekohu tuskin haittaa mainetta”.

Lähivuosilta ja myös kauempaa historiasta tuleekin mieleen lukuisia politiikan kärkipaikoilla olleita henkilöitä, jotka ovat jääneet kiinni puolisonsa pettämisestä tai tunnustaneet itse syrjähypyn: Touko Aalto, Jussi Halla-aho, Simon Elo, Ilkka Kanerva, Urho Kekkonen, Bill Clinton, John F. Kennedy.

Kaikkia näitä poliitikkoja yhdistää yksi keskeinen tekijä: he ovat miehiä. Toisena keskeisenä tekijänä voi mainita sen, että kaikkien edellä mainittujen poliittiset urat jatkuivat menestyksekkäinä kohun jälkeen.

Esimerkiksi Halla-ahon valintaan perussuomalaisten puheenjohtajaksi sivusuhteella ei näyttänyt olevan vaikutusta, vaikka tieto suhteesta tuli julki juuri ennen puolueen puheenjohtajavaaleja. Uskottomuuden aiheuttamasta vähäisestä imagohaitasta mielenkiintoista tekee se, että asenteet uskottomuutta kohtaan näyttävät tutkimusten valossa kuitenkin jatkuvasti tiukentuvan.

Uskottomuus näkökulmana sukupuolijärjestykseen

Miksi kirjoitamme tämän tekstin aiheesta, jonka voisi ajatella kuuluvan tiukasti yksityisen piiriin ja pelkästään niiden henkilöiden välille, joita asia suoraan koskee?

Parisuhdetutkija Jenny van Hooffin tavoin näemme, että uskottomuus tarjoaa näkökulman, jonka kautta sukupuolijärjestystä on mahdollista tarkastella myös laajemmassa kontekstissa. Tapa, jolla puhumme mies- ja naispuolisista pettäjistä, petetyistä ja toisista, kertoo jotain myös laajemmista sukupuoleen liittyvistä uskomuksista ja arvotuksista. Keskisuomalaisen otsikkoa mukaillen erot ja syrjähypyt eivät romuta miespoliitikon uraa.

Keskisuomalaisen otsikkoa mukaillen erot ja syrjähypyt eivät romuta miespoliitikon uraa.

Politiikan kärkipaikoilla olevat naiset ovat puolestaan hyvin harvoin pettämiskohujen keskiössä. Naisten uskottomuus on sekä jonkinlainen stigma että poikkeustapaus.

Kuten historioitsija Claire Langhamer toteaa, puolisoaan pettävät naiset maksavat yhä korkeampaa emotionaalista, materiaalista ja sosiaalista hintaa uskottomuudestaan kuin miehet. Tämän vuoksi naisten uskottomuus on usein miesten uskottomuutta huomattavasti piilotetumpaa. Miespoliitikkojen uskottomuutta seuranneet mediakohut sekä naispoliitikkojen pettämiskohujen vähäisyys kertovat myös jotain hyvin olennaista politiikan sukupuolittuneisuudesta sekä niistä rooleista, joissa olemme tottuneet miehiä ja naisia näkemään.

Politiikan tutkija Jaana Kuusipalon mukaan erityisesti naisten poliittista uraa ja käytäntöjä sekä mediakuvaa kehystävät melko tiukat normit. Ne ohjaavat nais- ja miespoliitikkojen toimintaa siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Toisin sanottuna edustuksellisella politiikalla on sukupuolittuneet rajat, jotka mahdollistavat erilaisia toimintatapoja miehille ja naisille.

Edustuksellisella politiikalla on sukupuolittuneet rajat, jotka mahdollistavat erilaisia toimintatapoja miehille ja naisille.

Sukupuolittuminen viittaa tässä siihen, että naiseus ja mieheys tehdään ymmärrettäväksi osana historiallisia ja kulttuurisidonnaisia konteksteja. Sukupuolittuneet arvot ja normit voivat myös korostua tämänhetkisessä politiikassa, koska niitä tehdään näkyväksi yhä enemmän median kautta.

Maskuliinisuutta suomalaisessa edustuksellisessa politiikassa analysoineen tutkija Jiri Niemisen mukaan naispoliitikoiden tulee pystyä omaksumaan erilaisia rooleja ja taktiikoita hyvästä jätkästä hyvään äitiin kivutakseen politiikan huippupaikoille.

Suomalaisen politiikan kentällä naiset toimivat yhä ennen kaikkea perhe-, sosiaali-, terveys ja koulutuspolitiikan aloilla. Nämä politiikan sektorit ovat yhä niitä, jotka useimmiten hallituksissakin annetaan naisten hoidettaviksi, siinä missä ”painavat” salkut, kuten pää-, ulko- ja valtiovarainministeriys, ovat lähestulkoon aina miesten hallussa.

Naiset siis saavat ja ottavat tilaa sekä vastuuta politiikassa, mutta politiikassa toimiminen tapahtuu sukupuolittuneiden normien ehdoilla.

Naiset siis saavat ja ottavat tilaa sekä vastuuta politiikassa, mutta politiikassa toimiminen tapahtuu sukupuolittuneiden normien ehdoilla. Naisten äidillis-sosiaaliseen rooliin politiikassa ei voi kuulua millään tavoin ”kyseenalainen” tai ”ei-kunniallinen” maine äitinä, puolisona ja naisena. Toisin on kuitenkin usein miesten kohdalla, jotka saavat ministerinä kantaa painavaa salkkua ja olla samanaikaisesti imagoltaan avoimen flirttailevia, ”vitsikkäitä naistenmiehiä”.

Toistuvat stereotypiat

Miespoliitikkojen pettämiskohujen ensivaiheen laannuttua katse kääntyy usein petettyihin vaimoihin ja parisuhteen toisiin. Esimerkiksi erään miespoliitikon uutta kumppania on nimitelty sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla, koska hän on arvostellut sosiaalisen median kaksinaismoralismia vähäpukeisella kuvalla.

Vähäpukeisen kuvan takia uuden puolison sopivuutta puolueen puheenjohtajan ja mahdollisen tulevan pääministerikandidaatin puolison rooliin kyseenalaistettiin. Tämä puolestaan taas kertoo siitä, miten ahtaat ovat kunniallisuuden raamit, joihin naisen tulisi solahtaa, ja millainen on ”vaimomateriaalia” oleva nainen.

Bill Clintonin 20 vuoden takainen pettämiskohu puolestaan varjosti vielä vuonna 2016 hänen puolisonsa vaalikampanjaa.

Bill Clintonin 20 vuoden takainen pettämiskohu puolestaan varjosti vielä vuonna 2016 hänen puolisonsa Hillary Clintonin vaalikampanjaa. Vaalien aikana myynnissä oli esimerkiksi t-paitoja, joihin oli printattu teksti ”Hillary sucks, but not like Monica”.

Monica Lewinsky nousi julkisen keskustelun aiheeksi taas pari vuotta sitten puhuttuaan häpeästä julkisesti. Lewinskyn luento pohjautui hänen omiin kokemuksiinsa siitä, millaista on olla kohun ja siitä seuranneen häpäisemisen keskiössä.

Hillary Clinton ja Monica Lewinsky ovat menestyneitä naisia, mutta merkillepantavaa on se, miten pettämiskohu yhä seuraa heitä ja heidän uriaan.

Bill Clintonin poliittiseen uraan uskottomuus toi lopulta verrattain pienen varjon, ja hän onnistui välttämään stigman. Hän pysyi kansan suosiossa koko presidenttikautensa ajan ja nosti kannatustaan presidenttikautensa loppua kohden.

Tuoreimmat miespoliitikkojen pettämiskohut ovat hyviä esimerkkejä siitä, mitä tutkijat Laura Saarenmaa ja Nieminen kutsuvat politiikan ”henkilöitymiseksi, viihteellistymiseksi ja intimisoitumiseksi”. Performatiivisen feministisen politiikan eli sukupuolen näkyväksi tekemisen politiikalla voidaan pettämistä ja uskottomuutta lukea hieman toisin.

Miespoliitikoiden pettämiskohut ja siitä uutisoiminen sekä moraalipaniikki toistavat ja uudelleenrakentavat melko perinteistä kuvaa miespoliitikoista.

Miespoliitikoiden pettämiskohut ja siitä uutisoiminen sekä moraalipaniikki toistavat ja uudelleenrakentavat melko perinteistä kuvaa miespoliitikoista. Samalla ne myyvät hyvin uutisten klikkitaloudessa. Tämä tapahtuu tavalla, joka ei riko sukupuolikonventioita, -rakenteita tai -normeja millään tavalla. Viimeaikaiset miespoliitikkojen pettämiskohut voidaan nähdä eräänlaisena jatkumona suomalaiselle sukupuolittuneen politiikan kuvastolle, jossa pettämiskohu ei vie miespoliitikon uskottavuutta.

Politiikan kentällä vaikuttavat sukupuolinormit heijastuvat myös yhteiskuntaan laajemmin. Vaikka parisuhde- ja seksuaalisuusnormit ovat jatkuvasti muutoksessa, on tämä muutos kuitenkin monelta osin hyvin hidasta.

Parisuhdetta ja seksuaalisuutta koskevat sukupuolittuneet normit istuvat tiukassa. Stereotypiat petetyistä vaimoista, seksikkäistä seireeneistä ja tämän kaiken keskellä inhimillisistä ja katuvista miehistä elävät yhä vahvoina.

YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. YTM Tiina Sihto on yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkija ja yliopistonopettaja Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Politiikan huonosti käyttäytyvät miehet ja naiset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.