Tiheään asuttu Tokio tarvitsee maailmanlaajuisen terveyskriisin alkukuukausina enemmän ruokalähettejä. Tokyo Uber Blues osallistaa katsojansa ruokalähetin elämään, mikä on lupaava aihe dokumenttielokuvalle.
Tokyo Uber Blues (Taku Aoyagi, 2021) esitetään DocPoint-festivaalilla keskiviikkona 31.1., lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.2024.
Keväällä 2020 pandemiaksi todettu COVID-19 johti maailmanlaajuisiin sulku- ja eristystoimiin. Fyysisen liikkumisen radikaali rajoittaminen tarkoitti työnteon sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen entistä laajempaa siirtämistä digitaalisille alustoille ja appeihin. Sovelluspohjaiset ruokalähettiyritykset, kuten Foodora, Deliveroo, Uber Eats, olivat pandemian alkaessa toimineet muutamia vuosia. Ruokakaupassa sekä ravintolassa käymisen uudenlainen hankaluus kasvatti kysyntää niiden palveluille maailmanlaajuisesti.
Japanissa Uber Eatsilla oli alansa suurimpana toimijana yhteensä noin 100 000 rekisteröitynyttä ruokalähettiä vuonna 2021. Merkittävä osa läheteistä työskenteli Tokiossa, jonka suurella metropolialueella on yli 14 miljoonaa asukasta.
Ruokalähettityön kokemuksellisesta puolesta on julkaistu jonkin verran sosiaalitieteellisiä analyyseja. Erityisen hyvin tällainen työ soveltuu kuitenkin elokuvataiteellisen tutkimuksen kohteeksi. Yksilön ponnistelu ansainta- ja aikataulupaineissa, jatkuva nopea liikkuminen kulkuneuvolla (suur)kaupungissa sekä irralliset ja odottamattomat ihmiskontaktit mahdollistavat vahvaa audiovisuaalista materiaalia elokuvallisille tulkinnoille.
Japanilaisohjaaja Taku Aoyagi ei haastattele elokuvassaan ruokalähettejä heidän kokemuksistaan. Sen sijaan hän ryhtyy itse huhtikuussa 2020 taloudellisesta pakosta ja ystävän vinkistä Uber Eats -lähetiksi Tokiossa. Aoyagi on menettänyt työpaikkansa pandemian vuoksi ja hänellä on paljon opintolainaa. Hänellä on elokuva-alan koulutus, ja hän jatkaa työllään japanilaisen niin sanotun itse-dokumentin ja päiväkirjaelokuvan perinnettä. Siinä näkökulma on rajattu päähenkilön omiin kokemuksiin ja ajatuksiin, jolloin itse-dokumentti tuottaa onnistuessaan näkökulman moniulotteisena myös elokuvan katsojalle.
Helposti särkyvää selviytymistä päivästä toiseen
Aoyagin teoksen pohjamuotona on tuttu tarina: hiukan naiivi nuorukainen lähtee suureen kaupunkiin kokeilemaan onneaan. Alkupuolella toiveikas musiikki säestää Takun matkaa, kun hän pyöräilee kotikaupungistaan Kofusta Tokioon. Pitkä pyörämatkajakso myös ennakoi, mistä hänen päivänsä tulevat pian koostumaan.
Ostettuaan 33 Yhdysvaltain dollaria maksavan kuljetuslaukun ja ladattuaan tarvittavan apin kännykkäänsä Taku on valmis ansaitsemaan rahaa Uber Eats -partnerina. Juuri sulkutilaan asetetun Tokion autiot kadut ihmetyttävät, mutta tilanne tarkoittaa paljon töitä ruokaläheteille. Kuvaamalla sekä puhelimellaan että polkupyörään kiinnitetyillä pienillä digikameroilla Aoyagi ottaa katsojan tehokkaasti kyytiinsä. Ruoka-annoksen nopea noutaminen ravintolasta, rivakkaa pyörälläajoa puhelimen gps-karttaa seuraten, annoksen pikainen luovutus maski kasvoilla asiakkaalle ja sitten sama uudestaan, usein kovassa kevätsateessa.
Kuvan päällä kulkeva teksti kertoo Takun huomattavasti vaihtelevista päivistä: ajettu 9 h 40 min, ansaittu 60 dollaria; 15 tuntia ajoa, 27 toimitusta, 127 dollaria ja niin edelleen. Kotiinsa eristäytynyt ystävä, jonka luona Taku saa ensin asua, toteaa Takun elävän köyhyysrajan alapuolella. Elokuvan seuraaman muutaman kuukauden aikana Taku muuttaa toisten ystävien luokse, romahduttaa taloutensa asumalla halvassa hotellissa tekemättä töitä, nukkuu sillan alla ja löytää kodittomille tarkoitetun asumis- ja ateriapalvelun.
Kuvaamalla sekä puhelimellaan että polkupyörään kiinnitetyillä pienillä digikameroilla Aoyagi ottaa katsojan tehokkaasti kyytiinsä.
Taku kertoo kameralle luulleensa, että Uber yhdistää ihmisiä. Todellisuudessa hän ei tapaa ketään ja on yksinäinen – vain helposti korvattava ratas koneistossa. Pettymyksellä kehystettyjä lähettityön jaksoja tehostaa levoton elektroninen ääniraita. Takun toiveikkuus ja alun kannustava musiikki kuitenkin palaavat, kun hän saa käyttöönsä paremman pyörän sekä vinkkejä hyvistä paikoista tilausten odottamiseen. Hän yrittää myös noudattaa hotellin esitteen ja ystävän tarjoamia elämänohjeita: Tervehdi muita ensin ja vilpittömästi! Löydä sisäinen intohimosi! Ansiokehityksessä tämä pyrkimys ei vain oikein näy.
Monet jaksot valottavat Aoyagin tilanteen yleisempiä yhteyksiä. Pankin tiedustellessa puhelimitse opintolainasta Taku pyytää lisää lykkäystä lainaerien maksuun. Keskustelun lopputulema jää katsojalle auki, mutta lainan lyhentäminen on joka tapauksessa mahdotonta. Pyöränrenkaiden ja puhelimen kalliit rikkoutumiset havahduttavat siihen, että Uber Eats ei kustanna ”partnerilleen” uusia. Anomuksesta saamansa valtion koronahelpotusrahan Taku lähettää äidilleen ja isoäidilleen Kofuun. Se on usean sadan Yhdysvaltain dollarin ”relief check”.
”Uusi normaali” elämä pandemiasulkutilan päätyttyä – tai lipuminen hiukan hulluksi
Tokion koronasulun aikana päivittäisten koronatartuntojen määrä ilmoitetaan ydinkeskustan suurilla valotauluilla. Neljäntoista miljoonan asukkaan kaupungissa luvut eivät näytä koskaan ylittävän muutamaa sataa. Sitten pääministeri Shinzo Abe ilmoittaa televisiossa, että pandemiaa menestyksekkäästi padonnut kansallinen sulkutila on päättynyt. Elämän on silti hänen mukaansa siirryttävä ”uuteen normaaliin”.
Kuva leikkaa pääministerin puheesta Takun pyörällä kaatumisessa likaantuneeseen housunlahkeeseen. ”Uusi normaali?” hän ihmettelee. Tauolla puistossa vanhus alkaa kertoa Takulle, miten Tokio oli vuonna 1945 pommitettu maan tasalle, ja elämä kävi hankalaksi. Nyky-Tokiota esittävän yleiskuvan päälle Taku toteaa, että myös vuonna 2020 Tokio on pommitettu maan tasalle.
Ajaessaan Taku alkaa toistella kaikkien mielet vallanneita termejä: covid, virus, hälytystila, positiivinen, negatiivinen, sulkutila, eristys ja niin edelleen. Hän kokee kuuluvansa Uber-hyeenoiden rahattomaan joukkioon, joka vaanii kaupungilla saalista etsien. Parroittunut, ylivireinen Taku päättää aloittaa oman uuden normaalinsa, pysyä coolina ja lyödä systeemin. Käytännössä tämä tarkoittaa vähintään 70 ruokatilauksen toimittamista kolmessa päivässä, sillä Uber Eats maksaa suorituksesta 112 Yhdysvaltain dollarin kampanjabonuksen.
Tokyo Uber Blues -elokuva tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Tokyo Bicycle Festival. Takun alakulosta hämmennykseen ja ironiaan vaihtelevat kokemukset tuntuvat tarvitsevan molemmat nimet.
Elokuvan huipennuksessa Taku polkee pitkää mäkistä reittiä pimeällä rajuilmassa päivän viimeisen asiakkaan luokse, itseään maanisesti kannustaen. Bonusraha on varmistumaisillaan, mutta ruoka-annoksen pitää säilyä vahingoittumattomana perille asti. Silloin tunnon katoaminen jaloista jää sivuseikaksi. Taku onnistuu systeemin lyömisessä ja tuntee itsensä todelliseksi Uber-mestariksi. Epilogissa Taku tapaa kaksi Uber Eats -aloittelijaa, jotka hämmästelevät hänen suuria toimitusmääriään.
Tokyo Uber Blues -elokuva tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Tokyo Bicycle Festival. Takun alakulosta hämmennykseen ja ironiaan vaihtelevat kokemukset tuntuvat tarvitsevan molemmat nimet. ”Partnerina” toimiminen mahdollistaa juuri ja juuri hengissä pysymisen, ellei pyörärikko, loukkaantuminen, sairastuminen tai jokin muu vastoinkäyminen tule väliin. Temaattisesti seikka korostuu toistuvissa lähikuvissa höyryävistä ruoka-annoksista.
Aivan lopussa katsoja seuraa Takun olkapään takaa, kun hän pyöräilee kuljetuslaukkuineen kohti valkoisena häämöttävää suurta rakennusta. Se osoittautuu Japanin parlamenttitaloksi. Korkea rauta-aita portteineen lähestyy, mutta Taku ei hidasta vauhtiaan, vaan hänen menonsa katkeaa kuvan pimenemiseen ja elokuvan päättymiseen. Kutsuuko ohjaaja Aoyagi näin katsojan mukaan poliittiseen protestiin ruokalähettien puolesta? Peräti itsemurhaiskuun? Kenties portinvartija on vain tilannut sushiannoksen.
Japanin kulttuuria ja yhteiskuntaa pinnallisesti tunteva katsoja ei voi olettaa tavoittavansa Aoyagin sävykkään elokuvan kaikkia – tai edes useimpia – merkitystasoja. Varsin häkellyttävästi Taku esimerkiksi yrittää juhlistaa 27-vuotissyntymäpäiväänsä prostituoidun palveluilla. Hän on varannut tuntihotellihuoneen, ja pandemia on painanut prostituoitujen taksat edullisiksi. Mutta Taku on lukenut sopimusehdot huonosti: hänellä on varaa vain ”perusmaksuun”, joka ei vielä toimita naista hotelliin. Jakso päättyy rahansa menettäneen Takun ja seuralaistoimiston kohteliaaseen puhelinkeskusteluun siitä, saako turhaan varattu seuralainen kuitenkin osuutensa ”perusmaksusta”. Niin Taku toivoo.
Dosentti Seppo Poutanen on vanhempi erikoistutkija Turun yliopistossa.
Artikkelikuva: DocPoint
Artikkelia päivitetty 24.1.2024 klo 10.32: Korjattu ohjaajan nimen kirjoitusasu oikein.
