Gorbatšovin kommentit voivat valaista venäläisen ja läntisen keskustelun eroavaisuutta ja eriaikaisuutta.
Neuvostoliiton viimeinen valtionpäämies Mihail Gorbatšov on tehnyt kuluvan vuoden aikana paluun Venäjän poliittiseen keskusteluun useammalla julkisella kannanotolla. Venäjän hallituksen virallisena äänenkannattajana tunnettu Rossiiskaja gazeta -lehti julkaisi tällä viikolla artikkelin, jossa Gorbatšov esitti ajatuksiaan Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi. Artikkelissaan Gorbatšov vaati, että lännen ja Venäjän johtajien pitäisi pyrkiä kaikin voimin ja viipymättä parantamaan keskinäisiä suhteitaan, esimerkiksi järjestämällä korkean tason tapaamiset Moskovassa tai Brysselissä. Gorbatšovin mukaan propagandakilpailun sijaan johtajien pitäisi nyt keskittyä keskustelemaan tulevaisuudesta.
Mutta miksi meidän pitäisi näinä kiihkeinä maailmanpolitiikan aikoina olla kiinnostuneita 83-vuotiaasta Gorbatšovista? Hänen näkemyksilleen on esimerkiksi nyky-Venäjällä vaikeaa saada vastakaikua, vaikka ne tällä kertaa julkaistiinkin poikkeuksellisesti vaikutusvaltaisessa lehdessä. Gorbatšoviin on perinteisesti suhtauduttu varsin eri tavalla läntisessä kulttuuripiirissä, jossa hänen näkemyksiään on pidetty arvokkaina. Gorbatšovin ajatukset ovatkin erityisen kiinnostavia kun niitä tarkastellaan venäläisen ja läntisen keskustelun erilaisista viitekehyksistä.
Itäinen ja läntinen tulkinta Gorbatšovista
Lännessä Gorbatšov nähdään useimmiten demokratian ja mielipiteenvapauden puolustajana, joka pyrki uudistamaan Neuvostoliittoa. Hän onnistui myös pitämään Neuvostojärjestelmän hajoamisen lähes väkivallattomana. Symboliseksi esimerkiksi Gorbatšovin arvostuksesta voitaisiin mainita hänen asemansa odotettuna kunniavieraana marraskuussa järjestetyssä Berliinin muurin murtumisen muistojuhlassa. Venäjällä sen sijaan maan suurvaltastatuksen menettäminen kuvataan nykyisin yhä useammin tragediana, joka oli seurausta nimenomaan Gorbatšovin politiikasta. Vaikka ei tätä näkökulmaa jakaisikaan, Gorbatšovin julkisuuskuva Venäjällä on kaukana vahvasta johtajasta.
Sekä läntiseen että venäläiseen tulkintaan sisältyy myös soraääniä. Esimerkiksi Gorbatšovia tutkinut historioitsija Archie Brown on käynyt lännessä kamppailua arvostelijoidensa kanssa siitä, onko hän suhtautunut Gorbatšoviin liian kritiikittömästi. Kriitikoiden mukaan Brownin omaksuma näkökulma on estänyt häntä arvioimasta Gorbatsovin johtajaominaisuuksia ja -ansioita totuudenmukaisesti. Brown kirjoitti uusimmassa kirjassaan The Myth of a Strong Leader kuinka vahva johtajuus ei aina tarkoita yksinvaltaista päätöksentekoa. Brown arvioi kirjassaan poliittista johtajuutta erilaisten konkreettisten esimerkkien kautta, ja viittaa esimerkiksi Thatcheriin, Tony Blairiin ja Yhdysvaltojen presidentteihin Gorbatšovin ohella. Brownin mielestä viimeksi mainittu on hyvä esimerkki johtajasta, joka teki päätöksensä vasta käytyään keskusteluja muiden kanssa. Tällainen kollegiaalinen johtamisen tapa on Brownin mukaan useissa tapauksissa vahvan johtajan merkki, ei niinkään se, että kansa – saatikka johtaja itse – pitää häntä vaikutusvaltaisena.
Moskovalainen professori ja ekonomi Nikolai Makarkin julkaisi alkuvuonna kirjan Gorbatšov ja perestroika – pyrkimys objektiiviseen analyysiin. Nimessä korostettua objektiivista näkökulmaa häiritsee Makarkinin into piikitellä Gorbatšovia tämän toimista poliittisen uran jälkeen. Kirjan analyyttisemmissa osioissa korostuu Makarkinin syvä pettymys Gorbatšovin kyvyttömyyteen ratkaista talouden rakenteellisia ongelmia uudistustoimillaan. Makarkinin mukaan venäläiset vertaavatkin vaihelevasti Gorbatšovia raamatullisin vertauskuvin milloin Goljatin surmanneeseen urheaan Daavidiin, milloin Juudas Iskariotiin.
Huhtikuussa venäläisessä mediassa kerrottiin kuinka viisi duuman edustajaa oli vaatinut Gorbatšovia oikeudelliseen vastuuseen siitä, että hän antoi aikoinaan suurvalta-aseman luhistua. Aloite ei edennyt edustajien toivomalla tavalla, mutta se edusti hyvin venäläisen ajattelutavan muutosta. Talouslehti Vedomostin toimittaja kuvaili edustajien tappavan kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ensinnäkin he osoittivat nykyisin muodikasta kaipuuta Neuvostoliittoon, ja toisaalta onnistuivat ärsyttämään länsimaita, jotka yhä pitävät Gorbatšovia suuressa arvossa.
Gorbatšovin näkemys Krimin valtaukseen
Tammikuussa kun Kiovan mielenosoitukset eivät vielä olleet kärjistyneet väkivaltaisiksi, mutta uhka konfliktin laajenemisesta oli painostavasti läsnä, Gorbatšov julkaisi nimeään kantavan säätiön sivuilla avoimen kirjeen rauhan puolesta. Hän muistutti, että ukrainalaisten ja venäläisten välit olivat jo vuosisatojen ajan olleet erityisen läheiset. Tästä esimerkkinä hän mainitsi omat perhesuhteensa – Gorbatšovin äiti ja vaimo olivat kumpikin ukrainalaista syntyperää. Kirje oli osoitettu USA:n ja Venäjän presidenteille, joista kumpikaan ei siihen reagoinut. Kirjeen julkaisun aikaan Yhdysvallat oli vielä pysynyt kriisistä sivussa, ja siksi koko vetoomus vaikutti kylmän sodan asetelmiin jämähtäneen valtiopäämiehen tunteikkaalta purkaukselta – miksi Gorbatšov vetosi Obamaan, joka ei ollut osoittanut juuri minkäänlaista kiinnostusta poliittista kriisiä kohtaan? Nyt, kun Itä-Ukrainassa on käyty jo pitkään täysimittaista sotaa, kirjettä voitaisiin tulkita eri lähtökohdista. Tosin tuskin se vieläkään poikisi vastauksia.
Krimin kansanäänestyksen jälkeen Gorbatšov kommentoi tilannetta sanomalla, että niemimaan asukkaat ovat ilmaisseet tahtonsa, ja nyt tätä tahtoa tulee kunnioittaa. Lisäksi hänen raportoitiin todenneen, että Krimin liittäminen Venäjään on ”suuri onni”. Lännessä tällaiset lausunnot herättivät hämmennystä, sillä miehitetyllä alueella järjestettyjä vaaleja ei pidetty missään määrin kansainvälisen oikeusnormiston mukaisina. Vaalin tulos, yli 96 prosenttia yhdistymisen puolesta, oli sekin liian selvä ollakseen uskottava. Venäläisessä mediassa aihetta lähestyttiin toisin. Laittomuutena pidettiin ennemmin vaaleilla valitun presidentin syrjäyttämistä, ja kansanäänestys nähtiin sen sijaan demokraattisena toimena.
Gorbatšovin ristiriitaisuus osoittaa keskustelujen eroa
Gorbatšovin kommentit voivat valaista venäläisen ja läntisen keskustelun eroavaisuutta ja eriaikaisuutta. Gorbatšov, joka on opittu lännessä tuntemaan kansalaisyhteiskunnan ja sananvapauden puolestapuhujana, kehui lehdistössä kansanäänestyksen ja Krimin Venäjään liittämisen korjanneen historian virheitä. Tämä paljastaa kaksi asiaa: vaikka lännessä on totuttu ajattelemaan, että Gorbatšov jakaa läntiset demokratian ja sananvapauden arvot, häntä ei silti voida pitää niiden lähettiläänä. Sen sijaan hänen lausuntoihinsa voidaan suhtautua esimerkkinä siitä, miten moniäänistä venäläinen keskustelu on, vaikka tämä näkökulma lännessä toisinaan unohtuu. Suurin osa venäläisistä pitää Krimin liittämistä Venäjään oikeutettuna, mutta sota Itä-Ukrainassa jakaa mielipiteitä paljon enemmän.
Tämä on juuri se ristiriita, jota myös Gorbatšovin aloitteiden seuraaminen valaisee: lännessä juhlittu Nobelin rauhanpalkinnon voittaja on alun pitäen toivonut sovinnollista ratkaisua kriisiin, mutta ei kritisoi vaan ennemminkin jopa kiittää Krimin liittämistä Venäjään.
Se, että venäläinen näkemys esimerkiksi Krimistä on niin kaukana läntisestä, selitetään usein venäläisen tiedonvälityksen yksipuolisuudella. Media on viime vuosina ajettu Venäjällä yhä tarkemmin valtiolliseen kontrolliin. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi Gorbatšovilla on, niin halutessaan, käytettävissään kaikki riippumattomat tietolähteet.
Tosiasiat on erotettava tulkinnoista
Krimin Venäjään liittämisen laillisuutta on korostettu aivan viime päiviin asti Venäjällä. Viimeksi viikko sitten presidentti Vladimir Putin painotti sitä vuotuisessa linjapuheessaan Kremlissä. Viesti on suunnattu samalla länteen, jossa kyllä noteerattiin Putinin maalailu Krimin pyhästä merkityksestä Venäjän kansalle. Oleellista sekä Putinin retoriikassa että venäläisen enemmistön mielipiteessä on se, ettei Krimin niemimaasta enää nähdä tarpeellisena keskustella. Myös lännessä Krimin valtauksesta puhutaan enenevässä määrin ikään kuin menetettynä pelinä. Ukrainan politiikassa pääpaino on siinä, että sota saataisiin päättymään mahdollisimman pian, venäläiset joukot poistuisivat alueelta ja maan itäraja voitaisiin turvata. Myös Gorbatšovin viimeisin kirjoitus alleviivaa Krimin menetyksen lopullisuutta kehottamalla eri osapuolia suuntaamaan katseensa tulevaisuuteen jo tapahtuneiden siirtojen sijaan.
Eri puolien näkemysten ymmärtäminen ei tarkoita niiden hyväksymistä. Siksi on tärkeää, että Ukrainan kriisiin liittyviä kannanottoja tarkastellaan niiden sisältämän viestin näkökulmasta, eikä vain henkilön kautta. Vaikka poliitikko tuntuu yhdessä kannanotossaan kannattavan avoimuutta, sananvapautta ja laillisuutta, hän saattaa toisessa tilanteessa ymmärtää ne aivan päinvastoin kuin voisi olettaa. Ristiriitaisten ja hämmentävien viestien maailmassa on ensisijaisen tärkeää olla tekemättä yksinkertaistavia johtopäätöksiä sen enempää maailmanpoliittisesta tilanteesta kuin henkilöistäkään. Samaan aikaan on kuitenkin pyrittävä tekemään ero tosiasioiden ja tulkintojen välille: Krimin haltuunotto oli kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laiton, vaikka niemimaahan suhtauduttaisiin miten suurella hartaudella.
Kirjallisuutta:
Archie Brown: The Myth of the Strong Leader: Political Leadership in the Modern Age. BodleyHead, London2014.
Макаркин, Н. П.: М. С. Горбачев и перестройка. Попытка объективного анализа. URSS, Москва 2014.
Archie Brownin vastaus kirjallisuuskritiikkiin: http://www.prospectmagazine.co.uk/arts-and-books/archie-brown-responds-to-ferdinand-mount-review-myth-of-strong-leader
Artikkelikuva: jorono / Pixabay
