Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että hegemoniset historiat Euroopan sisäisestä kehityksestä ja sen suhteesta Venäjään täytyy miettiä uudelleen. Jos länsimaisen oikeusvaltion ihannetta käytetään lähimenneisyyden arviointiin, on otettava huomioon abstraktien arvojen ja arkipäiväisen elämän ero. Kaikki sosialististen diktatuurien kansalaiset eivät nähneet autoritääristä ja valehtelevaa valtiota onnellisuuttaan uhkaavana tekijänä, eivätkä kaikki liberaalin lännen asukkaat ole syntyneet vapaiksi tavoittelemaan omaa onneaan.

Kylmän sodan mustavalkoista kaksijakoisuutta heijasteleva selitysmalli peittää historiallisia jatkuvuuksia, ajatusten ja yhteiskunnallisen muutoksen syy-seurauksia sekä erilaisia tapoja yhdistää ideologia ja arki jokapäiväisessä elämässä. Keskittyminen kylmään sotaan ja siitä johdetun kategorisoinnin ulottaminen yhteiskunnallisen elämän kaikille aloille on osoittautunut epähistorialliseksi.

Jos otetaan lähtökohdaksi 1900-luvun suomalaisen yhteiskuntahistorian uudelleenarviointi sitä silmällä pitäen, kuinka Suomi on erilainen tai samankaltainen suhteessa muuhun Eurooppaan, Itä-Eurooppa-vertailu on perusteltua. Suomen asema niin kutsuttuna reunavaltiona – eli Neuvostoliiton itäeurooppalaisena rajanaapurina – on tietysti historiantutkimuksessa tunnustettu fakta, jonka vaikutusta suomalaisen yhteiskuntaan ei ole vähätelty. On julkaistu pätevää vertailevaa tutkimusta Suomen ja muiden reunavaltioiden poliittisen kulttuurin eroista ja yhteneväisyyksistä.

Toisen maailmansodan jälkeistä suomalaista kehitystä on kuitenkin harvoin suhteutettu muihin reunavaltioihin. Erityisesti sodan jälkeisen maatalous- ja väestöpolitiikan, luonnonvarojen hallinnan sekä kansallisen talouden jälleenrakentamisprosessin alueilla vertailu Itä-Euroopan maiden välillä voi tuottaa uusia näkökulmia kansallisiksi ajateltuihin kehityskulkuihin. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan kieltää päivänselvien erojen olemassaoloa: esimerkiksi Neuvostoliitto ei miehittänyt Suomea, toisin kuin lähes kaikki muut reunavaltiot.

Maareformi ja uudelleenasuttaminen Suomessa ja muualla Itä-Euroopassa

Vertailun esteenä on enimmäkseen ajatus toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä Itä-Euroopan diktatuureista, joita myös Itä-blokiksi kutsuttiin, homogeenisena kokonaisuutena – mitä ne eivät olleet. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen Suomi halusi tehdä sekä selkeän eron Itä-Euroopan maihin että korostaa omaa pohjoismaista historiaansa.

Yhteiskuntatieteissä on tullut tavaksi asemoida Suomi erityiseksi ”itä-pohjoiseksi” osaksi Pohjoismaita. Erilaiset jaottelut ja uudet käsitteet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että historiansa puolesta Suomi eroaa selkeästi sekä Itä-Euroopan että pohjoismaiden viiteryhmistä (jotka molemmat ovat joukko hyvinkin erilaisia maita), mutta samalla sillä on yhtäläisyyksiä monien näihin kuuluvien maiden kanssa.  

Ennen toista maailmansotaa Suomi oli osa Itä-Euroopan ”vihreää vyöhykettä”, jossa oli tapana tasata eriarvoisuutta ja ratkoa sosiaalisia ongelmia maaomaisuuden uudelleenjaoilla. Näissä maissa maanomistaminen ja maaseudun kulttuuri muodostivat kansallisen identiteetin kovan ytimen.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että lähes kaikki reunavaltiot aloittivat sodan jälkeisen yhteiskunnan jälleenrakentamisen valtavalla maaomaisuuden uudelleenjaolla. Maareformin pintapuolinen perustelu myötäili monissa reunavaltioissa sosialistista ideologiaa, mutta käytännön alkusyy maanjaolle olivat ne miljoonat pakolaiset, jotka toisen maailmansodan loppuvaiheessa täytyi uudelleenasuttaa koko reunavaltiovyöhykkeen pituudella.

Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa.

”Vihreä vyöhyke” – Itä-Euroopan maaseutu – oli toisen maailmansodan verisimpien alalukujen näyttämö: miljoonia ihmisiä oli kuollut, ja kokonaisia väestönosia esimerkiksi juutalaiset vähemmistöt kulttuureineen ja historioineen oli pyyhitty pois. Sodan jälkeen Itä-Euroopan kartta järjesteltiin uudelleen, jonka seurauksena miljoonat ihmiset joutuivat etsimään uuden kodin itselleen.

Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa. Vuonna 1945 Puola ajoi etniset saksalaiset pois maasta, ja maahan tuli satojatuhansia ukrainalaisia. Tšekkoslovakia ja Jugoslavia karkottivat saksalaiset ja osan unkarilaisvähemmistöistään. Jugoslavia asutti heidän tilalleen köyhiä väestöryhmiä Makedoniasta, Bosniasta ja Montenegrosta. Tšekkoslovakia ”vaihtoi” unkarilaiset slovakkeihin Unkarin kanssa. Bulgaria karkotti satojatuhansia etnisiä turkkilaisia.

Toisin kuin muut Keski-Euroopan maat, Romania puolestaan ei karkottanut saksalaista väestöä. Se vain pakkolunasti heidän maansa ja antoi ne ukrainalaisille ja bulgarialaisille uudisasukkaille. Arviot Itä-Saksaan saapuneiden pakolaisten määrästä vaihtelevat, mutta DDR:n oli vuoteen 1950 mennessä pitänyt uudelleenasuttaa yli neljä miljoonaa ihmistä.

Usein paikallistasolla ainoa tapa integroida valtava määrä uusia – väkivallan traumatisoimia – asukkaita hallintojärjestelmiin ja rakentaa maatalouden rakenteet uudelleen oli antaa ihmisille maata – ja toivoa, että aika parantaisi pahimmat haavat. Sotia seuranneina vuosikymmeninä ”vihreän vyöhykkeen” valtiot kohtasivat samankaltaisia haasteita koskien asutuspolitiikkaa ja kansallisen maatalouden sopeuttamista globaaleihin markkinoihin, mutta käytetyt keinot vaihtelivat suuresti. Maaseudun modernisoinnin jokainen maa kuitenkin hoiti yhdistelemällä lakia, poliittista ohjausta ja taloudellisia kannustimia – ja missään projekti ei toteutunut kuin oli alun perin tarkoitettu.

Ideologia, laki, ja maaseudun modernisointi

Maanviljelijät ympäri Itä-Eurooppaa, sekä ”vanhat” viljelijät että uudet tulokkaat, olivat suurelta osin maaomaisuuden uusjaon puolella ja ymmärsivät projektin välttämättömyyden. Esimerkiksi Itä-Saksassa asiasta äänestettiin ja valtaosa äänestäjistä kannatti maareformia.

Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät. Pakon edessä asutetut ”uustalonpojat” eivät monesti joko osanneet viljellä maata ollenkaan tai eivät olleet tottuneet uuden asuinseutunsa maaperän, sään ja viljelyskasvien erityislaatuisuuksiin: läpi Itä-Euroopan uudet maatilat olivat suurelta osin kannattamattomia.

Maareformit olivat myös luoneet suuremman, rakenteellisen ongelman. Reformien seuraus oli valtava määrä pientiloja, jotka eivät olleet teknologisen kehityksen myötä ja globaalien markkinoiden puristuksessa enää kannattavia. Itä-Euroopassa kehitys vei kohti yhä suurempia yksiköitä. Maatalouskollektiivit olivat sosialistisen ideologian kannalta puhdasoppinen vaihtoehto, mutta eivät mitenkään ilmiselvä lopputulos, varsinkaan kun maanviljelijät lähes aina vastustivat kollektiiveihin siirtymistä.

Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät.

Itä-Euroopan maat joutuivat kukin tulemaan toimeen rakenteellisesti vinoutuneen maataloustuotannon kanssa ja kokeilivat sen korjaamiseen tulevina vuosikymmeninä erilaisia yhdistelmiä suoraa pakottamista, maaseudun yhteisöjen itsehallinnon lisäämistä ja rahallista subventointia, jolla pyrittiin ohjaamaan maanviljelijöitä sopeuttamaan tuotantonsa haluttuun suuntaan.

Maaseudun historia Itä-Euroopassa ei ole – ei Suomen eikä muidenkaan maiden kohdalla – suoraviivainen narratiivi valtiollisesta ohjauksesta ja maaseudun identiteettien poliittisesta alistamisesta vaan monimutkainen prosessi, jossa talous, poliittiset ideologiat, laki ja paikalliset identiteetit dynaamisessa vuorovaikutuksessa loivat erilaisia maatalouden muotoja.

Esimerkiksi Puolassa hallitus pyrki kollektivisoimaan maaseudun pientiloja vuosien ajan, mutta joutui vuonna 1956 avoimen kapinan edessä myöntämään tappionsa. Puolan maataloudesta tuli kummallinen pientilavaltainen perinteisten arvojen läpikyllästämä valtio sellaisen valtion sisällä, joka vannoi yksityisomaisuuden hävittämisen nimeen.

Itä-Saksassa kollektivisointi toteutettiin pakolla talvella 1959–60 useiden vuosien suostuttelun, pakottamisen ja erilaisten projektien epäonnistuttua. Nitisevä ja natiseva rakennelma saatiin pidettyä kasassa vain myöntämällä kollektiiveille diktatuurin mittakaavassa huomattava määrä itsehallintoa, jota hallitus pyrki kaikin keinoin peruuttamaan 1970– ja 80-luvuilla.

Ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää.

Molemmissa maissa taloudellisesti kannattava, omavaraisuuden takaava maatalous oli poliittinen prioriteetti, mutta kaukainen haave. Sen eteen tehtiin kuitenkin töitä, ja huolimatta siitä, että julkisesti vannottiin ”sosialistisen maaseudun” ensisijaisuutta, käytännön tasolla kannattavuus ajoi ideologian edelle.

Suomessa toisen maailmansodan jälkeinen maareformi loi valtavan pientilojen uuden kerrostuman maahan, joka oli jo valmiiksi täynnä pieniä viljelytiloja. Vaikka oikeusjärjestelmä tunnusti yksityisomaisuuden pyhyyden, kansallinen talouspolitiikka varsinkin vuodesta 1956 eteenpäin käytännössä teki suuresta osasta pientiloja kannattamattomia.

Valtion päätös tukea vain lähtökohtaisesti taloudellisesti kannattavaa maanviljelyä, suuren luokan modernisointiprojektit sekä metsätalouden murros autioittivat satoja tuhansia pientiloja, jotka olivat syntyneet toisen maailmansodan jälkeisessä maareformissa. 1960-luvulta lähtien ympäristö, vesi- ja metsälainsäädännön uudistukset sementoivat maaseudun yhdistysten ja toimikuntien aseman oman yhteisönsä yhteisen varallisuuden vartioijina, hallinnoijina ja edusmiehinä.

Maa, historia ja identiteetti

Viime vuosisadan poliittiset ideologiat ovat saattaneet kuolla tai muuttaa muotoaan, mutta sosiaaliset rakenteet, arvostukset ja maailmankatsomukset, joita ne loivat, ovat elossa ja vaikuttavat Euroopan arkipäivään. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeinen maareformi ja pakolaisten uudelleenasuttaminen Euroopassa olivat massiivisia projekteja, jotka olivat vain joiltain osin poliittisilla ideologioilla perustellut, mutta vaikuttivat täysin kiistatta suoraan miljoonien ihmisten elämään.

Maan, identiteetin ja historian yhteenkuuluvuus tulee ilmeiseksi kriiseissä, kuten Venäjän hyökkäyssota on osoittanut. On kuitenkin hyvä muistaa, että ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää. 1900-luku on osoittautunut pitkäksi vuosisadaksi – se ei suostu päättymään. Jotta ymmärtäisimme sen haamuja oikein, meidän täytyy kyetä ymmärtämään sitä aina uudelleen, löytäen jatkuvuuksia ja katkoksia, joiden merkitys on aiemmin tuntunut vähäpätöiseltä. 

OTT Ville Erkkilä on yliopistotutkija Suomen akatemian eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historiantutkimuksen EuroStorie-huippuyksikössä, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: Anna Schavikin / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Suomen itäeurooppalainen historia – Maaseutu, muuttoliike ja modernisaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Four parts of a folding screen -dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä. Ajatus paitsi avaa tärkeän näkökulman juutalaisten kansanmurhan mekanismiin myös varoittaa niistä nykyisistä järjestelmistä, jotka riistävät kokonaisilta ryhmiltä ihmisarvon ja oikeuden täysivaltaiseen jäsenyyteen yhteiskunnassa.

Viime marraskuun 9. päivänä tuli kuluneeksi 80 vuotta ”kristalliyöstä”, jolloin kansallissosialistiset puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät Saksan juutalaisväestön kimppuun murhaten, pahoinpidellen ja tuhoten omaisuutta. Kristalliyötä pidetään hyvin perustein juutalaisten systemaattisen murhaamisen, holokaustin, alkutapahtumana.

Jos kuitenkin keskitytään vain näkyviin väkivallantekoihin, oman käden oikeuteen ja hirmutekoihin, eurooppalaisen antisemitismin ja rasismin olemus hämärtyy.

Holokausti ei ollut ”ylilyönti” vaan järjestelmällisen rakennustyön looginen lopputulema. Hirmutekoihin eivät osallistuneet vain epämääräiset ääriainekset vaan tavalliset työtä tekevät, oikeustajulla varustetut ihimiset. Tähän kansanmurhan ”arkipäiväiseen” ytimeen Anthea Kennedyn ja Ian Wiblinin dokumentti Four parts of a folding screen paneutuu.

Dokumentti kuvaa juutalaisen naisen, Nellie Kochin, pyrkimyksiä pelastaa perheensä omaisuus ja paeta Lontooseen alati yltyvää natsi-mielivaltaa 1930-luvun Berliinistä. Suurin osa dokumentin kestosta käytetään kuitenkin Kocheilta takavarikoidun omaisuuden myöhempien vaiheiden jäljittämiseen.

Dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä.

Dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä. Ajatus paitsi avaa tärkeän näkökulman juutalaisten kansanmurhan mekanismiin myös varoittaa niistä nykyisistä järjestelmistä, jotka riistävät kokonaisilta ryhmiltä ihmisarvon ja oikeuden täysivaltaiseen jäsenyyteen yhteiskunnassa.

Seuraavassa keskityn lyhyesti näiden kahden näkökulman – juutalaisten ulossulkemisen omaisuuden kautta sekä materiaalisten objektien merkityksen identiteetille – taustaan, jotka dokumentin kautta nousevat esiin.

Yksityisomaisuus ja kansakunta

Yksityisomaisuuden ympärille muodostui 1900-alun Saksassa valtava, koko yhteiskunnan luonnetta muokkaava oikeudellinen ongelma. Ensimmäinen maailmansota oli yhtäältä osoittanut, että turvatakseen olemassaolonsa modernilla valtiolla tuli olla laajat oikeudet tarvittaessa pakkolunastaa kansalaistensa omaisuutta.

Toisaalta hyperinflaation ja 1930-luvun laman yhteiskunnalliset seuraukset vakuuttivat suuren yleisön siitä, että omaisuus tulisi sitoa tiukemmin yhteisön arvoihin: omaisuuden kasautumiselle tuli asettaa rajat ja sen arvon muutokset tulisi palauttaa takaisin seuraamaan yksilön ja yhteisön työtä ja arvollisuutta, pois ulkoisten ja moraalittomien voimien päätäntävallasta.

Ongelma oli myöskin saksalaisen lakikoodiston monimuotoisuus. Oikeustieteilijät ponnistelivat määrittääkseen sen, kuinka olemassaolevia lakipykäliä koskien yksityisomaisuutta tulisi tulkita. Miten määritellä yhteisö? Miten suhtautuivat toisiinsa valtion ja yksilön oikeudet? Missä tilanteissa valtiolla oli oikeus ottaa haltuunsa yksilön omaisuutta?

Lopputulemana oli nationalistinen tulkinta kansankokonaisuudesta, jossa sekoittuivat ainekset 1900-luvun lopun sosiaalisesta konservatismista, sosialismista ja historiallisista myyteistä. Periaatteen mukaan ihmiset olivat ensisijaisesti kansallisesti määrittyneen yhteisönsä jäseniä. Yksilön hallinnassa oleva omaisuus, peritty tai omalla työllä saavutettu, oli seurausta yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksesta ja omistaminen oli mahdollista yhteisöä sitovien sopimusten, tapojen ja hyveiden takia.

Kokonaisuuden hyvinvointi ajoi yksilön edun edelle. Kokonaisuus paitsi takasi yksityisomaisuuden suojan, lopulta myös hallitsi yksityisten oikeuksien yli.

Ajatus orgaanisesta yhteiskunnasta lain tulkinnan lähtöpisteenä ei ollut alun perin kansallissosialistinen idea, mutta, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, natsit omivat sen ja tekivät siihen kaksi perustavanlaatuista muutosta: ”Yhteisö” tarkoitti nyt rotuun perustuvaa yhteisöä ja sitä edusti käytännössä Führerin tahdolle alisteinen valtiokoneisto. Lainsäädäntötyössä ja oikeuden tulkinnassa anti-semitismi, joka oli jo pitkään vaikuttanut pohjavireenä saksalaisessa yhteiskunnassa, nostettiin määrääväksi tekijäksi yhteisöön kuulumisessa. ”Aitoa” kansakuntaa rakennettiin aggressiivisesti ”vieraan” kansanosan kustannuksella.

Lopulta yhteisön oikeus Kochin, ulkopuolisen, omaisuuteen ajaa jopa hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensa ohitse.

Tuo kehitys kulkee dokumentin alun taustalla. Koch huomaa oman oikeutensa omistaa asioita hiljalleen häviävän. Perheen koti käytännössä pakkolunastetaan, juutalaisen omaisuuden kauppa-arvo romahdutetaan säädöksillä, arvotavaroiden omistus kielletään, jäljelle jäänyttä omaisuutta verotetaan ylimääräisillä, valtaviksi kohoavilla veroilla ja oletetuista rikoksista sanktioidaan omaisuuden takavarikolla.

Lopulta yhteisön oikeus Kochin, ulkopuolisen, omaisuuteen ajaa jopa hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensa ohitse. Sama kohtalo oli kaikkien Saksan juutalaisten osana.

Kyseessä ei ollut pelkästään rahallisen arvon pakkosiirto – jota se myös oli – vaan yhden kansanryhmän ihmisarvon vähittäinen ja rationaalinen rapauttaminen. Kun kristalliyö marraskuun 9. päivän iltana 1938 koitti, juutalaisilla ei ollut enää käytännössä lain suojaa yksityisomaisuudelleen. Synagogien poltto, juutalaisten liikkeiden tuhoaminen ja kotien ryöstö ei ollut natsi-Saksassa enää laitonta.

Kansallissosialistit eivät yleisesti ottaen välittäneet olivatko heidän tavoitteidensa saavuttamiseen valitut keinot lainmukaisia. Natsien ei kuitenkaan tarvinnut turvautua laittomuuksiin prosessissa, jossa juutalaiset erotettiin yhteisön ulkopuolelle ja heiltä poistettiin alun perin kaikille kuuluvat, lakiin perustuvat oikeudet. Kokonaisten kansanryhmien rajaaminen perustavanlaatuisten oikeuksien ulkopuolelle tapahtui oikeusvaltion sääntöjen puitteissa.

Kansalaisuus ja holokausti

Kristalliyö oli alku väkivallalle, jossa yhteiskunnan suojan ulkopuolelle ajettuja ihmisiä alettiin kohdella kuin sairautta tai tuholaisia.  Mutta se saattoi tapahtua vasta, kun juutalaisilta oli poistettu yhteiskunnan suoja ja inhimillisyys saksalaisten enemmistön silmissä.

Prosessi ei ollut pinnallinen. Vaikka Saksan juutalaiset olivat heterogeeninen joukko, suuri osa heistä oli täysin integroitunut saksalaiseen yhteiskuntaan. He olivat tiedemiehiä, opettajia, yrittäjiä, poliitikkoja, sotasankareitakin. Holokaustissa Saksa eristi ja tuhosi osan itsestään.

Eristämisellä ei vielä 1930-luvulla valmisteltu tuhoamista, mutta ensimmäinen oli jälkimmäisen edellytys. Esimerkiksi hyökätessään itään operaatio Barbarossan aikana natsi-Saksa tuhosi järjestelmällisesti ne rakenteet, jotka yhteiskunnallista elämää säätelevät: hallinnon rakennukset ja infrastruktuurin, poliisi- ja oikeuslaitoksen, arkistot, kansallisen ja paikallisen yhtenäisyyden symbolit.

Yhteiskuntaa, johon yksilöt ja perheet olivat kuuluneet ja joka oli taannut heidän asemansa, ei enää ollut olemassa. Kansallissosialistisen logiikan mukaan nämä ihmiset oli mahdollista tuhota ei-ihmisinä.

Kun natsit olivat laittaneet ideologiansa käytäntöön täydelleen idässä, he kääntyivät takaisin kohti Saksaa. Juutalaisilta poistettiin viimeinen, nimellinen side aikaisempaan identiteettiinsä – Saksan kansalaisuus. Vasta tämän jälkeen kansallissosialistit aloittivat omien maanmiestensä laajamittaisen murhaamisen.

Tässä vaiheessa, vuonna 1941, Kochilta viedään Saksan kansalaisuus ja hänen pidätettynä ollut, jäljellä oleva omaisuutensa siirretään valtiolle.

Henkilökohtainen ja materiaalinen ihmiselämässä

Jos juutalaisten järjestelmällinen tuhoaminen muodostaa elokuvan tapahtumien kronologisen taustan, Kochin tapauksen kautta dokumentaristit miettivät, mikä on henkilökohtaisten tavaroiden ja ihmisen identiteetin välinen suhde. Tuleeko niistä asioista, jotka ympäröivät meidät päivittäin, se mitä me olemme?

Onko mahdollista kokea tärkeitä asioita menneisyydestä uudelleen, siis muistella, ilman niitä konkreettisia tavaroita, jotka olemme mielessämme liittäneet oman elämämme tapahtumiin? Minkä arvoinen on savilevykokoelma, jota on kerännyt 8-vuotiaasta saakka, tai kaksi teekuppia, joille on antanut nimet, tai omien lasten piirrokset? Ja jos ihmiseltä viedään kaikki tämä, mitä tai mikä jää jäljelle?

Kochille hänen perheensä omistamat tavarat tarkoittavat muistoja, elettyjä kokemuksia, jotka ovat tehneet hänestä sen, mikä hän on.

Viranomaisten papereissa Kochin omaisuus on luettelo, jonka osasille on annettu asiantuntijan määrittämä arvo rahassa. Valtiolle Kochien omaisuus tarkoittaa mahdollisuutta rahoittaa sotavalmisteluja.

Kochille hänen perheensä omistamat tavarat tarkoittavat muistoja, elettyjä kokemuksia, jotka ovat tehneet hänestä sen, mikä hän on, ja näiden tavaroiden kanssa hän on elänyt arkeaan yhdessä perheensä kanssa. Kylpytakille ja kaappikellolle voi antaa rahallisen arvon, mutta ne ovat myös vaatekappale, jonka Koch muistaa aina miehensä päällä, ja kello, joka on aina ollut olennaisena taustana perheen yhteisille teehetkille.

Elokuvassa kuullaan usein lausahdus ”et ole mitään”, joka kuvaa juutalaisten asemaa natsi-Saksassa mutta ennen kaikkea Kochin kokemusta siitä, kuinka hänen identiteettinsä tuntuu katoavan samalla, kun valtio vie perheeltä heidän henkilökohtaisia tavaroitaan ja omaisuutta. Tuoksut, äänet ja kuvat menneisyydestä, eletystä elämästä, häviävät tavaroiden ja kodin mukana.

Dokumentaristit jäljittävät Kochien omaisuutta nykypäivän Berliinissä, ”rakennuksissa, joita ei enää ole”. Ohut kertojanääni vie eteenpäin tarinaa, joka tarkoituksellisesti hyppii jatkuvasti menneisyyden ja katsojan näkökulman välillä.

Pronssilaatat kadulla ja huomaamattomat muistomerkit todistavat menneestä ajasta, jolloin ihmisiä – kaupungin entisiä asukkaita – murhattiin kotiensa edustalla tai vietiin kuolemaan keskitysleireille.

Kaiken pohjalla tulee olla kunnioitus toisen ihmisen oikeuksia mutta myös muistoja, arkipäivää ja elämäntarinaa kohtaan.

Dokumentin tärkein viesti on kuitenkin se, että samalla tavoin kuin Berliinissä nykyään asuva helposti unohtaa menneen ja elää omassa arjessaan, näin tapahtui jo sinä aikana, kun juutalaiset, romanit, homoseksuaalit ja kehitysvammaiset sekä valtion uskonnolliset ja poliittiset viholliset pyrittiin tuhoamaan.

Kochien omaisuuden ostivat itselleen huutokaupasta tavalliset berliiniläiset. Juutalaisten omaisuus ei hävinnyt ilmaan, vaan valtio, joka oli sen ryöstänyt, myi sen eteenpäin ja rahoitti siten sotaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan.

Dokumentin katsoja miettii, miksi tavallinen kaupunkilainen, joka on nähnyt naapurinsa hädän ja kaltoinkohtelun, ei arvosta toisen ihmisen henkilökohtaiseen omaisuuteen sisältyvää sidettä niin paljon, etteikö olisi valmis itse hyötymään tragediasta rahallisesti. Mitä meidän nykypäivänä pitäisi muistaa, että näin ei tapahtuisi enää uudestaan?

Dokumentin viesti on selvä: kaiken pohjalla tulee olla kunnioitus toisen ihmisen oikeuksia mutta myös muistoja, arkipäivää ja elämäntarinaa kohtaan.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

Ville Erkkilä on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu DocPoint: Omaisuus ja ihmisarvo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että eurooppalaista identiteettiä ei ole – tai ehkä paremminkin sitä ei ole onnistuttu luomaan. Euroopan unionin kansalaisilta puuttuu yhteinen tarina, historia, jaettu menneisyys, joka osoittaisi kaikille eurooppalaisille tärkeiden arvojen totuudellisuuden ja historiallisen painoarvon.

Maailmansotien, väkivaltaisten valloitusten, kolonisaation ja ääri-ideologioiden haamu lepää raskaana Euroopan menneisyyden päällä. Toisen eurooppalaisen kansan sankaritarina on toisen tragedia.

Ihmisoikeuksien vähittäinen voittokulku, jonka EU on omaksi synnyintarinakseen nostanut, on etäinen ja osoittautunut vähintäänkin monitulkintaiseksi näytelmäksi, jossa vanhoilla natseilla ja tekopyhällä retoriikalla tuntuu olevan liian suuri rooli.

Maahanmuutto pakottaa miettimään, mitkä ovat eurooppalaisen yhteiskunnan ydinarvot. Sitä seurannut nationalistinen vastaisku maalailee kauhukuvia koko eurooppalaisen kulttuurin ja identiteetin tuhosta.

Apuun on huudettu muun muassa akateemista historiankirjoitusta. Euroopan komissio on tukenut viime aikoina huomattavasti historiantutkimusta siinä toivossa, että se edesauttaisi positiivisen historiakuvan ja eurooppalaisia yhdistävän kertomuksen muodostumista. Tavoitteena on vahva yleiseurooppalainen identiteetti, joka motivoisi EU-kansalaisia kamppailemaan yhteistyössä niitä haasteita vastaan, joita Eurooppa maanosana kohtaa ja tulee kohtaamaan.

Tässä kirjoituksessa väitän, että ajatus akateemisen historiankirjoituksen ja eurooppalaisen identiteetin yhteistyöstä on ongelmallinen. Mahdoton ajatus se ei ole, mutta Euroopan komission esittämällä tavalla se tuskin johtaa mihinkään kestävään.

Ajatus akateemisen historiankirjoituksen ja eurooppalaisen identiteetin yhteistyöstä ei ole mahdoton, mutta se on ongelmallinen.

Euroopan ylätasolla akateemisen historiantutkimuksen halutaan osoittavan kiistattomasti nykyisten EU-arvojen ylivoima suhteessa kansallisiin tai äärimmäisiin identiteetteihin. Historiankirjoituksen kautta toivotaan, että jotkin nykyiset ei-eurooppalaisiksi ja vaarallisiksi mielletyt ideat osoitettaisiin kerettiläisiksi ja häiritsevät jäänteet viime vuosisadalta, kuten ”ostalgia”, populismi ja vahvan johtajan kaipuu, vihdoin kuopattaisiin.

Samaan aikaan historiankirjoituksesta viritellään äärimmäistä asetta ”totuuden jälkeisessä” yhteiskunnallisessa debatissa. Valtaosa mielipiteistä koskien sitä, mitä Eurooppa on ja tulee olemaan, on pönkitetty historiallisella narratiivilla maanosamme menneisyydestä. EU-komission ajatuksena on, että jos tieteellinen historiankirjoitus laajamittaisesti todistaa Euroopan olevan sivistyksen kehto ja ihmisoikeuksien vartija, kuluttava taistelu identiteetistäkin loppuu siihen.

Historiankirjoitus ja henkilökohtainen kokemus ajasta

Tällaiset näkemykset akateemiseen historiankirjoituksen merkityksestä toistuvat usein lukevan yleisön odotuksissa. Historiantutkijat ovat esityksissään yleensä maltillisempia, mutta akateemisen historiankirjoituksen suhde nykyhetken identiteetteihin nostaa esille myös vaikeita seikkoja tieteenhaaran itseymmärryksessä. Harva historiantutkija enää nykyään väittää kirjoittavansa absoluuttista totuutta menneisyydestä, mutta tutkijatkin ovat oman aikansa ja aateilmastonsa tuotteita, mistä johtuvat ennakkoasenteet on helppo havaita muiden tutkijoiden töissä, mutta vaikeampi myöntää omien kirjoitusten kohdalla.

Nämä sekä lukevan yleisön että historiantutkijayhteisön hankalasti havaittavat ennakkoasenteet vääristävät historiankirjoituksen ja yhteiskunnan suhdetta ainakin kolmella tavalla. Ensiksi historiankirjoitus käsitetään subjektiivisesta kokemuksesta erillisenä ja ylivoimaisena tapana tarkastella nykyajan ilmiöiden syitä.

Toiseksi historiaa ei ”kirjoiteta” vaan se nousee, tutkijan avustamana, luonnollisesti menneestä. Kolmanneksi ajatellaan, että oikeanlaisen akateemisen historiankirjoituksen näkökulma pysyy ajasta ja paikasta riippumatta aina samana. Se on muuttumaton kehikko, jonka kautta tutkija – ajankulusta erilleen asetetusta tarkastelupisteestä käsin – voi osoittaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan lähtökohtaisen ja luonnollisen yhteyden toisiinsa.

Akateeminen historiankirjoitus ei automaattisesti tuota kattavaa vastausta sille, mikä merkitys menneillä tapahtumilla nykyisyydelle on.

Vaikka menneisyys on historiantutkimuksen kohde ja pelikenttä, akateeminen historiankirjoitus ei kuitenkaan automaattisesti tuota kattavaa vastausta sille, mikä merkitys menneillä tapahtumilla nykyisyydelle on.

Yhteiskunnallisiin mullistuksiin liittyy aina eksistentiaalinen ulottuvuus. Ihmisten henkilökohtaiset kokemukset näyttäytyvät yhteen sopimattomina ideologioiden, uskontojen ja traditioiden suurien kertomusten kanssa, joiden tehtävänä on antaa harmoninen selitys menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan merkityksestä yksittäiselle ihmiselle. Siksi sotien ja kriisien jälkeen ihmiset turvautuvat historiaan.

Monesti historiallinen proosa kykenee kuitenkin yhdistämään historian ja moniulotteisen henkilökohtaisen kokemuksen paremmin kuin akateeminen historiankirjoitus, jonka on vaikea selittää inhimillistä kärsimystä. Esimerkeistä käyvät Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, jonka merkitys kansallisen ymmärryksen tuottajana vuoden 1918 tapahtumille on vertaansa vailla, tai saksalaisen G. W. Sebaldin Austerlitz, joka mainitaan yleensä ennen akateemisen historiankirjoituksen esityksiä, kun puhutaan sotalapsuuteen liittyvästä traumasta.

Kun historiaa tutkitaan, henkilökohtaisen kokemukselle – sekä tutkijan omalle että tutkimuksen kohteen kokemukselle – annettava painoarvo on ongelmallinen. Työssään historiantutkijan olisi asetettava kokemukset osaksi jotakin kattavaa narratiivia huolimatta siitä, että henkilökohtaiset elämykset historiallisen muutoksen keskellä ovat usein kokemuksia ennakoimattomuudesta, irrallisuudesta ja selittämättömyydestä.

Helppo vastaus edelliseen dilemmaan on korostaa historiantutkimuksen objektiivista luonnetta. Akateemisessa historiankirjoituksessa tutkijan oletetaan pystyvän etäännyttämään itsensä tutkittavasta kohteesta siten, että muisti ja historia erottuvat kahdeksi erilliseksi tarinaksi, ja edellinen ei enää sotke jälkimmäistä, tieteellistä, esitystä menneisyydestä.

Tällä erottelulla saadaan eristettyä ja raportoitua ajassa olevien tapahtumien tosi merkitys. Oli tästä positivistisesta ideaalista sitten mitä mieltä tahansa, lopputuloksena siitä ei ainakaan seuraa historiaa, joka rakentaisi yhdistävää ja helposti omaksuttavaa identiteettiä.

Menneisyydessä esiintyneiden tunteiden, jotka esimerkiksi 1900-luvun Euroopan historiassa näyttelivät merkittävää osaa, tulkitseminen vaatii tutkijalta heittäytymistä ja ajassa erillisten ihmisten kokemuksiin samaistumista henkilökohtaisella tasolla. Mitä enemmän subjektiivista kokemusta pyritään sulkemaan pois historian kirjoittamisesta, sitä mekaanisemman ja ennalta määrätyn luonteen lopputulos saa.  Ajassa erilliset tapahtumat liitetään toisiinsa jo lähtökohtaisesti, kohtaloksi.

Semiootikko Juri Lotman on kuvannut ilmiötä Tuhkimo-sadun avulla. Kun prinssi sadussa punnitsi puolisokandidaattien välillä, prinssin ja Tuhkimon onnellinen avioliitto oli vain yksi mahdollisuus kolmesta, sillä hetkellä yhtä todennäköisestä valinnasta.

Taiteessa – siis myös saduissa – elämään ja ajalliseen kokemukseen erottamattomasti kuuluva irrallisuus ja odottamattomuus voidaan välittää yleisölle. Siinä missä satu kertoo tarinan valinnasta, historiankirjoitus kertoo saman tarinan kausaalisena jatkumona, jossa tarinan käänteitä arvioidaan lopputuloksesta käsin.

Tapa muuttuu ongelmalliseksi ja ehkä vaaralliseksikin, jos menneisyyden ja nykyisyyden muovailtavuutta sekä samanaikaisuutta ei tunnisteta tai haluta myöntää.

Historiankirjoituksen näkökulma, pahimmillaan, on siis avioliiton satamasta tilannettaan selittävän ja menneitä tapahtumia lopputuloksesta käsin arvottavan vaimon, ei omaa onneaan etsivän köyhän palvelustytön.

Tässä ei sinänsä ole tietenkään mitään väärää. Ihmiskunta ja ihmiset näyttävät tekevän selkoa maailmastaan mieluusti asettamalla tapahtumat osaksi jotain jatkumoa. On vaikea kuvitella toimivaa maailmaa, jossa nykyisyyden tapahtumia ei selitettäisi niitä ennen tapahtuneilla asioilla, sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla. Niin yksilöt kuin yhteisötkin muokkaavat menneisyyttä kertoessaan sitä vastaamaan kokemusta nykyisyydestä.

Tämä elämään erottamattomasti kuuluva tapa muuttuu ongelmalliseksi ja ehkä vaaralliseksikin, jos menneisyyden ja nykyisyyden muovailtavuutta sekä samanaikaisuutta ei tunnisteta tai haluta myöntää.

Euroopan historia vai Euroopan historiat?

Nykyisessä maailmassa, ja Euroopassakin, on esimerkkejä totalitaristisista historiakulttuureista, joissa väärentämällä manipuloidaan menneisyys resonoimaan nykyhetken poliittisia tavoitteita. Useat maat ovat säätäneet lakeja, jotka määrittävät oikeanlaisen näkökulman historiankirjoittamiseen tai rankaisevat totuudeksi nostetun kansallisen historian tulkinnan arvostelijoita.

Mutta myös sen unohtaminen, että menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat koko ajan, vääristää historian kirjoittamista. Jos väitetään, että aika voidaan esittää yhtenä lineaarisena tarinana, joka itsessään osoittaa jotkin kokemukset menneestä epätosiksi, sorrutaan vähintäänkin elitismiin.

Sen unohtaminen, että menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat koko ajan, vääristää historian kirjoittamista.

Näin on käynyt eurooppalaisessa kontekstissa ja Euroopan historian suhteen. Kommunismin romahtaminen kirvoitti tieteellisenkin yhteisön julistamaan länsimaiden erinomaisuutta suhteessa muihin, ennen kaikkea poliittisiin, mutta myös maailmankatsomuksellisiin järjestelmiin.

”Historian lopulla” tarkoitettiin sitä, että oikea tarina ja näkökulma menneisyyden järjestämiseen oli löytynyt. Se oli länsimaisen demokratiaan ja vapaaseen kauppaan perustuvan yhteiskuntajärjestyksen vähittäinen synty ja voittokulku.

Saksan yhdistymisen mukana DDR:n historiankirjoitus (ja historiankirjoittajat) julistettiin totalitarismin palvelijoiksi ja akateemisen historiankirjoituksen standardien irvikuvaksi. Itä-Saksan historiankirjoituksesta tulisi ”alaviite maailmanhistoriaan”, todettiin.

Samaan aikaan useiden entisten itäblokin maiden käsitys omasta historiastaan ja suhteesta maanosan historialliseen narratiiviin kyseenalaistettiin. Länsi-Euroopassa hymähdeltiin Romanian ja Puolan tarinalle Euroopasta. Viralliseen ”eurooppalaiseen muistiin” ei mahtunut Itä-Euroopan kansojen, erityisesti ukrainalaisten, kertomus omista perustavista voitoistaan ja tragedioistaan.

Francois Hartogin mukaan vuosi 1989 tarkoitti muutosta ”historisiteetin regiimissä”. Kun suurimman osan 1900-luvusta oletettu tulevaisuus muokkasi näkemystämme menneisyydestä, kommunismin romahduksen jälkeen sen teki nykyisyys, ja sitä mukaa hegemoninen ymmärrys länsimaisen liberalismin ja demokratian omalaatuisuudesta sekä kaiken kattavasta ylivoimasta.

Enemmistö ihmisistä tuskin kaipaa 1900-luvun totalitaristisia yhteiskuntia takaisin, haluaisi vaihtaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen arvoja pois tai haikailee dogmaattisen marxismin perään. Samalla monet eurooppalaiset ihmiset muistavat maailman, jossa totalitarianismi, uskonnolliset traditiot tai marxismi näyttelivät suurta roolia ja heidän identiteettinsä perustuu tällaiseen yhteiskuntaan.

Euroopan unionin sisällä vaikuttaa monia keskenään riiteleviä kollektiivisia muisteja, ja Euroopan komission näkemys on, että rauha ja laajasti yhdistävä eurooppalainen identiteetti voidaan saavuttaa vain antamalla akateemiselle historiankirjoitukselle diktaattorin valtuudet. Johtuen edellä esitellyistä syistä – akateemisen historiankirjoituksen voimattomuudesta henkilökohtaisen kokemuksen edessä ja sen tavasta esittää aika kohtalona, jota tällä hetkellä edustaa ideaali länsimaalaisesta yhteiskunnasta – historiankirjoitus yksin ei voi ”kouluttaa ihmisiä pois” muistiin ja kokemukseen perustuvasta identiteetistä.

Miten kirjoittaa europpalaisen identiteetin historiaa?

Mitä hyötyä historiantutkimuksesta sitten on eurooppalaiselle identiteetille? Pitäisikö erilaisia kokemuksia menneestä arvottaa kylmästi ja kohdella toisia enemmän eurooppalaisina kuin toisia sivuuttaen vähemmistön ja marginaalin näkemykset?

Vai tulisiko luopua todellisuuden mahdollisimman tarkan kuvauksen ideaalista, joka tarkoittaisi Euroopan historiankirjoituksen historian kontekstissa kaikkien näkemysten julistamista yhtä paikkansa pitäviksi? Onko Euroopan kirjoitettu historia tuomittu toistamaan narratiiveissään niitä erotteluja, stigmatisointeja ja yksinkertaistuksia, joita sen on tarkoitus purkaa?

Identiteetin ja historiankirjoituksen syvä yhteys sisältyy siihen, miten ymmärrämme sanan historia. Yhtäältä se viittaa aikoinaan tapahtuneisiin asioihin – yksinkertaistaen menneeseen todellisuuteen. Toisaalta se tarkoittaa niitä kertomuksia, joita tuosta menneestä todellisuudesta on kirjoitettu ja kerrottu.

Historiantutkimus on menneisyyden järjestämistä ja kommentointia nykyisyyden tarpeisiin.

Historiantutkimus on menneisyyden järjestämistä ja kommentointia nykyisyyden tarpeisiin. Jos puhutaan identiteetin rakentamisesta, vain akateemisen historiankirjoituksen metodologia ja tutkimuseettinen lähtökohta erottavat sen muista menneen esittämisen tavoista.

Itsestään selvästi tämä tarkoittaa, että akateemisen historiankirjoituksen pitää huolehtia tuosta metodologisesta lisäarvostaan, mutta myös ymmärtää oppiaineen rajat: mitä kannattaa ja voi tutkia, tai mitä voi väittää historiografisen tutkimuksen pohjalta.

Mutta ennen kaikkea historiankirjoituksen tarkastelu yhtenä ihmisluonnolle välttämättömän narrratiivisuuden kenttänä luo tutkimukselle mielenkiintoisia näköaloja. Sen sijaan että arvioitaisiin historioita sen perusteella, kuinka hyvin ne vastaavat jotakin oletettua mennyttä todellisuutta, on mahdollista tutkia historiankirjoituksia suhteessa toisiin historioihin, ja samalla tarkastella ajassa ja paikassa vaihtuvia arvoja, odotuksia ja ajattelun lähtökohtia.

Eurooppalaisen identiteetin rakentamisen näkökulmasta olisi hedelmällisempää tutkia, millaisia historioita Westfalenin rauhalle ja rauhasta on kirjoitettu, kuin arvioida, mitä Westfalenin rauhassa itse asiassa sovittiin. Suomalaisesta identiteetistä saattaa kertoa paljon enemmän, millaisia merkityksiä on annettu ja minkälaisessa suhteessa muihin tapahtumiin nälkävuodet 1866–1868 on historiankirjoituksessa esitetty, kuin mahdollisimman tarkka luku nälkään kuolleista ihmisistä.

Jos historiallisen tutkimuksen kohteena on identiteetti, silloin (Bruno Latouria lainaten) on tärkeintä tutkia ”materiaalista ja elävää Eurooppaa, Eurooppaa ’äidinmaana’.” Se identiteetti, johon historia kiinnittyy ja jota se auttaa kasvattamaan, ei ytimeltään tunnista uskontoa, politiikkaa tai kansalaisuutta.

Pohjimmiltaan ihmisen ymmärryksessä itsestään ja ”meistä” on kyse tunteista, aisteista, maisemasta ja arjesta. Historia tuottaa identiteeteille vastakohtia, uhkakuvia, ikuisia traditioita ja suljettuja yhteisöjä. Moderni yhteiskunta ei tietysti toimi ilman näitäkään, mutta jos tarkoitus on purkaa historian avulla vääriä oletuksia, kannattaa tutkijan aloittaa historiankirjoituksesta itsestään.

Ville Erkkilä on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Voiko historiankirjoitus pelastaa Euroopan sen omalta historialta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.