Taloudellinen ahdinko ei yksin selitä fasismin nousua, mutta laskusuhdanteessa harjoitettu talouskuripolitiikka herkistää syrjinnälle. Talouspolitiikassa on kuitenkin vaikeinakin aikoina aina vaihtoehtoja.
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo eritteli muukalaisvihamielisyyden anatomiaa Helsingin Sanomissa ystävänpäivänä. Oivaltavan kirjoituksen arvoa korottaisi tarkempi talous- ja identiteettipoliittinen analyysi.
Hiilamo toteaa, että ”talouskasvua ei ole näköpiirissä – tai ainakaan sen varaan ei ole turvallista rakentaa.” Hokeman sijaan talouspolitiikassa pitäisi nähdä vaikeinakin aikoina vaihtoehtoja. Niillä on yhteys muukalaisvihan, fasismin ja rasismin syntyyn.
Rankat julkisen talouden leikkaukset ja kansainvälisten sopimusten perusteella rajoitettu rahapoliittinen liikkumavara luonnehtivat nimittäin erään valtion talouspolitiikkaa maailmanlaajuisen laman ja finanssikriisin aikana. Tämä johti kansallismielisellä identiteettipolitiikalla kannattajiinsa vedonneen puolueen nousemiseen hallitukseen.
Ei, esimerkkinäni ei ole viime vuosien Suomi. Viittaan 1930-luvun alun Saksaan, jossa talouskuri johti muutamassa vuodessa työttömyyden kaksinkertaistumiseen ja kansallissosialistiseen diktatuuriin.
Menestyvääkin keskiluokkaa ahdistaa
Hiilamon mukaan kansalaiset jakautuvat yhtäältä globalisaatiosta hyötyviin koulutettuihin kaupunkilaisiin ja toisaalta savupiippukaupungeissa asuviin häviäjiin. Tulkinta sisältää historiattoman johtopäätöksen, että taloudellisen globalisaation pelisäännöt olisivat luonnonlaki. Lisäksi koulutetut ja hyväpalkkaiset kansalaiset saattavat yhtä hyvin olla kovia maahanmuuttokriitikkoja, minkä Hiilamon artikkelin kommenttipalsta ja Ruotsin esimerkki todistavat.
”Ahdistettu keskiluokka” pelkää alempien yhteiskuntaryhmien vaatimusten aiheuttamaa taloudellista painetta.
Tässä toteutuu yksi Umberto Econ esittämistä fasismin muodoista: ”Ahdistettu keskiluokka” pelkää alempien yhteiskuntaryhmien vaatimusten aiheuttamaa taloudellista painetta. Tämä voi kuvata myös koulutettujen ja hyväpalkkaisten kaupunkilaisten mielenmaisemaa. Akateemisilla pätkätyöläisillä ja irtisanotuilla duunarimiehillä on tästä näkökulmasta paljon yhteistä puolustettavaa.
Kaduilla kuulee viisikymppisten popliinitakkimiesten kommentteja, joiden mukaan monikulttuuriseen Maailma kylässä -tapahtumaan ei osallistu yhtään hyödyllistä ihmistä. Keskituloiseen äijävoittoiseen kööriin uppoavat myös perussuomalaisten vaatimukset postmodernin nykytaiteen valtiontuen lakkauttamisesta ja pelottelu Suomen ajautumisesta ”maailman sosiaalitoimistoksi”, jossa ”mikään maailmankaikkeuden raha ei tule [maahanmuuttomenoihin] riittämään”.
Kun vielä ay-liikettä pidetään internetin keskustelupalstoilla taloudellisen kehityksen esteenä ja perussuomalainen kansanedustaja vaatii ”kansallismielistä vallankumousta”, lähestytään maailmansotien välisen ajan saksalaisen fasismin arvomaailmaa. Tulilinjalle joutuvat sekä yhteiskunnan heikompiosaiset että työväenliike.
Työväen joukkovoimaan ja materialistisiin arvoihin vetoaminen merkitsi kansallissosialistisen kulttuurikäsityksen mukaan kansallisuuteen, rotuun ja uskontoon perustuneen yksilön henkilökohtaisen arvon kieltämistä. Tätä kuvaa osuvasti palkittu norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård, joka kirjoitti aiheesta monisatasivuisen, laajaan lähdekirjallisuuteen perustuvan tutkielman kuusiosaisen Taisteluni-sarjan viimeiseen osaan.
Fasistinen ahdistus ei synny yksin talouden rakenteista, vaan silloin, kun missä tahansa porukassa aletaan syrjiä ryhmän normien kyseenalaistajaa. Näin synnytetään fasistisia käytäntöjä, kuten Q-teatterin Tavallisuuden aave -esitys tänä keväänä poikkeuksellisen tarkkanäköisesti havainnollistaa. Fasismi perustuu aina syrjintään, kohdistuu se sitten 1930-luvun tapaan esimerkiksi juutalaisiin, kehitysvammaisiin ja kommunisteihin tai 2010-luvulla vaikkapa ”suvakkeihin”, nykytaiteilijoihin ja maahanmuuttajiin.
Yksittäisten perussuomalaisten somesutkautuksia on pidetty julkisessa keskustelussa myös keveänä jutusteluna, missä ei ole mitään uutta verrattuna vuosikymmeniä vanhoihin kahvipöytäkeskusteluihin. Ehättihän peruspomo Timo Soinikin kuittaamaan puolueensa postmodernismikritiikin vitsinheitoksi kuin paraskin ”kaikki on suhteellista” -postmodernismisuuntauksen oppimestari.
Tosiasiassa kielenkäyttömme muovaa merkittävästi todellisuutta ja toimii esimerkkinä väkivaltaisille teoille. Vastaanottokeskuksiin kohdistuneet polttopulloiskut eivät synny tyhjästä.
Talouskuripolitiikka ruokkii fasismia
Fasismikorttia heilutettaessa on toki muistettava, että perussuomalaisten hallituspolitiikka näyttää eroavan natsi-Saksan talouspolitiikasta, joka perustui vahvaan vastasykliseen valtiolliseen elvytykseen. Kolmen ässän hallituksen talouspolitiikka näyttää pikemminkin noudattavan perussuomalaisten eurooppalaisen veljespuolueen eli Britannian konservatiivien linjaa, mikä perustuu globaaliin vapaakauppaan, sääntelyn purkamiseen ja julkisten menojen leikkaamiseen.
Talouskuripolitiikka herkistää fasismille, kuten Saksan 1930-luvun esimerkki kertoo.
Talouskuripolitiikka herkistää fasismille, kuten Saksan 1930-luvun esimerkki kertoo. Leikkauspolitiikka, palkka-ale ja sisäinen devalvaatio johtavat kituvan talouskehityksen oloissa helposti kreikkalaiseen noidankehään: talouskasvu hidastuu, elintaso heikkenee ja kysyntä vähenee.
Tämä johtuu nyky-Suomen tapauksessa myös siitä, että suomalaiset vientiyritykset eivät voi tukeutua 1990-luvun laman tapaan devalvaatioon ja eurooppalaisten kulutuskysyntään. Suomen kansantalouden kilpailukykyongelmat johtuvat kuitenkin korkean kustannustason tai lyhyen työajan sijaan pikemminkin uusien innovaatioiden puutteesta ja liian vahvasta valuutasta.
Ahdistetulta keskiluokalta vastakaikua saavat kuitenkin Sipilän hallituksen sosiaali- ja työttömyysturvaa koskevat aktivointihenkiset ohjelmaehdotukset, joiden valtavirtataloustieteen edustajat uskovat kannustavan työntekoon. Työttömyysturvan heikentämistä ja palkattoman työn lisäämistä merkitseviä ehdotuksia perustellaan 1990-luvulta tutuilla väitteillä: työttömyys johtuu sosiaaliturvaan pesiytyneistä kannustinloukuista ja työttömistä itsestään.
Tältä ajattelulta vievät pohjaa tilastotiedot, joiden mukaan työvoiman tarjonnan lisääntyminen globaaleilla työmarkkinoilla ei ole luonut omaa kysyntäänsä. Maailmanlaajuinen työttömyys on nimittäin ennätystasolla ja työttömyyden ennustetaan kohoavan tulevina vuosina.
Mallia Ruotsista ja Yhdysvalloista
Samaan aikaan maapallon työvoimasta ainoastaan 25 prosenttia on pysyvissä ja kokoaikaisissa palkkatöissä. Suomessakin työttömiä työnhakijoita on ollut 1970-luvun puolivälin jälkeen joka vuosi keskimäärin yli 100 000 ja tällä hetkellä lähes 500 000, jos mukaan lasketaan työvoimahallinnon työllistämistoimenpiteisiin osallistuvat.
Näin ollen työvoiman tarjonnan lisääminen sosiaaliturvaa heikentämällä tai työaikaa pidentämällä ei vastaa mihinkään näköpiirissä oleviin työllisyyshaasteisiin, vaan uhkaa kasvattaa työttömyyttä ja johtaa helposti köyhyyden syventymiseen. Näyttöä on siitä, että hitaan talouskasvun ja siten lisääntyneen työttömyyden syynä ovat ainakin rahoitussektorin kasvanut markkinaosuus sekä tuloerojen kasvu.
Tässä tilanteessa työttömyys- ja toimeentulo-ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi esimerkiksi voimakasta vastasyklistä talouspolitiikkaa, finanssimarkkinoiden vallan rajoittamista, työajan merkittävää lyhentämistä tai sosiaaliturvan vähimmäistason nostamista köyhyysrajan yläpuolelle. 1930-luvultakin löytyisi Suomelle ja Euroopalle Saksaa parempia esimerkkejä vastasyklistä elvytyspolitiikkaa harjoittaneesta Ruotsista tai New Deal -uudistuksen toimeenpanneesta Yhdysvalloista.
VTT Sami Outinen on tuntiopettaja ja väitellyt poliittisesta historiasta Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta. Outinen on perehtynyt etenkin Suomen ja Ruotsin sosiaalidemokraattien työllisyyskäsitysten lähihistoriaan.
