Länsi-Afrikan Ebola-uutisoinnissa huhut, faktat ja arvelut ovat sekoittuneet. Huhuista tulee helposti totuuksia eikä tiedotuskampanjoissa ole tarpeeksi hyödynnetty paikallisten luotettavina pitämiä tietolähteitä. Tämä tekee Ebola-epidemian torjunnan vaikeaksi, Leena Kotilainen kirjoittaa.
Historian laajin tunnettu Ebola-epidemia Länsi-Afrikassa on vaatinut jo lähes 900 uhria pääasiassa Guineassa, Sierra Leonessa ja Liberiassa. Yhtä aikaa Kongon demokraattisesta tasavallasta ja Sudanista vuonna 1976 löydetyn hengenvaarallisen viruksen alkuperää ei tunneta, mutta tiedossa on että sen eri muodot leviävät ihmispopulaatioihin pääasiassa sairastuneista eläimistä saatujen tartuntojen seurauksena. Taudin itämisaika on 2–21 päivää, jonka jälkeen virus voi levitä ihmisestä toiseen akuutissa sairauden vaiheessa olevien yksilöiden ruumiinnesteiden välityksellä.
Vielä kuukausi sitten 29-vuotias liberialainen Juliet purskahti nauruun, kun kysyin hänen mielipidettään tilanteen vakavuudesta eräässä Monrovian, Liberian pääkaupungin, lukuisista slummeista. Kampaajana ja ”poikaystäväbisneksellä” pääasiallisen elantonsa saava kahden lapsen äiti oli vakuuttunut, ettei tautia löydy maasta. Lukuisten muiden lähiön asukkaiden tapaan Juliet päätteli kyseessä olevan vain hallinnon uusin juoni houkutella kansainvälistä avustusrahaa Liberiaan ja vaihtoi notkeasti puheenaiheen MM-jalkapalloon.
Tänään tilanne on toinen. Soitan Julietille työhuoneeltani Turusta ja ilmiselvä huoli kuultaa nuoren naisen äänestä. Julietin kodin lähistöltä on hiljattain kannettu pois kahden Ebolaan menehtyneen ihmisen ruumiit, jotka on lähiön asukkaiden mukaan onnistuttu kuljettamaan pois vasta päiviä kuolemantapausten jälkeen. Koska virus leviää akuutissa tartuntavaiheessa olevien ihmisten ruumiinnesteiden lisäksi myös jo kuolleiden ihmisten eritteistä, tautiin menehtyneet tulisi haudata tai krematoida mahdollisimman pian kuolemantapausten jälkeen.
Sopivan kaluston puuttumisen lisäksi nopeaa hautaamista ovat vaikeuttaneet omaisten ennakkoluulot sairaanhoitohenkilökuntaa kohtaan – jopa fyysisiä hyökkäyksiä avustajia kohtaan on raportoitu – sekä paikalliset hautausperinteet. Tuoreimman tiedon mukaan Liberian hallinto on vastannut ongelmiin määräämällä Ebolaan menehtyneiden ruumiit krematoitavaksi.
Lisäksi Juliet kertoo vanhempiensa huolesta heidän talonsa lähelle haudatuista ruumiista, joiden on huhuttu saastuttavan yhteisön kaivot. Liberian tiedotuskulttuurille tyypilliseen tapaan maan Ebola-uutisoinnissa huhut, faktat ja arvelut ovat sekoittuneet. Huhuista tulee helposti totuuksia ja esimerkiksi median edustajien voi olla vaikea erottaa totuutta lukuisten huhujen seasta. Tällöin vaarana on tuottaa huhupuheiden perusteella uutisia, jotka omalta osaltaan lisäävät paniikkia.
Parhaillaan Julietin pääasiallisena huolena on kuitenkin hänen puolisonsa Samuel, jolle on hankala löytää maan Ebola-tilanteen takia hyvää hoitoa todella vakavaksi äityneisiin malariaan ja lavantautiin. Osa hoitohenkilökunnasta on kieltäytynyt tulemasta töihin riittämättömiin suojavarusteisiin ja jo tapahtuneisiin henkilökunnan sairastumisiin vedoten. Pelkoja ja epäluuloja ovat lisänneet mm. maan tunnetuimpiin kuuluvan lääkäri Samuel Brisbanen menehtyminen tautiin sekä kahden yhdysvaltalaisen avustustyöntekijän viimeaikaiset sairastumiset.
Lisäksi Ebola-viruksen aiheuttamat oireet muistuttavat esimerkiksi todella yleisten malarian ja lavantaudin oireita, minkä vuoksi näiden ”perussairauksien” hoito voi viivästyä ja johtaa pahimmassa tapauksessa kuolemaan. Onkin muistettava, että suorien tartuntojen lisäksi Ebola-epidemia aiheuttaa myös muita, osittain hengenvaarallisia sivuvaikutuksia.
Liberian hallinto on julistanut maahan hätätilan Ebola-tilanteen vuoksi ja sulkenut pääosan rajoistaan. Kansainväliset lentokentät ja muutama suuri rajanylityspaikka pysyvät avoimina, mutta matkustajiin kohdistetaan erityistarkkailua viruksen aiheuttamien oireiden havaitsemiseksi. Lisäksi julkisia kokoontumisia on rajoitettu, koulut on suljettu ja pääosa virkamiehistä on lähetetty kotiin 30 päivän ajaksi.
Käsienpesupaikkoja on myös tuotu julkisiin tiloihin ja esille on nostettu vakavasti infektoituneiden yhteisöjen karanteeniin asettaminen. Julkisissa takseissa matkustajien määrää on rajoitettu viiteen – kuskiin ja neljään matkustajaan – ja moottoripyörätaksit saavat kuljettaa vain yhden matkustajan kerrallaan.
Erityisesti Monrovian ulkopuolella haasteena on ollut tiedon levittäminen paikallisyhteisöihin ja kylätasolle. Toisinaan sairaita piilotellaan kotona, jolloin sairastuneen lähiomaiset ovat tartuntavaarassa. Myös infrastruktuurin puutokset aiheuttavat suuria ongelmia ja esimerkiksi soitto yli 250 000 asukkaan Bongin lääniin paljastaa, etteivät läänin pääkaupunki Gbarngan kaksi sairaalaa voi toistaiseksi ottaa vastaan uusia potilaita. Liberian hallinnon 27.7. julkaiseman tilanneraportin mukaan yli 300 000 asukkaan Nimban läänissä on puolestaan laajoja puutteita hoitohenkilökunnan suojavarusteissa. Maakunnassa ei tiedotteen mukaan ole myöskään sopivaa autoa ruumiiden kuljetukseen.
Vaikka alueen YK-toimijat, lukemattomat kansalaisjärjestöt ja Liberian hallinto ovat epidemian taltutusyritysten ohella pyrkineet ajantasaiseen tiedotukseen, on selvää että tiedotusketjujen katkeamiset ja vääristymät ovat osasyynä tilanteen pahenemiseen. Heinäkuun alussa tapasin maan suurimman sairaalan läheisyydessä peltihökkelissä asuvan Ciatan, joka tekee yhteisön muiden jäsenten tapaan saniteettitilojen puutteen vuoksi tarpeensa muovipussiin ja viskaa käytetyn pussin läheiselle suolle. Ilahduin huomatessani, että Ciatan kodin ulkoseinään oli liimattu Ebolan ehkäisystä kertova esite ja kysyin esitteen taustasta. Ciata nauroi ja sanoi valkoisten naisten tulleen liimaamaan esitteen seinään ja käskemään kuuntelemaan radiosta lisätietoja. Radiotiedotteita hän piti hölynpölynä ja esitteen Ciata oli jättänyt seinään lähinnä ulkonäöllisistä syistä; olihan se mukavamman näköinen kuin pelkkä peltiseinä.
Ciatan kommenttien seurauksena herätin eri puolilla Monrovian köyhiä yhteisöjä keskustelua siitä, minkä tahon tarjoamaan tietoon yhteisöjen asukkaat uskovat. Näissä keskusteluissa esille nousivat toistuvasti yhtäältä yhteisöjen omat johtajat ja toisaalta kirkot. Kylien lisäksi myös kaupungeissa on valittu paikallisyhteisöille omat johtajansa, jotka pystyvät tarvittaessa mm. organisoimaan yhteisön kasaan nopealla aikataululla ja tiedottamaan tärkeistä yhteisöä koskevista asioista. Valtaosalla liberialaisista on myös oma nimikkokirkkonsa, jonka uskonnolliset johtajat neuvovat uskonnollisen yhteisön jäseniä elämän ongelmatilanteissa.
Olisivatko Ciata, Juliet ja sadattuhannet muut köyhien yhteisöjen jäsenet voitu saada ”uskomaan Ebolaan” tällaisten johtajien kautta jo kuukausia sitten? Tätä on mahdotonta sanoa, mutta tiedotusstrategioita tulisi nyt joka tapauksessa uudistaa hyödynsaajien näkökulmasta ponnistaen. Vähintään lappujen liimaamisen, internetissä ja medioissa tapahtuvan tiedotuksen ja lukemattomien workshopien pitämisen ohella jokaisesta yhteisöstä tulisi kartoittaa ne avainhenkilöt, joiden kautta tietoa saataisiin nopeasti ja uskottavasti levitettyä ciatoille ja julieteille. Tällainen kylmähermoisesti ja hätäilemättä suunniteltu kampanja todennäköisesti ehkäisisi lisäpaniikin leviämistä ja tätä kautta epidemian pahenemista.
Kirjoittaja palasi viimeisimmältä tutkimusmatkaltaan Liberiasta 11.7.
Artikkelikuva: Leena Kotilainen
