2000-luvulla kulttuurien välisestä tilasta on tullut taakan sijaan voimavara. Tällä hetkellä kamppaillaan siitä, missä itä ja länsi kohtaavat aidoimmin. Tämä vahvistaa myyttiä eri sivilisaatioiden olemassaolosta.
Selkeästi rajattujen poliittisten ja kulttuuristen yhteisöjen mielekkyys ja ylivertaisuus hallitsi eurooppalaista ajattelua koko 1900-luvun ajan. Hegeliläinen ajatus yhtenäisestä kansasta oli kansallisaatteen keskiössä samaan aikaan kun puhuttiin laajemmista kulttuureista tai jopa sivilisaatioista.
Sivilisaatio-käsite on peräisin 1700-luvulta, jolloin sillä erotettiin sivistynyt maailma barbaareista. 1900-luvun alun spengleriläinen ajattelu korosti sivilisaatioiden sisäänrakennettua itsetuhovoimaa kun taas kylmän sodan jälkeinen huntingtonilainen ajattelu painotti sivilisaatioiden välisiä väistämättömiä konflikteja.
Euroopan laitamilla länsimaiseen sivilisaatioon kuulumisesta tuli 1900-luvulla tavoittelemisen arvoinen pyrkimys – usein jopa pakkomielle. Turkissa ja Venäjällä oli laajamittaisia pyrkimyksiä länsimaalaisuuteen.
Samaan aikaan Suomessa Eurooppaan pääsystä tuli sivistystehtävä. Tulenkantajat julistivat ikkunoiden avaamista Eurooppaan. Ummehtuneesta korpikulttuurista oli päästävä eroon.
2000-luvulle tultaessa diskurssi alkoi vähitellen muuttua. Turkin nykyinen ulkoministeri Ahmet Davutoğlu puhui Turkin liminaalitilan puolesta: idän ja lännen välissä valtiolla on laajempi poliittinen, kulttuurinen ja taloudellinen vaikutusalue.
Turkki pyrki viralliseksi idän ja lännen risteyskohdaksi yksipuolisen länsimaisuuden sijaan. Välitilasta tuli taakan sijaan voimavara.
Nyt tuolle paikalle on enemmänkin tunkua. Idän ja lännen väliseksi tulkiksi pyrkiviä on jonoksi asti varsinkin entisissä Neuvostoliiton ja Jugoslavian maissa.
Kenellä on tarjota eniten kilpailussa idän ja lännen kohtauspaikan herruudessa? Turkki sijoittuu kirjaimellisesti Euroopan ja Aasian mantereiden väliin kun taas esimerkiksi ”Tbilisi on ainoa kaupunki, jonka arkkitehtuurissa itä ja länsi yhdistyvät”.
Mukana kilpailussa on myös Suomi, joka ”tarjoaa parhaimmat palat sekä länsimaisesta että itämaisesta perinteestä”. Juuri kun suomalaiset ovat jotenkuten oppineet olemaan eurooppalaisia, meitä kannustetaan olemaan enemmän Tulenkantajien vieroksumia korpikulttuurin edustajia ja oudon ”sekarotuisia”. Kansaa sivistetään nyt vastakkaiseen suuntaan.
Pekka Pekkala kirjoitti viime kuussa Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”kulttuurien välissä oleminen ei olekaan paha asia. Itä–länsi-miksaus tekee meistä suomalaisista erityisiä. Se on juuri sitä kilpailukykyä kansainvälistyvässä maailmassa, jota Siniset Kirjat ja Maabrändivaltuuskunnat yrittävät kuvata”.
Myös taidekollektiivi Checkpoint Helsinki ammentaa ajatuksesta, että Suomi voisi esiintyä idän ja lännen välisenä raja-asemana. Sen tarkoituksena on luoda Suomesta ”muista kaupungeista erottuva, ainutlaatuinen ja omaleimainen taidekaupunki”.
Lopuksi Pekkala vielä rohkaisee suomalaisia lakkaamaan “siis teeskentelemästä olevamme pikkuruotsi tai miniamerikka. Ollaan reilusti Suomi, erityinen paikka idän ja lännen välissä”.
Tuon erityisen paikan manttelia havittelee kuitenkin jo niin moni maa, että Suomi jää helposti jalkoihin. On myös kyseenalaista, onko kuvitellussa idän ja lännen välitilassa mitään erityistä. Se keksittiin jo kauan sitten.
Poliittisesti arveluttavinta diskurssissa on, että se vahvistaa ajatusta sivilisaatioiden olemassaolosta ja niiden välisistä konflikteista. Suomessakin omaksuttu ajatus idän ja lännen rajatilasta on osa laajempaa diskursiivista ja poliittista kokonaisuutta, jota kutsutaan sivilisaatioiden väliseksi allianssiksi.
Turkin ja Espanjan hallitusten tekemä poliittinen aloite käynnistyi vuonna 2005 YK:n alaisuudessa tavoitteenaan edistää eri kulttuureita ja uskontoja edustavien kansojen välistä vuorovaikutusta.
Tämä sinänsä hyvältä kuulostava tavoite kuitenkin vahvistaa huntingtonilaista maailmankuvaa, joka jakaa maailman selkeästi rajattaviin ja pohjimmiltaan erilaisiin kulttuurisiin kokonaisuuksiin.
Kuten Ali Balci (2009) toteaa, sivilisaatioiden välisen allianssin käsite on integraali osa teesiä, jonka mukaan sivilisaatioiden välillä on väistämättömiä konflikteja. Hänen mukaansa aloite vaikeuttaa merkittävästi huntingtonilaisen myytin purkamista. Pekkalan esiin nostama ”sekarotuisuus” perustuu samalla tavalla oletusarvoon puhdasrotuisuuden olemassaolosta.
Kirjoitin aikaisemmin Suomen heikosta itsetunnosta YK:n turvallisuusneuvoston äänestystappion yhteydessä. Meidän jatkuva tarpeemme määritellä Suomea ja suomalaisuutta suhteessa muihin on merkki tästä identiteetin heikkoudesta.
Vahva itsetunto ei kuitenkaan löydy jakamalla maailma eri sivilisaatioihin, kulttuureihin ja rotuihin, joiden väliin tai osaksi voimme sitten tyytyväisenä sijoittautua.
Se löytyy paremminkin tunnustamalla, ettei ole olemassa selkeästi rajattavia kulttuurisia, poliittisia tai etnisiä kokonaisuuksia, joihin Suomen pitää tai ei pidä kuulua. Välissä tai osana kokonaisuutta ovat aivan yhtä ahtaita määritelmiä, jotka perustuvat kilpailuun muiden kanssa.
Kilpailu siitä, edustaako Suomi idän ja lännen välistä tilaa parhaiten, on jatkumo aikaisemmalle vimmalle tehdä Suomesta länsimainen. ”Sekarotuiseksi” määriteltynä Suomen kansainvälinen identiteetti ei olisi yhtään aikaisempaa vahvempi.
Aina löytyy haastajia: Turkki tai vaikkapa Georgia saattavat sittenkin hallita vielä aidommin kulttuurien välitilaa.
Artikkelikuva: Lina Trochez / Unsplash
Ugrit ovat asustelleet mannerjään tuntumassa vuosituhannet, – kymmeniä tuhansia vuosia. Pyyntikulttuurin ja kaupunkikulttuurin välimailla on aina tarvittu niitä, jotka tulevat toimeen molempien intressien kanssa, tietenkin itse siitä hyötyen. Suomalainen missio ei tästä ole muuttunut. Meitä tarvitan koska meillä on geeneihin asti ulottuva konsultaation kulttuuri. Kun rauhanturvatehtävissä syntyi skismaa osapuolten välille. Kun kreikkalainen pukki meni turkkilaiseen kaalimaahan, ei sinne voinut brittejä lähettää pyssyineen, vaan suomalainen jermu pesäpallomailan kanssa.