Eräs moderniin yhteiskuntaan liitetty ideaali on, että uskonto on rajattu sille kuuluvalle paikalleen: asiaksi, joka ei puutu maallisten instituutioiden kuten politiikan tai oikeuslaitoksen toimintaan. Todellisuus on ideaalia monimutkaisempi.

Useimmille suomalaisille muiden uskonnonharjoitus ei ole ongelma, kunhan se ei liiaksi vaikuta omaan tai julkiseen elämään, toisin sanoen uskonnon katsotaan olevan yksityisasia ja sen odotetaan myös pysyvän sellaisena. Esimerkiksi, kun perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko puolustaa avioliittoinstituution luonnetta perustaen argumenttinsa Raamattuun, vierastaa moni uskonnon ja politiikan tämänkaltaista sekoittamista. Toisaalta luterilaisten kansallisten kirkkojen virallisasema on Pohjoismaissa niin vahva, että esimerkiksi Suomessa voidaan puhua valtionkirkoista.

Ajatus uskonnon paluusta yhteiskuntaan ja julkisuuteen on yleisesti jaettu.

Ajatus “uskonnon paluusta” yhteiskuntaan ja julkisuuteen on yleisesti jaettu. Esimerkiksi tarjotaan usein uskonnollisten tahojen poliittista aktivoitumista: Yhdysvaltojen herätyskristilliset evankelikaalit, Lähi-idän islamistit, sekä Intian hindunationalistit, jotka kaikki ovat löytäneet ymmärrystä ja edustajia valtavirran poliittisista puolueista. Pohjoismaita tarkastelleiden uskontososiologisten tutkimushankkeiden NOREL (2009–2013) ja IMPACT (2008–2018) tulokset eivät kuitenkaan yksiselitteisesti tukeneet näkemystä uskonnon paluusta tai uskonnollisten tahojen poliittisen aktiivisuuden lisääntymisestä. On jäänyt avoimeksi, millainen kuva “uskonnon paluusta” syntyy suomalaista nykypolitiikkaa tarkasti analysoimalla.

Uutta tietoa etsimässä

Suomen Akatemian rahoittama hanke Politiikan uskonnollinen legitimaatio ja uskonnon poliittinen legitimaatio Suomessa (LegitRel) lähtee liikkeelle havainnosta, että vaikka yhteiskunnan maallistuminen on tilastollinen fakta, ja moni suomalainen nykyisin vierastaa ylenpalttisen uskonnollista kieltä Arkadianmäellä, erilaiset uskontoon liittyvät puhetavat näkyvät politiikassamme edelleen. Hanke keskittyy tiukasti nykypäivään.

Hankkeemme tarkastelema ajanjakso alkaa vuodesta 2010 päättyen vuoteen 2024. Tämän ajanjakson sisälle mahtuu suuria muutoksia suomalaisessa parlamentaarisessa kentässä sekä monia pienempiä keskusteluja, joissa uskonto ja politiikka kietoutuvat yhteen.

Määrittäessämme politiikan uskonnollista legitimaatiota meidän täytyy ensin määrittää, mitä tutkimme. Legitimaatio on yhteiskuntatieteellinen peruskäsite, jolla viitataan useimmiten poliittisten vallanpitäjien legitimiteettiin eli erityisaseman oikeutukseen kuuluisan saksalaisen sosiologin Max Weberin tapaan.

Vaikka yhteiskunnan maallistuminen on tilastollinen fakta, ja moni suomalainen nykyisin vierastaa ylenpalttisen uskonnollista kieltä Arkadianmäellä, erilaiset uskontoon liittyvät puhetavat näkyvät politiikassamme edelleen.

Hankkeessa käsite painottuu kuitenkin hieman toisin keskittyen uskontoon kytkeytyvän poliittisen puheen ja legitimaation suhteeseen. Tällöin tarkastellaan, miten erilaiset tavat puhua uskonnosta tai uskonnollisella kielellä toimivat asioiden edistämisen osana eduskunnassa.

Tarkastelemme kaksoislegitimaatiota, eli yhtäältä sitä, miten tietynlaisia politiikkatoimia pyritään legitimoimaan uskonnollisella kielellä, mutta myös toisaalta sitä, miten tietynlaisia uskonnon muotoja voidaan politiikan kautta legitimoida eli oikeuttaa tai tai delegitimoida eli purkaa niiden oikeutusta. Esimerkki jälkimmäisestä on perussuomalaisten eduskuntaryhmän vuonna 2014 tekemä lakialoite, joka pyrki kirjaamaan perusopetuslakiin ”kulttuurikristillisten traditioiden” vaalimisen. Se ilmentää perussuomalaisille tyypillistä, luterilaisesta kirkosta erotettua kristinuskopuhetta, jossa oleellista on vahvistaa tiettyä uskonnollisuuden muotoa ulkoisena pidettyä kilpailijaa, eli tässä tapauksessa islamia, vastaan.

Miten muotoutuu uskonnollinen kielen vaikuttavuus?

Uskonnollisen kielen analyysi politiikassa viedään hankkeessa uskonnon näkyvyyden analyysiä pidemmälle tarkastelemalla myös uskonnollisen kielen vaikutuksia. Tutkimme siis, mitä tapahtuu, kun kansanedustaja päättää edistää näkemyksiään vaikkapa täysistunnossa raamatullisella kielellä. On yleisesti tiedossa, että eduskuntapuheilla harvemmin muutetaan muiden edustajien kantoja, mutta niiden avulla voidaan kuitenkin ohjata käytyä keskustelua.

Arvioimme myös, tulevatko uskonnolliset puhetavat esimerkiksi sivuutetuksi poliittisissa keskusteluissa. Toisin sanoen, onko uskonnollinen kieli toimiva politiikkatoimien legitimoinnin väline ensinkään?

Tällaiset tarkastelut mahdollistavat esimerkiksi uskontososiologiassa käytyjen, uskonnon näkyvyyttä koskevien keskustelujen tarkentamisen. Voi olla niin, että vaikka uskonto näkyy, sillä ei enää välttämättä kyetä vaikuttamaan asioihin – ainakaan politiikan piirissä.

Tutkimme, mitä tapahtuu, kun kansanedustaja päättää edistää näkemyksiään vaikkapa täysistunnossa raamatullisella kielellä.

Politiikalla ja poliittisilla toimilla muokataan myös uskonnon muotoihin ja asemaan liittyviä jäsennyksiä. Siinä missä edellä mainitun Mika Niikon raamattupuheen kaltaiset asiat herättävät toimittajienkin kiinnostuksen, jokaisen eduskunnan työvuoden avaava luterilainen valtiopäiväjumalanpalvelus ei. Joskus se, että asiaan ei kiinnitetä mitään erityistä huomiota, on tehokasta erityisaseman oikeutusta.

Tämän lisäksi kansanedustajat vaikuttavat eri uskonnollisia vähemmistöjä koskeviin lakeihin, jotka puolestaan mahdollistavat tietynlaiset uskonnon muodot. Tärkeimpänä mainittakoon vuonna 2003 voimaan tullut uskonnonvapauslaki, jossa määritellään rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoitus. Pykälä tarjoaa siis eräänlaisen muotin uskonnolle, joka kyseistä virallisasemaa hakevien yhdistysten tulee huomioida. Pykälän ymmärrys uskonnosta rajaa myös osan hakijoista sen ulkopuolelle, kuten wiccojen epäonnistunut hakemus 2000-luvun alussa osoittaa.

Aukko tutkimuskentässä

Yksi projektin keskeisistä motivaattoreista oli se metodologinen havainto, että parlamentaaristen aineistojen tutkimusta on uskonnon ja politiikan tapauksessa hyödynnetty kansainvälisesti yllättävän vähän. Hanke tuottaa myös Suomen ulkopuolelle soveltuvia tutkimusasetelmia, joissa yhdistellään laadullisia näkökulmia diskurssianalyysistä sisällönanalyysiin, sekä erilaisia määrällisiä menetelmiä, kuten tekstinlouhintaa.

Toisaalta hankkeessa hyödynnetään myös kyselyaineistoja äänestäjien toiveiden ja politiikassa oikeasti ajettujen asioiden suhteen selvittämiseksi. Hankkeessa kerätään myös uusi väestötason kyselyaineisto, johon sisältyy koeasetelmaa jäljittelevä tutkimus siitä, miten erilaiset uskonnolliset kehystykset vaikuttavat puolueiden kannattajien ja äänestäjien mielipiteisiin.

LegitRel on siis monenlaisista näkökulmista koostuva ja määrällisiä ja laadullisia menetelmiä yhdistävä hanke, joka tuottaa uutta tietoa uskonnon ja politiikan suhteesta. Hanketta johtaa apulaisprofessori Titus Hjelm Helsingin yliopiston uskontotieteen oppiaineesta. Tutkijoina toimivat Tutkijoina toimivat Tuomas Äystö, Anna Haapalainen, Jere Kyyrö, Aki Koivula ja Ilkka Koiranen.

Tuomas Äystö on uskontotieteen post doc –tutkija Helsingin yliopistossa.

Titus Hjelm on uskontotieteen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Onko uskonnolla merkitystä nykypäivän politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tilli ja Vuorelma kirjoittavat, että ”pääministerin johtajakäsitys näyttää nojaavan uskonnolliseen oppiin”. He tuntuvat enemmänkin mystifioivan sekä Sipilän motiiveja että uskontoa ihmisiin vaikuttavana voimana kuin antavan välineitä pääministeri Sipilän toiminnan tai uskonnon analysoimiseksi.

Vuorelman ja Tillin mukaan Juha Sipilän toiminta ilmentää niin kutsuttua ”jumalallisen taloudenhoidon paradigmaa”. Se on kristillisperäinen vallan paradigma, joka on löydettävissä heidän mukaansa esimerkiksi Raamatusta ja Martti Lutherilta. Tässä uskonnollisessa johtajuusasetelmassa kaikkivaltias Isä hallitsee, mutta Poika toteuttaa tämän tahtoa hallinnoimalla, eli hoitamalla taloutta.

Tillin ja Vuorelman mukaan Luther on määritellyt esivallan aseman Jumalan maailmallisen hallinnan toteuttajana. Esivallan kunnioitus on tästä syystä perusoletuksena ja siten esimerkiksi Sipilän pätevyyden tai rehellisyyden epäileminen ovat merkkejä Jumalan kunnioituksen puutteesta.

Kirjoituksen näkökulma on protestanttinen ja weberiläinen.

Kirjoittajien mukaan ”uskonpuhdistaja Martti Luther tarjoaa oivan lukuavaimen, vaikka 1500-luvun maailma oli toki hyvin erilainen kuin 2010-luvun Suomi”, ja että pääministerin toiminnassa ”kaikuvat luterilaisuuden perusopit”.

On huomioitava, että Lutherin teologia ei ollut erityisen systemaattista ja siten tiettyjen seikkojen korostaminen ikään kuin koko luterilaista maailmaa koskeviksi selityksiksi yksinkertaistaa kuvaa liikaa.

Tillin ja Vuorelman kirjoituksen näkökulma on protestanttinen ja weberiläinen. Kristinuskon antropologian ja myös teologian parissa on nostettu esiin ”protestanttisen linssin” vaikutus.

Sillä tarkoitetaan näkökulmaa, joka sulkee ulkopuolelle kristinuskon moninaiset ilmenemismuodot korostamalla erityisesti protestanttisuuden vaikutusta esimerkiksi yhteiskuntien kehityksessä. Usein vedotaan juurikin “protestanttiseen etiikkaan” ja Lutherin oletettuihin näkemyksiin maallisen vallan suhteesta jumalalliseen valtaan.

Uskonnolla selittäminen

Huolimatta siitä, että Vuorelma ja Tilli tunnustavat 1500- ja 2010-lukujen maailmojen erilaisuuden, lukuavaimen tarjoaminen on heikosti perusteltu. Suomalaisen evankelis-luterilaisuuden nykytulkinnat (esimerkiksi kirkon sisällä kilpailevat erilaiset teologiset tai kirkon maallikkojäsenten tulkinnat) ovat paikoin suhteellisen kaukana Lutherin ajoista.

Huomiotta jäävät myös suomalaisen evankelis-luterilaisuuden vahvat kytkökset pietismiin ja radikaalipietismiin. Jos luterilaisuutta halutaan käyttää jonkinlaisena osaselityksenä, tulisi luterilaisuus kontekstualisoida huolellisesti. Tillin ja Vuorelman tekstissä luterilaisuus ja kristinusko pelkistyvät selvärajaiseksi oppien kokonaisuudeksi, jonka avulla nykyihmisten toimintaa voidaan selittää.

Ei ole kiistanalaista sanoa, etteikö länsimaisissa yhteiskunnissa näkyisi kristinuskon vaikutus. Poliittiset johtajat ovat muiden ihmisten tapaan kulttuurisia toimijoita, joten heidän toimintaansa on hyödyllistä tarkastella heidän kulttuurisessa kontekstissaan.

Lisäksi Sipilä on kertonut olevansa vakaumuksellinen kristitty, joten sinällään hänen kristillisyytensä paljastaminen lähentelee avoimeen oveen koputtamista.

Tillin ja Vuorelman kirjoituksen varsinainen ongelma on kuitenkin liian yksinkertainen opillinen determinismi, siis toiminnan selittäminen opeilla, sekä pelkistetty käsitys kristinuskosta ja luterilaisuudesta. Voidaan myös kysyä, mitä lisäarvoa Sipilän johtajuuskäsityksen selittämiselle tuo sen kutsuminen uskonnolliseksi.

Mitä lisäarvoa Sipilän johtajuuskäsityksen selittämiselle tuo sen kutsuminen uskonnolliseksi?

Eikö Sipilään liitettyjä ominaisuuksia löydy vaikkapa Jorma Ollilalta, jonka motiiveja juuri kukaan ei ole väittänyt uskonnollisiksi? Samaan tyyliin voisi väittää, että pääministeri käyttäytyy autoritäärisesti ja uhittelee, koska hän on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, tai että tällainen käytös ilmentää vaikkapa ”suomalaista sisua”.

Niin ikään voisi sanoa, että kuka tahansa kiukutteleva johtaja edustaa ”jumalallisen taloudenhoidon paradigmaa”. Nämä ovat kulttuuriessentialismilla pelaavia tulkintoja, joita on vaikea osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Tästä syystä analyyttisiä työkaluja tulee hakea muualta.

Tillin ja Vuorelman tekstin ongelman ydin liittyy uskonnon käyttöön selittävänä käsitteenä. Näin käytettynä uskonnon käsite reifikoituu, eli todellistuu tai esineellistyy selkeäksi, maailmassa olemassaolevaksi asiaksi, jolla voidaan mutkattomasti selittää muita asioita.

Millaiseksi uskonto rakentuu?

Ehdotamme ongelmanasettelun kääntämistä toisin päin: uskonto on se, mikä vaatii selitystä. Uskonto on jotain, millä tehdään asioita, ja joka toisaalta on erilaisten toimenpiteiden kohde, eikä se ole jotain, joka taianomaisesti selittäisi toimintaa.

Uskonto on se, mikä vaatii selitystä.

Esimerkiksi Sipilän johtajuuden nimittäminen uskonnolliseksi ja itämaiseksi eksotisoi kohdettaan. Se rakentaa kahtiajakoa modernin, länsimaisen ja demokraattisen sekä epämodernin, itämaisen ja uskonnollisen välille. Näin Sipilän johtajuus saadaan näyttämään epädemokraattisemmalta kuin sekulaari tai tapaluterilainen johtajuus.

Hedelmällisempää olisi mielestämme lähteä katsomaan esimerkiksi, mitä Sipilä tuo itse esiin omasta uskonnollisuudestaan, eli millaisena kulttuurisena resurssina uskonnollisuus hänelle näyttäytyy.

Häneltä on jatkuvasti kysytty suhteestaan lestadiolaisuuteen, ja hän on itse korostanut rauhansanalaisuudessa olevan kyse omantunnonvapaudesta, millä hän tekee eroa rauhanyhdistysten dominoimaan lestadiolaisuuteen, jossa omantunnonvapautta ei (Sipilän mukaan) ole. Hän on myös ärsyyntynyt jatkuvista kysymyksistä uskonnollisuudestaan.

On kiinnostavaa tarkastella, miten Sipilän kaltaisten toimijoiden uskonnollisuutta käsitellään. Vuorelman ja Tillin tekstissä toistuu mediassa yleinen tapa arvuutella Sipilän uskonnollisuuden vaikutusta hänen johtajuuteensa.

Lestadiolaisuus nähdään tällä hetkellä vallitsevissa keskusteluissa varsin kriittisessä valossa. Tämä on havaittavissa sekä Sipilän että median toiminnassa.

Mediassa valtavirran luterilaisuudesta uutisoidaan ylipäänsä positiivisempaan sävyyn kuin konservatiivisemmaksi mielletystä kristillisyydestä. Koska lestadiolaisuus nähdään ongelmallisena myös poliittisen johtajuuden kannalta, toimittajat kysyvät mielellään Sipilältä tämän uskonnollisiin kytköksiin liittyviä kysymyksiä.

Samaa taustaa ilmentää Sipilän halu tehdä eroa lestadiolaisuuteen korostamalla rauhansanalaisuuden omantunnonvapautta. Hän karttelee oman uskonnollisen vakaumuksensa käsittelyä, mutta toimittajien siitä kysyessä on pakotettu ottamaan asiaan kantaa.

Vallitsevissa mielikuvissa Sipilä edustaa uskonnollista toiseutta.

Vallitsevissa mielikuvissa Sipilä edustaa uskonnollista toiseutta hieman samaan tapaan kuin muslimimaahanmuuttajat, joiden toimintaa uskonnollisuus näyttää vallitsevissa mielikuvissa ohjaavan toisin kuin valtavirran luterilaisia. Juuri kukaan ei kiinnitä erityistä huomiota vaikkapa poliitikkojen osallistumiseen luterilaisen kirkon tilaisuuksiin.

Sipilän toiseus ei kuitenkaan ole yksiselitteistä: hänen uskonnollisuuttaan tuntuu olevan vaikeampi luokitella kuin esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten tai muslimien uskonnollisuutta. Näin keskustelu hänen mystifioidusta uskonnostaan ei missään vaiheessa tule päätökseen vaan aktivoituu uudestaan eri tilanteissa.

Sipilän uskonnollisen toiseuden alleviivaaminen ilmentää modernia ideaalia uskonnollisen ja maallisen (kuten politiikan) alueiden erottamisesta. Tällainen jaottelu maalliseen ja uskonnolliseen voidaan nähdä sosio-retorisena välineenä, jolla voidaan ajaa erilaisia päämääriä ja jonka käytöllä on pitkä historia länsimaissa.

Nykyään usein islam on toiminut paraatiesimerkkinä ”uskonnon paluusta” julkiseen elämään tai uskonnosta, joka ei länsimaisissa mielikuvissa kunnioita uskonnollisen ja maallisen välistä rajaa.

Sipilän, siinä missä esimerkiksi Päivi Räsäsen uskonnollisuuden tavanomaiset käsittelyt – vaikka ne eroavatkin toisistaan – kertovat kuitenkin siitä, että mikä tahansa tapaluterilaisuudesta poikkeavaan viittaava uskonnollinen merkistö poliitikoissa herättää kiinnostuksen ja saa usein pohtimaan, onko heidän toimintansa varmasti rationaalista.

Tavallisesti maalliseksi mielletyllä politiikan alueella hyväksytään helpommin sellainen uskonnollisuus, joka on institutionalisoitunutta, omalle alueelleen eriytynyttä, tuttua ja arkista, siis sellaista, joka mielletään muutenkin luontevaksi osaksi maallistunutta yhteiskuntaa.

Onnistuisiko erilaisten poliittisten ohjelmien analysointi paremmin, jos niille ei oletettaisi uskonnollisia motiiveja ulkoapäin?

Haluammekin kysyä, onnistuisiko erilaisten poliittisten ohjelmien analysointi paremmin, jos niille ei oletettaisi uskonnollisia motiiveja ulkoapäin. Onnistuisiko uskonnon analysointi politiikan osana paremmin, jos tarkasteltaisiin uskontoon liittyviä kulttuurisia jäsennyksiä ja niiden käyttöä sen sijaan, että oletetaan etukäteen uskonnon vaikuttavan tietyllä tavalla?

Hylkäämällä tällaiset oletukset vältytään vallitsevien käsitysten toistamiselta ja niiden vahvistamiselta. Silloin säilytetään myös avoimuus tuoreille tulkinnoille uskonnon ja politiikan väliseen suhteeseen liittyvistä kulttuurisista jäsennyksistä.

FM Anna Haapalainen, FM, YTM Jere Kyyrö ja FM Tuomas Äystö ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa.

Julkaisu Voiko pääministeri Sipilän johtajuutta selittää uskonnon avulla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.