Kolmen vaalikirjan anatomia

Vaalikirjat ovat mielenkiintoisia aikalaiskuvauksia siitä, miten ehdokas haluaa itsensä ja politiikkansa esittää. Ehdokas tulee lähelle äänestäjää ja kutsuu äänestäjän luottamaan hänen asiantuntemukseensa.

Tässä artikkelissa esitellään kolme vaalikirjaa, jotka julkaistiin keväällä 2019 eduskuntavaalien alla: Mikko Kärnän (kesk.) Häirikkö Arkadianmäellä (Otava), Veronika Honkasalon (vas.) Toivon politiikka (Into) ja Juhana Vartiaisen (kok.) Suomalaisen talousajattelun kritiikki (Otava). Kaikki kolme kirjoittajaa osallistuivat myös 2.4. Politiikasta-lehden järjestämään Poliitikot kirjataivaassa -tapahtumaan pääkirjasto Oodissa.

Tapahtumaan piti osallistua myös Harry Harkimon omalla kirjallaan, mutta Harkimo oli lopulta estynyt. Tästä syystä tässäkin keskitytään vain kolmen tapahtumaan osallistuneen poliitikon tuotoksiin.

Mikko Kärnä ja häirikkyys

Kärnä kuvaa itseään ”häiriköksi” ja pitää politiikan ”häirintää” positiivisena asiana. Lukijan on paikallaan kysyä, miksi politiikan häirintä on tarpeen ja miten politiikkaa häiritään kirjailijan mielestä. Kärnä käyttää mieluummin termiä ”disruptio”, joka saattaa ainakin osalle lukijoista olla tutumpi liike-elämän puolelta. Kirjassa disruptio rakentaa uutta rikkoen vanhaa ajattelua.

Häiriköinti esiintyy kirjassa ensisijaisesti viestintästrategiana eli sen tarkoitus on herättää huomiota kirjoittajan ajamalle politiikalle sosiaalisen median kautta. Tässä suhteessa vaikuttaakin siltä, että (laskelmoivassa media-)häiriköinnissä tarkoitus (eli näkyvyys) pyhittää keinot. Kirjassa ensimmäisellä (kesken jääneellä) kansanedustuskaudellaan toimiva tulokas esiintyy tietyllä tavalla realistina: hänen on toimittava häirikkönä saadakseen itselleen ja agendalleen näkyvyyttä.

Tätä haastetta nousta esiin on avannut myös Anna Kontula kirjassaan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä (Into, 2018). Eduskunnassa on selkeä nokkimisjärjestys, joka pohjaa senioriteettiin ja johon myös Harkimo kertoo omassa vaalikirjassaan Suoraan sanottuna (WSOY, 2018) pettyneensä.

Ei ole siten suuri yllätys, että Kärnä kuvaa tyylinsä herättäneen närää. Hän ilmaiseekin kirjassa pettymystä aloitteittensa huonoon menestykseen. Karrikoiden Kärnä profiloituu häirikkönä, joka vie jämähtäneet asiat julkisuuteen yksipuolisesti ja ennen kaikkea räväkästi mutta taivastelee sitä, kun muut poliitikot tästä suuttuvat eivätkä tue hänen agendaansa.

Kärnä profiloituu häirikkönä, joka vie jämähtäneet asiat julkisuuteen yksipuolisesti ja räväkästi mutta taivastelee sitä, kun muut poliitikot tästä suuttuvat eivätkä tue hänen agendaansa.

Toisaalta Kärnä reflektoi kirjan loppupuolella, että eduskuntaan on tullut tahallisen väärinymmärtämisen kulttuuri, ja pohtii, onko itse osa ongelmaa vai sen ratkaisua. Hän päätyy toteamukseen, että ehkä molempia.

Kärnä ei itsekään osaa määrittää, millaista esiintyminen sosiaalisessa mediassa on. Sivulla 61 keskustellaan siitä, kuinka tärkeää sosiaalisessa mediassa on esiintyä omana itsenään, mutta kuinka some on kuitenkin käytännössä vain representaatiota, ellei illuusiota.

Huomionarvoista kirjassa on, kuinka siinä korostetaan kansanedustajan työhön ajautumista ikään kuin vailla edustajan omaa suunnitelmallista toimijuutta. Tämä on hieman erikoinen tapa muotoilla asia, koska ehdolle asettumisen jälkeen edustaja on varmasti työskennellyt päämäärätietoisesti valintansa eteen – käsillä oleva kirja on siitä todiste. Kärnä kertoo kirjassaan myös, että hänen esikoiskirjansa rahoitti osin vuoden 2015 eduskuntavaalikampanjan.

Kenties kirjoittaja haluaakin mieluummin korostaa, ettei hän ole hakeutunut poliittiselle uralle tarkoituksellisesti ja on ”järjestelmän” ulkopuolinen. Kirjoittaja haluaa toisin sanoen tehdä selväksi, ettei ole ”poliittinen broileri”, puoluejärjestelmän kasvatti.

Jähmettyneitä rakenteita ravistelevan ulkopuolisen identiteetti on varmasti kutsuva myös monelle muulle ensimmäisen kauden kansanedustajalle.

Näin ollen tavallisen päivänpolitiikan ”häiriköinti” voidaan myös perustella ulkopuolisuudella. Tämä jähmettyneitä rakenteita ravistelevan ulkopuolisen identiteetti on varmasti kutsuva myös monelle muulle ensimmäisen kauden kansanedustajalle.

Kärnän kirjassa on se ehdoton hyöty, kuten Jukka Huusko kommentoi Helsingin Sanomien kirja-arvostelussaan, että se havainnollistaa sitä sisäistä ajattelua, jolla poliitikot hamuavat näkyvyyttä ja sitä kautta valtaa modernissa mediaympäristössä ja niin sanotussa totuuden jälkeisessä ajassa.

Veronika Honkasalon toivon politiikkaa

Honkasalon kirja seuraa Kärnän tavoin henkilökohtaista tarinaa siitä, miten kirjoittajasta tuli poliitikko ja millaista politiikkaa hän tekee tai haluaisi tehdä. Kirjassa on viitteitä ja lähteitä, mutta akateemiseksi sitä ei voi sanoa.

Honkasalo esittää politisoitumisensa perussuomalaisten vuoden 2011 ”vaalijytkyn” suorana seurauksena. Tämä on mielenkiintoista siksi, että perussuomalaiset itse usein määrittävät itsensä negaation kautta eli korostaen sitä, keitä he vastustavat.

Vasemmistolaisuus, feminismi ja antirasismi nousevat selvästi esiin kirjoittajalle keskeisinä teemoina. Esimerkiksi kapitalismin kritiikki ja ilmastomuutosta vastaan taistelu kulkevat käsi kädessä. Kirjassa esitetään, eikä täysin vailla perusteita, että oikeistolainen (talous)politiikka on monesti kylmän rationalistista. Honkasalon edustamaan ”toivon politiikkaan” kuuluvat myös keskeisesti tunteet. Poliittinen on siis ehdottomasti henkilökohtaista.

Honkasalon edustamaan ”toivon politiikkaan” kuuluvat myös keskeisesti tunteet. Poliittinen on siis ehdottomasti henkilökohtaista.

Kirjoittaja kertoo, että tunne on keskeistä toivossa ja paremman kuvittelussa. Tältä osin kirjan voi nähdä liittyvän demokratialle tarpeellisten yhteiskunnallisten utopioiden rakentamiseen. Yhteiskunnallinen luottamus ilmenee kirjassa keskeisenä huolenaiheena. Tämän luottamuksen palauttaminen on osa kirjoittajan toivon politiikkaa.

Honkasalokin muistaa huomauttaa tulevansa puoluepolitiikan ulkopuolelta, ja hänen poliittinen agendansa on vastaus yhteiskunnalliseen tilaukseen. Näin Honkasalo Kärnän tavoin ottaa etäisyyttä puoluepolitiikkaan.

Molempien aiemman historian huomioiden tämä asemointi ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua: Kärnä toimi jo kansanedustajana eikä siten ole enää ulkopuolinen, ja Honkasalo on ollut näkyvä helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu.

Samoin myös Honkasalo näkee kirjassaan, että disruptiolla – aiheutetulla häiriöllä – on paikkansa politiikan jähmettyneitä rakenteita ravisteltaessa. Esimerkiksi isojen puolueiden valta ja ”kabinettisopimukset” on mainittu kirjassa erikseen. Kenties disruptioksi, johon niin ikään suhtaudutaan usein negatiivisesti, voidaan laskea myös Honkasalon huomio sukupuolittuneesta eduskunnan kahvilan istumajärjestyksestä.

Myös Honkasalo näkee kirjassaan, että disruptiolla – aiheutetulla häiriöllä – on paikkansa politiikan jähmettyneitä rakenteita ravisteltaessa.

On myös mahdollista lukea kirjasta, että Honkasalon disruptio nojaa enemmän avoimen ideologiseen politiikkaan. Honkasalo on pitkälti oikeassa siinä, että suomalaisessa politiikassa tunnutaan suhtautuvan ideologisuuteen negatiivisesti ja sitä vastaan asetetaan herkästi epäideologiseksi ymmärretty teknokraattinen hallinta. Tällöin tyypillinen pakon ja väistämättömyyden poliittinen argumentaatio keskittyy yleensä talouteen jättäen todelliset arvovalinnat piiloon.

Suomalainen talouseliitti on Honkasalon mielestä kapea, eikä poliitikkojen tule jättää taloutta taloustieteilijöille. Voikin sanoa, että Honkasalon disruption kohteena on pikemminkin Vartiaisen kirjan edustama hegemoninen talouspolitiikka. Kärnän disruptioon taasen viitataan kirjassa ”politiikkakarnevaalina”.

Juhana Vartiaisen talousajattelun kritiikki ”epävaalikirjana”

Keskustelutilaisuudessa Oodissa Vartiainen painotti, ettei hänen kirjansa ole vaalikirja vaan myöhästynyt talouspoliittinen kirja. Tämä on sinänsä helppo uskoa, sillä Vartiaisen kirja on selkeästi ”epäpersoonallisin”. Se ei kerro lainkaan kirjoittajastaan – paitsi epäsuorasti.

Kuitenkaan kirjoittajan aikeet eivät vähennä vaalien alla julkaistun kirja poliittisuutta, etenkin, kun kirjan aiheena on suomalainen talouspolitiikka. Vartiainen ei edukseen kiellä talouspolitiikan poliittisuutta: kirjassa todetaan, että ”kiinnostavin taloustiede on usein poliittista ja hyvä niin”.

Vartiainen ei edukseen kiellä talouspolitiikan poliittisuutta: kirjassa todetaan, että ”kiinnostavin taloustiede on usein poliittista ja hyvä niin”.

Vartiaisen kirja on selvästi kolmikosta akateemisin. Se sisältää paljon viitteitä tutkimuskirjallisuuteen eikä teoriapainotteisuutensa vuoksi aukene lukijalle välttämättä helposti. Kirjaa lukiessa tuleekin olo, että lukija kutsutaan hyväksymään kirjoittajan asiantuntemus aiheesta, mikä sinänsä on perusteltua huomioiden Vartiaisen tausta tutkijana.

Vartiainen ei kuitenkaan kirjoita kirjaa ainoastaan tutkijan positiosta vaan kansanedustajana ja ehdokkaana. Tätä samaa kaksoisidentiteettiä käsitteli myös Vesa Koskimaa Kontulan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä -kirjan arvostelussaan.

Kirja on yhtäältä talouspoliittinen pohdiskelu, mutta toisaalta esittää itsensä ”suomalaisen talousajattelun kritiikkinä”. Lukijalle on hieman epäselvää, asemoiko Vartiainen itsensä jonkinlaiseen vähemmistöön valtavirtaisessa suomalaisessa talousajattelussa ja millä perusteilla hän tämän tekee.

Oodin keskustelutilaisuudessa Vartiainen selvensi, että hänen ulkopuolisuutensa tulee pitkästä kokemuksesta Ruotsista, minkä kautta hän kritisoi suomalaista talousajattelua. Toisaalta ruotsalaisen yhteiskunnan eriarvoistumista, ja siten sen esimerkkisyyden kyseenalaistamista, edustaa Göran Therbornin kirja Kadotettu kansankoti – Kuinka pääoma kaappasi Ruotsin.

Vartiainen toteaa yksikantaan, että valtiokeskeisen järjestelmän takia ”suomalaisilla on vääränlainen talouden ontologia” eli vanhentunut käsitys talouden todellisesta olemuksesta globaalissa kilpailukapitalismissa. Tässä suhteessa Vartiainen haluaa puhua suoraan maailmasta, jossa olemme, kun taas Honkasalo oletettavasti haluaa puhua maailmasta, jossa voisimme olla.

Vartiainen haluaa puhua suoraan maailmasta, jossa olemme, kun taas Honkasalo oletettavasti haluaa puhua maailmasta, jossa voisimme olla.

Kirjasta välittyy kuva hyvinvointivaltion ensisijaisesti välineellisestä arvosta. Sivulla 20 Vartiainen toteaa, että ”hyvinvointivaltio tekee kapitalismista hyväksyttävää ja siedettävää, mikä on mainio juttu, koska markkinakapitalismi on vaurauden lähde”. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion korkea luottamus ”vähentää [talouspoliittiseen] muutokseen kohdistuvaa vastarintaa ja epäluuloa”.

Onkin mielenkiintoista pohtia, missä määrin tämän luottamuksen polttaminen markkinauudistusten ajamiseen voidaan liittää populismin nousuun, jota Vartiainen ei kirjassaan juuri käsittele. Vartiainen näkee eriarvoisuuden uhkana hyvälle talouspolitiikalle nimenomaan siinä suhteessa, että se rohkaisee poliitikkoja katteettomiin ja vastuuttomiin lupauksiin, joiden rauetessa kansa on poliittisesti yhä tyytymättömämpää.

Käsitellessään vuoden 2008 finanssikriisiä Vartiainen kritisoi liian täydellisiä malleja, joiden ympärille rakennettu talousopin paradigma sokeutti etenkin makrotaloustieteessä (esim. taloustieteellisissä journaaleissa) finanssikriisin potentiaalille. Nämä mallit ovat Vartiaisen mukaan korostetusti peritty juuri uuskeynesiläisestä makrotalousteoriasta. Jos premissin hyväksyy, tämä osaltaan puoltaa kirjan pyrkimystä uudistaa talousajattelua kritiikin kautta.

Mitä tulee finanssikriisin hoitoon, Vartiainen kritisoi poliittisen talouden professori Mark Blythin Talouskuri–kirjan (Vastapaino, 2017) finanssipääoman kriisiytymisen teesejä ja keskittyy enemmän euromaiden julkistalouden tilaan, kuten teki aiemmin myös valtiosihteeri Martti Hetemäki.

Talouspoliittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen ydin tiivistyy kirjassa kansalaisen velvollisuuteen tehdä pitkä, verotuloja tuottava työura.

Talouspoliittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen ydin tiivistyy kirjassa kansalaisen velvollisuuteen tehdä pitkä, verotuloja tuottava työura. Näin aiemmin avokätistä hyvinvointijärjestelmää – huoltosuhde oli suosiollisempi – täytyy täydentää selvemmillä pakoilla osallistua, mistä aktiivimalli on esimerkki. Julkistalous kärsii siitä, jos ihminen valitsee jättäytyä työstä sivuun, ja se kärsii siitä suhteessa enemmän kuin yksilön itsensä tulot. Karrikoiden ihmisten vapaa-aika on siis suhteessa liian halpaa hyvinvointivaltiossa.

Vartiainen toteaa, että työn tarjontaa parantavat reformit, jotka siis tekevät vapaa-ajasta kalliimpaa, ovat usein jääneet keskusta-oikeistolaisten hallitusten tehtäväksi, mutta toisaalta myös 2000-luvun sosiaalidemokraatit ovat olleet tässä mukana – ainakaan he eivät ole tehtyjä reformeja kumonneet. Tosin Antti Rinteen hallitusneuvotteluissa aktiivimallin kumoaminen on ollut näkyvästi esillä

Koska Vartiaisen kirja asemoi itsensä tutkimuskirjallisuudeksi, sitä on myös arvioitu sen mukaisesti. Emeritusprofessori Matti Tuomala omassa lukuvihjeessään (ts. kirja-arvostelussaan) niin ikään haastaa Vartiaisen asemoitumisen vähemmistöön talousajattelussa.

Tuomala edelleen toteaa, että seuratessaan työmarkkinoita julkistalouden ytimenä kirjoittaja kokonaan sivuuttaa laajan julkistalouden tutkimuksen. Lisäksi arviossa suoraan kritisoidaan talouskuria virheellisenä talouspolitiikkana tuoreeseen tutkimukseen nojaten.

Vaalikirja vuonna 2019

Vaalikauden alla on luontevaa, että ehdolla olevat poliitikot kirjoittavat ajatuksiaan, olemustaan ja ennen kaikkea poliittista identiteettiään auki kirjan välityksellä. Vaikka internet on muuttanut politiikan viestintää ja siirtänyt sitä sosiaaliseen mediaan, kirja on yhä käytännöllinen media laajemmille katsauksille ehdokkaan ajatuksista.

Vaalikirja antaa toisin sanoen omalla tavallaan äänestäjälle syvemmän käsityksen ehdokkaan politiikasta – suorasti tai epäsuorasti – kuin toisenlainen poliittinen viestintä. On syytä huomata, että kaikki kolme tässä käsitellyn vaalikirjan kirjoittajaa tulivat valituiksi eduskuntaan.

On syytä huomata, että kaikki kolme tässä käsitellyn vaalikirjan kirjoittajaa tulivat valituiksi eduskuntaan.

Kaikki kolme kirjaa ovat erittäin mielenkiintoisia aikalaiskuvauksia siitä, miten kansanedustaja tai ehdokas itsensä haluaa esittää. Vaalien alla julkaistava kirja on eräänlainen manifesti siitä, millainen kirjoittaja on ja millaista politiikkaa hän haluaa edistää.

Vaalikirjassa ei esitellä ainoastaan ehdokkaan politiikkaa vaan ehdokas ihmisenä. Ehdokas – jos hän on itse kirjoittanut kirjan – esittää yleensä tyypillisen tarinan itsestään ja politiikastaan. Siinä edetään menneestä nykytilan kautta tavoitteelliseen tulevaisuuteen. Ehdokas tulee ikään kuin lähelle äänestäjää, etenkin Honkasalon ja Kärnän kirjojen tapauksessa. Vartiainen taas kutsuu äänestäjän luottamaan hänen asiantuntemukseensa.

Äänestäjän on teoriassa helpompi ymmärtää ehdokkaan ajamaa politiikkaa, kun ehdokas on saanut esittää näkökulmansa omin sanoin. Vaalikirjalla on myös vaalien jälkeen oma arvonsa, kun kirjan sisältöä vertaa siihen, mitä asioita edustaja ajaa. Äänestäjän kannalta voi olla lohdullista, että tämä esitetään kirjassa mustana valkoisella, vieläpä ehdokkaan kuvalla kannessa.

Poliittisen agendan esiintuomisen ohella vaalikirja usein toimii yhtenä vaalikampanjan rahoituksellisena tukijalkana. Hyvin myyvän vaalikirjan tuloilla rahoitetaan myös ehdokkaan kampanjaa. Tällä tulee varmasti olemaan merkitystä, mikäli vaalikampanjoiden kustannukset yhä nousevat.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Edit. 24.6.2019 klo 21:10: Poistettu lause ”Toisin sanoen Vartiainen haluaa pestä kätensä alansa sokeudesta finanssikriisille: se olisi ollut ennustettavissa, ellei olisi jumiuduttu tietyn paradigman oletuksiin” harhaanjohtavana.