Sanat ”terrorismi” ja ”Suomi” eivät ole tavanneet kovin usein esiintyä samassa virkkeessä. Terrorismia on pidetty yleisesti Suomelle vieraana ilmiönä. Suomeen kohdistuva terrorismin uhka on arvioitu ja arvioidaan edelleen matalaksi.
Terrorismin torjunta oli Suomelle pitkään marginaalinen asia. Esimerkiksi 1980-90-luvuilla sen parissa työskenteli vain kourallinen suojelupoliisin työntekijöitä. Tilanne on kuitenkin muuttunut olennaisesti viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana. Suomella on vuodesta 2010 asti ollut oma kansallinen terrorismin torjunnan strategia. Sen viime torstaina julkaistussa päivitetyssä versiossa on 22 toimenpidettä, jotka koskettavat käytännössä kaikkien ministeriöiden toiminta-aloja. 2000-luvun puolella eduskunnassa on käsitelty parisensataa valtiopäiväasiaa, joihin terrorismi on tavalla tai toisella liittynyt.
Jos terrorismi ei ole Suomelle uhka, niin miksi Suomella on kuitenkin kansallinen terrorismin torjunnan strategia? Tätä kehityskulkua on mahdotonta ymmärtää tarkastelemalla vain Suomen kansallisen tilanteen kehittymistä. Uhkakuvissa kun ei ole tapahtunut dramaattista muutosta, eikä terrorismin torjunnan kehittäminen ole noussut näkyvästi poliittiselle asialistalle.
Kansainvälinen politiikka kehityksen moottorina
Terrorismin torjunnan kehittäminen Suomessa on tapahtunut hyvin pitkälti ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen kansainvälisen tason yhteistyö terrorismin vastaisessa toiminnassa vilkastui ja laajeni huomattavasti. Suomi ilmoitti välittömästi iskujen jälkeen osallistuvansa aktiivisesti kansainväliseen yhteistyöhön ja toimeenpanevansa kaikki ne velvoitteet, joita kansainväliset sopimukset siltä edellyttävät. Näiden velvoitteiden täyttämisen suhteen Suomella ei ole oikeastaan ollut todellista vaihtoehtoa. Kansainvälisen politiikan todellisuus on vuoden 2001 jälkeen ollut sellainen, ettei Suomi olisi voinut jättää Yhdistyneiden Kansakuntien, Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin puitteissa neuvoteltuja sopimuksia toimeenpanematta ilman, että Suomen ulkopoliittiset suhteet ja kansainvälinen uskottavuus olisivat kokeneet merkittävän kolauksen.
Terrorismiin liittyviä kansainvälisiä velvoitteita on tullut vuosien varrella lukuisia erityisesti Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimusten, pöytäkirjojen ja päätöslauselmien Euroopan neuvoston yleissopimuksen sekä lukuisten Euroopan unionin asetusten, direktiivien ja puitepäätösten myötä. Terrorismilainsäädäntö on yksi esimerkki tästä: pian iskujen jälkeen Euroopan unionissa tehtiin puitepäätös, jonka mukaan kaikilla jäsenmailla piti olla tietyt ehdot täyttävä lainsäädäntö terrorismirikoksista. Suomella ei ollut ennestään erillistä terrorismilainsäädäntöä, joten terrorismirikoksia koskeva luku lisättiin Suomen rikoslakiin vuonna 2003. Tätä lainsäädäntöä laajennettiin myöhemmin Euroopan neuvoston yleissopimuksen pohjalta.
Nykyisellään Suomen rikoslaissa kriminalisoidaan varsin laaja joukko terrorismiin liittyviä tekoja, mukaan lukien valmistelutekoja kuten terrorismiin yllyttäminen, terrorismiin kouluttaminen, terrorismin rahoittaminen, terroristiryhmän johtaminen ja terrorismiin värvääminen. Kansainvälisiä velvoitteita liittyy myös terrorismin rahoituksen estämiseen, matkustajatietojen luovuttamiseen sekä nk. joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseen.
Olisi kuitenkin väärin tulkita Suomen terrorismin torjunta pelkästään kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseksi. Näin oli ehkä heti syyskuun 11. päivää seuranneina vuosina. Silloinkaan velvoitteiden toimeenpaneminen ei ollut täysin mekaanista. Toimeenpanon yhteydessä on pohdittu, miten nämä velvoitteet täytetään siten, että ne ovat sopusoinnussa Suomen oikeusperinteen ja hallintokulttuurin kanssa.
Vertaispaine ohjaa myös kansallisia ratkaisuja
Varsinaisten velvoitteiden lisäksi kansainvälinen, erityisesti EU:n puitteissa tapahtuva yhteistyö on vaikuttanut Suomen terrorismin torjunnan kehittymiseen laajemminkin. Vaikka terrorismin torjunta kuuluu edelleen Euroopan unionissa pitkälti kansallisen toimivallan piiriin, EU:n puitteissa tapahtuu paljon terrorismin torjuntaan liittyvää ajatustenvaihtoa ja raportointia. Tätä kautta käsitykset toimivista käytänteistä sekä nykyterrorismin luonteesta vaikuttavat siirtyvän varsin tehokkaasti maasta toiseen. Yhteistyö luo myös vertaispainetta toteuttaa toimenpiteitä, joihin ei ole muodollista velvoitetta.
Yksi tällainen kehityssuunta on yhä vahvempi panostaminen terrorismin ennaltaehkäisyyn. Tällä ei tarkoiteta ainoastaan iskujen estämistä – tämä on 1970-luvulle tyypillinen käsitys ennaltaehkäisystä. Iskujen estämiseen pyritään toki edelleen, itse asiassa ehkä määrätietoisemmin ja kattavammin kuin koskaan ennen. Nykyisin terrorismin ennaltaehkäisy pitää sisällään myös toimintaohjelmia, joilla pyritään myötävaikuttamaan siihen, että mahdollisimman harva yksilö radikalisoituisi väkivaltaiseen toimintaan. Tämä terrorismin torjunnan alan laajentuminen on tehnyt terrorismin torjunnasta entistä ajankohtaisempaa myös niille Suomen kaltaisille maille, joissa terrorismin välitön uhka arvioidaan varsin mitättömäksi.
Erityisesti 2000-luvun loppupuolelle tultaessa on nähtävissä, että terrorismin torjunnassa on alettu Suomessa siirtyä vähitellen kohti suurempaa kansallista aloitteellisuutta. Vuoden 2009 jälkeen on nimittäin alettu tehdä myös sellaisia asioita, joita kukaan ei ole Suomelta vaatinut. Kansallinen terrorismin torjunnan strategia on yksi esimerkki tästä. Strategian ensimmäisessä versiossa yhtenä toimenpiteenä esitettiin laajennuksia terrorismilainsäädäntöön ilman, että siihen oli mitään kansainvälistä velvoitetta. Taustalla on kuitenkin edelleen nähtävissä selvästi kansainvälisen yhteistyön vaikutus vertaispaineen muodossa. Kutakuinkin kaikilla Länsi-Euroopan mailla on kansallinen terrorismin torjunnan strategia eikä Suomi halua olla poikkeus.
Vertaispaineen lisäksi kehityskulun taustalla on kuitenkin nähtävissä muitakin tekijöitä. Vaikka Suomessa ei toimi yhtään terroristijärjestöä ja terrori-iskun mahdollisuutta pidetään pienenä, suojelupoliisin arvion mukaan Suomessa oleskelee tällä hetkellä entistä enemmän ihmisiä, ”riskihenkilöitä”, joilla on yhteyksiä terroritoimintaan. Myös muissa Pohjoismaissa tapahtuneet iskut tai niiden yritykset ovat tehneet terrorismista Suomelle läheisemmän asian. Terroritoiminnan katsotaan myös muuttuneen yhä kansainvälisemmäksi, ja tämän uskotaan heijastuvan myös Suomeen. Viime aikoina konfliktimatkailu Syyriaan on niin ikään kasvattanut huolia siitä, minkälaisia haasteita Suomessa saatetaan kohdata tulevaisuudessa, kun nämä henkilöt palaavat kokemuksineen Suomeen.
Suomen terrorismin torjunnan laajuutta ei pidä kuitenkaan liioitella: eurooppalaisessa vertailussa toiminta on edelleen hyvin suppeaa. Vaikka resursseja on vuoden 2001 jälkeen kasvatettu, ne ovat edelleen hyvin vaatimattomalla tasolla. Kansallinen terrorismin torjunnan strategiakin on huomattavasti suppeampi kuin monessa muussa EU-maassa. Strategioiden laajuus tapaa yleensä heijastaa sitä, kuinka paljon maalla on omakohtaista kokemusta terrorismista. Kansainvälisistä vaikutteista ja vertaispaineesta huolimatta terrorismin torjunnan taustalla vaikuttaa edelleen vahvaan juurtunut käsitys, että terrorismi on varsin marginaalinen uhka Suomelle.
Artikkelikuva: maarten-van-den-heuvel / Unsplash
