Europarlamentaarikko Pekka Toverin sota-kommenttia seurannut keskustelu paljasti puutteita sotatilan kaltaisten olosuhteiden käsitteellistämisessä. Sijaissota-nimitys tavoittaisi sodan luonteen parhaiten. Samalla se voisi auttaa löytämään ratkaisuja nollasummakonfliktiin.
Europarlamentaarikko Pekka Toveri totesi taannoin, että Suomi käy jo sotaa Venäjää vastaan. Hän kertoi tahtoneensa oikaista niiden käsityksiä, jotka ”eivät näytä ymmärtävän aikaa, jossa nyt eletään”. Ohimennen esitettyä arvioita seurasi kiivas mielipiteidenvaihto. Oliko merkittävää poliittista valtaa käyttävä kenraalimajuri evp. tarkoittanut, mitä oli sanonut?
Toverin kannanotto ei ollut merkityksetön edustamalleen valtionhoitajapuolueelle; kokoomus pitää hallussaan kaikkia ulkosuhteita linjaavia toimielimiä sekä edustaa Suomea suurimmalla paikkamäärällä ulko- ja turvallisuuspolitiikalle raamit asettavassa Euroopan parlamentissa. Vastikään Toveri nimitettiin Euroopan parlamentin Ukraina-valtuuskunnan johtoon.
Sotatila-kannanottoa seuranneesta keskustelusta muodostui kiinnostava kuvaaja mediamaisemasta sodanomaisissa olosuhteissa. Selittely oli kommentoinnin pääsisältöä: luotetun asiantuntijan katsottiin kyllä olevan kartalla siitä mitä sanoi, mutta poliittinen kokemattomuus sai puhumaan sivu suun.
Arvostelijoiden mielestä heppoinen puhe sodassa olemisesta taas oli vastuutonta uhoa. Pisteen sotapuheille laittoi lopulta tasavallan presidentti Alexander Stubb kieltämällä väitteen yksiselitteisesti. Myös ulkoministeri Elina Valtonen katsoi tarpeelliseksi todeta yksikantaan: ”Suomi ei ole sodassa.”
Sotatilaväitteen oikeellisuutta voimakkaimmin puolustanut everstiluutnatti evp. Juhani Pihlajamaa kantoi huolta ”puhumisen pelosta”. Hänen mielestään suomalaiset eivät uskalla nimittää ”Venäjän sotatomia sodaksi”. Myös Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Marko Lehti ilmoitti allekirjoittavansa Toverin käsityksen. Hän silti kyseenalaisti tarpeen lausua asiaa ääneen, koska ”tilanteen julkinen kutsuminen sodaksi tavallaan pelaa Venäjän pussiin”.
Jännite totuudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden välillä tuli esille myös Helsingin Sanomien toimittajan otaksuessa, että ”Venäjällä on varmaankin otettu Toverin lausunto myhäillen vastaan”. Toverin ei sentään odotettu vetävän takaisin totena mutta epätarkoituksenmukaisena pidettyä kannanottoaan.
Toverin sotatilaväite vahvisti siihen asti julkilausumattoman säännön: sijaissotaa käyvä ei saisi tunnustaa olevansa sodassa. Hallitulla viestinnällä sammutettu skandaali paljasti yhden samankaltaisuuden sijaissodan muutoin täysin erilaisten osapuolten välillä: poliitikkojen on myös muualla kuin Venäjällä vältettävä puhumasta sodassa olemisesta.
Lähimmäksi sijaissodan myöntämistä tuli Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kutsuessaan Ukrainan tilannetta ”historiallisesti melko tyypilliseksi epäsuoraksi konfliktiksi”. Aaltola tosin väisti tarkentamasta Suomen roolia konfliktissa ja kiirehti korostamaan läntisen strategian onnistumista.
Ei sodassa, vaan sijaissodassa
Sotatilakannanoton käsittely julkisuudessa oli eufemistista eli kiertoilmaisuin käytävää: Suomen rooli Ukrainan puolustustaistelun tukemisessa jäi siinä hahmottumatta. Niin Toverin puoltajat kuin arvostelijat onnistuivat välttämään konfliktia kuvaavaa neutraalia sanaa, joka on ollut käytössä arvostettujen kansainvälisen politiikan tutkijoiden ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajien keskuudessa niin Britanniassa, Ranskassa kuin Saksassakin: sijaissota.
Yhdysvaltojen liittolaisena Suomi on mukana sodassa, joka on luonteeltaan sijaissota. Siinä Ukraina on taistelutanner ja vihollinen on Venäjä, jonka lietsoma sisällissota Itä-Ukrainassa ymmärrettiin Suomessa jo vuonna 2014 sijaissotana. Kentin yliopiston emeritusprofessori Richard Sakwan mukaan Ukrainan sota on ”klassinen sijaissota”, jonka juurisyynä ovat kylmän sodan päättämisen jälkeen luodun eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän ongelmat. Nykyään Venäjä on tosin konfliktin välitön osapuoli, kun taas länsi osallistuu rintamataisteluihin välillisesti.
Sijaissodan idea piilee sen tarjoamassa peitteessä, jonka avulla sotilaallista toimintaa voi harjoittaa osapuoleksi joutumatta. Väite sodassa olemisesta ei siksi ole pelkkää dramatisointia, vaan myös vahingollista siihen osallistuvien sotaponnisteluille. Sijaissodasta seuraa tiettyjä operatiivisia rajoitteita, kuten komentaja evp. Juha-Antero Puistola tiivistää: ”kukaan ei voi marssia Moskovaan sanelemaan uutta valtiosääntöä.”
Sijaissodan idea piilee sen tarjoamassa peitteessä, jonka avulla sotilaallista toimintaa voi harjoittaa osapuoleksi joutumatta. Väite sodassa olemisesta ei siksi ole pelkkää dramatisointia, vaan myös vahingollista siihen osallistuvien sotaponnisteluille.
Täysimittaisen ydinasevaltioiden välisen sodan välttäminen on sijaissodan tarkoitus. ”Emme tule sotkeutumaan sotaan”, linjasi Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg ja vahvisti liittokunnan kannan vastikään: ”emme tule olemaan sodan osapuoli.” Samaan tapaan totesi Yhdysvaltain presidentti Joe Biden: ”Emme tule käymään kolmatta maailmansotaa Ukrainassa”.
Ukrainassa käytävän sodan ymmärtäminen sijaissotana saattaa vaikuttaa vieraalta, koska ilmaisu kuului jo varhain neuvotteluratkaisua kannatteiden sanavarastoon. Lisäksi se on ollut keskeinen osa Venäjän narratiivia, jolle on luonteenomaista yhdistää ”lännen sijaissota” ydinsodan lietsomiseen.
Kun hyökkäystä edeltäneet neuvottelut Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä olivat päättyneet tuloksetta, Venäjän presidentti Vladimir Putin oli luonnehtinut Ukrainan tukea ”pelkäksi välineeksi” maansa heikentämiseksi. Sijaissodan ideaa mukaillen hän oli jo vuonna 2014 nimittänyt konfliktia ”maailman tilannetta heijastavaksi peiliksi” ja arvostellut länttä valmiudesta ”uhrata Ukrainan yhtenäisyys omien poliittisten päämäärien saavuttamiseksi”.
Ennen sodanjulistustaan Putin oli tarkentanut Naton sotilaallisen läsnäolon kulkevan rinnan yhtenäisyyttä rikkovan ”alkuperäiskansojen” puolustamisen kanssa. Hyökkäyksen kehystäminen ”alueellisena konfliktina” yleistyi Venäjän virallisissa syötteissä vasta helmikuun 2022 hyökkäyksen jälkeen.
Sijaisodan tukijat ja taistelijat
Ukrainan itsemääräämisoikeuden turvaaminen ja kansallisen olemassaolon takaaminen olivat puolustustaistelun välittömiä tarkoituksia. Sijaissodalle luonteenomaiset piirteet ovat konfliktin pitkittyessä tulleet selvemmin esiin. Se antaa aiheen kysyä, onko sotaponnistelujen päämäärä pysynyt ennallaan. Ukrainan tukemisen pääasiallinen tarkoitus ei ehkä enää olekaan kolonisointiyrityksen torjuminen, vaan hyökkääjävaltion saattaminen romahduspisteeseen.
Yhdysvallat on linjannut Venäjän vallanpitäjän vaihtumisen olevan välttämätöntä rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi. Suhteita Venäjään ei näin normalisoitaisi ennen ylimmän johdon syrjäänvetämistä. Suomalaisessa keskustelussa palatsivallankaappausta ovat pitäneet todennäköisenä – ja kukaties toivottavana – everstiluutnantti evp. Martti J. Kari ja Jyväskylän yliopiston professori Antero Holmila.
Myös toisenlaiseen muutokseen viittavia muotoiluja on esiintynyt aina Saksan ulkoministerin lausunnosta ”Venäjän tuhoamisesta” Ukrainan ulkoministerin viimeaikaiseen ennusteeseen: ”Sodan päätyttyä vain yksi osapuoli tulee selviytymään”. Suomen vastikään isännöimässä ulkoministerikokouksessa Helsingin Sanomien mukaan taas ”korostui yhteisen toiminnan merkitys Venäjän jyräämiselle”, jonka yhteys ”Ukrainan tukemiseen” jäi etäiseksi.
Yhdysvallat on linjannut Venäjän vallanpitäjän vaihtumisen olevan välttämätöntä rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi. Suhteita Venäjään ei näin normalisoitaisi ennen ylimmän johdon syrjäänvetämistä.
Länsi on alleviivannut toimivansa saumattomassa yhteistyössä tukemansa maan kanssa. Periaatteesta ”nothing about Ukraine without Ukraine” on silti joustettu. Yhdysvallat on käynyt korkean tason neuvotteluja tiettävästi salassa niin liittolaisiltaan kuin Ukrainaltakin. Ukrainan toimivaltaa sisäisten asioidensa hoitamisessa voitaneen pitää kyseenalaisena sen aseman johdosta, johon pitkittynyt kulutussota on sen saattanut.
Periaatetta ”nothing about Ukraine without Ukraine” rasittaakin maan riippuvuus lännen tuesta. Nollasummapelin asetelma häivyttää vaihtoehdot ja välietapit, mikä on haitaksi strategiselle ajattelulle. Aseviennille asetettuihin odotuksiin varauksellisesti suhtautuvia on tältä kannalta jopa syytetty Ukrainan epäonnistuneista rintamasuorituksista.
Sijaissodan vaikutusta puolustukseen kaikki voimansa keskittävän valtion kykyyn toimia suvereenina voi nähdä asettuneen uuteen valoon, kun Britannia kariutti molemminpuolisiin myönnytyksiin perustuneen neuvotteluratkaisun pian sodan syttymisen jälkeen. Sodan loppu ehdollistettin Venäjälle rintamataistelun tuloksena tuotetusta täydellisestä sotilaallisesta tappiosta. Helsingin yliopiston professori Timo Vihavainen piti tällaista ”non possumus -kantaa” vahingollisena rauhanrakentamiselle.
Sijaiskärsijöitä sijaissodassa?
Kompromissirauhan torjumisen jälkeinen asetelma on vahvistanut sijaissodille ominaista riskitekijää: sodassa tuettavasta valtiosta saattaakin muodostua välikappale sellaisten intressien ajamiselle, jotka eivät kiinteästi kosketa, saati välittömästi yhtene tuettavan omien intressien kanssa. Huoli tuettavan valtion ajautumisesta suurvaltapoliitiseksi pelinappulaksi ei siksi ole liioiteltu.
Tähän oli viitannut Yhdysvaltojen sotilastiedustelun entinen asiantuntija ja Center for Strategic Research and International Studies -tutkimuskeskuksen emeritusprofessori Anthony Cordesmann. Hänen mukaansa ”Venäjän hyökkäys antoi verukkeen sen vastaiselle sijaissodalle, joka tarjoaa Yhdysvalloille mahdollisuuden heikentää huomattavasti Venäjän asemaa sille itselleen vähäisin kustannuksin”.
Historioitsija Tony Wood piti todennäköisenä sijaissodan tämän suuntaista käännettä jo kuukausi Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Hän arvioi sen seurausten ”tekevän pilkkaa väitetystä läntisten hallitusten kiinnostuksesta ukrainalaisten hyvinvointia kohtaan”.
Odotuksen asussa esitetty vaatimus on ongelmallinen, koska päämäärän kannatuksesta ukrainalaisten ja länsimaiden väestöjen keskuudessa on hankalaa, ellei jopa mahdotonta saada sotaolosuhteissa riittävää varmuutta.
Komentaja evp. Juha-Antero Puistola on alleviivannut, että lännen voitto ”vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä vielä pitkään”. Puistola katsoo kohtuulliseksi erittäin korkean materiaalisen ja inhimillisen hinnan maksamisen Ukrainan puolustustaistelulle asetetun päämäärän saavuttamisesta. Odotuksen asussa esitetty vaatimus on ongelmallinen, koska päämäärän kannatuksesta ukrainalaisten ja länsimaiden väestöjen keskuudessa on hankalaa, ellei jopa mahdotonta saada sotaolosuhteissa riittävää varmuutta.
Ukrainalaisten osaksi näin mahdollisesti koituva sijaiskärsijän rooli on moraalisesti kyseenalainen. Tragediaa etäältä Yhdysvalloissa seuraavat ovat hyötyneet suunnattomasti sijaissodan nostattamasta puolustustarvike- ja fossiilienergiateollisuuden kysynnästä. Euroopan unionin ottama suunta kohti sotataloutta on institutionalisoinut jakoa voittajiin ja häviäjiin – sijaissodan tukijoihin ja taistelijoihin.
Sijaissota on neutraali nimitys
Ukrainan sodan ymmärtäminen sijaissotana auttaisi löytämään konfliktiin ratkaisun, joka kunnioittaisi ukrainalaisten tahtoa. 72 prosenttia ukrainalaista suhtautuu avoimesti sodan päättämiseen neuvotteluteitse. Myös enemmistö eurooppalaisista pitää neuvotteluratkaisua todennäköisimpänä sodan päättymistapana.
KIIS-tutkimuslaitoksen yhdysvaltalaisen National Democratic Instituten toimeksiannosta tekemä kysely mittasi ukrainalaisten kompromissivalmiuden kasvaneen vuoden takaisesta 33 prosentista 57 prosenttiin. Laitoksen johtaja Anton Hrushetskyi selittää mielialojen vaihtumista ukrainalaisen yhteiskunnan kärsimillä vahingoilla ja sitä seuranneella ”psykologisella uupumuksella”. Valtaosa ukrainainalaisista katsoo Venäjän hyökkäyksen kohdistuvan nimenomaan heidän valtioonsa, ei läntiseen maailmaan yleensä.
Asioilla on aina kaksi puolta
Sijaissota on sotaa ilman tappiota muille paitsi taisteleville osapuolille. Vaikka veretön sota on käsitteellinen ristiriita, arkiajattelumme ei tätä hahmota, kuten Slavoj Žižek on esittänyt. Sotaan määritelmällisesti kuuluvan vaarallisuuden ja väkivallan rajautuminen taistelevalle osapuolelle tekee siitä taas joillekin toisille hyväksyttävämmän. Semanttisesti kesytettynäkin sota on yhä sotaa.
Jos halutaan Toverin tapaan ”ymmärtää aikaa, jossa nyt eletään”, käytettyjä määritelmiä ei saisi ratkaista poliittinen tarkoituksenmukaisuus, vaan intressivertailun ja puolueettoman näytön pohjalta muodostettu tilannekuva. Jos Ukraina taistelee puolestamme, olemme sijaissodassa.
Sijaissodan lietsoma uusi kylmä sota ei ole kenenkään edun mukainen. Toivon laskeminen autokraattiseen vallanpitäjien vaihdokseen Venäjällä sisältää itsepetoksen vaaran.
Korean niemimaan kaltainen aselepo ilman rauhansopimusta -tilanteen muodostuminen Eurooppaan epävakauttaisi alueen pysyvästi ja johtaisi siviiliyhteiskuntien militarisoitumiseen. Sijaissodan lietsoma uusi kylmä sota ei ole kenenkään edun mukainen. Toivon laskeminen autokraattiseen vallanpitäjien vaihdokseen Venäjällä sisältää itsepetoksen vaaran.
Ero ukrainalaisten sankarillisen uhrivalmiuden ja heidän halpahintaisen uhraamisensa välillä tulisi pitää kristallinkirkkaana. Näin vältetään Ukrainan joutuminen suurvaltapoliitikan välikappaleeksi. Arvopohjainen realismi jää tyhjiksi sanoiksi, jos päätöksentekoa ohjaavat käsitykset meillä ja muualla muodostetaan yksinomaan sen perusteella, kenen pussiin ne pelaavat.
YTM Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen.
Artikkelikuva: wal_172619 / Pixabay
