Koronaviruspandemia teki yhteiskunnallisen järjestyksen ja sen turvaamisen peruskysymykset ajankohtaisiksi. Varsinkin poliittisen vallan ja lain välisestä jännitteisestä suhteesta käytiin Suomessa paljon julkista keskustelua. Poikkeukselliset toimet ja niihin liittyvät oikeudelliset kysymykset eivät olleet enää vain teoreettisia, vaan niihin annetuilla vastauksilla oli yhtäkkiä todellisia seurauksia. 

Koronapandemia ei ainoastaan tehnyt aiemmin teoreettisista kysymyksistä ajankohtaisia, vaan se loi myös tarpeen kehittää teoriaa valtion poikkeustoimista. Kriisit pakottavat pohtimaan politiikkaa totutuista tavoista poiketen. Tämä tarkoittaa myös tarvetta kehittää teoriaa, jonka pohjalta politiikkaa ja hallintojen toimintaa voidaan paremmin ymmärtää sekä tarkastella kriittisesti. 

Poikkeukselliset toimet ja niihin liittyvät oikeudelliset kysymykset eivät olleet enää vain teoreettisia, vaan niihin annetuilla vastauksilla oli yhtäkkiä todellisia seurauksia. 

Teoria osoittaa, mikä vallitsevassa politiikassa on ongelmallista, mutta myös sen, mitä on tehtävä toisin. Tämä pätee myös poikkeustilaa koskeviin teorioihin: ne koskevat paitsi sitä, mitä vaaroja poikkeustoimiin liittyy, mutta myös sitä, miten oikeusjärjestelmää on kehitettävä, jotta nämä vaarat vältetään.

Poikkeustoimet kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen ydinkysymyksiin

Poikkeukselliset olot tuovat erityisellä tavalla esiin poliittisen vallan merkityksen yhteiskunnalliselle järjestykselle. Suomenkielisessä lehdistössä toisteltiin vain toisin sanoin konservatiivisen ja kansallissosialistisen oikeustieteilijä Carl Schmittin (1888–1985) surullisen kuuluisaa lausetta: ”Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta”. 

Schmittin ajatus oli, että jokaisessa poliittisessa järjestyksessä on oltava ylin auktoriteetti; suvereeni, joka on valtuutettu päättämään poikkeuksellisista toimista yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpidon nimissä. 

Termi ”poikkeus” tarkoittaa tässä kirjaimellisesti normaalista poikkeavaa, jolla viitataan sekä poikkeukseen normaalioloista että laista poikkeaviin toimiin. Schmittin mukaan suvereeni on siis se, joka päättää, millainen tilanne on normaaliin nähden poikkeava – ja mitä laista poikkeavia toimia tällainen tilanne oikeuttaa. 

Tällä ylimmällä taholla on oltava kyky laittaa yksittäisiä lakeja syrjään ja käyttää lain ulkopuolista valtaa järjestyksen palauttamista varten. Schmittin mukaan toiminta on oikeutettua, sillä ilman suvereenia valtaa yhteiskunta romahtaisi. 

Schmittin teoriasta niin vaarallisen tekeekin juuri se, että väärissä käsissä suvereenia valtaa saatettaisiin käyttää kumoamaan demokratia ja ihmisoikeudet yhteisen turvallisuuden nimissä.

Schmittin teoriaan vaikutti hänen oman aikansa Weimarin tasavallan poliittiset jännitteet, jotka uhkasivat yhteiskuntaolojen vakautta. Juuri tässä tilanteessa Schmittin mukaan laki ei enää riitä estämään sisällissotaa syttymästä, vaan tulisi ottaa käyttöön Weimarin perustuslaissa presidentille suotu suvereeni valta julistaa poikkeustila ja käyttää lain ulkopuolista valtaa (artikla 48). Näin myös todellisuudessa toimittiin silloin, kun Adolf Hitler julisti poikkeustilan kansallisen turvallisuuden nimissä totalitäärisen vallankäyttönsä mahdollistamiseksi. 

Schmittin teoriasta niin vaarallisen tekeekin juuri se, että väärissä käsissä suvereenia valtaa saatettaisiin käyttää kumoamaan demokratia ja ihmisoikeudet yhteisen turvallisuuden nimissä.

Sen sijaan, että toistelisimme Schmittin ajatusta poikkeustilasta suvereenin vallan paljastajana ikään kuin ylihistoriallisena totuutena poikkeustoimista, on pyrittävä siihen, että toimeenpanovalta pysyisi osana oikeusjärjestystä, eikä sille annettaisi suvereenille vallalle kuuluvia oikeuksia.

Suvereeniudella tarkoitetaan poikkeustoimien kontekstissa sisäpoliittista toimeenpanovallan ylivaltaa kansalaisiin ja oikeusjärjestelmään nähden. Kysymys sisäpoliittisen suvereenin vallan olemassaolosta on demokraattisen yhteiskunnan ja poikkeustoimien välisen ristiriidan ja siihen liittyvän teoreettisen keskustelun ytimessä. 

Pandemian aikana esimerkiksi Unkarissa pääministeri Viktor Orbán valtuutettiin lainsäädännön keinoin toistaiseksi voimassa olevalla vallalla toimimaan kansan turvallisuuden nimissä. Monet pitävät tätä demokratiaa vakavasti uhkaavana valtuutuksena, sillä se käytännössä poisti Orbánilta lailliset keinot rajoittaa hänen toimivaltaansa. Esimerkiksi Eurooppa-neuvoston entinen puheenjohtaja Donald Tusk totesikin, että Carl Schmitt olisi ylpeä Orbánista. 

Suvereenin vallan oikeuttamisella on pitkät perinteet

Kysymys suvereenin vallan olemassaolosta ja mahdollisista käyttötarkoituksista palautuu modernin valtion syntyaikoihin. Valtion ylivaltaa kansalaisiin nähden puolustavat teoreetikot katsovat, että valtiolla on oltava kyky käyttää suvereenia valtaa, jolla tarkoitettiin juuri laista riippumatonta tai sen ”ulkopuolella” tapahtuvaa vallankäyttöä. 

Filosofi Thomas Hobbes (1588–1679) puolusti vallanpitäjän oikeutta toimia yhteiskunnallisen rauhan kannalta parhaaksi näkemällään tavalla. Koska vallanpitäjän tehtävä suvereenina on ensisijaisesti järjestyksen ylläpitäminen, on lain astuttava syrjään vallankäytön tieltä siinä, missä se hidastaisi tai olisi välttämättöminä pidettyjen toimien tiellä.

Modernissa valtiossa vallanpitäjä ei enää pyrkinyt oman mahtavuutensa edistämiseen, vaan hallitsemaan tavalla, joka ylläpiti ja edisti kansalaisten hyvinvointia. Hobbes ja häntä edeltänyt Jean Bodin (1530–1596) ajattelivat, että tässä tehtävässä suvereeni valta on välttämätöntä, sillä ilman vallankäyttäjän kansalaisiin käyttämää ylivaltaa ja auktoriteettia, yhteiskunnan vakaudella ei olisi takaajaa. Hobbes, Bodin sekä myöhemmin juuri Schmitt väittivät, että ilman suvereenia, oikeuden syrjään asettavaa valtaa poikkeukselliset olot, kuten sota tai sisällissota, saattoivat romahduttaa yhteiskunnallisen järjestyksen peruuttamattomasti.

Valtion ylivaltaa kansalaisiin nähden puolustavat teoreetikot katsovat, että valtiolla on oltava kyky käyttää suvereenia valtaa, jolla tarkoitettiin juuri laista riippumatonta tai sen ”ulkopuolella” tapahtuvaa vallankäyttöä. 

Nykypäivänä esimerkiksi Eric A. Posner ja Adrian Vermeule argumentoivat Yhdysvaltojen presidentin valtuuksia poikkeusoloissa käsittelevässä teoksessaan The Executive Unbound (2011), että poikkeuksellinen tilanne tuo esiin vallan ja lain välisen vastakkainasettelun tavalla, joka pakottaa valtiot tukeutumaan juuri lain ulkopuoliseen valtaan. Laki on vallan tiellä ja ainoastaan hidastaa toimeenpanovallan kykyä toimia järjestyksen turvaamiseksi, kirjoittajat väittävät.

Suvereeniteorian ohella on kuitenkin myös muita tapoja hahmottaa toimeenpanovaltaa, eikä siis poikkeustoimia tule samaistaa juuri suvereeniin valtaan. Tällainen samaistaminen pikemminkin hyödyttää juuri niitä tahoja, jotka argumentoivat yksinkertaistavan kahtiajaon puolesta, jonka mukaan poliittiset järjestelmät joko valitsevat suvereenin vallan tai sitten pidättäytyvät käyttämästä mitään poikkeuksellisia toimia. 

Kritiikin ohella teoreettisen tutkimuksen onkin siis entisestään kehitettävä juuri vaihtoehtoisia käsityksiä toimeenpanovallasta ja sen suhteesta lainsäädäntö- ja tuomiovaltaan poikkeusoloissa.

Teoria kehittyy kriisien vaikutuksesta

Poikkeustoimia koskeva teoria kehittyy kriisien myötä, ja sen tavoitteena on kritisoida tai oikeuttaa lain ulkopuolella ja sen tavoittamattomissa oleva vallankäyttö. 

Esimerkiksi Yhdysvaltojen hallituksen toimet vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen johtivat kriittiseen keskusteluun liittyen valtion mahdollisuuksiin poiketa kansainvälisestä oikeudesta sekä siitä, mihin toimiin poikkeuksellinen tilanne voi antaa oikeutuksen. 

Varsinkin Kuuban Guantánamoon perustettu vankileiri ja Yhdysvaltojen sota Afganistanissa sekä Irakissa loivat tarpeen kehittää kriittistä teoriaa liittyen poikkeustoimiin ja valtiolliseen väkivallankäyttöön. Euroopassa teoreetikot pohtivat varsinkin sitä, miten Yhdysvaltojen poikkeustoimet velvoittavat Euroopan Unionia ottamaan vahvemman roolin kansainvälisessä politiikassa. Teorialla oli siis rooli sekä valtioiden toimien kritisoimisessa, mutta myös vaihtoehtojen kehittämisessä. 

Hallinnon päätöksiä tulee käsitellä tuomioistuimissa poikkeusolojen päätyttyä, ja niitä on myös yhteiskunnallisten toimijoiden ja kansalaisten itse tarkasteltava kriittisesti.

Myös koronapandemiaa seuranneet poikkeukselliset toimet vaativat kriittistä tarkastelua, jotta lain ulottumattomissa olevan vallan kehittymiselle ei anneta tilaa. Pandemian aikana esimerkiksi kansalaisten oikeusturva heikentyi, ja monet koronatoimet vaikeuttivat varsinkin jo heikossa asemassa olevien ihmisryhmien tilannetta.

Teorian on tarkasteltava varsinkin autoritäärisen hallitsemisen uhkaa. Pandemian pitäisi kuitenkin uudistaa keskustelua. Moni teoreetikko, kuten poliittinen teoreetikko Giorgio Agamben, onkin lähestynyt pandemiaa samalla tavalla kuin aikaisempiakin kriisejä, joissa kaikki valtion toimet näyttäytyvät ylivaltana ja uhkana demokratialle. Tällöin vaarana on, että toisaalta kaikki poikkeustoimet pyritään torjumaan samaistamalla ne demokratian vastaisuuden kanssa, tai päädytään väittämään, että demokratian periaatteiden kanssa ristiriidassa olevat toimet ovat välttämättömiä pandemian aikana. 

Kuitenkin esimerkiksi Suomessa on poikkeustoimia säännelty lainsäädäntö- ja tuomiovallan toimin. Vaikka tämä tosiasia ei tietenkään saa johtaa Suomessa käytettyjen poikkeustoimien kritiikittömään tarkasteluun, ei myöskään pidä tehdä tilaa sille katsantokannalle, jonka mukaan autoritääriset toimet olisivat välttämätön osa hallinnon toimintaa poikkeustoimissa. 

Pandemian jälkeenkään hallinnon toimet eivät saa olla kritiikin tai lain ulottumissa. Hallinnon päätöksiä tulee käsitellä tuomioistuimissa poikkeusolojen päätyttyä, ja niitä on myös yhteiskunnallisten toimijoiden ja kansalaisten itse tarkasteltava kriittisesti. Tällä tavoin varmistetaan se, että toimeenpanovallasta ei tulevaisuudessakaan tule suvereenia Schmittin tarkoittamassa mielessä.

FM Tuukka Brunila on projektitutkijana strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa JuRe -tutkimusryhmässä (Oikeudenmukainen toipuminen pandemiasta? Perustuslailliset oikeudet, legitiimi hallinta ja saadut opit, 345950) Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkeli on osa Koronavirus-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Engin Akyurt/Unsplash.

Julkaisu Pandemia uudistaa teoreettista keskustelua poikkeustoimista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskalainen filosofi Paul Ricœur on todennut (vapaasti käännettynä), että ”politiikkaa ei ole kuin suurissa hetkissä, ’kriiseissä’, ’käännöksissä’, historian solmukohdissa”, sillä politiikan kannalta välttämätön menneisyyden uudelleenarviointi tapahtuu juuri kriisien kautta. Poliittinen muutos tapahtuu tilanteessa, jossa on tarve ajatella uusiksi suhdetta asioiden normaaliin kulkuun.

Tässä mielessä esimerkiksi maailmalla keväällä 2020 levinnyt koronaviruspandemia tai ilmastonmuutos ovat myös poliittisia tapahtumia, sillä ne ovat pakottaneet meidät pohtimaan tapaamme elää tällä planeetalla. Kriisit pakottavat ajattelemaan poliittisesti, jolloin muutos poliittisessa todellisuudessa velvoittaa muutokseen poliittisessa ajattelussa. Politiikan tutkija Timo Harjuniemi ilmaisi asian osuvasti sanoessaan, että ”monet talouspoliittiset oppikirjat on revitty hajalle jo koronakriisin alkumetreillä.” Kriisit muuttavat maailmaamme.

”Politiikkaa ei ole kuin historian solmukohdissa.”

Koronaviruspandemian seurauksia konkreettisen politiikan kannalta on pohdittu paljon. Esimerkiksi filosofi ja politiikan tutkija Timo Miettinen kirjoitti, että virus tulee kiihdyttämään maailmanpolitiikassa tapahtuvia muutoksia. Professori Anu Kantolan mukaan taas “kriisin varsinainen poliittinen hetki” tapahtuu juuri pandemian alkuvaiheen jälkeisessä taloudellisessa kriisissä, joka “voi olla populismin ja polarisaation hetki.”

On kuitenkin pohdittava myös sitä, miten kriisit vaikuttavat poliittisesti myös konkreettisen politiikan ulkopuolella. Kriisien poliittinen merkitys ei liity pelkkään välittömään reagointiin ja ongelmakohtien korjaamiseen. Ne vaikuttavat myös tapaamme ajatella poliittisesti. Konkreettista politiikkaa rajaavat esimerkiksi institutionaaliset puitteet, resurssit sekä maailmanpoliittinen tilanne. Konkreettinen politiikka kuitenkin perustuu sille, mitä pidämme poliittisesti mahdollisena, mitä taasen rajaavat resurssien sijaan kykymme hahmottaa poliittisen toiminnan oikeuttamista sekä politiikan suuntaviivoja. Etsimme päätöksiä poliittisiin kysymyksiin niistä vaihtoehdoista, joita pidämme mahdollisina. Kriisi pakottaa meidät miettimään näitä mahdollisia tapoja tehdä politiikkaa uusiksi.

Etsimme päätöksiä poliittisiin kysymyksiin niistä vaihtoehdoista, joita pidämme mahdollisina. Kriisi pakottaa meidät miettimään näitä mahdollisia tapoja tehdä politiikkaa uusiksi.

Vaikka onkin esitetty kriittisiä arvioita siitä, tuleeko pandemia todella muokkaamaan poliittisia valtasuhteita, on myös pidettävä mielessä kriisien pitkäkestoisemmat vaikutukset, jotka eivät ole päivänpoliittisia. Nämä vaikutukset koskevat laajemmin käsityksiämme hyvästä politiikasta.

On siis pohdittava kriisin poliittisia seurauksia laajassa mielessä. Tällöin on katsottava kriisin poliittisen hetken olevan muutakin kuin itse polarisaation hetki – vaikka sitä se on toki myös – ja huomattava Ricœurin tavoin, että kriisin poliittinen hetki piilee sen kyvyssä kääntää tapamme ajatella uuteen suuntaan.

Kriisi ja muutos

Kriisin yleisen luonteen hahmottaminen on hankalaa. Filosofi Sara Heinämaa on erotellut kaksi varsinkin eurooppalaiselle ajattelulle ominaista tapaa käsitteellistää kriisi. Niistä ensimmäinen pohjaa antiikin Kreikan lääketieteeseen ja toinen kristilliseen eskatologiaan. Edeltävällä tarkoitetaan antiikin lääketieteellistä ajatusta taudin kriittisestä hetkestä, jolloin potilas joko parantui tai menehtyi.

Jälkimmäisellä taas viitataan Jeesuksen toisen tulemisen odottamiseen ja ihmiskunnan kohtalonpäivän saapumiseen viittaavien merkkien tulkitsemiseen. On tehtävä kääntymys parempaan ennen maailman loppumista. Eroista huolimatta Heinämaan mukaan molemmissa on kyse ajatuksesta, että ”kriisi on tila, joka johtaa joko tuhoon tai kääntymykseen.”

”Kriisi on tila, joka johtaa joko tuhoon tai kääntymykseen.”

Kriisi tarkoittaa siis sekä hetkeä, joka on ratkaiseva, mutta myös tuon ratkaisevan hetken tulkitsemista. Kriisin tulkitseminen on pyrkimystä ymmärtää, mitä toimia kyseinen hetki vaatii.

Kriisin käsitteen ytimeen liittyy sekä kriisin itsensä luonne että sen tulkinta. Ei ole kriisiä ilman, että joku yhteisö hahmottaa sen kriisinä, mutta mitä tahansa ei voi tulkita kriisinä. Toisin sanoen tavallista flunssaepidemiaa ei luultavasti voisi tulkita kriisinä, mutta vakavastakin tapahtumasta tekee kriisin vasta se, kun se tulkitaan ilmiönä, joka vaatii meitä muuttamaan toimintaamme.

Kriisi nostaa esiin tarpeen muutokselle

Politiikassa kyseenalaistamattomina pidetyt asiat, kuten niukkuuteen ja leikkauspainotteisuuteen pohjautuva talouspolitiikka, asettuvat tarkastelun alle kriisissä. Viime hallituksen leikkauspolitiikka näyttäytyy pandemian aikana uudessa valossa. Esimerkiksi Terveyden ja Hyvinvoinnin laitokseen kohdistetut leikkaukset saattoivat vaikuttaa Suomen kykyyn reagoida pandemiaan sen alkumetreillä.

Kriisit tuovat myös esiin vanhoja ongelmia. Esimerkiksi siirtolaistyövoiman riisto Euroopassa on edeltänyt pandemiaa, mutta vasta nyt, kun maidenvälistä liikkuvuutta on rajoitettu, on maatalouden riippuvaisuus siirtotyöntekijöistä tullut yleiseen tietoisuuteen. Politiikan tutkija Daria Krivonos on tutkinut Suomessa työskentelevien ukrainalaisten siirtolaistyöntekijöiden oloja.

Kriisit tuovat myös esiin vanhoja ongelmia.

Koronaviruskriisi on tuonut selkeämmin esiin talouteen ja siirtolaistyöhön liittyvät mekanismit. Toisaalta kriisi on tuonut esiin Suomen riippuvaisuuden siirtolaistyöstä, mutta myös paljastanut siirtolaistyöhön liittyvää riistoa. Kuten Krivonos kirjoittaa, ”tämä on tärkeä poliittinen hetki julkisesti tunnustaa työnteon arvo edistämällä ja suojelemalla työntekijöiden oikeuksia.” Kriisi paljastaa ongelmakohtia ja tarvetta tehdä muutoksia poliittisella tasolla.

Kriiseillä on eroja

Voidaan ajatella, että kriisien keskeisellä luonteella on myös suuri vaikutus tapaan, jolla se vaikuttaa poliittiseen ajatteluun. Pandemia on tapahtumana räjähdysmäinen ja se johtaa siten pohtimaan yhteiskunnan valmiuksia toimia ja kykyä ylläpitää ihmisten perustarpeita.

Ilmastonmuutosta taasen on vaikea tulkita perinteisen kriisi-käsitteen kautta, sillä siinä ei ole samanlaista kriittistä hetkeä, jolloin asiat menevät joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Ilmastonmuutos poliittisena kriisinä uhkaa radikaalilla tavalla maailmaamme siten kuin sen tunnemme. Se pakottaa meidät toimimaan ja ajattelemaan yhteiskuntaamme uusiksi tässä ja nyt.

Toisin kuin pandemiaan, ei ilmastonmuutokseen ole tarjolla nopeaa teknistä ratkaisua, kuten rokotetta, jonka jälkeen voisimme palata normaaliin.

Ilmastonmuutosta taasen on vaikea tulkita perinteisen kriisi-käsitteen kautta, sillä siinä ei ole samanlaista kriittistä hetkeä, jolloin asiat menevät joko parempaan tai huonompaan suuntaan.

Myös rasismi poliittisena kriisinä on omanlaisensa. Yhdysvalloissa Minneapolisissa poliisi tappoi pidätyksen aikana George Floydin, minkä seurauksena Black Lives Matter -protestiliike on saanut paljon näkyvyyttä. Tämän näkyvyyden sekä protestien ansiosta se on tuonut jälleen esiin yhteiskuntien rasistisen, epätasa-arvoisen ja epäoikeudenmukaisen menneisyyden ja nykyisyyden.

Tämä vääryys on ollut olemassa jo pitkään yhteiskunnissa, eikä esimerkiksi Yhdysvaltojen poliisiväkivalta ole ilmiönä uusi. Sen sijaan protestiliikkeen ansiosta on tullut painetta ja velvoite ajatella asioita uusiksi ja tulkita menneisyyttä ja nykyistä politiikkaa uusiksi. Tämä ei ole myöskään rajoittunut vain Yhdysvaltoihin. Kuten näyttelijä ja tuottaja John Boyega on sanonut, protestien jälkeen ei tule enää paluuta vanhaan.

Kriisin pitkäaikaiset vaikutukset

Kriisissä tärkeä kysymys poliittiselle ajattelulle on se, miten kriisiä pitäisi tulkita ja muistaa. Tulkinta kriisin merkityksestä on politiikkaa.

Kysymys siitä, kenen tulkinta kriisistä voittaa, on ratkaiseva sen suhteen, kuka saa määritellä tulevaisuuden politiikan suuntaviivat. Politiikan tutkija Johanna Vuorelman mukaan kamppailu ”koronatarinasta” eli siitä, mistä pandemiassa todella on kyse, on kamppailua politiikan rakenteista.

Tärkeää pitkäaikaisen kriisien vaikutuksissa on myös kollektiivinen muisti ja sen ylläpitäminen. Protestiliikkeet, kuten Black Lives Matter tai Elokapina (Exinction Rebellion), pitävät yllä kriisitietoisuutta ja siten tarvetta muuttaa tapaamme hahmottaa politiikkaa. Niin kauan kuin muistamme kyseisen kriisin, pystyy se vaikuttamaan tapaamme ajatella politiikkaa.

Pandemian vaikutukset poliittiseen ajatteluumme tulevat olemaan sen välittömiä seurauksia pitkäkestoisempia.

Kriisi pakottaa ajattelemaan poliittisesti menneisyyttämme, tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Se tarkoittaa poliittisten arvojemme uudelleenarviointia siitä itsestään käsin. Juuri tästä syystä siinä on kyse uudelleenarvioinnista, eli kriisistä käsin näemme asiat uudessa valossa.

Tässä mielessä esimerkiksi pandemian vaikutukset poliittiseen ajatteluumme tulevat olemaan sen välittömiä seurauksia pitkäkestoisempia. Kriisi vaikuttaa siihen, mitä pidetään hyvänä politiikkana. Se kartoittaa uusiksi tapojamme hahmottaa poliittisen toimintamme mahdollisuuksia.

FM Tuukka Brunila on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Kriisit muuttavat poliittista ajatteluamme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Video on toteutettu yhdessä Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikön kanssa ja on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Kuvaus: Susanna Hast

FM Tuukka Brunila on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Liberalismin ja demokratian jännitteinen suhde ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n pääsihteeri António Guterres väitti Helsingin Sanomien haastattelussa, että toisin kuin jotkut vuosituhannen vaihteessa povasivat, ”historia ei loppunutkaan. Joskus historia palaa, ja historia kostaa”. Tällä hän viittasi tämänhetkiseen demokratian epävakauteen poliittisena järjestelmänä, jota monesti kutsutaan paluuna sotien väliseen aikaan.

Varsinkin Donald Trumpin valtaannousun jälkeen tämänkaltainen analyysi on yleistynyt valtavirtakeskustelussa. Yhdistävänä ilmiönä nähdään esimerkiksi oikeistopopulismin nousu tai yleisempi poliittinen epävakaus.

Usein populismi nähdään tieteen ja totuuden asemaa rapauttavana ilmiönä.

Kiinnostavaa on, kuinka tämä ilmiö tulkitaan kysymykseksi politiikan ja totuuden välisestä suhteesta. Usein, varsinkin keskusteltaessa Trumpista, populismi nähdään tieteen ja totuuden asemaa rapauttavana ilmiönä (kuten esimerkiksi Kari Enqvist kolumnissaan).

Nykyhetken vertaaminen sotien väliseen aikaan on mielekästä vähintään siksi, että kumpanakaan aikana liberaalin demokratian luonnetta ja rajoja ei ole otettu itsestäänselvyyksinä.

Tärkeä sotien välisen ajan liberaalin demokratian kriitikko oli Weimarin tasavallassa aiheesta aktiivisesti kirjoittanut juristi Carl Schmitt (1888–1985). Schmitt pyrki osoittamaan, että 1920-luvulla liberaalia demokratiaa horjutti pikemminkin liberalismin periaatteiden kriisi kuin pelkästään demokratialle ulkoiset poliittiset ryhmät.

Nykytilanteen pohtiminen maailmansotien välisen liberaalidemokratian kritiikin valossa tarjoaa mahdollisuuden pohtia, onko populismi ilmiönä jotakin, joka on sidottu niin sanottuun ”totuuden jälkeiseen aikaan”.

Epäpolitisointi ja demokratian kaventuminen

Schmittille liberalismista tuli poliittisesti heikkoa silloin, kun se pyrki siirtämään tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia pois poliittisesta päätöksenteosta jollekin toiselle tasolle, kuten moraaliselle tai taloudelliselle. Tällöin näitä ongelmia ei enää ratkaista politiikan, vaan talouden tai sosiaalisin keinoin. Tätä kehitystä Schmitt kutsui neutralisaatioksi.

Neutralisaatiossa on periaatteessa kyse poliittisen epäpolitisoimisesta, eli ennen demokraattisesti päätettävien asioiden rajaamisesta politiikan ulkopuolelle. Tällöin kyseinen asia voidaan antaa esimerkiksi asiantuntijoiden tai muuten vain politiikan ulkopuolisten tahojen päätettäväksi.

Neutralisaatiossa on kyse poliittisen epäpolitisoimisesta eli ennen demokraattisesti päätettävien asioiden rajaamisesta politiikan ulkopuolelle.

Koska tällaiset tahot eivät kuitenkaan poliittisesti saa oikeutustaan kansalaisilta, eivät ne myöskään ole vastuullisia päätöksistään kansalaisille vaan esimerkiksi osakkeen omistajille tai muille valtion ulkopuolisille tahoille.

Hyvä esimerkki tästä on Suomessa maakuntauudistuksen ohessa kaavailtu ympäristöhallinnollisten tehtävien osittainen siirto valtion viranomaisilta ulkoparlamentaarisille ympäristöjärjestöille. Tällöin ympäristöasioihin liittyvää vastuuta siirretään pois valtiolliselta hallinnalta ja siten demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Näin valtiollista suvereniteettia rajoitetaan siirtämällä tällaiset päätökset poliittiselta tasolta moraaliselle: ympäristöjärjestöjen sosiaaliseen velvollisuudentunteeseen.

Samalla tavalla poliittisten ongelmien muuntamisella puhtaan taloudellisiksi ongelmiksi pyritään oikeuttamaan poliittisten keinojen kaventamista ja siten siirtämään ne pois demokraattisesta päätöksenteosta. Tällaisesta voidaan pitää esimerkkinä Euroopan keskuspankille tiettyjen tehtävien siirtämistä kansallisvaltioilta ja niiden demokraattisilta toimielimiltä.

Schmittin mukaan se, että liberaali demokratia kaventaa omaa poliittista kenttäänsä, johtaa poliittiseen kyvyttömyyteen ratkaista sitä uhkaavia ongelmia. Poliitikon tehtäväksi jää rahavirtojen houkutteleminen tai sosiaaliset moraalikampanjat, joiden tehtävänä on rohkaista ihmisiä toimimaan oikein.

Populismi poliittisen puolustuksena

En ota tässä kantaa siihen, onko yllä mainitsemallani tavalla toimiminen aina normatiivisesti oikein tai väärin. Tahdon sen sijaan tuoda esiin, kuinka merkittävästä tapahtumasta neutralisaatiossa on kyse tänäkin päivänä. Tässä olennaista on suunnata huomio populismiin juuri reaktiona neutralisaatiolle.

Populismin strategiana on perinteisesti pidetty jakoa kansaan ja eliittiin. Tällöin valtaa pitävä eliitti on populistin mukaan ”unohtanut” kansan, jonka populisti lupaa palauttaa takaisin politiikan keskiöön.

Populismia vastustavat taas katsovat, että populisti vetoaa sellaisiin ihmisten tunteisiin, joiden perusteella poliittisia päätöksiä ei pitäisi ratkaista. Populistin manipuloima kansa näyttäytyy heistä joutuneen valeuutisten kaivertamaan syvänteeseen, jossa totuudesta on jäljellä enää vain sana. Tällöin populismin vastustaja vaatii entistä jyrkempää asiantuntijavaltaa, sillä politiikkaa pitää suojella ”kansan” ailahtelevilta tuntemuksilta.

Jälkimmäinen ratkaisu oikeastaan toisintaa populismin muodostamaa jaottelua kansan ja eliitin välillä. Neutralisaatiota voikin tietyssä mielessä pitää juuri tämän asetelman aiheuttajana ja seurauksena.

Neutralisaatio samaan aikaan vie pois päätösvaltaa kansalaisilta, mikä taas motivoi populistisia reaktioita. Samaten reaktio populismia vastaan entisestään kiihdyttää neutralisaatioprosessia suojatakseen tiettyjä päätöksenteon alueita populismin uhalta. Tällöin siis politiikan kaventaminen tuottaa myös politiikan paluun.

Politiikan kaventaminen tuottaa myös politiikan paluun.

Schmittin mukaan vain kansalaisten valtuuttama poliitikko voi tehdä päätöksen kansan puolesta. Muussa tapauksessa ei päätöstä voida pitää demokraattisena. Poliittisen päätöksen on toisin sanoen myös näyttäydyttävä poliittisena.

Tässä mielessä oikeistopopulismin asettama kysymys, pitäisikö Euroopan unioniin kuulua vai ei, voidaan nähdä epätoivoisena yrityksenä tuoda valtion suvereniteetin piiriin se, mikä koetaan menetetyksi poliittisen ulkopuolisille toimijoille.

Kuten Timo Miettinen kirjoittaa, ”tulevaisuuden politiikan suuntaviivat määrittyvätkin pitkälle sen mukaan, missä valtiollisen suvereniteetin rajat kulkevat”. Populismin ja neutralisaation välinen liikehdintä voidaan nähdä juuri valtiollisen suvereniteetin rajanvetona.

Tätä ei välttämättä tarvitse kuitenkaan ymmärtää jakona poliittisen auktoriteetin ja totuuden välillä. Poliittinen päätös voi, ja monesti sen myös pitää, perustua tietoon. Sen ei kuitenkaan pitäisi haihduttaa pois päätöksen poliittista luonnetta. Luopuessaan päätöksentekonsa poliittisuudesta poliitikko samalla kaventaa valtiollisen suvereniteetin rajoja.

Poliittisen korvaaminen tiedolla ja totuudella ei välttämättä ole päämääränä toivottava. Päätöksenteossa on myös näyttävä kansalaisten halu ja tahto. Muussa tapauksessa se ei pysty näyttäytymään yhteisesti tahdottuna asiana, mikä taas johtaa tyytymättömyyteen. Tämä tyytymättömyys näkyy lopulta populistisena pyrkimyksenä neuvotella uudestaan poliittisen rajoista ja mahdollisuuksista.

FM Tuukka Brunila on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Populismi, demokratia ja kamppailu poliittisesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.