Kesätauon jälkeen kielenhuoltovinkeissä sukelletaan aiheeseen, jota olen tähän asti vältellyt: pilkkuihin.
Vältellyt olen siksi, että pilkkusääntöjä on vaikea opettaa tai kerrata siinä muodossa, kun näitä vinkkejä annan. Toinen syy on se, että pilkkuihin tuntuu joskus jotenkin tiivistyvän koko kielenhuollon ydin – negatiivisessa mielessä. Ne ovat ihania ja kiinnostavia ja tekstille tärkeitä, mutta niitä tuijottaessa kuolee helposti into tekstin tuottamiseen ja unohtuu moni muu tärkeä asia tekstissä.
(Haluan vielä korostaa, että en väheksy pilkkujen ja oikean pilkutuksen merkitystä.)
Pilkkusääntöihin(kään) ei ole olemassa idioottivarmaa oikotietä, jolla tekstit saisi pilkutettua oikein. Oma vinkkini on, että paras tapa on opetella ensin tunnistamaan virkkeistä pää- ja sivulauseet ja sitten ne pääsäännöt, milloin kyseiset lauseet erotetaan toisistaan pilkuilla ja milloin ei. Poikkeuksia on, mutta pääsäännöillä pärjää pitkälle. Pilkkujen tarkoitus on selventää tekstiä erottamalla virkkeen eri lauseet tai muut osat toisistaan – siksi pilkkusääntöjen osaamista varten nähdäkseni on vain opeteltava tunnistamaan ne pätkät virkkeistä, joita pilkuilla erotellaan.
Pilkuttaminen ei ole niin mekaanista, että se onnistuisi täysin vain bongaamalla tekstistä vaikkapa tietyt sanat (kuten koulussa opeteltu rimpsu että jotta koska kun ja niin edelleen, eli alistuskonjunktiot) ja laittamalla pilkku niiden eteen. Tekstiä on ymmärrettävä lauseiden ja virkkeiden tasolla.
Pilkuttamiseen on myös alettu suhtautumaan vapaamuotoisemmin. Erityisesti tämä koske kaunokirjallisia tekstejä.
Väljentynyt pilkuttaminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin virheellinen pilkuttaminen – jotta sääntöjä voi soveltaa, ne on ensin osattava. Parempi on myös jättää pilkku vaikka sitten kokonaan pois kuin laittaa se paikkaan, jonne se ei alun perinkään kuuluisi – se tekee hallaa tekstin uskottavuudelle. Tässäkin kohtaa tärkein sääntö lienee johdonmukaisuus: jos olet pilkuttanut tekstin jonkin logiikan mukaan, seuraa sitä läpi koko tekstin.
Tämän johdannon jälkeen päästään varsinaiseen aiheeseen: kuten-sanaan.
Niin kuin ja esimerkiksi
Kutenilla on kaksi merkitystä, jotka kyllä ovat lähellä toisiaan: ’niin kuin’ ja ’esimerkiksi’.
Silloin kun merkitys on ’niin kuin’, ei käytetä pilkkua – ellei sitten kuten-sana aloita omaa kokonaista lausetta, jonka siis tunnistaa persoonamuotoisesta verbistä. Tässä merkityksessä kuten-sanaa tavallisempi onkin ilmaisu ’niin kuin’, ja joskus se on myös paljon luontevampi valinta.
Tämä oli hauskaa kuten aina. Tämä oli hauskaa, kuten olimme jo ennakolta osanneet odottaakin.
Kun merkitys on ’esimerkiksi’, kuten-sanaa seuraa yleensä muusta lauseesta erillinen osa – niin kuin kävisi myös esimerkiksi-sanalla alkavan litanian kanssa. Tällöin se osa erotetaan muusta lauseesta pilkulla.
Oppositiossa olevan puolueet, kuten vasemmistoliitto ja SDP, vastustivat ehdotusta. Oppositiossa on useita puolueita, kuten vasemmistoliitto ja SDP.
Ps: Joskus näkee myös ilmausta ’kuten esimerkiksi’, jossa yhdistetään kutenin molemmat merkitykset, ’niin kuin esimerkiksi’. Sen käyttö saattaa olla ihan ok, mutta se saattaa olla myös kirjoitusmaneeri, joka voi tehdä tekstistä tarpeellista raskaammaan ja tunkkaisemman. Yleensä riittää merkityksistä vain yksi: kuten, niin kuin tai esimerkiksi.
Pps: Jos ne pilkkusäännöt alkoivat nyt kovasti kaihertaa ja kiinnostaa, niitä voi opetella vaikka seuraavista materiaaleista:
Kiitos hyvästä oppituokiosta. Lupaan parantaa huonoja pilkutustapojani. Ainakin pyrin siihen.
Olen joskus miettinyt olisiko anglismilla jonkinlainen vaikutus pilkkujen käyttöön. Siellähän pilkkuja viljellään vähemmän. Ottamatta kantaa Oxford comma kiistaan ollenkaan.
Maallikon mutu-asenteella uskon, että kielitajuumme vaikuttaa valtavasti sellainen kieli, jota näemme ja kuulemme. Englannilla on tässä varmasti iso rooli, samoin kuin sillä, että ympärillämme on koko ajan enemmän tekstejä, jotka on pilkutettu huolimattomasti tai väljästi. Harvoin itsekään tulee iskettyä pilkkua paikoilleen silloin, kun viestii arkisesti ja epävirallisesti.