Hugo Chavezin ja Silvio Berlusconin telepopulismi

Telepopulismissa on kyse paitsi television käytöstä julkisen imagon luomisessa myös siitä, miten todellisuus saadaan näyttämään halutulta. Miten sitä käyttivät esimerkiksi Venezuelan entinen presidentti Hugo Chavez ja Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi? kysyy Laura Parkkinen.

Sunnuntaiaamuisin Hugo Chavez kätteli kansalaisia päiväkävelyillään: ”Mitä sinulle kuuluu? E tu negro?” Hän nosti pikkulapsia ilmaan ja suuteli heidän päitään. Vaikka Venezuelan Chavez ja Italian Berlusconi edustavat populismin eri muotoja, heidän retoriikassaan ja tavassaan ottaa yleisö ja hallita mediaa on paljon yhteistä. Millaiset piirteet ovat ominaisia telepopulismille, ja mitä se ylipäänsä on?

Ranskan äärioikeistoa tutkineen filosofi Alain de Benoistin mukaan suurin ero Amerikkaa kritisoineen Chavezin ja amerikkamielisen Berlusconin televisioesiintymisten välillä oli se, että Chavez ei omistanut kanavaa jolla hän esiintyi. Juristi Berlusconi, joka aloitti uransa pölynimurikauppiaana, tiesi tarkasti mitä yleisö halusi kuulla ja kertoi juuri sen. Myös Chavez kuunteli kansalaisiaan ja käytti mediaa hyväkseen. Hän rakasti viihdyttämistä ja näyttelemistä ja saattoi yltyä duettoon esimerkiksi Kuuban presidentin Raul Castron kanssa. Ranskan vuoden 2007 presidentinvaaleissa vastustajat vertasivat Ségolène Royalia juuri Chaveziin viitaten hänen mediataitoihinsa. Royal luonnehti mielipiteensä esimerkiksi Turkin EU-jäsenyydestä olevan Ranskan kansan näkemyksen mukainen ja tarttui pyörätuolissa istuvaa naista kädestä. Hän halusi osoittaa myötätuntoa ja tukea.

Telepopulismi ja median hallinta

Etelä-Amerikassa populismilla on pitkät juuret. Peronismissa keskeinen vaikuttaja oli Juan Peronin vaimo Eva ”Evita” Peron, joka piti omaa radio-ohjelmaa. Hänet esitettiin ”paidattomana” descamindona eli kansasta lähtöisin olevana. Evita ymmärsi radion merkityksen ehkä paremmin kuin kukaan muu. Politiikan ja viihteen yhteenliittymää on luonnehdittu sanalla politainment (”politics” ja ”entairnment”).

Kirjassaan L´illusion populiste (2007) Pierre-André Taguieff nimeää runsaasti erilaisia populismin alalajeja. Populismin Taguieff näkee ennen kaikkea poliittisena tyylinä, ei ideologiana, ja liittyy siten ranskalaisen politiikan tutkimuksen traditioon, jossa tarkastellaan poliittista kommunikaatiota. Yhteistä näille alalajeille ovat esimerkiksi ”kansaan” vetoaminen, tietty eliittivastaisuus, johtajakultti ja karisma. Tyylejä sivutaan nopeasti ja terminologiaan ei perehdytä tarpeeksi, joten osa jää vain nimilapuiksi. Näitä ovat esimerkiksi pagano-populisme, islamopopulisme (islamiin tukeutuva populismi), femmepopulisme (käyttää naiseutta populistisesti vetomalla siihen, Ranskassa esimerkiksi Ségolène Royal), cyberpopulisme, paliettepopulisme (paljettipopulismi – suomeksi glamourpopulismi, Taguieffin nimeämänä edustajana Ségolène Royal) ja telepopulismi.

Termiä telepopulismi (ranskaksi télè-populisme) käytti ensimmäisenä ministeri Laurent Fabius vuonna 1994 kun Berlusconi oli voittanut vaalit. Siinä on kyse ”todellisuuden fiktiiviseksi tekemisestä” ja se tarkoittaa paitsi television hallintaa myös sitä, miten erityisesti kuvalla ja tarinoilla vaikutetaan todellisuuteen. Tässä keskeistä on storytelling eli yleisön huomion hakemista tarinan avulla. Luodaan julkinen imago, johon sopivat erilaiset tarinat. Taguieffin terminologiavirta kertoo kuitenkin siitä, miten populismi on muuttunut Venäjän narodrikeista tähän päivään. Narodrikilla tarkoitetaan kansaa, jota ihailtiin.

Populistiksi Taguieff nimeää myös Charles de Gaullen, joka saattoi Chavezin tavoin esittää kysymyksen ”kaaos vai minä?”, antaen ymmärtää, etttä ilman hänen johtajuuttaan valtio ajautuisi kaaokseen. Berlusconin johtamistyyliä on luonnehdittu ”sarkoberlusconiksi”. Se tarkoittaa viihteellistä median hallintaa ja oman kultin rakentamista, menestyksen korostamista ja neoliberalismia.

”Alo Presidente” ja Berlusconin televisiokanavat

Kansalaiset saivat soittaa Chavezin isännöimään jokaviikkoiseen televisio-ohjelmaan ”Alo Presidente” ja esittää presidentille kysymyksiä. Hän kertoi mieluusti jalkapallosta, siteerasi laulun sanoja ja korosti katolisuuttaan. Parhaimmillaan ohjelma kesti yli kahdeksan tuntia. Suhde yleisöön tai ”kansaan” säilyi näin välittömänä. Venezuelassa Chavez oli erityisen suosittu köyhien ja alemman keskiluokan keskuudessa. Chavezin maine ulkomailla oli ristiriitainen, mikä johtui joidenkin tutkijoiden mukaan esimerkiksi siitä, että hänen show-persoonaansa ei aina ymmärretty oikein.

Arvostettu populismin tutkija, argentiinalainen Ernesto Laclau, on todennut italialaisten olevan kypsymättömiä kun he äänestävät Berlusconia. Berlusconin vaalilupaukset perustuvat mielipidetutkimuksiin, eli hän lupaa juuri sen, mitä yleisö haluaa kuulla. Hän on ikään kuin tilannut tutkimuksen etukäteen ja esittää halutun vaaliohjelman. Tämän tyylin Berlusconi oppi Pierre Musson mukaan työskennellessään ovelta ovelle -kauppiaana. Hänen lauseensa ovat lyhyitä ja selviä: ne edustavat kadunmiehen rationalismia ja aukenevat kaikille. Mainoslauseisiin yhdistyy myös uskonnollisuus. Berlusconi markkinoi omaa tarinaansa narratiivina. Tällainen on esimerkiksi kuvakertomus Una storia italiana, joka on kiiltävin kuvin koristeltu Berlusconin elämäntarina.

Berlusconin diskurssi on paitsi populistista myös messiaanista, sillä hän lupaa kaikille taloudellista hyvää ja menestystä, jota hän itse inkarnoi. ”Seuratkaa minua. Teillä on mahdollisuus tulla minun kaltaisikseni”, hän julistaa. Kuvissa hän levittää kätensä Kristuksen tavoin.

Diskurssissa jalkapallo, katolisuus ja uskonto sekä viihde

Berlusconin telepopulismi ja Chavezin El Pueblolle markkinoitu imperialistinen kritiikki sisältävät monia samanlaisia piirteitä, joiden varaan populistinen puhe rakentuu. Julkisen kuvan rakentamisen lisäksi ne kertovat jotain olennaista populismin kielestä. Molemmat sisältävät erityisen paljon jalkapalloon liittyviä kielikuvia. Berlusconi puhuu siitä, miten jalkapallo on kaikki. Jalkapalloon liitetään sotaisia kielikuvia. Kyse on puheeseen tuodusta jännitteestä ja se myös vähentää uskonnollista paatosta: ”Taistelimme viimeiseen asti.”

Molemmat alleviivaavat katolisuuttaan. ”Olen katolinen”, toteaa Berlusconi. Tässä yhteydessä kyse on pikemminkin amerikkalaistyyppisestä uskonnonjulistuksesta kuin todellisesta katolisuudesta. Esimerkiksi Musso on kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka Berlusconi puhuu omasta katolisuudestaan, hänen puheen rakenteensa noudattelee evankelisen herätyspuheen kaavaa, ja ennen kaikkea kyse on yritysjohtajuudesta eli Management by God. Molemmat rakastavat viihdettä, draamaa ja ylilyöntejä, ja heidän nousuunsa on vaikuttanut televisio. Telepopulismissa yhdistyvät communication and management eli commanagement.

Suomalaisittain on toki kiinnostavaa, että samat retoriset teemat (jalkapallo, katolisuus ja sodan metaforat) löytyvät myös Timo Soinin puheista.

Hollywood, Pentagon, fiktio ja viholliset

Yksinkertaistettuna telepopulismissa on kyse Carl Schmittia mukaillen siitä, että poliitikko ei ole pre-present vaan present. Hän on karismansa kautta yksinkertaisesti läsnä. Christian Salmonin mukaan kylmän sodan jälkeen Hollywood ja Pentagon ovat lähentyneet toisiaan. Politiikasta on tullut hyvän taistelua pahaa vastaan, ja telepopulismi vastaa erinomaisesti tähän fiktion tarpeeseen. Vaikka pääosan esittäjät vaihtuvat telepopulismin aikakausi tuskin loppuu.

Lähteet

Musso, Pierre. Sarkoberluconisme. 2008.

Taguieff, Pierre-André. L´illusion populiste. 2007.

Kiitokset Louis Bredilletille Venezuelan osalta ja Pablo Lacostelle kommenteista.

Artikkelikuva: Wikipedia commons