Miksi Itävalta tarjoutuu Ukrainan roolimalliksi samaan aikaan kun Suomi tekee kaikkensa välttääkseen vertailun?
Johanna Rainio-Niemi kirjoitti aikaisemmin tällä viikolla puolueettomuuden käsitteen paluusta kansainväliseen poliittiseen keskusteluun ja viittasi vuoden alussa Yhdysvalloissa virinneeseen keskusteluun Suomesta mallina Ukrainalle. Kirjoituksessa todettiin, että Suomi-vertaus torjuttiin voimakkaasti, koska ”Suomi on poliittisesti liittoutunut Euroopan unionin jäsenmaa, ei idän ja lännen välissä eikä millään tavalla erityinen”. Samaan aikaan Rainio-Niemi hämmästeli, että Suomen kanssa samanaikaisesti Euroopan unioniin liittynyt Itävalta on tarjonnut puolueettomuuden malliaan Ukrainalle. Turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta Suomen närkästyminen Ukraina-vertauksesta ja toisaalta Itävallan tarjoutuminen mallimaaksi ei kuitenkaan ole yllättävää. Kysymystä tulisikin pohtia juuri turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta eikä määrittelykysymyksenä.
Rainio-Niemen mukaan ”Suomi-optiota koskevat ajatukset oli lopulta helposti ohitettu läpikotaisin vanhentuneina, menneen maailman jäänteinä”. Väittäisin paremminkin, että Suomen nostaminen Ukrainan malliksi haluttiin ohittaa mahdollisimman nopeasti, koska se koettiin turvallisuuspoliittisena uhkana. Turvallisuuspolitiikka perustuu paitsi valtion fyysiseen turvallisuuteen myös identiteetin turvallisuuteen (olen kirjoittanut ontologisesta turvallisuudesta aikaisemmin muun muassa täällä), ja molemmat näistä pilareista nähtiin uhattuina Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin paljon julkisuutta saaneiden kirjoitusten seurauksena.
Kirjoituksissa ylistettiin Suomen strategista asettumista Venäjän ja Euroopan unionin väliin niin, että poliittiset ja taloudelliset suhteet toimivat molempiin suuntiin ja keskinäinen kunnioitus vallitsee. Tämä edellyttää heidän mukaansa sotilaallista puolueettomuutta mutta samalla mahdollistaa kiinteät suhteet Eurooppaan. Toisin sanoen Suomi toimii lännen ja idän välisenä siltana, joka on täysin itsenäinen, tekee yhteistyötä lännen kanssa ja samalle pyrkii ehkäisemään institutionaalista vihamielisyyttä Venäjän suuntaan. Tässä viitataan tietenkin Nato-jäsenyyteen.
Kuulostaa paljolti kylmän sodan aikaiselta retoriikalta, mutta näyttääkö suomalainen turvallisuuspoliittinen keskustelu niin erilaiselta tänä päivänä? Rainio-Niemen mukaan puolueettomuudesta puhuminen tuntuu ”hämmentävän takaperoiselta” nykypäivän suomalaisesta näkökulmasta, koska Suomi luopui puolueettomuudesta liittyessään Euroopan unioniin lähes 20 vuotta sitten. Silti puolueettomuudesta puhutaan Suomessa jatkuvasti. Ja edelleen: jos Suomen mallin tarjoaminen Ukrainalle koettiin ”peräpeiliin tuijottamisena”, miksi se sai aikaan niin kärjekkään ja suorastaan vihamielisen vastaanoton?
Puhtaasti fyysisen turvallisuuden näkökulmasta Suomen vertaaminen Ukrainaan asettaa valtiot yhteiseen geopoliittiseen tilaan, jota hallitsee Venäjän intressit. Tämän määrittelyn mukaan Suomi ei olekaan osa länsimaista leiriä, johon se on määrätietoisesti pyrkinyt vuosikymmenien ajan, vaan samalla viivalla muiden Venäjän etupiiriin kuuluvien rajavaltioiden kanssa. Yllättäen Krimin kriisi onkin lähempänä kuin koskaan. Vastineissaan Financial Times -lehdessä veteraanidiplomaatit Jaakko Iloniemi ja Rene Nyberg pyrkivätkin tekemään pesäeroa Suomen ja muiden Venäjän rajavaltioiden välillä ja painottavat Suomen kulttuurisia ja historiallisia yhteyksiä Skandinaviaan, joka luetaan osaksi länsimaista leiriä. Iloniemi jopa toteaa, että vuosisata Venäjän alaisuudessa vaikutti hyvin vähän, jos ollenkaan Suomen kulttuuriin.
Venäjän ajatellaan uhkaavan vain sen valtapiirissä olevia valtiota, mistä syystä huomio pyritään kiinnittämään Suomen sijaan entisiin neuvostomaihin, joiden irtautumisesta Venäjän alaisuudesta on vähemmän aikaa. Kuten Rene Nyberg kirjoittaa: ”Sen sijaan että vertaamme Suomea ja Ukrainaa, meidän pitäisi kaikkien, varsinkin venäläisten, pohtia Keski-Euroopan ja Baltian maiden merkittäviä saavutuksia viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta.” Käännetään siis katseet pois Suomen ja Venäjän pitkältä itärajalta ja kohdistetaan huomio Baltian maihin, koska siellä Venäjän sotilaallinen uhka on todellisempi ja Nato-jäsenyys sitä myötä tarpeellisempi. Iloniemi toteaakin, että Suomen päätöksellä olla kuulumatta Natoon ei ole mitään tekemistä Venäjän kanssa.
Suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Venäjä kuitenkin edustaa vakavaa turvallisuusuhkaa. Vielä on muistissa entisen puolustusministerin Jyri Häkämiehen määritelmä Suomen kolmesta pääasiallisesta turvallisuushaasteesta: Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Tätä taustaa vasten tuntuukin absurdilta, että Venäjällä ei olisi mitään tekemistä Suomen turvallisuuspolitiikkaa koskevissa kysymyksissä, joihin Nato-jäsenyys lukeutuu. Yhtä lailla tuntuu oudolta, että Suomi ei haluaisi toimia roolimallina aikana, jolloin valtiot – mukaan lukien Itävalta – kilvoittelevat pääsystä kansainvälisen mallimaan asemaan.
Vastaus löytyy yllä käsitellyn fyysisen turvallisuuden uhan lisäksi identiteetin turvallisuudesta. Identiteetin turvallisuuden kannalta Suomen vertaaminen Ukrainaan järkyttää Suomen länsimaista identiteettiä, joka koetaan tärkeäksi osaksi Suomen poliittista kulttuuria. Vertailu on analogioiden muodostamista, ja tässä mielessä Suomen vertaaminen Ukrainaan asettaa valtiot samaan ei-länsimaiseen viiteryhmään. Länsimaisuuden käsite muuttuu jatkuvasti poliittisen ja filosofisen keskustelun myötä, mutta on mahdollista erottaa kolme erilaista tulkintaa länsimaisuudesta. Ensimmäisen mukaan länsimaisuus perustuu historiaan ja kulttuuriin, toisen mukaan arvoihin ja kolmannen mukaan instituutioihin (Browning & Lehti 2010). Suomi on määritelty länsimaaksi ennen kaikkea toisen tulkinnan mukaisesti vedoten sen demokraattiseen hallintotapaan ja oikeusvaltioperiaatteeseen.
Jättäytyminen ulos Natosta kyseenalaistaa kuitenkin kolmannen kohdan, koska länsimaisuuden institutionaalinen tulkinta perustuu ennen kaikkea yhteiseen länsimaiseen puolustusliittoon. Tästä syystä Suomen länsimainen identiteetti horjuu joka kerta, kun institutionaalinen tulkinta otetaan käyttöön. Sitä voi käyttää myös instrumentaalisesti, kuten Suomen vertaaminen Ukrainaan osoittaa: vertaus nosti Naton kannattajien äänet taas enemmän kuuluviin.
Myös ensimmäinen tulkinta länsimaalaisuudesta sivilisaationa on vaakalaudalla, kun Suomea verrataan Ukrainaan. Siinä missä Skandinavia luetaan mukaan länsimaiseen sivilisaatioon, Ukraina on osa slaavilaista maailmaa. Voidaan sanoa, että Suomen vertaaminen Ukrainaan liittää sen mukaan ei-länsimaiseen kulttuuriperintöön, kun taas pohjoismaisten historiallisten ja kulttuuristen siteiden korostaminen kiinnittää sen länsimaisuuteen. Iloniemi painottaakin voimakkaasti Suomen suhteita muuhun Skandinaviaan. Nybergin mukaan Suomen vertaaminen Ukrainaan on harhaanjohtavaa, koska Suomen ja Ukrainan historiat ovat niin erilaiset.
Miksi Itävalta sitten tarjoutuu Ukrainan roolimalliksi? Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkään Itävallalla ei ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa, joten maan fyysisen turvallisuus ei järky edes diskursiivisella tasolla, jos se asetetaan samalle viivalle – yhteiseen geopoliittiseen tilaan – Ukrainan kanssa. Krimin kriisi tuntuu varsin kaukaiselta Wienistä käsin. Myös Rainio-Niemi toteaa, ettei Suomen ja Itävallan maantieteellisten erojen merkitystä voi kiistää. Toiseksi Itävallalla ei ole samanlaista länsimaiseen identiteettiin liittyvää uhkaa kuin Suomella. Itävallassa Natoon kuulumattomuus ei nosta esiin kysymyksiä maan länsimaisuudesta, vaikka myös Itävaltaa on pidetty siltana idän ja lännen välillä.
Rooman valtakunnan perintö ja Habsburgien monarkian historia liittävät sen kiinteästi länsimaisuuden ytimeen. Toisin sanoen vertaus Ukrainaan ei aiheuta turvallisuuspoliittista – fyysiseen tai ontologiseen turvallisuuteen liittyvää – pelkoa Itävallassa. Siksi maa havittelee roolimallin asemaa Ukrainassa samalla tavalla kuin Suomi markkinoi hyvinvointivaltion malliaan maissa, jotka eivät hetkauta sen turvallisuuden tunnetta. Kysymys siitä, onko Itävalta todellisuudessa puolueeton tai Suomi hyvinvointivaltio, on tässä yhteydessä toissijainen.
Artikkelikuva: jorono / pixabay
