Arvio: Ei tietä kotiin
Ohjaus Markku Heikkinen (2017)
Ei tietä kotiin -dokumentti kertoo Charlesista, jonka tarinan taustalla on Keski-Afrikassa sijaitsevan Kongon demokraattisen tasavallan vuosikymmeniä kestäneet konfliktit ja niiden aiheuttama ihmisten pakkomuutto.
Elokuvan Ei tietä kotiin alussa tummaihoinen mies ja tyttö istuvat suomalaisessa metsässä lukemassa swahilinkielistä kirjaa afrikkalaisista metsän eläimistä.
Alkukuvaan tiivistyvät elokuvan tärkeimmät teemat, asuinpaikkojen ja sukupolvien väliset suhteet. Mies on tytön isä, Charles. Hän on syntynyt Kongossa, mutta paennut sieltä lapsena Ruandaan ja päätynyt aikuisena miehenä Suomeen.
Tytär, Nadine, on syntynyt Ruandassa, mutta tullut Suomeen pikkulapsena. Häneltä sujuu suomen kieli, swahili vaikuttaa hyvin vieraalta. Charleskin on oppinut suomea varsin hyvin, mutta silti hänellä on vaikeuksia ymmärtää liian nopeasti puhuvaa tytärtään.
Kongon konfliktit
Charlesin ja Nadinen tarinan taustalla ovat Keski-Afrikassa sijaitsevan Kongon demokraattisen tasavallan vuosikymmeniä kestäneet konfliktit ja niiden aiheuttama ihmisten pakkomuutto. Kongon demokraattinen tasavallassa asuu yli 75 miljoonaa ihmistä sadoista eri etnisistä ryhmistä. Maassa on ollut aseellisia konflikteja liki kolme vuosikymmentä. Konflikteissa alueelliset, kansalliset ja paikalliset selkkaukset ovat limittyneet toisiinsa monimutkaisilla ja muuttuvilla tavoilla.
Kongon konflikteissa alueelliset, kansalliset ja paikalliset selkkaukset ovat limittyneet toisiinsa monimutkaisilla ja muuttuvilla tavoilla.
Konflikteihin on useita syitä, kuten maakiistat, luonnonvarojen riistäminen, köyhyys, korruptio, paikallinen poliittinen ja sosiaalinen katkeruus sekä valtiovallan keskinäinen vihanpito. Konflikteihin ovat vaikuttaneet myös kansalaisuuden myöntämiseen liittyvät poliittiset kiistat sekä naapurimaiden levottomuuksien leviäminen maahan.
Länsimaiden sekaantumisesta konflikteihin puhutaan etenkin kongolaisen eliitin keskuudessa. Myös elokuvan Charles pohtii, kuka omistaa Afrikan luonnonvarat, mistä silmitön väkivalta nousee ja onko hän pakolaisena aina matkalla pääsemättä enää kotiin.
Kongon demokraattisen tasavallan konflikteja ja väkivaltaa ei voi ymmärtää ilman toiseuden käsitettä, joka Suurten järvien alueella Afrikassa liitetään useisiin ”objektiivisiin” kriteereihin, kuten kieleen, alkuperäiseen kotimaahan, asuinpaikkakuntaan ja etnisyyteen, johon kuuluu myös ihmisen ulkoinen olemus eli niin sanottu ”kehon kartta”.
Kongon demokraattisessa tasavallassa toiseuteen liitetyt ajatukset ja käytänteet ovat läheisesti kytköksissä kansalliseen ja alueelliseen politiikkaan. Vaikka Kongon konflikteja ei voi pelkistää etnisiksi, ovat etnisyys ja sosiaaliset rajanvedot tärkeitä väkialtaisuuksien syiden ymmärtämisessä.
Etnisyys ja sosiaaliset rajanvedot ovat tärkeitä Kongon väkialtaisuuksien syiden ymmärtämisessä.
Etnisyyteen liittyen ihmisten kehollisuutta ja ulkonäköä on Kongon demokraattisen tasavallan konflikteissa käytetty väkivallan kohdentamiseen. Henkilöitä, jotka edustavat kehon piirteiden perusteella tunnistettavaa etnistä vähemmistöä, on vainottu ulkonäköön liittyen. Lisäksi henkilöitä, joiden vanhemmat tulevat eri ryhmistä, on otettu väkivallan ja vainon kohteeksi heidän ”epäpuhtautensa” takia.
Fyysisen ulkonäön lisäksi kieli on kongolaisia toiseuttava tekijä. Elokuvan päähenkilö joutuikin pakenemaan kodistaan Ruandaan juuri etnisyytensä (tutsi), kielensä (kinyaruanda) ja ulkonäkönsä (nenän muoto) vuoksi. Näiden tekijöiden takia häntä pidettiin ruandalaisena – ”kongolaisten vihollisena”. Paetessaan hän oli vain 10-vuotias poika, joka ei edes tiennyt, mihin heimoon kuului.
Kongolaisten pakomatkat
1990-luvun alusta lähtien Kongon demokraattisen tasavallan konflikteissa on kuollut ainakin neljä miljoonaa ihmistä. Arvioiden mukaan toiset neljä miljoonaa on joutunut pakenemaan kodistaan.
Ensimmäinen laajamittainen pakkomuutto Kongossa koettiin 1990-luvun alkuvuosina. Toinen muutto liittyy niin kutsuttuun ensimmäiseen Kongon sotaan, joka ajoittuu vuosiin 1996–1997. Kun tuhansia hutuja pakeni Ruandan kansanmurhaa Kongoon, levisi maahan ideologia siitä, että kaikki alueen tutsit tuli tappaa. Sodan aikana tämä ideologia laitettiin käytäntöön, ja se vaikuttaa myös elokuvan Charlesin kerronnassa.
Kolmas laaja pakkomuutto tapahtui toisen Kongon sodan (1998–2003) aikana. Vuoden 2003 rauhansopimuksen jälkeen Kongossa on edelleen koettu useita levottomuuksia ja niiden seurauksena laajaa pakkomuuttoa.
Vuonna 2018 Yhdistyneet kansakunnat on käynnistänyt laajamittaisen humanitaarisen avun kampanjan Kongon demokraattiselle tasavallalle. Tänä vuonna jopa 13 miljoonaa kongolaista tarvitsee elintärkeää avustusta, johon on varattava ainakin 1,7 miljardia Yhdysvaltojen dollaria.
Kongon sisällä elää tällä hetkellä 4,35 miljoonaa maan sisäistä pakkomuuttajaa. Lisäksi naapurimaissa elää yli 500 000 kongolaista pakolaisina.
Useilla pakomatkoilla, kuten elokuvassa nähdyssä Charlesin tapauksessa, turvaa on ensin yritetty hakea maan sisällä, minkä epäonnistuttua pako on jatkunut ensin naapurimaihin, sitten pidemmälle aina Eurooppaan asti. Suomeen kongolaisia on tullut kiintiöpakolaisina vuodesta 2007 alkaen vuosittain, tähän mennessä noin 1 400 henkeä, ja tämän vuoden kiintiössäkin on varattu paikkoja kongolaisille.
Charlesin vaimo, Judith, ja lapsi, Nadine, pääsivät Ruandasta kiintiöpakolaisina Suomeen. Kummastusta herättää se, että Nadinen isä, Charles, ei päässyt Suomeen heidän mukanaan, vaan joutui hakeutumaan Suomeen omatoimisesti turvapaikanhakijana. Tähän lienee ollut syynä, ettei heidän avioitumistaan Ruandassa ollut tunnustettu viralliseksi. Suomessa perhe on kasvanut kolmella tyttärellä.
Charles lähtee Ruandaan vierailemaan äitinsä ja sisarustensa perheiden luona. Sukulaiset ovat pettyneitä, kun Charles ei tuo perhettään mukanaan ja niin on hän itsekin: se oli ollut tarkoitus, mutta vaimo oli viime hetkellä perääntynyt eikä ollut lähtenyt mukaan. Niinpä Charlesin äiti ei tapaa poikansa lapsia eikä veljentytär serkkujaan. Charles ei voi esitellä tyttärilleen seutua, jolla heidän juurensa ovat, kuten olisi halunnut.
Charles elää useassa maassa: Suomi, Ruanda ja Kongo kietoutuvat hänen elämässään yhteen.
Charles elää useassa maassa: Suomi, Ruanda ja Kongo kietoutuvat hänen elämässään yhteen. Hän haaveilee siitä, että perustaisi koulun kotiseudulleen: ”ensin tie, sitten koulu ja sitten rauha”. Mutta hänen lastensa ja vaimonsa elämä on Suomessa.
Veljentyttärelleen Charles kuvaa suomalaisia kauniisti: he ovat hyviä ihmisiä ja nauravat lasten kanssa. He rakastavat lapsia ja kaikkia ihmisiä. Sen hän jättää kertomatta, että kohtaa itse Suomessa jatkuvasti rasistista ja vihamielistä kommentointia, jopa tappouhkauksia.
Ja vaikka Charles leikkii veljentyttärensä kanssa ajatuksella, että tämä tulisi Suomeen tapaamaan serkkujaan, tuskinpa se toteutuu. Vaikka matkarahat jollain kumman keinolla järjestyisivätkin, Suomi tuskin myöntäisi viisumia perhevisiittiä varten, koska sukulaisten epäiltäisiin hakevan Suomeen päästyään turvapaikkaa.
DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.
Eveliina Lyytinen, D.Phil., työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän väitteli Oxfordin yliopistosta kongolaisten pakolaisten suojelusta Kampalassa, Ugandassa. Outi Lepola, VTT, työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän on tutkinut Suomen maahanmuuttopolitiikkaa ja seurannut pitkään erityisesti turvapaikkapolitiikkaa ja -käytäntöjä.
