Kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa ja muualla Euroopassa elettiin taitekohdassa. Harvoin on vain muutamassa vuodessa koettu niin monitahoisia, nopeita ja suuria muutoksia kuin 1990-luvun alkaessa. Samanaikaisesti Neuvostoliitto romahti, kylmä sota päättyi, kaksinapainen kahden ideologian maailmanjärjestelmä murtui ja loi tilaa sekä kansallisille ilmaisuille sekä syvenevälle Euroopan integraatiolle. Maailma näytti irtautuvan vanhasta muotista ja oli menossa lujaa vauhtia kohti uutta.

Maailma näytti irtautuvan vanhasta muotista ja oli menossa lujaa vauhtia kohti uutta.

Suomessa aikakausi yhdistyi länsimaiden modernin historian pahimpaan talouslamaan, joka lisäsi hämmennystä ja epätietoisuutta sekä vahvisti tunnetta epävarmuutta ruokkineesta välitilasta.  Työttömyyden, näköalattomuuden, kotitalouksien velkakurimuksen ja romuttuneiden unelmien yhteiskunta ei tarjonnut turvaa, johon moni oli tottunut. Toisaalta samanaikainen Itä-Euroopan uudelleenmuotoutuminen toi uutta perspektiiviä kansalaisten kokemuksiin. Viron silloinen ulkoministeri Lennart Meri herätti huomiota, kun hän 1990-luvun alussa ilmoitti ottavansa suomalaisen laman maahansa milloin vain.

Sota-ajasta tukea identiteeteille

Murroskausi synnytti laajan ja vilkkaan keskustelun kansallisesta identiteetistä ja maan tulevaisuudesta. Niin päättäjät, kansalaiset kuin tutkijatkin pohtivat, tarvitsiko Suomi poliittista tukea Euroopasta ja millainen oli Suomen suhde mahdolliseen EU-jäsenyyteen.

Folkloristi Satu Apo nimesi 1990-luvun lopulla julkaistussa artikkelissaan suomalaisuuden stigmatisoinnin traditioista tuolloin harjoitetun kollektiivisen introspektion kansalliseksi ”itserasismiksi”. Tällä hän tarkoitti suomalaisessa keskustelussa havaitsemaansa itseruoskintaa, joka liittyi muun muassa alemmuudentuntoiseen pohdintaan siitä, kuinka ”eurooppalaisia” suomalaiset olivat.

Myös menneisyys ja historiantulkinnat olivat vahvasti mukana murrosajan kokemuksessa. 1990-luvun alussa Suomessa koettiin merkittävä toiseen maailmansotaan liittynyt muistobuumi, jossa korostui ajatus kunnianpalautuksesta ja vaiettujen tai unohdettujen äänien esiin nostamisesta. Suomi ikään kuin voitti moraalisesti toisen maailmansodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen Neuvostoliiton kaaduttua. Voittoa kuitenkin himmensi lama.

Suomi ikään kuin voitti moraalisesti toisen maailmansodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen Neuvostoliiton kaaduttua.

Kansalaisten parissa vapautumisen tunne ja innostus kenties avautuvista mahdollisuuksista sekoittui synkkyyteen ja uhkakuviin epävarmasta tulevaisuudesta. YYA-sopimusajan jälkeen alkoi avoin pohdinta Suomen EU-jäsenyydestä, mikä tuotti kokemuksia sekä uusista mahdollisuuksista että hallinnan menetyksestä. Suhde niin sanottuun suomettuneisuuden aikaan oli vielä niin läheinen, että sen jäsennys oli vasta alkamassa.

Suomen asema Idän ja Lännen välissä jatkui vertauskuvallisesti kylmän sodan jälkeenkin. Suomi ei vertautunut Itä-Euroopan vapautumista juhlineisiin entisiin sosialistimaihin. Sen sijaan suomaiset kokivat Neuvostoliiton hajoamisen seuraukset ristiriitaisesti isänmaallisuuden ja työttömyyden kasvun sekä uusien mahdollisuuksien kautta.

Lama, uusisänmaallisuus ja Euroopan unioni

Lähestymme aihetta kolmesta toisiinsa liittyvästä näkökulmasta: 1) 1990-luvun alun lama, 2) kylmän sodan päättymisen jälkeen virinnyt kansallismielisyys eli uuspatriotismi ja 3) Euroopan unioniin liittymisestä (1995) käyty keskustelu ja kansanäänestys. Kyseiset ilmiöt näkyivät huolena ja pelkona tulevaisuudesta sekä tulevaisuudentoivona. Nämä prosessit synnyttivät laajoja kansalaisliikkeitä ja mielipiteenilmaisuja. 1990-luvun alun uusisänmaallisuuden ja nykyisen oikeistopopulismin väliltä löytyy aatteellisia yhteyksiä, mutta ilmiönä uuspatriotismi oli laajempi. Neuvostoliiton asettamista pidäkkeistä vapautunut kansallismielinen ilmapiiri vetosi varsin laajoihin väestöryhmiin.

Neuvostoliiton asettamista pidäkkeistä vapautunut kansallismielinen ilmapiiri vetosi varsin laajoihin väestöryhmiin.

Laman osalta tutkimuksemme keskittyy talouspoliittisen ja poliittisen päätöksenteon sijaan kansalaisten kokemuksiin ja miten ne sovitettiin olemassa oleviin narratiiveihin. Yksi näkyvistä 1990-luvun ilmiöistä oli kansallismielisen nationalismin nousu kaikkialla Euroopassa. Suomessa uuspatriotismi synnytti suuren määrän uusia sotahistoriaan liittyneitä perinneyhdistyksiä. Vanhojen järjestöjen jäsenet saivat uutta virtaa toiminnalleen. Suomalainen uusisänmaallisuus oli ruohonjuuritason liike.

EU-jäsenyyskeskustelu aloitti pohdinnan suomalaisista identiteeteistä kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Valtiovalta yllytti suomalaisia käymään kansalaiskeskustelua asiasta. Valtio rahoitti vuoden 1994 neuvoa-antaneen EU-kansanäänestyksen Kyllä- ja Ei-kampanjoita.

Samaan aikaan Baltian maiden vapautuminen muutti Itämeren henkistä maantiedettä; Tallinnan lautta syrjäytti suomalaisten suosiossa Tukholman lautan.

Kokemushistoriaa

Tutkimuksen keskipisteessä on kansalaisyhteiskunta. Poliittisen johdon sijasta käännämme katseemme muiden muassa EU-kansanäänestyksen ja vuoden 1994 presidentinvaalien kampanjaväkeen ja yleisöön, tupailtoihin, maanviljelijöiden EU:ta vastustaneisiin vainovalkeisiin ja 1990-luvulla perustettujen perinnejärjestöjen toimintaan, luemme 1980–1990-luvun vaihteen hallitusten ministereille lähetettyjä kansalaiskirjeitä, muistitietoa ja tutkimme työttömien järjestöjen toimintaa. Syksyllä 2022 toteutamme yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa muistitietokeruun kylmän sodan jälkeisen ajan kokemuksista.

Kysymme, miten ihmisten tulevaisuuden odotukset muuttuivat, miten kokemukset muutoksista tulkittiin ja jaettiin, ja minkälaisia kokemuksellisia yhteyksiä muodostui laman, uuspatriotismin ja Euroopan integraation välille.

Hanke on osa Suomen Akatemian rahoittamaa kokemuksen historian huippututkimusyksikköä (HEX) Tampereen yliopistossa. Kokemushistoria liittyy läheisesti tunnehistoriaan, joka on nostanut esille muun muassa tunteiden merkityksen poliittisissa kulttuureissa, päätöksenteossa ja hallinnan välineinä ja kohteina.

Kokemushistoriassa käsitykset, odotukset, toiveet ja huoli tulevaisuudesta ovat keskeisiä tutkimuskohteita.

Historialliset kokemukset ja tunteet ovat kuitenkin monitahoisempi ilmiö. Lähtökohtamme on tarkastella, kuinka kulttuurin kertomukset ja yhteiskunnalliset rakenteet sekä näin jäsennetyt aiemmat kokemukset niveltyvät osaksi ja avuksi uusien kokemusten käsittelyssä. Kokemusten sanallistaminen ja symboloiminen ovat keskeisessä asemassa, jotta kokemuksia on mahdollista jäsentää jaettuina tai kollektiivisina.

Kokemushistoriassa käsitykset, odotukset, toiveet ja huoli tulevaisuudesta ovat keskeisiä tutkimuskohteita. Tähän liittyy myös hankkeemme ajatus 1990-luvun alusta välitilana. Aikalaiskokemuksista saattoi välittyä pikemmin epätietoisuus historian suunnasta kuin sen lopusta.

Laman kokemus menetti yhteyden menneeseen ja tulevaan, sillä monet työttömyydestä kärsineet ihmiset eivät kyenneet suunnittelemaan tulevaisuutta ja syvä lama korosti samalla katkosta menneeseen. Uuspatrioottinen kokemus puolestaan haki rohkaisua menneestä eli toisen maailmansodan selviytymistaistelusta. EU-kysymys suuntasi sekä tulevaisuuteen että menneisyyteen, sillä Euroopan integraatio näytti sekä avaavan uusia mahdollisuuksia että haastavan ja uudistavan suomalaisia identiteettejä.

Tuomas Tepora on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa ja Helsingin yliopiston dosentti. Hän toimii vastuullisena tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”A Dim Light of Dawn: Finnish Post-Cold War Experiences Between East and West, 1989–1995”.

Aapo Roselius on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa ja Oulun yliopiston dosentti.

Ville Yliaska on filosofian tohtori Helsingin yliopistosta.

Artikkeli pohjaa Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”A Dim Light of Dawn: Finnish Post-Cold War Experiences Between East and West, 1989-1995”. Hanketta voi seurata myös Twitterissä.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Himmeä voitto? Kylmän sodan jälkeinen kokemushistoria Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miksi ja miten Hitler nousi valtaan?

Kansallissosialistien ja Adolf Hitlerin tie valtaan lienee yksi modernin historian tutkituimmista aiheista. Käytännössä kaikissa tutkimuksissa nousee esiin taustasyinä ainakin parlamentaarisen järjestelmän tottumattomuus suojella itseään ääriliikkeiltä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä yhteiskunnassa, Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimän tappion aiheuttama katkeruus monissa yhteiskuntapiireissä ja 1920-luvun alun hyperinflaatio Saksassa sekä 1930-luvun alun globaali lama.

Kansallissosialismi ei ollut Saksan ainoa äärioikeistolainen liike 1920-luvulla, mutta se nousi 1930-luvun alussa keskeiseksi tekijäksi. Hitlerin karismaattisella henkilökultilla ja tehokkaalla, näyttävällä sekä modernilla propagandalla oli merkittävä rooli kansallissosialistein kasvavassa kansansuosiossa. Natsipuolue henkilöityi Hitleriin – se oli hänen luomuksensa, kansanliike.

Valtaan noustuaan Hitlerin kansansuosio oli laajaa. Johtajaan luottaminen tarjosi monille ihmisille kokemuksen merkityksestä osana kansakuntaa. Hurmeinen uhriretoriikka vetosi moniin autoritäärisessä perinteessä kasvaneeseen saksalaiseen ja korotti kollektiivista voimantuntoa.

Hitlerin missiossa tärkeintä oli mystinen päämäärä Saksan suuruudesta ja siihen liittyneestä rodullisesta puhtaudesta. Sodasta tuli lopulta välttämätön päämäärä– talouden tehostaminen, teollisuus ja varustautuminen lamasta selviytymiseksi eivät siis olleet poliittisia päämääriä vaan keinoja kansallisen suuruuden tavoitteen saavuttamiseksi.

Johtajaan luottaminen tarjosi monille ihmisille kokemuksen merkityksestä osana kansakuntaa.

Hitler hyödynsi valtaannousussaan sitä, että hän tuli tavanomaisen puoluepolitiikan ulkopuolelta. Natsit halveksivat lehmänkauppoihin perustuvaa parlamentarismia ja Hitler esiintyi suuren muutoksen airuena. Monipuoluedemokratia koki paineita kaikkialla Euroopassa, sillä järjestelmä oli uusi. Tunnettuahan on, että avoimesti demokratiaa halveksinut Hitler nousi valtaan parlamentaarista tietä, mutta alkoi heti valtakunnankansleriksi nimittämisensä jälkeen rapauttaa demokraattista järjestelmää.

Berliinin valtiopäivätalon palo helmikuussa 1933 tulkittiin kommunistien vallankaappausyritykseksi ja Hitler sai kanslerina laajat poikkeusvaltuudet, joiden turvin hän nopeasti keskitti kaiken vallan itselleen ja puolueelle. Lisäksi hän pani toimeen puolueen sisäisiä puhdistuksia tukahduttaen vastustuksen liikkeen sisällä.

”Ulkoisten” eli kuviteltujen syntipukkien osoittaminen syypäiksi Saksaa kalvaviin ongelmiin vetosi moniin ihmisiin; antisemitismi ja kommunismin kammo vapauttivat vihaa, joka kokosi ihmisiä toimimaan Saksan ”hyväksi”. Pahaa perusteltiin oman kansan parhaalla. Tällainen ulossulkeminen on ominaista kansallismielisille liikkeille.

Tuomas Tepora on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kysy politiikasta: miksi Hitler nousi valtaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen 1900-luvun historiaa on tavattu tarkastella kahdesta yhtä ”konservatiivisesta” näkökulmasta. Ensimmäinen katsantokanta on kansallinen: Suomen sisällissota, talvi- ja jatkosota, vaaran vuodet. Tällöin ”Suomi” ja suomalaiset ovat toimijoita, yleensä positiivisella tavalla ymmärretysti.

Toinen tulokulma on puolestaan korostanut sitä, että Suomea koskevat päätökset tehdään muualla – usein suurvaltojen toimesta. Suomalaisen yhteiskunnan tehtävä on navigoida ja asemoitua geopoliittisesti mahdollisimman edullisesti suhteessa maailmanpoliittisen tilanteeseen. Suomalaisten toimijuus on vain osittaista ja pakon sanelemaa. Tähän tulokulmaan liittyvät esimerkiksi ajopuuteoria ja suomettuminen.

Tasavallan instituutioiden rakentaminen ja päivittäminen oli kansalaisten käsissä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tärkein Suomea koskettanut tapahtumakulku oli Saksan tappio marraskuussa 1918. Suomesta ei tullutkaan dynastisesti Saksaan sidottu vasallivaltio eli kuningaskunta, vaan tasavalta. Toisen tulokulman kannalta siis merkittävin Suomen historiaan vaikuttanut päätös tai tapahtumakulku ei edes ollut suomalaisten käsissä.

Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Tasavallan instituutioiden rakentaminen ja päivittäminen nimittäin oli kansalaisten käsissä.

Poliittisten instituutioiden legitimiteetti

Itseäni on kiinnostanut pitkään, miksi sisällissodan jälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa ei esiintynyt kuin vain vähän poliittista väkivaltaa. Monessa muussa Euroopan uudessa valtiossa poliittinen väkivalta oli yleisempää – tosin sisällissotaa jatkettiin Suomesta käsin muun muassa Itä-Karjalassa.

Suomessakin yli prosentti kansalaista oli menehtynyt reilussa puolessa vuodessa, mutta yhteiskunta palasi hämmästyttävän nopeasti toimintakykyiseksi.

Monessa muussa Euroopan uudessa valtiossa poliittinen väkivalta oli yleisempää.

Vielä vuoden 1918 lopulla ensimmäisissä yleisissä ja yhtäläisissä kunnallisvaaleissa kansalaisluottamuksensa säilyttäneet kansalaiset saattoivat äänestää sosialisteja, jotka olivat säilyttäneet vaalikelpoisuutensa.

Vallankumouksellinen valtatyhjiö ei tuhonnut valtiollisten instituutioiden legitimiteettiä. Poliittiset murhat ja verinen terrori eivät lopulta määrittäneet sodanjälkeistä aikaa.

Kesällä 1918 valtiorikosoikeuksien perustaminen todisti kaikessa ankaruudessaan ymmärrystä oikeusvaltiosta: voittajien oikeus oli parempi kuin ei oikeutta lainkaan. Summittaiset teloitukset loppuivat.

Voittajien oikeus oli parempi kuin ei oikeutta lainkaan.

En vähättele oikeistoradikaalien ja aluksi suojeluskuntienkin levittämää jatkuvaa väkivallan uhkaa eli valkoista hämärää, puhumattakaan 1930-luvun alun järjestäytyneestä suomalaisfasismista. Monen mielestä juuri äärioikeiston vahvuus esti poliittisen väkivallan eskaloitumisen: laitavasemmisto oli tehty toimintakyvyttömäksi. Ainoan ison profiilin poliittisen salamurhankin tekivät oikeistoradikaalit.

Katsoisin yhteiskunnan suhteellista rauhallisuutta kuitenkin toisesta näkökulmasta. Venäjän vallankumousvuosi 1917 ja sitä seurannut sisällissota Suomessa muuttivat yhteiskuntaa, mutta eivät luoneet uusia poliittisia ja sosiaalisia instituutioita.

Tasavalta ja parlamentarismi rakentuivat pitkälti uudistuksille, joiden juuret edelsivät vuosia 1917–1918: torpparivapautus, kahdeksan tunnin työaika, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Yhteiskunnallinen jatkuvuus ja kansanvaltaiset instituutiot rakensivat kentän, jossa oli pakko tehdä kompromisseja.

Symbolista väkivaltaa

Väkivallan suhteellista vähyyttä korvasi toki symbolisen väkivallan yleisyys. Poliittiset tunnukset aiheuttivat pelkoa ja epätietoisuutta lojaliteeteista: työväenlippujen julkinen käyttö oli käytännössä kiellettyä koko 1930-luvun. Kun SDP toimi hallituksessa 1930-luvun lopussa, puolue ei voinut käyttää julkisesti omaa lippuaan.

Maailmansotien välinen yhteiskunta oli harvinaisen ryhmäsidonnainen. Yhteiskunnan jako yksinkertaisesti kahtia ei tee oikeutta aikalaiskokemukselle. Kaikki sanomalehdet tunnustivat väriä ja sävyjä oli enemmän kuin kaksi.

Sävyjä oli enemmän kuin kaksi.

Työväki oli jakautunut, eikä monoliittista valkoista Suomea oikeastaan koskaan ollut. Äärioikeallakin siirryttiin 1930-luvulla julistamaan omien tunnusten takaa. ”Kommunistit” ja ”fasistit” olivat useammin leimakirveitä kuin todennettavia vastustajan identiteettejä.

Sisällissodan muistamiseen ja perintöön liittynyt kahtiajaon ongelma on näkynyt myös tutkimuksessa. On helpompi tarttua joko ”valkoiseen” tai ”punaiseen” tulkintaan ja muistoon kuin yhdistää niiden näkemyksiä. Nyanssit tunnistetaan ja käsitellään näiden muistokulttuurien sisällä, mutta harvemmin punavalko-rajaa ylittäen.

Merkittävä osa kansalaisista ei kuitenkaan sitoutunut kumpaankaan leiriin. Monet joutuivat sovittamaan muiden itselle osoittaman valkoisen tai punaisen identiteetin yhteensopivaksi oman taustansa kanssa.

Merkittävä osa kansalaisista ei kuitenkaan sitoutunut kumpaankaan leiriin.

Vastakkainasettelua korostava näkökulma saattaa ohittaa monet 1920–30-lukujen yhteiskunnan sovintoon ja rajan ylityksiin tähdänneet eleet.

Oli nimittäin selvää, että niin valkoisina kuin punaisina muistopäivinä osoitettiin omaa voimaa ja rakennettiin omia ryhmäidentiteettejä, mutta neutraalimpina juhlapäivinä oli täysin mahdollista löytää yhteisiä säveliä ja hyödyntää nationalistista, kansakuntaa rakentanutta mytologiaa. Kullervon kirous ja nuijamies Jaakko Ilkka kiehtoivat niin työväen kuin porvarien mieliä.

Sovinto vai toisen sietäminen?

Sovinto lienee kuitenkin virheellinen käsite kuvaamaan välitöntä sodan jälkeistä aikaa. Pikemmin sovinnosta puhuminen tänään liittynee parin viime vuosikymmenen ”trendikkäisiin” totuuskomissioihin esimerkiksi Etelä-Afrikassa, Chilessä ja alkuperäiskansoihin liittyen Kanadassa.

Valtioneuvoston vuonna 1998 aloittamaa Suomen sotasurmat 1914–1922 -projektia voi pitää suomalaisena vastineena kansainvälisille esikuville totuus- ja sovintoprosesseista. Lisäksi sovintonarratiivi haastaa aiheellisesti käsityksen selvärajaisesta vastakkainasettelusta punaisen ja valkoisen välillä. Tämä oli hyvin esillä vuoden 2018 100-vuotismuistoissa.

Sisällissodan jälkeen Suomessa ei kuitenkaan varsinaisesti harjoitettu modernia menneisyydenhallintaa, vaan hallitus vapautti vastuusta voittaneiden väkivallantekijät. Hävinneiden julkinen sodan muistokulttuuri toimi marginaalissa.

Porvarillinen julkisuus vaikeni hävinneiden järkeenkäyvistä motiiveista.

Porvarillinen julkisuus vaikeni hävinneiden järkeenkäyvistä motiiveista. Samaan aikaan osapuolet joutuivat kuitenkin toimimaan demokraattisissa instituutioissa ja niiden kautta.

Ne pärjäsivät politiikassa, jotka sopeutuivat yhteiseloon, ja etenkin poliittisissa keskiryhmissä liittolaisia löytyi ”väärältä” puolelta. Ehdottomuus merkitsi ajautumista poliittiseen marginaaliin ja laittomaan toimintaan.

Toukokuun 16. päivänä vuonna 1938 vasemmistolainen toimittaja Atos Wirtanen kirjoitti työväenlehti Arbetarbladetissa, että 20 vuotta aiemmin päättyneen sodan osapuolet olivat edelleen olemassa, mutta vallihauta ei enää erottanut niitä toisistaan.

Talvisodan yhtenäisyys ei ollut ihme.

Vain puolisentoista vuotta myöhemmin tiedotusvälineet hehkuttivat talvisodan tuottamaa yhtenäisyyttä ihmeenä. Se ei kuitenkaan ollut mikään ihme vaan looginen seuraus vallihautojen välisistä silloista.

Tässä prosessissa keskeinen sija oli poliittisilla keskiryhmillä, kuten sosialidemokraateilla. Maailmansotien välisen suomalaisyhteiskunnan nimittäminen ”Tannerin tasavallaksi” tai ”vaaleanpunaiseksi tasavallaksi” ei osu aivan vikaan.

Tuomas Tepora on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Artikkeli pohjaa ”Sisällissodasta Suomettumiseen – Suomen historian katvealueet” –seminaarissa 12.3. pidettävään esitykseen ja on osa saman nimistä juttusarjaa.

Julkaisu Kuinka suomalainen yhteiskunta selvisi sisällissodasta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.