Kreikan kriisissä todellisessa pääroolissa on EU. Unionin pitäisi pohtia, mistä yhteistyössä on ylipäänsä kyse, ja käsitellä anti-elitististä kritiikkiä. Ehkä siksikin Syriza ja Kreikan hallitus ja uudet puolueet ovat niin arka kohta troikalle, EU:lle ja talousministereille. Niin ovat muutkin populistipuolueet Euroopassa.
Syriza ja demokratia
Syriza ja muut uudet puolueet eroavat perinteisistä kreikalaispuolueista siinä, että ne kannattavat kansalaisten poliittisen osallistumisen lisäämistä poliittisten eliittien sijaan, kävi ilmi Thessalonikissa Aristoteles-yliopiston Populismus-konferenssissa kesäkuun lopussa.
Syriza on siis tyypillinen haastajapuolue nyky-Kreikassa, eikä sen demokratian laajentamisen vaatimus ole poikkeuksellista.
Parlamentarismi on oiva demokratian muoto, mutta järjestelmän olemassaolo sinänsä ei tarkoita, että se toimisi mahdollisimman demokraattisesti. sen demokraattisuus on kyseenalaista, kun puolueet ovat vakiintuneet ja klientelisoituneet – eli tuottavat suoria ja epäsuoria taloudellisia etuja kannattajilleen ja tukijoilleen, kuten Kreikassa.
Politiikan teoreetikko Ernesto Laclaun mukaan demokratia ei ole pelkkiä instituutioita vaan eetos, eli sitä voidaan jatkuvasti parantaa. Populismi on olennaista demokratialle, sillä se haastaa muutamaan puolueeseen ja poliittiseen identiteettiin tai ryhmään institutionalisoituneen politiikan. Laclaun ajatukset ovat inspiroineet Syrizaa ja Podemosta Espanjassa.
Syriza-vetoisen hallituksen mandaatti oli kohtuullisen kevyt, mutta heidän vaalilupauksensa oli saada paremmat ehdot ja piste kurjistamispolitiikalle. Siksi kansanäänestys oli looginen ratkaisu. Kansanäänestys symboloi uutta aikaa Kreikassa sekä haastamalla aiemman tavan tehdä politiikkaa että mittaamalla kansan tukea Syrizalle tehtävässään.
Äänestyksen on nähty olevan harhaanjohtava: EU-johtajat ovat ilmaisseet, että ”ei” tarkoittaa eroa eurosta, kun taas Syriza juhlii voittoaan demokratian ja EU:n voittona. Määrittelyt ovat politiikkaa.
Kreikkalaiset määrittelivät äänestyksensä joksikin muuksi kuin eroksi EU:sta. Muut EU-maat voivat toki tulkita, että kyse on nimenomaan erosta eurosta, mutta onko tämä tulkinta äänestäjien tahdon toteutumista?
Onko vaihtoehdoton ”ottakaa tai jättäkää” -tukipaketti neuvotteluissa demokraattista? Periaatteessa kyllä, mutta entistä enemmän demokratian teoriassa on korostettu massademokratian ja enemmistöpäätöksen sijaan toisten kuuntelemista. Kreikkalaiset ovat hylätessään paketin myös äänestäneet demokratian eli vaikutusmahdollisuuksiensa puolesta.
Kreikassa ja muissakin, etenkin diktatuurin jälkeisissä, EU-maissa on vaikeuksia maksaa veroja. Kulttuuriin kuuluu pikemminkin veronkierto.
Valtion käsite on erilainen kuin meillä hyvinvointivaltioihin tottuneissa maissa. Perinteisten puolueiden harjoittama klientelismi on myös luonut kulttuurin, jossa valtion rahoja puljataan omien taskuun. Tämä myönnetään Kreikassa, mutta sitä ja sen taustoja ei ymmärretä Euroopassa.
Ylhäältä alas suuntautuva tukimalli, joka suosii pankkeja mutta rankaisee tavallisia ihmisiä viemällä heiltä taloudellisen selviytymisen mahdollisuuksia omassa maassaan, ei haasta tätä poliittista kulttuuria vaan pikemminkin tukee sitä. Sen sijaan uudet puolueet haastavat sitä – vaikka monilta osin ne voivatkin olla pelottavia. Kuitenkin esimerkiksi tässä kontekstissa laajalle levinnyt pankkien valtiollistamisen vaatimus on ymmärrettävä.
Syriza ja populismi
Syriza on erilaisten poliittisten ryhmien yhteenliittymä. Populistiselle puolueelle tyypillistä on, että puoluerakenne ei ole hierarkkinen, vaan suhde äänestäjiin ja kannattajiin on suorempi kuin perinteisissä puolueissa.
Vaikka Tsiprasilla on keskeinen rooli puolueen keulakuvana, Syrizan diskurssi koostuu erilaisista vastapareista, joissa troikka ja kriisi muodostavat haastettavan poolin. Löyhästä liittymästä puolueeksi järjestäytyminen ja sanoman kiteyttäminen on johtunut nimenomaan kriisistä.
Osin ei-ääni on toki myös kansallisen itsemääräämisoikeuden korostamista. Kun katsoo aiempia EU-kansanäänestyksiä, olisi ollut outoa, jos kyllä-äänet olisivat voittaneet.
Syrizaa on onniteltu eri laidoilta perinteistä puoluekarttaa (kuten Ranskan Front Nationale ja Britannian vihreät), sillä he ovat onnistuneet esittämään kritiikkiä vaihtoehdottomalle EU-politiikalle.
Populismiteorioita on useita, ja yleensä termi Euroopassa yhdistetään oikeistoon tai jopa maahanmuuttajakriittiseen äärioikeistoon. Populismi ei kuitenkaan välttämättä viittaa oikeistolaisuuteen tai maahanmuuttajakriittisyyteen. Perinteisesti se on ymmärretty kolmantena tienä (amerikkalainen ja sotienvälisen ajan itäeurooppalainen maaseutupopulismi) ja eliitin vastaisuutena. Vaikka ei-äänessä kuului myös kreikkalainen itsenäisyys ja nationalismi, Syriza on lähtökohtaisesti populistinen puolue, joka hastaa poliittista eliittiä ja systeemiä.
Miten Syrizan käy, kun kansanäänestyksen myötä se vahvistaa asemaansa? Latinalaisamerikkalaiset populistipuolueet tai vaikkapa Fidesz Unkarissa ovat suurelta osin institutionalisoituneet ja luoneet oman klientilistisen verkostonsa – eli jättäneet populismin tässä mielessä. Voidaan sanoa, että populismi on oikeastaan vain mobilisointia ja hetkittäinen ominaisuus puolueessa.
Demokratia on avoin tila, joka täytetään hetkittäin. Kun populistit pyrkivät valtaan, vallan ei tulisi olla heillä absoluuttisesti.
Usein kysellään, mitä populistipuolueet tekevät hallituksessa. Sama pätee perussuomalaisiin. Koalitiohallitus haastaa tai rajoittaa Syrizan toimintamahdollisuuksia – toisaalta se voi tuoda riittävästi avoimuutta ja keskustelua, jotta erityisesti sen avoimista lähtökohdista oleva populismi voisi kukoistaa.
Puoluejohdon vaihdokset ovat yksi tapa välttää institutionalisoitumista. Suomessa vihreiden vaihtuva puheenjohtajuus ylläpitää politiikan avoimuutta. Gianis Varoufakisin siirtyminen syrjään osaltaan tukee tätä ideaa.
Varoufakisin eron taustalla on myös häneen kohdistua EU:n talousministerien epäluottamus. Oxi-äänestys kertoi myös epäluottamuksesta troikkaa ja EU:n talousministerejä kohtaan. Keskeinen kysymys onkin, mitä äänestys tekee Euroopalle.
EU ylösalaisin
EU on eliittivetoinen kansallisvaltioiden välinen talous- ja rauhan unioni, jossa talouden ja rauhan on nähty valuvan kansalle. Kansaa ei kuitenkaan olla alun perinkään nähty päätöksenteolle merkittävinä. Eurooppa on alkanut demokratisoitua vasta viime aikoina.
Euroopan unionin merkityksistä ja symboleista on käyty keskustelua, jossa on erilaisia lähtökohtia: yksi lähtee oletuksesta, että olemme kaikki samanlaisia ja Eurooppa koostuu tietyistä sisällöistä; toinen näkee yhteisyyden pikemminkin syntyvän erilaisuuksista (unity in diversity), jotka usein nähdään keskenään tasavertaisina vaikkei samanlaisina.
Näissä kahdessa lähtökohdassa tapahtui diskursiivinen siirtymä 1980- ja 1990-luvulta 2000-luvulle, mikä näkyy muun muassa kulttuuripääkaupunkihankkeissa. Näkemys yhdestä ja yhtenäisestä Euroopasta korvautui moniarvoisella Euroopalla.
Kaikki lähti Kreikasta: vuonna 1985 Ateena oli ensimmäinen Euroopan kulttuuripääkaupunki ja kulttuuriministeri Melina Mercourilla oli tärkeä rooli kulttuurisen eurooppalaisuuden kehittämisessä.
Perinteisten kulttuuripääkaupunkien, kuten Firenzen ja Pariisin, jälkeen siirryttiin uuteen aikaan. Vallalle nousi moninaisuus – hyvistäkin syistä, sillä laajentuminen on hajauttanut yhteistä kulttuurista pohjaa – mutta myös kulttuuritalous. Vuodesta 1990 ja Glasgow’sta alkaen kulttuurista on tuotettu teollisen massatuotannon jälkeistä talouden veturia.
Kulttuuripääkaupunkitutkimuksessani konkretisoituu myös se, kuinka EU tukee alueita ja kaupunkeja kansalaisvaltioiden vastapoolina. Kuitenkin kulttuurinen tuki EU:n budjetista on pientä, mikä näkyy siinä, että vaikkapa kulttuuripääkaupungit joutuvat keräämään rahoitusta valtiolta, kunnalta ja sponsoreilta. Niiltä vaaditaan erilaisia asioita, mutta maksumiehiksi EU:sta ei ole.
Kulttuuri- ja muulla politiikallaan Eurooppa myös profiloituu maailmanlaajuisesti. Se pyrkii omimaan demokratian – jonka kehtona tietenkin näyttäytyy Kreikka. Eurooppa on kuitenkin epätasa-arvoinen lähtökohdiltaan hiili- ja teräsyhteisönä, sillä keskeistä Benelux-maille oli saada työvoimaa: työtä italialaisille esimerkiksi luxemburgilaisilla kaivoksilla.
Unionin lähtökohta oli aina kahtalainen: välttää uusi sota Euroopassa ja luoda taloudellista yhteistyötä ja menestystä, jolla tämä voitaisiin toteuttaa. Taloutta ja rauhaa, tasa-arvoa ja kulttuuria laajassa mielessä ei siis voi sivuuttaa, kun pohditaan Euroopan unionia.
Samaan aikaan vuosikausia on puhuttu demokratiavajeesta ja byrokratisoituvasta Euroopasta. Syriza on tämän kritiikin ruumiillistuma. Mitä nyt tapahtuu?
Eurooppa rauhan ja talousunionina tai demokratian kehtona on saanut kolauksen Kreikan kriisin myötä. Jos kansanäänestys monitulkintaisine seurauksineen ei ollut suoraan demokratian oppikirjasta, eivät sitä olleet myöskään neuvottelut. Tiukka talouspoliittinen linja ja vakaa konsensus johtuvat myös siitä, että Euroopan poliittiset puolueet pelkäävät populistien hastetta vasemmalta tai oikealta omissa maissaan. Syrizan kaltainen liike voi nousta muuallakin.
Kun puhutaan Euroopan unionin tasalla, kritiikki iskee hitaasti. Pahimmassa tapauksessa Kreikan kritiikki voi vain vahvistaa käsitystä, jonka mukaan euromaiden konsensuksen vastaista näkemystä ei oteta vastaan. Toisaalta, jos johtavat virkamiehet katsovat peiliin, kreikkalaiset ovat vaikuttaneet unionin demokratisoitumiseen.
Seuraamukset riippuvat paljon siitä, kuinka paljon tukea Kreikka saa vai keskitettäänkö keskustelu vain Kreikkaan ja sen ongelmiin.
