Arvio: Jussi Jalonen: Ayn Rand – Kapitalismin valtiatar. Gaudeamus, 2019.
Tuore tietokirja Ayn Randista tekee merkittävän kulttuuriteon tuomalla poliittisesti polarisoivan kirjailijan ja filosofin ajatusmaailmaa suomalaisen yleisön saataville.
Historiantutkija Jussi Jalosen kirja Ayn Rand – Kapitalismin valtiatar paneutuu kohteeseensa miltei typerryttävällä huolellisuudella. Rand mielletään osaksi libertaristista, minimaalista valtiota ja vahvoja markkinoita korostavaa koulukuntaa, ja tähän asti Randin perimään ovat perehtyneet lähinnä Randin itsensä älylliset seuraajat.
Objektiivisemmin annetut arviot ovat harvinaisempia: historiantutkija Jennifer Burnsin vuonna 2009 ilmestynyttä teosta Goddess of the Market: Ayn Rand and the American Right voinee pitää tämän suomenkielisen kirjan esikuvana.
Jalosen teos ei ole ainoastaan syväluotaus Randin moninaiseen vaikutukseen yhdysvaltalaisessa politiikassa – etenkin libertarismiin – ja kapitalismin moraalifilosofiaan. Siinä huomioidaan myös Randin vaikutus aikansa intellektuellien piireihin ja populaarikulttuuriin sekä hänen kirjojensa tulkinta niin miehisyyden ideaalista kuin amerikkalaisen dystopia-utopian hahmotuksistakin.
Teos ei kuitenkaan ole elämäkerta, vaan sillä on laajemmat aatehistorialliset pyrkimykset. Arvioitsijaa kohtaa se positiivinen ongelma, että kirjasta riittäisi aineksia useampaankin arvioon.
Haastava mutta palkitseva lukukokemus
Kirjan seikkaperäisyys onkin luku-urakan alkuvaiheessa sen merkittävin heikkous, sillä kronologisen järjestyksen sijaan kirja etenee temaattisesti. Aikajanalla edestakaisin kulkeminen aiheuttaa ensin päänvaivaa, kun yhden luvun sisällä saatetaan kulkea 1900-luvun alkupuolelta aivan sen loppuun, kunnes taas aloitetaan alusta seuraavassa.
Kun alun tietotulvasta selviää, teemat asettuvat myös intuitiivisesti aikajanalle, mutta oppimiskäyrä voi olla jyrkkä.
Vauhtiin päästyään kirja on kuitenkin erinomaisen sujuvasti kirjoitettu, persoonallinen ja kattava esitys, jota voi suositella paitsi Randista itsestään kiinnostuneille myös niille, jotka haluavat paremmin ymmärtää libertaristista ajattelua ja nimenomaisesti sen moraalifilosofista pohjaa.
”Ayn Rand on avain amerikkalaisuuteen, kapitalismiin ja oikeistolaiseen politiikkaan, ja juuri tämä tekee hänestä henkilön, jonka merkitys ei suinkaan ole vähenemässä.”
Jalonen itse tiivistää Randin keskeisyyden seuraavasti: ”Ayn Rand on avain amerikkalaisuuteen, kapitalismiin ja oikeistolaiseen politiikkaan, ja juuri tämä tekee hänestä henkilön, jonka merkitys ei suinkaan ole vähenemässä.” Tähän on helppo yhtyä.
Koska Yhdysvaltain oikeiston valta-asema politiikassa on yhä keskeistä myös kansainvälisesti, ”Randin elämän, aatteiden ja perinnön tarkastelu auttaa käsittämään, miksi maailmamme nykyisin on sellainen kuin se on”.
Maahanmuuttajan romantisoitu visio
Alisa Zinovyevna Rosenbaum muutti Neuvosto-Venäjältä Yhdysvaltoihin vuonna 1926 ja muutti nimensä nykyisin tunnetumpaan muotoon Ayn Rand. Rand ihannoi Yhdysvaltoja etenkin suhteessa entiseen kotimaahansa, mikä välittyi myös hänen töistään.
Rand vaikutti voimakkaasti uskovan Yhdysvaltain symboliikkaan – osin romantisoiden sitä, kuten maahanmuuttajan saattaa toisinaan odottaa tekevän. Rand toteuttikin esimerkillisen siirtolaisen roolia ja omaksui syvästi amerikkalaisen kulttuurin.
Rand ei kuitenkaan tyytynyt ainoastaan omaksumaan amerikkalaista kulttuuria, vaan halusi kehittää sitä määrittämällä korkeammat universaalit arvot, jotka ohjaisivat tietä kohti ihanneyhteiskuntaa.
Moderni maailma ja sen kehitys todentui Yhdysvalloissa tavalla, jota Rand piti laajemmin esimerkillisenä. Hän myös pelkäsi, että yhdysvaltalaiset itse eivät arvostaneet tarpeeksi voimakkaasti omaa ainutlaatuisuuttaan ja siten puolustaisi arvojaan.
Etenkin 1920-luvun modernisaation ja teollistumisen ”kultareunainen aikakausi” (gilded age) näyttäytyi Randin ajattelussa yksilönvapauden, pääoman ja vapaan yritteliäisyyden suuruuden aikana, jonka teki moninkertaisesti kutsuvammaksi juuri jätetty ensimmäisen maailmansodan (kieltämättä tuhoava) valtiokeskeisyys.
Rand ammensi suoraan ”kutsumuskohtalosta” sujuvammin kuin moni amerikkalainen itse.
Eräs Randin kiistanalaisemmista väitteistä oli, että alkuperäiskansat – etenkin Yhdysvalloissa – eivät olleet oikeutettuja maahansa, vaan päinvastoin primitiivinen kollektivismi oli sivistyksen jarru.
Jalonen huomauttaa, että Rand ammensi suoraan ”kutsumuskohtalosta” eli manifest destinystä sujuvammin kuin moni amerikkalainen itse, vaikka Rand oli ottanut kirjoituksissaan etäisyyttä konseptiin sen nationalistisen ulottuvuuden vuoksi – imperialismi tai kolonialismi olivat Randin mielestä valtiokeskeisen kollektivismin piirteitä.
Niin ikään rasismin Rand laittoi valtion syyksi, vaikka Yhdysvaltain etelävaltioiden pinttynyt rasismi ja osavaltioiden oikeuksia koskeva keskustelu nimenomaan eivät olleet valtiollisia olioita – päinvastoin.
Halu suojella liiketoimintaa syrjinnän vastaiselta lainsäädännöltä oli Randin ajattelussa korkeampi prioriteetti kuin rasismiin ja syrjintään itseensä kajoaminen.
Jalonen huomauttaa, että ”Yhdysvaltain kulttuurinen monimuotoisuus jäi hänen teoksissaan vähälle huomiolle ja supistui lopulta käytännössä olemattomaksi” Randin omasta siirtolaistaustastaan huolimatta.
Rand kirjoitti riipaisevasti ”menetetystä Amerikasta”, joka oli jo silloin ja on yhä konservatiivien mieluisin puhetapa.
Onkin tavallaan ironista, että siirtolaisena Rand kirjoitti riipaisevasti ”menetetystä Amerikasta”, joka oli jo silloin ja on yhä konservatiivien mieluisin puhetapa.
Lopulta Rand päätyi julistamaan pitkälti kaiken vähemmistöryhmien aktivismin etniseen identiteettiin nojaavaksi eturyhmäpolitiikaksi ja täten erääksi kollektivismin muodoksi, joka uhkasi yksilönvapautta.
Sellainen vähemmistö, joka ei aio aktiivisesti assimiloitua vaan vieläpä käyttäytyy röyhkeästi enemmistöä kohtaan esimerkiksi syyttelemällä näitä rasisteiksi, ei saa Randilta sympatiaa. Näin siitä huolimatta, että yksilöiden sulautumisen osaksi kollektiivista kansallista yhtenäisyyttä olisi luullut olevan tälle kauhistus.
Kenties koska Rand oli itse omaksunut amerikkalaisen kulttuurin idean niin voimakkaasti omakseen, hän oletti sitä myös muilta. Randin käsitys suvaitsevaisuudesta on mahdollista löytää uudelleen nykyisten ”maahanmuuttokriittisten” keskustelusta, mistä myös Jalonen itse huomauttaa.
Kapitalismin valtiatar
Randin pyrkimyksenä oli hahmotella rationaalinen filosofia, jossa oman edun tavoittelu oli moraalisesti oikein, kun taas altruismi tai kollektivismi uhkasivat yksilönvapautta. Tätä hän kutsui objektivismiksi.
Randin silmissä 1900-luvun vahingollisimmat ilmiöt sosialismista ja kommunismista fasismiin nojasivat yhteisöllisyyden tai järjestelmän asettamiselle etusijalle.
Randin ajattelu korosti kaikista rajoituksista vapaata laissez-faire-kapitalismia ja yövartijavaltiota kriittisenä vastauksena 1930-luvun New Deal -politiikalle. Jalonen toteaa, että ”kapitalismin esitaistelijoiden joukossa Rand oli ainutlaatuinen siksi, että hän yritti perustaa aatteensa tueksi kokonaisen filosofisen koulukunnan”.
Koulukunta oli yhdistelmä arvoliberalismia ja talousoikeistolaisuutta ja torjui yhtäältä perinteisen konservatismin ja toisaalta esimerkiksi hyvinvointivaltioiden edustaman politiikan lopulta kestämättömänä.
Kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettu piirre, jossa rahan taloudellinen valta oli jo itsessään poliittista valtaa, ei sopinut yhteen Randin idealisoidun filosofian kanssa.
Rand vastusti henkeen ja vereen valtavirtaiseen amerikkalaiseen liberalismiin omaksuttua käsitystä valtion välttämättömästä roolista talouselämän säätelijänä ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden takaajana. Moraalinen kapitalisti ei hyväksy eikä etsi valtiovallan tukea edes tavoitellessaan omaa etuaan.
Näin ollen Rand ei hyväksyisi uusliberalismille keskeistä valtion valjastamista talouden piiriin, sillä tämäkin vääjäämättä kääntyisi itseään vastaan.
Randin näkökulmasta ainoa moraalinen talousjärjestelmä oli ”täydellisen vapaa markkinatalous, jossa tuotantoa tai kaupankäyntiä ei tule tukahduttaa millään julkisen vallan säädöksillä”.
Jalonen huomauttaakin, ettei Rand vaikuttanut kuitenkaan hahmottaneen sitä tosiasiaa, että ”pyrkimys etsiä poliittista vaikutusvaltaa on sisäänrakennettu ominaisuus kapitalismissa ja että avoimessa poliittisessa järjestelmässä liike-elämä toimii vääjäämättä kuten mikä tahansa intressiryhmä”.
Toisin sanoen kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettu piirre, jossa rahan taloudellinen valta oli jo itsessään poliittista valtaa, ei sopinut yhteen Randin idealisoidun filosofian kanssa.
On syytä korostaa, että Rand teki rajanvedon tai priorisoinnin kapitalismin ja demokratian välille, vaikka saattoikin nähdä ne yhteensopivina. Rand piti poliittista osallistumista itsearvoisen tärkeänä, mutta samaan aikaan massojen äänestyspäätökset eivät saisi horjuttaa vapaan yhteiskunnan perusarvoja siten, kuin Rand ne ymmärsi.
Rand teki rajanvedon tai priorisoinnin kapitalismin ja demokratian välille, vaikka saattoikin nähdä ne yhteensopivina.
Rand ei esimerkiksi nähnyt 1890-luvun jälkeen seurannutta romahdusta ja revennyttä yhteiskunnallista eriarvoisuutta kapitalismin ongelmana, vaan oireena siitä, että puhdasta laissez-faire-kapitalismia ei ollut onnistuttu – valtion häirinnän takia – soveltamaan.
Tässä suhteessa Rand kuulostaa samalta kuin ne kommunismin kannattajat, joiden mukaan ”aitoa kommunismia” ei vain ole onnistuttu soveltamaan vielä.
Poliittisesti Rand tunsi vetoa liikemiespoliitikkoja kohtaan. Hänen filosofiassaan he olivat päteviä, yritteliäitä ja moraalisia – ainakin verrattuna perinteisiin poliitikkoihin, jotka olivat valtiokoneiston läpäisemiä ja tahrimia.
Koska kaikki oli alisteista laissez-fairen periaatteille, Rand ei halunnut eikä johdonmukaisesti voinut puuttua mihinkään yhteiskunnalliseen epäkohtaan, jonka korjaaminen olisi voinut johtaa lainsäädännölliseen työhön – valtiovallan kasvuun.
Tämä on jättänyt jälkeensä ristiriidan, jossa konservatiivit viittaavat talouspoliittisesti Randin ideologiaan mutta libertaristeja lukuun ottamatta eivät mainitse hänen yksilö- ja vapauskeskeistä ajatteluaan suhteessa arvopolitiikkaan.
Randin aatteellinen puritanismi
Randiin akateemisesti perehtyneet instituutit, kuten kirjailijan nimeä kantava instituutti, ovat äärimmäisen kärkeviä ulkopuolisten Randia kohtaan esittämän analyysin – saati kritiikin – suhteen. Ne hyväksyvätkin ainoastaan puhdasoppista libertarismia lähentelevät tulkinnat, mikä on pitkälti linjassa Randin oman tavan kanssa.
Randille henkilökohtaisesti tärkeää oli synnyttää uudenlainen filosofinen perinne, joka soveltuisi uuden, modernin maailman haasteisiin. Randin tavoittelema uusi amerikkalainen oikeisto olisi nimenomaan klassiseen sivistykseen vihkiytyneen älymystön tuottama liike, joka tuottaisi modernin yhteiskuntaselityksen ja ottaisi itselleen johtoaseman ”filosofian, kulttuurin, valtiotieteiden ja talousoppien saralla”.
Randille oli tärkeää synnyttää uudenlainen filosofinen perinne, joka soveltuisi modernin maailman haasteisiin.
Randin kapitalismia suosivien näkemysten vuoksi olisi voinut olettaa, että hän olisi ollut Mont Pelerin -seuran ja muiden myöhemmin uusliberaaleina tunnettujen verkostojen jäsen. Randin kipakka luonne ja ehdottomuus laissez-faire-kapitalismissa kuitenkin ajoi hänet säännöllisesti riitoihin verkoston intellektuellien kanssa.
Randia ajattelijana eivät kuitenkaan monet merkittävätkään – nimenomaan akateemiset – talousoikeistolaiset voineet jättää huomiotta.
Rand piti esimerkiksi Friedrich Hayekin valmiutta hyväksyä valtiollinen terveydenhuolto epäilyttävänä kompromissina: ainoastaan vapaa yksilö, jolla ei olisi mitään moraalisia velvoitteita ketään kohtaan, oli Randille riittävä perusta todelliselle vapaudelle.
Samoin Randin näkökulmasta ne markkinatalouden teoreetikot, jotka eivät rohjenneet ilmaista kapitalismin perimmäistä hyvyyttä riittävän selkeästi, olivat pelkureita. Jalonen toteaa, että ”Randin individualismi lähestyi ehdottomuudessaan jo yhteiskunnallista nihilismiä”.
Rand monesti puhui republikaanien puolesta – vaikka hädin tuskin sieti esimerkiksi Richard Nixonin politiikkaa – vedoten ainoastaan pienemmän pahan käsitteeseen.
Todellinen haaste tuli vuonna 1976 Ronald Reaganin muodossa. Reagan edusti kaikkea, mitä Rand konservatiiveissa vihasi. Reaganin taustalla oleva uskonnollinen oikeisto esimerkiksi rajasi aborttioikeutta, mikä ei Randille sopinut. Reaganin talouspolitiikka oli ”tahrattu kytkemällä se uskonnolliseen ja yksilönvapauksia rajoittavaan hurskastelevaan politiikkaan”.
Ei liene ihme, että Rand profiloituu kirjassa melko vaikeaksi ihmiseksi, joka ei hyväksynyt kritiikkiä tai omasta näkökulmastaan poikkeavia kantoja: ”Koska Randin filosofiassa oli alusta asti myös vahva moraalinen ulottuvuus, hän oli taipuvainen pitämään kaikkia oman maailmankatsomuksensa kanssa ristiriidassa olevia aate- tai oppisuuntia moraalisesti pahoina ja tuomittavina”.
Randin tiukka kontrolli opetuslastensa keskuudessa ironisesti esti hänen seuraajiaan tulemasta sellaisiksi yksilönvapauden suunnannäyttäjiksi kuin Rand oli toivonut.
Randin ehdottomuus ajoi hänet kerta toisensa jälkeen yhteenottoihin paitsi oikeistolaisten talousajattelijoiden mutta myös yhdysvaltalaisen konservatiivisen liikkeen kanssa. Se johti väistämättä hänen omaan marginalisoitumiseensa.
Randin objektivismi, joka halusi seistä ehdottomasti omilla ansioillaan vailla älyllistä velkaa minnekään tai kenellekään, pelkistyi lopulta väistämättä vain pienen sisäpiirin harjoitukseksi. Perinteistä irrotettu ”objektivistien erikoinen terminologia ja sen pohjalle rakentunut diskurssi kehittyivät lähes täysin irrallaan aikakauden amerikkalaisista aatteellisista ja opillisista virtauksista”.
Randin tiukka kontrolli opetuslastensa keskuudessa ironisesti esti hänen seuraajiaan tulemasta sellaisiksi yksilönvapauden suunnannäyttäjiksi kuin Rand oli toivonut.
Sankarillinen kapitalistinen mieskuva
Omien oikeuksien puolesta toimimisen moraali on keskeistä randilaiselle miehiselle ideaalille. Vaikka Rand antoi tilaa myös vahvoille naisille, miehisyys oli hänen romaaniensa keskiössä.
Tästä muotoutuukin Randille eräs hänen kokonaisvaltaiselle ajattelulleen tyypillisistä ristiriidoista, kun hän haluaa sovittaa yhteen lukemattomia ihmisyyden ja yhteiskunnan palasia yhdeksi universaaliksi kokonaisuudeksi.
Rand puolusti voimallisesti naisen yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta abortin ja avioeron tapauksessa mutta halveksui avoimesti feminismiä julkisten varojen avulla valtiovallan roolia kasvattavana marxilais-leninistisenä aaterakennelmana.
Esimerkiksi Rand puolusti voimallisesti naisen yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta abortin ja avioeron tapauksessa mutta halveksui avoimesti feminismiä julkisten varojen avulla valtiovallan roolia kasvattavana marxilais-leninistisenä aaterakennelmana.
Ei liene yllätys, jos esimerkiksi netin manosfäärissä koettaisiin kovaa vetoa randilaista ajatusmaailmaa kohtaan. Yllätys ei ole sekään, että feministinen kirjallisuuskritiikki Randia kohtaan on ollut ankaraa.
Randin johdolla objektiivismi oli pitkälti heteronormatiivinen liike, jossa konservatiivinen perhekuva oli kyseenalaistettu, mutta tasa-arvoa tai yksilön oikeuksia ei laajennettu seksuaalivähemmistöihin. Tältäkin osin monet Randin yhdysvaltalaiset konservatiivit seuraajat ovat usein yksinkertaistaneet aatteellista perintöään konservatismin suuntaan.
Randilainen katsomus Suomessa
Rand ei ole ollut suuresti esillä Suomessa, vaikka hänen ajatusmaailmansa on toki periytynyt monen talousliberaalin instituution keskeiseen ajatusmaailmaan. Björn Wahlroosin teos Markkinat ja demokratia siteerasi laajasti kontekstualisoi ihailevasti Randin ajatusmaailmaa ja toi sitä näin esiin.
Jalosen teoksen kanssa samanaikaisesti hyllyyn tullut Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset väistämättä täydentää suomalaista randilaista kuvastoa haastattelujensa välityksellä.
Myös Teppo Eskelisen teos Demokratia utopiana ja sen vastavoimat osoittaa, että demokratian ja markkinoiden ristipaine on kaikkea muuta kuin harvinainen.
Jalonen tiivistääkin kirjassaan, että vaikka oikeisto–vasemmisto-jakoa pidetään vanhentuneena, randilaisen maailmankuvan ja markkinaliberalismin voima Suomessa on pikemminkin terävöittänyt tätä jakolinjaa. Randin vaikutus modernin oikeistopolitiikan ja markkinatalousideologian valtavirtaan on ilmeinen.
Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
Arvion kirjoittaja Mikko Poutanen haastatteli kirjailija Jussi Jalosta 3. lokakuuta. Kuuntele tilaisuuden nauhoitus tästä:
