Arvio: Raghu Rai: An Unframed Portrait
Ohjaus Avani Rai (2017)
Itsenäisyyden ensiaskeleita tapaileva valtio. Kansainvälisesti tunnettu kuvajournalisti. Kosmoksen vangitseminen. Isä ja tytär. Muun muassa näistä elementeistä rakentuu Avani Rain dokumenttielokuva Raghu Rai: An Unframed Portrait.
Elokuvan lähtöasetelma on seuraava: tunnetun ja kansainvälisesti menestyneen intialaisen kuvajournalistin, Raghu Rain, tytär Avani Rai alkaa kuvata omaa isäänsä. Tästä asetelmasta kasvaa monitasoinen tarina, joka on yhtä aikaa sekä intiimi ja henkilökohtainen että yhteiskunnallista muutosta ja kuvan valtaa käsittelevä kertomus.
Dokumentin alussa Rai toteaa kuvaajien käyttäytyneen kuin haaskalinnut, kun he kuvasivat Bhopalin myrkkyvuodon uhreja Intiassa. Kun hän itse joutuu elokuvassa kuvattavaksi kohteeksi, käy ilmi, että haaskan rooli ei ole aina mieluisa.
Tarina on yhtä aikaa sekä intiimi ja henkilökohtainen että yhteiskunnallista muutosta ja kuvan valtaa käsittelevä kertomus.
Kuvaajana Rai on tottunut olemaan linssin määräävällä puolella, jossa hän voi asettua tarkkailijan asemaan. Tässä asemassa Rai ei aina vaikuta kysyvän lupaa, kun hän tunkeutuu kameroineen ihmisten yksityisiin hetkiin.
Elokuvassa roolit kuitenkin kääntyvät ja tarkkailijasta tuleekin tarkkailtava. Koska tarkkailtavana oleminen merkitsee samalla määräysvallan luovuttamista toiselle ihmiselle, tässä tapauksessa vieläpä omalle tyttärelle, kipinöiltä ja kitkalta ei elokuvassa vältytä.
Kuvaajan valta
Laajemmassa kontekstissa elokuva käsitteleekin kuvattavan subjektin oikeutta ja valtaa omaan representaatioonsa. Kenellä on oikeus päättää kuvan kohteena olemisesta? Onko kohteen roolista mahdollista kieltäytyä? Missä tilanteessa ihmisestä on soveliasta ottaa kuvia? Entä voiko kuvattava kohde vaikuttaa siihen, missä asiayhteyksissä kuvaa käytetään?
Näitä kysymyksiä elokuva hienovaraisesti herättää pohtimaan. Ne myös koskettavat meitä kaikkia nykyisessä sosiaalisen median ja meemien kulttuurissa. Näin ollen elokuva osoittaa, että kuvaamisessa on kyse vallankäytöstä. Tämä valta ulottuu kuvattavaan kohteeseen, mutta kuten tarinan edetessä näemme, on valokuvalla myös laajempaa poliittista valtaa.
Elokuva osoittaa, että kuvaamisessa on kyse vallankäytöstä.
Välillä haparoivan, osin käsivaralla kuvatun videokuvan väliin on dokumentissa leikattu Rain ottamia, pääosin mustavalkoisia, valokuvia. Nämä valokuvat nousevat elokuvassa merkittävään rooliin. Ne tuovat dokumentin kuvamaailmaan esteettistä kontrastia ja rytmittävät sen kuvakerrontaa.
Rain valokuvat ovat olleet sekä tallentamassa että muokkaamassa Intian yhteiskuntaa sen itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Hän on kuvannut Intiaa jo yli viisikymmentä vuotta. Vuonna 1977 Rai liittyi nimekkääseen Magnum-kuvatoimistoon. Rain ottamat valokuvat ovatkin tyyliltään klassisia Magnum-kuvia. Dokumentissa nähtyjen kuvien kohteina ovat yhtäältä sekä merkkihenkilöt että toisaalta köyhät ja osattomat.
Rain kuvia olisi helppo syyttää kolonialistisesta estetiikasta, jossa intialaiset esitetään eksoottisina ja köyhinä toisina, jollei tietäisi kuvaajan taustaa. Rai on nykyisen Pakistanin alueella syntynyt intialainen, joka joutui lapsena pakolaiseksi Intian itsenäistyttyä brittiläisestä imperiumista. Toiseuttamisen sijaan Rain kuvien voi nähdä antavan äänen heille, joiden ääniä emme muutoin kuulisi. Kuvatessaan poliisien haavoittamia ihmisiä Kashmirissa Rai kertoo niiden ihmisten tarinaa, jotka jäävät itseään suurempien mullistusten jalkoihin.
Toisaalta Rain kuvat havainnollistavat Intian yhteiskunnallista taivalta tärkeiden merkkihenkilöiden kautta. Rai on päässyt ihailtavan lähelle sellaisia Intian historian ikoneita kuten Äiti Teresa, Indira Gandhi ja dalai-lama.
Omien sanojensa mukaan Rain valokuvat paljastavat poliitikkojen todellisen luonteen tunkeutumalla heidän julkisen naamionsa alle.
Rain kamera ei tyydy kuitenkaan pelkästään tallentamaan. Omien sanojensa mukaan hänen valokuvansa paljastavat poliitikkojen todellisen luonteen tunkeutumalla heidän julkisen naamionsa alle. Niin paljon valokuvan potentiaalia aiheuttaa poliittinen muutos varottiin Indira Gandhin aikana, että Rain päätoimittaja pelkäsi yhden kuvan julkaisun tuovan vankeustuomion Raille ja hänelle itselleen.
Kosmos kuvaruutuun
Elokuvassa Rai itse tuntuu pitävän kuvaamista mystisenä, lähes pyhänä, prosessina – jonkinlaisena transsendentaalisena rituaalina, jonka päämääränä on kosmoksen vangitseminen yhteen kuvaruutuun. Vaikka Rai vaikuttaa vilpittömältä tarkoitusperässään ja hänen lähes hengellinen suhtautumisensa kuvaamiseen tuo prosessiin syvyyttä, tuntuu, että Rai on asettanut itselleen mahdottoman tehtävän. Tavoitellessaan kokonaisvaltaista kuvausta tietystä hetkestä rajaa valokuva aina myös jotain ulos.
Toki nykyinen 360°-kuvaustekniikka poistaa perinteisiä kuva-alan rajoituksia, mutta kyseessä on siltikin pysäytetty kaksiulotteinen äänetön hetki kolmiulotteisesta ajan virrasta. Toisaalta ehkä juuri tämä pyrkimys mahdottomaan täydellisyyteen on se alkuvoima, joka toimii Rain valokuvien katalysaattorina.
Kasvu itsenäisyyteen
Vaikka elokuva tuo esille valokuvan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden, on kyse lopulta myös henkilösuhteiden tarinasta, jonka keskiössä on elokuvantekijän ja kuvattavan kohteen välinen isän ja tyttären suhde. Kuten kaikki perhesuhteet, on tämäkin suhde hetkittäin jopa riitaisa.
Samaan aikaan kyseessä on kertomus mestarin ja oppilaan välisestä suhteesta, jossa elokuvaa tekevä tytär pyrkii löytämään oman äänensä lahjakkaan ja tunnustetun isänsä tarkkailevan silmän alla. Aika ajoin elokuvaa katsoessani mieleeni herääkin kysymys siitä, kumman elokuvaa oikeastaan katson. Onko tämä tyttären tekemä elokuva isästään vai isän määrittämä kertomus itsestään?
Liekö elokuvan tekijän ja sen kohteen välinen perhesuhde ollut syypäänä, mutta elokuvaa vaivaa eräänlainen epätasaisuus. Tuntuu, että elokuvan tekijä on yrittänyt välittää liian monta viestiä yhdellä kertaa. Bhopalin myrkkyvuodon tai Kashmirin konfliktin uhrien haastatteluja katsoessa syntyy vaikutelma, että ohjaaja pyrkii herättämään katsojan poliittisen aktiivisuuden uhrien auttamiseksi. Kiinnostus näitä humanitaarisia katastrofeja kohtaan jää kuitenkin elokuvan päähenkilön tarinan ja hänen esteettisesti kauniiden kuviensa alle.
Vaikka elokuvan tuotantoprosessissa isä–tytär-suhde on mitä ilmeisimmin ollut rajoittava tekijä, on tämän suhteen mukanaan tuoma läheisyys myös elokuvan ansio. Dokumentin suurin vahvuus onkin siinä, kuinka lähelle Avani Rai pääsee isäänsä. Hetket, jolloin Raghu Rai näyttää unohtavan kameralle esiintymisen ja paljastaa oman inhimillisyytensä, ovat elokuvan kiinnostavimpia.
Lopulta elokuva on kertomus itsenäistymisestä, niin valtiollisella kuin henkilökohtaisella tasolla.
Lopulta Raghu Rai: An Unframed Portrait on kertomus itsenäistymisestä, niin valtiollisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Se on kuvaus Intian ja Pakistanin siirtomaaherruuden jälkeisen itsenäistymisen vaiheista ja kasvukivuista. Samalla se on kuvaus dokumentin ohjaajan, Avani Rain, itsenäistymisprosessista aikuiseksi ja taiteilijaksi.
Kuten Intia maana on joutunut löytämään itsensä siirtomaavallan jälkeen, niin myös kuuluisan valokuvaajan tytär joutuu astumaan pois isänsä varjosta omalle polulleen ja löytämään oman kuvallisen ilmaisunsa.
DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018. Keskiviikon ja perjantain Raghu Rai: An Unframed Portrait -näytösten jälkeen on haastattelu ohjaaja Avani Rain ja Raghu Rain kanssa. Raghu Rain valokuvanäyttely on esillä 31.1. alkaen Rajalassa, Helsingin Postitalossa.
Ilari Kellokoski toimii väitöskirjatutkijana Tampereen yliopiston viestintätieteiden laitoksella. Kellokosken väitöskirjan käsittelee suostuttelua dokumenttielokuvissa.
