Civil War -elokuva kritisoi sotia, mutta sytyttääkö se samalla mielipiteiden sisällissodan, jossa jokaisen on valittava puolensa?
Civil War. Ohjaus: Alex Garland. 109 min. Ensi-ilta 19.4.2024.
Elokuva Civil War sijoittuu Yhdysvaltoihin, jossa vallitsee teoksen nimen mukaisesti sisällissota. Sen syistä tiedämme vain, että presidentti istuu jo kolmatta kautta, viitaten jonkinlaiseen vallan väärinkäyttöön.
Tämän seurauksena muutamat suurimmat osavaltiot ovat julistautuneet vastustamaan presidentin itsevaltiutta ja aloittaneet sodan tätä vastaan. Elokuvan päähenkilöinä on ryhmä sotatoimittajia – kolme konkaria ja uusi tulokas – matkalla maan halki hankkimaan presidentiltä haastattelua, joka toisi selkoa ja vastuullisuutta senhetkiseen tilanteeseen.
Elokuva on vaikuttanut jakavan mielipiteitä nettikansalaisten, kriitikkojen, sekä myös politiikan tutkijoiden keskuudessa. Keskustelunaiheeksi on muodostunut etenkin se, onko elokuva neutraali, vai ottaako se kantaa nykytapahtumiin osoittaen syyllisiä mahdolliseen sisällissotaan liiankin vahvasti. Tämän lisäksi jotkut ovat kokeneet elokuvan erittäin ahdistavaksi sodan ja siihen liittyvän raakuuden suoran esitystavan vuoksi, kun taas toiset ovat kehuneet sen koristelemattomuutta.
Tämä arvio Civil War -elokuvasta tarttuu sen synnyttämään keskusteluun ja keskeisiin huomioihin, tuoden ne lähemmäksi (tai kauemmaksi?) todellisuutta. Peilaan keskustelua tämänhetkiseen Yhdysvaltain poliittiseen tilanteeseen ja pohdin, mitkä politiikan tutkijan silmin ovat elokuvan keskeiset kritiikin kohteet.
Totta vai tarua
Onko elokuva silloin parhaimmillaan, kun se herättää keskustelua esimerkiksi sukupuolirooleista ja -stereotypioista, kuten Barbie teki? Voisi sanoa, että Civil War saavuttaa taiteen kommunikatiiviset ihanteet, sillä se herättää vahvoja tunteita saadessaan katsojat keskustelemaan maailman tämänhetkisestä tilanteesta, journalistien roolista tiedonvälittäjinä ja ihmisyyden perusteista.
Elokuva ei kerro yksityiskohtia kuvaamansa sisällissodan syistä, mutta se tiedetään, että presidenttiä vastaan ovat nousseet Teksasin ja Kalifornian osavaltiot. Nämä kaksi osavaltiota usein nähdään toistensa vastakohtina niin sosiaalisesti kuin myös kulttuurisesti ja poliittisesti.
Civil War saavuttaa taiteen kommunikatiiviset ihanteet, sillä se herättää vahvoja tunteita saadessaan katsojat keskustelemaan maailman tämänhetkisestä tilanteesta, journalistien roolista tiedonvälittäjinä ja ihmisyyden perusteista.
Kahtena väestöluvultaan suurimpana osavaltiona ne ovat myös Yhdysvaltojen kahden suurimman puolueen kehtoja. Teksasissa republikaanit ovat olleet suosittuja vuoden 1980 vaaleista asti, kun taas Kaliforniassa demokraatit ovat voittaneet vaaleja vuodesta 1992 lähtien. Näin ollen osavaltioiden poliittinen yhteispeli vaikuttaa epätodennäköiseltä, etäännyttäen elokuvaa todellisuudesta.
Kuten musiikkilehti Rolling Stonen toimittaja David Fear on tuonut esiin, Civil War on fiktiivinen elokuva ja näin ollen sitä tulisi käsitellä pikemminkin taiteen tavoin, eikä faktapohjaisena kuvauksena tästä maailmasta. Moni journalisti on kritisoinut elokuvaa epätodenmukaisuudesta, mutta voi pohtia, onko sen tarkoitus toimia dokumenttielokuvan tavoin.
Fearin mukaan elokuvasta myös puuttuu aito poliittinen diskurssi ja sen sisältämä kahtiajako. Tämä on omiaan irrottamaan elokuvan todellisuudesta ja lisäämään fiktiivistä elementtiä tarinaan. Koska mistään konkreettisesta poliittisesta aihepiiristä ei puhuta (vaikka elokuvassa on viittauksia fasismiin ja rasismiin) on vaikea kuvitella, että sisällissota olisi syttynyt ilman laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Tai niin ainakin toivoisi maailman vanhimmalta demokratialta.
Ennuste sisällissodalle?
Kun lukee elokuva-arvioita ja keskustelee ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan elokuvasta, huomaa heti, että elokuva jakaa vahvasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä elokuvasta puuttuu draamaa perinteisen Hollywood-elokuvan tapaan, toiset taas näkevät sen koristelemattomana kritiikkinä sodan kauheutta vastaan.
Civil War -elokuvaa ei olekaan tarkoitettu niin sanotusti hyvän mielen elokuvaksi, vaan kritiikiksi rumille asioille. Elokuvan kuvaama julmuus ja sota ovat koruttomia ja jonkin verran “faktuaalisia”. Mediassa puhutaan koko ajan sodista ja niiden kauheudesta, mutta silti tuntuu täysin mahdolliselta, että lisää sotimista ja vastakkainasettelua on tuloillaan. Näin ollen on aiheellista keskustella asioista niin kuin ne todellisuudessa ovat, tekemättä niistä fantastisia tai sankarillisia. Jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään sotien merkitystä nykymaailmassa.
Elokuva ei sinänsä ole ennuste Yhdysvalloissa alkavalle sisällissodalle, vaikka se viittaakin moneen viimeaikaiseen tapahtumaan. Maailmalla laajasti hämmennystä luonut Capitol Hillin (Yhdysvaltain kongressitalo, joka vastaa Suomen eduskuntataloa) valtaus tammikuussa 2021 oli omiaan herättämään keskustelua Yhdysvaltain vahvasta kahtiajaosta.
Capitol Hillin valtaus oli hyökkäys, joka nähtiin laajalti demokraattisten prosessien vastustamisena presidentinvaalien äänten tarkastuslaskennan aikana. Yhdysvalloissa etenkin presidentinvaalit ovat lietsoneet vahvaa vastakkainasettelua, sillä ehdokkaiden vaalikampanjat ovat siellä paljon kärkkäämpiä ja hyökkäävämpiä kuin esimerkiksi Suomessa.
Elokuva ei sinänsä ole ennuste Yhdysvalloissa alkavalle sisällissodalle, vaikka se viittaakin moneen viimeaikaiseen tapahtumaan.
Civil War -elokuvassa voi nähdä viittauksia näihin tapahtumiin ja elokuvateatterissa ollessani joku taisikin kuiskata vierustoverilleen: ”Oliko tuo kuvamateriaalia Capitol Hillin hyökkäyksestä?” Katsojaa ei siis säästetä vahvoilta viittauksilta ja assosiaatiolta, mutta elokuva ei viittaa konkreettisesti aitoihin tapahtumiin tai henkilöihin.
Tästä huolimatta jotkut ovat kritisoineet elokuvaa sen poliittisesta puolueellisuudesta. Sen on jopa sanottu mahdollisesti toimivan kimmokkeena ääriajattelijoille. Muotilehti Voguen toimittaja Taylor Antrim on korostanut omassa arviossaan, että teos ottaa vahvan moraalisen kannan sodan kauheuteen ja lohduttomaan tulevaisuuteen.
Elokuvaa on myös nimitetty juoneltaan sotkuiseksi ja epäselväksi. Koin kuitenkin, että elokuva maalasi omanlaisensa kuvan yhdysvaltalaisen kulttuurin poikkileikkauksesta, jossa pikkuhiljaa pääsi muodostamaan monipuolisemman kuvan tilanteesta.
Ihminen sodan keskellä
Elokuvaa on myös kritisoitu vahvoista kliseistä päähahmojen kohdalla. Esimerkiksi kummankin naisjournalistin tarinan stereotyyppisen esitystavan on sanottu olevan ristiriidassa sen kanssa, että ohjaaja Alex Garland on halunnut kuvata sotajournalismin todellisia kasvoja.
Erilaiset kohtaamiset tuovat eri ulottuvuuksia ihmisten päivittäisestä suhtautumisesta sisällissotaan. Tämä asetelma herättää katsojan miettimään omaa mahdollista suhtautumistaan vastaavassa tilanteessa.
Joidenkin mielestä elokuvan kaksi naispäähenkilöä edustavat hyvin eri journalistityyppejä, ja heidän hahmoissaan on tarpeeksi inhimillisyyttä. Toiset taas ovat eri mieltä kuvaten hahmoja epäedustaviksi. Journalismilla on varmasti monet eri kasvot, mutta ihmistyyppeinä keskeisimmät neljä hahmoa omaavat monia inhimillisyyden piirteitä, jotka tulevat esiin lohduttomassa tilanteessa, vaikka muutama klisee onkin mukana.
Hahmojen voidaan sanoa olevan täysillä mukana sodassa, mutta samalla sodan syiden merkitys on hävinnyt jokapäiväisestä elämästä. Erilaiset kohtaamiset tuovat eri ulottuvuuksia ihmisten päivittäisestä suhtautumisesta sisällissotaan – jotkut elävät sitä täysillä, jotkut käyttävät anarkistista vapautta omien etujensa tavoitteluun, ja toiset taas valitsevat olla osallistumatta sotaan ja sen tuomiin ongelmiin ja elävät omassa todellisuudesta vieraantuneessa kuplassaan. Tämä asetelma herättää katsojan miettimään omaa mahdollista suhtautumistaan vastaavassa tilanteessa.
Vallan ja polarisaation kritiikkiä
Vaikka Civil War on fantasiaa, sen kautta peilataan nykymaailmaa. Elokuvan kirjoittanut ja ohjannut Garland tuo vahvasti esiin nyky-yhteiskunnallisia ongelmia omalla tyylillään ja tavalla, joka selkeästi herättää keskustelua. Vaikka Garland pyrkii olemaan neutraali, on hänellä vahva kanta nykyistä vahvaa polarisaatiota ja vallan väärinkäyttöä vastaan.
Elokuva sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta sen tekijä on brittiläinen. Tämä mielenkiintoinen seikka antaa myös tekijälle vapaammat kädet kritisoida yhdysvaltalaista kahtiajakoa ulkopuolisena. Mikäli Garland olisi itse yhdysvaltalainen, voitaisiin helposti katsoa hänen olevan puolueellinen.
Yhdysvaltalaisen kontekstin valitseminen ei myöskään ole satunnaista. Varsinkin poliittisen ja yhteiskunnallisen polarisaation näkökulmasta se on ehdottomasti oikea valinta kärkkään vastakkainasettelun kiritiikin kohteeksi. Vaikka Britanniakin on polarisoitunut verrattuna etenkin muihin eurooppalaisiin maihin, tai edes monipuoluejärjestelmävaltioihin, ovat sen valtiolliset valtarakenteet vaikeampia. Britanniassa ei niin helposti voisi nähdä syntyvän autoritääristä hallintojärjestelmää.
Elokuva ottaa ehdottomasti kantaa vahvaan polarisoitumiseen, joka kärjistyessään voi johtaa jopa sisällissotiin. Kritisoidessaan vahvaa vallankäyttöä ja liiallista vallankäytön vapautta elokuva toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pahasti kaikki voisi mennä pieleen.
Valtarakenne on myös monitahoisesti huomioitu: Elokuva alkaa otoksella presidentistä kulissien takana – mikä viittaa vahvasti politiikan vahvimpaan kritiikkiin tuomalla vihjatusti esiin politiikan lavastuksen ja epäaitouden.
Presidentti taas on asetettu elokuvan selkeimmäksi pahikseksi. Häneen ei viitata nimellä, mutta on selkeää, että hahmolla viitataan tietynlaisiin karismaattisiin, yleensä populistisia aatteita edustaviin poliittisiin hahmoihin. Elokuvassa tuodaan esiin, että ongelmat alkoivat, kun presidentti aloitti kolmannen kautensa – tämä ei nykyisessä yhdysvaltalaisessa järjestelmässä ole mahdollista.
Yhdysvaltojen presidentillä on paljon valtaa verrattuna vaikka Suomen presidenttiin. Tätä Yhdysvaltain presidentin itsemääräämisoikeutta kritisoidaan tuomalla esiin, kuinka esimerkiksi FBI on lakkautettu ja sen seurauksena moni asia on mennyt pieleen.
Elokuva ottaa ehdottomasti kantaa vahvaan polarisoitumiseen, joka kärjistyessään voi johtaa jopa sisällissotiin. Kritisoidessaan vahvaa vallankäyttöä ja liiallista vallankäytön vapautta elokuva toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pahasti kaikki voisi mennä pieleen.
Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan puhuta politiikasta. Se pikemminkin yrittää herättää yhteiskunnallista keskustelua siitä, miksi jakaudumme eri leireihin, ja miksi etsimme toisistamme vihollisia.
YTM Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Helimäen väitöskirja käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.
Artikkelikuva: Colin Lloyd / Unsplash
