Suomalaisten politiikan tutkijoiden valmiuksia osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja antaa päätöksentekijöille toimenpide-ehdotuksia on puitu julkisuudessa kuluvan kesän aikana.
Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen. Pyysimme vastaajia reflektoimaan lyhyesti väitteitä, jotka poimimme kesän aikana sanomalehdissä julkaistuista puheenvuoroista.
Vastaukset kerättiin sähköpostitse 29.-31.7. välisenä aikana. Pyysimme myös ulkoministeri Tuomiojalta kirjoitusta, joka täsmentäisi tiedotusvälineiden julkaisemia varsin lyhyitä kommentteja ulkopolitiikan tutkimuksen tilasta. Ministeri on sittemmin julkaissut omassa blogissaan näkemyksiään tarkentavan kirjoituksen.
”Ulko- ja turvallisuuspoliittinen tutkimus ei palvele päätöksentekoa. Me saamme enemmän mielipiteitä kuin analyyseja.”
(Lainaus ulkoministeri Erkki Tuomiojan haastattelusta, HS 26.7.2014)
On mukavaa kuulla, että päätöksentekijät toivottavat tervetulleeksi päätöksentekoa palvelevan tutkimuksen. Välttämättä näin ei aina ole. Tutkimusta on syytä olla monen tyyppistä, sekä sellaista, joka palvelee päätöksentekoa, että sellaista, joka ei palvele, ainakaan ensisijaisesti. Hyvän ”palvelusuhteen” muodostuminen edellyttää jotain molemmilta osapuolilta: esimerkiksi kykyä esittää tulokset sopivalla tavalla, ja kykyä esittää kysymyksiä tutkijoille – toisin sanoen kykyä ymmärtää, millaista tietoa täsmälleen ottaen tarvitaan. Tutkijalla voi hyvin olla myös mielipiteitä, varsin painaviakin, kun niiden taustalla on paljon tutkimusta ja analyysia, omaa ja muiden. Mitä sitten pidetään mielipiteenä ja mitä analyysina? Onko ehkä joskus eriävä mielipide mielipide, ja yhtenevä mielipide analyysi?
Hanna Ojanen, Jean Monnet –professori, Tampereen yliopisto
Pitää tehdä selkeä ero sen välillä, mitä tietoa ulkoministeri Tuomioja olisi kaivannut mutta ei ole saanut ja sen, millaisia mielipiteitä tutkijat ovat mediassa esittäneet. Akateemisten tutkijoiden työnä ei ole palvella ulkopolitiikan tekijöiden välittömiä tarpeita, vaan työtehtävämme koostuvat kokonaan muista asioista. Tuomioja on kuitenkin oikeassa siinä, että olemme kuulleet enemmän aika lonkalta heitettyjä mielipiteitä kuin nähneet syvempää omaehtoista analyysia tai edes saaneet konfliktin kunnollista taustoitusta. Lisäksi mediassa paljon näkyneet mielipiteet ovat vielä aivan liian kritiikittömästi mukailleet läntisten poliitikkojen ja valtamedian tulkintoja, josta osa kommenteista lienee suoraan poimittu. Meidän ei myöskään tarvitse mukautua median odotuksiin, vaan voimme itse pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan keskustelun ja jopa haastattelujenkin agendaan.
Heikki Patomäki, professori, Helsingin yliopisto
Päätöksenteon palveluun en tutkijan asemassani ota kantaa, mutta pelkkien mielipiteiden hallitsevuutta ei voi olla huomaamatta. Julkisuuden ja rahoituksen pyyteissä tutkimus valitettavan usein esittää, mitä päätöksentekijät haluavat kuulla. Vika on totta kai tutkimuksen etiikassa, mutta myös tutkimuksen poliittisessa rahoituksessa. Akateemisempaa tutkimusta ei usein kiinnosta osallistua tällaiseen keskusteluun. Mielipiteet hallitsevat julkista keskustelua, mutta tämä ei ole koko tutkimuskenttä.
Helena Rytövuori-Apunen, yliopistotutkija, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI
En olisi täydellisen toivoton suomalaisen tutkimuksen tasosta. Esimerkiksi Ukrainan kriisin aikana nyt kovasti parjatun Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-ohjelman tutkijat ovat esittäneet useita tutkimuksellisesti päteviä ja politiikkarelevantteja näkökulmia kriisin tiimoilta. Jostakin syystä nämä äänet ovat kuitenkin tuntuneet jäävän julkisuudessa katveeseen. Kenties mediankin motiiveja ja toimintaa pitää hieman kyseenalaistaa: haetaanko helppoa ja räväkkää, kun käsillä olevan tilanteen ymmärtäminen kuitenkin vaatisi monimutkaisuuksien ja harmaan sävyjen tuntemista ja tunnistamista? Kaiken tutkimuksen ei tarvitse, eikä edes pidäkään palvella suoraan politiikan tekoa. Hyvä tutkimus on kuitenkin aina tavalla tai toisella relevanttia. Se hengittää maailman tahtiin ja avautuu sen suuntaan järkeviä tuloksia, mielenkiintoisia näkökulmia tai ajatuksia tarjoten.
Hiski Haukkala, erikoistutkija, ulkoasiainministeriö
Tuomioja ei kaipaa toimenpide-ehdotuksia, vaan enemminkin tarkkaa tiedustelutietoa. Hän saattaisi kuvitella olevansa tyytyväinen, jos hänellä olisi käytössään Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden tasoinen jatkuva ajantasainen tieto eri valtioiden asioista ja niiden tärkeimpien päättäjien toimista. Tietoa hankitaan monenlaisin menetelmin, julkisista lähteistä, policy-analyysien kautta, erilaisin vakoilumenetelmin, satelliittikuvauksin, jne. Se että tietoa saadaan paljon ei kuitenkaan sinänsä vielä merkitse että tehty ulkopolitiikka olisi välttämättä hyvää kansalaisten ja ihmiskunnan onnellisuuden kannalta. Hyvä ulkopolitiikka perustuu järkeviin ja moraalisesti perusteltuihin toimintaprinsiippeihin. Sitä voi tehdä kohtuullisellakin tietomäärällä.
Pekka Korhonen, professori, Jyväskylän yliopisto
Meillä riittää Venäjä-asiantuntijuuteen se, että on mielipide. Tutkijoilta edellytetään julkisuudessa ”puolen” tunnustamista ja toimittajan ennakkoluulojen vahvistamista. Neutraali, etääntynyt tutkimuksellinen asenne ja tulokset jäävät mediakilpailussa varjoon. Venäjän politiikan ja ulkopolitiikan tutkijoiden tulisi osata venäjän kieltä ja tuntea venäläisiä ihmisiä. Venäjän ulkopolitiikan tutkimus ei voi olla länsimaisten Venäjä-mielipiteiden esittelyä vaan nimenomaan Venäjän tutkimusta, siten toteutettuna että tulkinta on
tutkimuksellista, ei poliittisesti tarkoituksenmukaista.
Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-insituutti, Helsingin yliopisto
Ulkoministeri Tuomioja näyttäisi kritisoivan instituutioita, joiden toimenkuvaan kuuluu tiedon tuottaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksentekoa varten. Varsinaisen akateemisen tutkimuksen ei tule keskittyä uusien tapahtumien analysointiin. Hyvä akateeminen tutkimus on pitkäjänteistä puurtamista, joka tuottaa tulosta pitkällä aikavälillä. Tuomiojan kritiikki ei minusta ole suomalaisen akateemisen politiikan tutkimuksen kritiikkiä.
Johannes Urpelainen, apulaisprofessori, Columbian yliopisto, Yhdysvallat
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuskenttä on laaja yliopistoista ”vapaaseen” tutkijakuntaan ja think tank -tyyppisiin organisaatioihin (esim. UPI). Tutkijuutta on myös monenlaista. Pelkistetysti sanottuna alan tutkijakunta on jakautunut perinteisempiin tutkijoihin ja toisaalta mediassa dominoiviin asiantuntijatutkijoihin. Asiantuntijatutkijoilla korostuu sananvapaus ja usein terävän selkeä – tai vaihtoehtoisesti virkamiesmäinen – ilmaisu. Mutta millaiseen julkaistuun tutkimukseensa heidän kommenttinsa ja näkemyksensä perustuvat? Perinteisempi tutkija taas uurastaa julkaisupisteitä tuottavien, usein englanninkielisten, tuotteidensa kanssa eikä aina katso ehtivänsä ottaa osaa sosiaalisessakin mediassa polveilevaan politisoituneeseen mielipide- ja asiantuntijakeskusteluun. Tästä sosiaalisen median virrasta ammentaa informaatiotaan kuitenkin perinteinen media, kuten myös poliitikot ja osa kansalaisista. Tässä ohessa perinteisempi tutkija saattaa ajatella että yhteiskunnallinen vaikuttamisensa toteutuu viiveisemmin tutkimusjulkaisujensa ja opettamiensa opiskelijoiden kautta.
Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu
Ulkoministeri Tuomiojan väite on hyvin ylimalkainen eikä hän perustele sitä. Tutkimuksen leimaaminen ”mielipiteiksi” on sen tasoinen tutkijakunnan integriteettiä kyseenalaistava väite, että ministerin pitäisi sitä täsmentää. Jos Tuomioja viittaa ulkoministeriön tilaamiin tai yhteistyössä tekemiin selvityksiin tai raportteihin, on hänen syytä yksilöidä väitteensä. Vain näin siihen pystyisi vastaamaan. Jos hän viittaa julkaistuun tutkimukseen, on huomioitava tutkimuksen tavoitteet. Näihin ei lähtökohtaisesti liity ”päätöksenteon palveleminen”. Jos Tuomioja taas viittaa tutkijoiden julkisuudessa käymään keskusteluun, on syytä ottaa huomioon keskustelun luonne ja sen konteksti. Tämän keskustelun kohdeyleisö on tiedotusvälineiden käyttäjät, ei päätöksentekijät. On kyse myös tutkimustiedon popularisoinnista, käsitteiden selventämisestä, tapahtumien journalistisesta kiteyttämisestä, prosessien suhteuttamisesta ja erityisesti merkitysten avoimesta pohtimisesta alustavaa tulkintakehikkoa hyödyntäen. Minusta ulkoministerillä menevät tässä kategoriat sekaisin.
Juhana Aunesluoma, tutkimusjohtaja, Helsingin yliopisto
Tuomiojan puhuessa analyysikeskuksesta ymmärrän hänen tarkoittavan lähinnä tiedustelun analyysi- tai operaatiokeskusta. Sellaista ei Suomella ole, vaan tieto on haettava pirstaleisesti eri lähteistä ja kokonaiskuva on kasattava itse. Tällaisen analyysikeskuksen perustaminen vaatisi myös vahvan juridisen toimivaltuusperustan. Sitä Suomessa vasta ollaan luomassa. Selvää lienee, että Ulkopoliittisen instituutin ja Aleksanteri-instituutin rooli ei ole juosta palohälytysten perässä katsomassa oliko hälytys aiheeton vai kyteekö jossain oikeasti. On myös harkittava istuisivatko ”short term” -tuotteet ylipäätään instituuttien resursseihin ja tehtäväkuviin. Tuomiojan puhuessa tutkijoista mielipiteiden esittäjänä, voidaan ajatella, että hän näkee tutkijan suhteen tutkimusobjektiin puhtaana, kavahtaen hermeneuttisen lähestymistavan mukanaan tuomaa subjektiivisuutta.
James Mashiri, kapteeniluutnantti, #turpo-bloggaaja
Suomalaisen politiikan tutkimuksen yhteisön ongelma on sen pienuus. Siinä missä muualla laitokset ovat täynnä eri alojen ekperttejä, suomalaisen yliopiston tai vaikkapa think tankin henkilökunnan vastuulla on erittäin laaja kokonaisuus. Harva pystyy hallitsemaan näin laajoja kokonaisuuksia ylläpitäen samalla kontaktin aihealueen keskeiseen tutkimukseen ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Lisäksi vaatimukset tutkijaa kohtaan ovat moninaisia: samanaikaisesti on vaikea kirjoittaa vertaisarvioituja kansainväliselle asiantuntijayleisölle tarkoitettuja artikkeleja ja vaikuttaa yhteiskunnallisesti.
Emilia Palonen, tutkija, Helsingin yliopisto
Me elämme mielipiteistä, postmodernina aikana faktat ovat vaikeasti todennettavissa. Fakta on alisteinen diskursseille. Realistisen ajan ihmisille elämä mielipiteissä ahdistaa. Keskustelukulttuuri ei parane rakentamalla yksi keskustelun mekka vaan hyväksymällä eri mielipiteet ja eri tiedontuottajien lausunnot. Poliitikoille maksetaan siitä, että he avustajineen kokoavat mielipiteet ja tekevät päätökset. Tämä ei ole tutkijoiden tehtävä.
Aki-Mauri Huhtinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu
Olen ulkoministerin kanssa osin samaa mieltä. Samalla uskon, että yhteiskunnallisen keskustelun kannalta olisi hyödyllistä, jos politiikan tutkijat voisivat esittää myös mielipiteitä ja toimintasuosituksia. En usko että yhteiskunnallista tietoa voi tuottaa ilman taustalla olevaa poliittista praktista intressiä, joka perustuu myös mielipiteisiin ja ideologioihin. Esimerkiksi rauhantutkimus perustuu mielipiteeseen siitä, että rauha on hyväksi ihmiskunnalle. Tieteilijöiltä voi kuitenkin edellyttää kontribuutioita, jotka perustuvat valtaosin tutkittuun tietoon ja tutkimuksen tuottamaan ymmärrykseen. Mutta yhteiskuntatieteilijöiden rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa ei saa rajoittua ulkoministerille ”hyödyllisten” analyysien tuottamiseen ja hallinnon antamien kysymysten vastaamiseen. Kansainvälisen politiikan tutkijoiden tulee pystyä esittämään kysymyksiä, joita mediakeskustelu ei ole osannut esittää. Heidän tulee tuottaa ajatustapoja, jotka nostavat esille huomion kohteita ja kysymyksiä, joita poliitikot ja media eivät nosta esille.
Timo Kivimäki, professori, Helsingin yliopisto
”Tarjoamalla poliittisena analyysina haljakkaa vatkulia ja kumisia kuoriperunoita politiikan tutkijat epäonnistuvat oman yhteiskunnallisen tehtävänsä täyttämisessä.”
(Lauri Holappa, HS Nyt-liite 7.7.2014)
Tässä väitteessä on perää. Politiikan tutkijoiden tulisi keskittyä globaalin, eurooppalaisen ja suomalaisen politiikan keskeisiin asiakysymyksiin. Politiikan tutkijoilla voisi olla merkittävä rooli esimerkiksi eri puolueiden toimenpide-ehdotusten vaikutuksesta taloudellisiin ja muihin eturyhmiin. Tämänkaltainen analyysi auttaisi suomalaisia ymmärtämään, miksi poliittiset puolueet ajavat tiettyjä etuja ja asioita.
Johannes Urpelainen, apulaisprofessori, Columbian yliopisto, Yhdysvallat
Tämä oli hieman onnettomasti kohdistettu, joskin periaatteessa sinänsä (ehkä) ihan kohdallinen kommentti. Olisi ollut vähintään reilua, että kritiikin kohdetta olisi vähän tarkemmin yksilöity. Nyt tavallaan koko ammattikunta pannaan tilille joidenkin epämääräisesti määritellyistä synneistä ja lisäksi tavalla, joka helposti tarjoaa ammuksia niille, jotka muutenkin haluaisivat päästä eroon yhteiskuntatieteistä. Kyllä politiikan tutkijoita käytetään myös jonninjoutavaan kommentointiin mediassa, ja osa alistuu liian helposti päivämedian tavalle kehystää asiat ja paistattelee mielellään julkisuudessa.
Heikki Patomäki, professori, Helsingin yliopisto
Holappa on tässä mainiossa tiivistyksessä aivan oikeassa, joskaan en ole samaa mieltä kaikista väitteistä – tai ainakaan niiden perusteluista. Holappa olettaa idealistisesti, että politiikan tutkijoiden tehtävänä olisi laajentaa ja monipuolistaa julkisuudessa ja arkiajattelussa hellittyä kapeaa kuvaa politiikasta. Media, julkisuus ja ehkei suuri yleisökään kaipaa moista. Media eritoten hinkuu lyhyttä ja mitäänsanomatonta, politiikan pintaa ja mieluiten henkilöihin keskittyvää iskevää kommenttia akateemisen tittelin omaavalta henkilöltä. Sisällöstä viis! Tarkoitushakuisilla kysymyksillä ja soveliaalla tiivistämisellä toimittaja saa joka tapauksessa tuotettua mediayhteensopivan pintaliidon tunnin tai pitempäänkin kestäneestä tutkijan taustahaastattelusta, jossa on voitu käsitellä politiikan syvärakenteita ja vaihtoehtoisia tulkintatapojakin. Rationaalinen, ympäröivää yhteiskuntaa ja omaa asemaansa siinä kriittisesti reflektoiva politiikan tutkija oppii ennemmin tai myöhemmin tuntemaan oman mediaroolinsa rajoitteet ja priorisoimaan niitä areenoita ja tapoja, joilla osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Syvällisempi ajattelu, vaihtoehtoiset näkemykset ja laajemmat pohdinnat kannattaa säästää kirjoitettavaksi omin sanoin omiin artikkeleihin tai suurelle yleisölle tarkoitettuihin kolumneihin.
Anne Maria Holli, professori, Helsingin yliopisto
Pitäisi kyetä tekemään ero tutkimuksen, sen tietoisen ja huolellisen popularisoinnin ja mediassa tapahtuvan instant-kommentoinnin välille. On vaikea mieltää näitä asioita aina edes osaksi samaa jatkumoa, sillä niin yhteismitattomista asioista usein on kyse. Etenkin nopean mediakommentoinnin maailmassa ”kuluttajansuoja” tuntuu paikoin olevan kovin heikko sekä sisällön tuottajan (asiantuntija) että kuluttajan (politiikan tekijä tai vaikkapa se kuuluisa ”suuri yleisö”) kannalta. Molemmille tehdään helposti vääryyttä median toimiessa tässä välissä rikkinäisen puhelimen logiikalla ja Twitterin toimittaessa kaikukammion virkaa syntyneet väärinkäsitykset edelleen moninkertaistaen.
Hiski Haukkala, erikoistutkija, ulkoasiainministeriö
Politiikan tutkimuksen ja ylipäätään yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ongelmana on arvostuksen alhaisuus. Tutkimusta ei pidetä vakavassa mielessä tieteenä, vaan politiikan jatkeena. Osa tutkijoista katsoo näin itsekin ja kokee voimasta symbioottista yhteenkuuluvuutta erilaisten poliittisten tavoitteiden ja toimijoiden kanssa. Kevät 2014 on pahentanut alan moraalikatoa julkisuudessa. Yhteiskuntaa tutkivien arvostus ei nouse, jos ei pystytä kieltäytymään haastatteluista silloin, kun oma asiantuntemus ei tosiasiallisesti kommentointiin riitä.
Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti
Valmiiden kysymysten vastaamisen lisäksi yhteiskuntatieteilijöillä tulisi olla rooli luonnollisena pidettyjen todellisuuksien kyseenalaistajina. Tieteellisestä reflektiosta peräisin olevien käsitteiden avulla tieteilijät voivat tuottaa yhteiskunnallisen keskusteluun uusia vaihtoehtoja asioihin, joissa valittuja strategioita ollaan pidetty ulkoapäin annettuina. Johan Galtung tuotti yhteiskunnalliseen keskusteluun 1960-luvulla käsitteen ”rakenteellinen väkivalta”. Se muutti kertaheitolla ajatteluamme väkivallasta: rauhaa ei tuotetakaan vain vahvistamalla vallan rakenteita niitä vastaan, jotka haluavat väkivaltaisesti horjuttaa olemassa olevaa järjestelmää. Jos vakaa rakenne voi itsessään olla väkivaltainen, rauhan puolustaminen edellyttää myös rauhanomaisen muutoksen mekanismien luomista ja vahvistamista. Näin tieteellisellä käsitteenmuodostuksella voi yhtä hyvin kuin tilastoilla, olla hyvin praktinen kontribuutio yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Timo Kivimäki, professori, Helsingin yliopisto
Politiikan tutkijan tehtävänä on haastaa sitä, mikä nähdään nyt tärkeänä, nostaa esiin uusia näkökulmia ja esittää kysymyksiä. Haastaa kysyjää ja kertojaa. Tutkijalta kuitenkin usein oletetaan knoppitietoa ja systeeminkuvausta. Politiikan tutkimukselle keskeisen ”poliittisen” esiin kaivaminen vaatii aihealueen ja teoreettisten näkökulmien laajempaa hallintaa. Haljakkaa vatkulia tulee usein silloin, kun poliittinen jää käsittelemättä joko tutkijan tai hänen keskustelukumppaninsa toimesta.
Emilia Palonen, tutkija, Helsingin yliopisto
”Suomalainen politiikan tutkimuksen koulutus voisi ottaa mallia Yhdysvalloista, erityisesti sen huippuyliopistojen niin sanotuista policy-kouluista, joiden tutkinto-ohjelmat painottavat nimenomaan toimintasuosituksiin tähtäävää ja kvantitatiivisesti orientoitunutta poliittisen päätöksenteon analyysia sekä ajatusten vaikuttavaa viestimistä päättäjille ja yleisölle.”
(Jesse Lastunen, HS 25.7.2014)
Ajatus on hyvä. Kvantitatiivisten metodien käyttö on vielä aika harvinaista suomalaisessa politiikan tutkimuksessa, mikä tekee suomalaisesta akateemisesta keskustelusta jossain määrin yksipuolista ja estää suomalaisia politiikan tutkijoita ottamasta perusteltua, dataan perustuvaa kantaa moniin toimintasuosituksiin. Suomalaisten politiikan tutkijoiden tulisi panostaa vaikuttavuuden ja vaikutusten arviointiin soveltuvien metodien opettamiseen ja käyttöön. Erityisesti satunnaistettu vertailukoe (randomized controlled trial) ja syy-seuraustutkimus (causal inference) tulisi suomalaiseen politiikan tutkimukseen tuoda keskeisiksi tutkimusmenetelmiksi.
Johannes Urpelainen, apulaisprofessori, Columbian yliopisto, Yhdysvallat
Politiikan tutkijoiden yhteisössä, erityisesti Valtiotieteellisessä yhdistyksessä, on kannettu huolta politiikkatieteiden aloituspaikkojen vähentämisestä. Opiskelijat työllistyvät hyvin ja samaan aikaan alan yliopisto-opinnoista kiinnostuneita on kymmenkertaisesti opiskelemaan pääseviin verrattuna. Politiikan tutkimuksen opinnot kehittävät tärkeitä taitoja eri aloille, niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla. Tällaista palautetta ainakin itse olen opiskelijoiltani saanut niin yliopiston kuin kesäyliopiston puolella. Alan vaikutus on yllättävän laaja myös opetuksen kautta, ja esitetyn kritiikinkin valossa sen asemaa tulisi vahvistaa luomalla lisää politiikan tutkimuksen ja opetuksen työpaikkoja. Vapaaehtoisvoimin ylläpidetty Politiikasta.fi antaa hyvän kuvan siitä, miten erilaisia kysymyksiä erilaisista näkökulmista suomalaiset politiikan tutkijat kykenevät nostamaan esiin. Toivottavasti tämä moninaisuus näkyy jatkossa myös politiikan kommentoinnissa muissa medioissa.
Emilia Palonen, tutkija, Helsingin yliopisto
Yhteiskunnallinen keskustelu velloo usein esimerkkien ja vastaesimerkkien varassa. Ukrainan ja Palestiinan sotiin vedoten vedetään johtopäätöksiä väkivallan lisääntymisestä maailmanpolitiikassa, yksittäisiin terrori-iskuihin viitaten terrorismin väkivaltaisesta torjumisesta puhutaan rauhanoperaatioina tai turvallisuustoimintana, yhden maan interventioon vedoten puhutaan oikeutetuista interventionistisista vastatoimista. Tällaisen keskustelun pistäminen oikeille raiteille edellyttäisi Jesse Lastusen peräänkuuluttamia numeerisia menetelmiä. Niiden avulla asioille olisi mahdollista luoda mittasuhteet. Maailma on sotatilastojen perusteella pitkällä tähtäimellä tulossa rauhanomaisemmaksi. Terrorin vastainen toiminta – erityisesti USA:n, Israelin, Kiinan ja Venäjän harjoittama – tappaa monin verroin enemmän ihmisiä kuin terrorismi. Interventiot ovat viime vuosikymmeninä olleet lähes puhtaasti meidän länsimaiden yksinoikeus. Kutsumattomat interventiot ovat viime vuosina tuottaneet yli puolet maailman sotakuolemista. Näihinkin kysymyksiin tutkijoiden olisi todellakin tultava mukaan numeroidensa kanssa.
Timo Kivimäki, professori, Helsingin yliopisto
Suomalaisen tutkimuksen suunnattomasti pienemmät resurssit ja markkinat eivät tee suoraa vertailua mahdolliseksi. Policy-suuntautuneen tutkimuksen painottaminen on kuitenkin paikallaan. Tutkimus on kyllä irtautunut turhan teoretisoivaksi ja ilmiöiden tasolla samalla ajautunut toisarvoisiin kohteisiin. Kvantitatiivinen ote voi usein olla paikallaan, mutta tulkinta ja poliittinen lukukyky on puhetekojen maailmassa ensisijaista. Kvantitatiivinen on osa kvalitatiivista analyysia.
Helena Rytövuori-Apunen, yliopistotutkija, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI
Vaikka suomalaisessa politiikan tutkimuksessa on paljon hyvää, liian usein edelleen puuhastellaan toisarvoisten kysymysten tai tärkeidenkin kysymysten vähemmän olennaisten osa-aspektien parissa. Samoin liian usein teoriat ovat ”kriittisiä” siten, että ne kääntyvät käärmeen tavoin syömään omaa häntäänsä toisinaan jopa tutkimuksen ulkopuolisen maailman olemassaolon kyseenalaistaen. Lienee selvää, että tämänkaltainen työ toimii paremmin tekijänsä henkilökohtaisena identiteettiprojektina kuin aitona, politiikan tekijää tai laajemmin ihmiskuntaa palvelevana kontribuutiona.
Hiski Haukkala, erikoistutkija, ulkoasiainministeriö
Soveltavan tutkimuksen arvostusta tulee nostaa myös tutkijauralla, rahoituksen saamisessa ja toimien täytössä. Hyvä soveltava tutkija on kokenut alan toimija, jolla on kykyä ratkaisukeskeiseen empiiriseen tutkimukseen. Metodologinen pätevyys on erityisen tärkeää. Soveltava tutkimus (ns. policy-orientointut tutkimus) voi olla sekä laadullista
että määrällistä. Parhaimmillaan se yhdistää molemmat.
Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto
Lastunen olisi voinut käyttää esimerkkinä myös Kiinan ulkopoliittisen johdon ympärille rakennettua monikehäistä Kiinan tiedeakatemian, tutkimuslaitosten ja yliopistojen verkostoa. Sen sisällä käydään taukoamatta ulkopoliittista keskustelua, joka leviää osittain myös medioihin. Kuten yhdysvaltalainenkin järjestelmä, se on hyvin totalisoiva nationalistisessa mielessä kaventaen tutkimusperspektiivin siihen ”mitä meidän on tehtävä”. Tutkijoiden tulisi olla hyödyksi myös muille yhteiskunnallisille ja ihmiskunnan tahoille kuin vain oman valtion ulkopoliittiselle johdolle. Löyhempi ja vapaampi järjestelmä sopii paremmin suomalaiseen yhteiskuntaan.
Pekka Korhonen, professori, Jyväskylän yliopisto
Upseerikoulutuksen keskeinen oppi on kyky tuottaa analyyttista ja oikea-aikaista tietoa päätöksenteon tueksi. Sotilaallisessa suunnittelussa tieto esitetään päätöksentekijälle valmiiksi paketoituina toimenpidesuosituksina. Varsinaisen toimeenpanon keskeiset menestystekijät ja ratkaisukohdat analysoidaan myös hyvin tarkasti. Tällainen robusti analyyttinen prosessi luo luottamusta ja tekee päätöksentekijän roolin selkeämmäksi. Policy-kontekstissa tämä rinnastuu operaatiotutkimukseen, mallinnukseen ja analyysin käsitteisiin. Jesse Lastusen policy-koulutukseen liittyvä havainto on siis aiheellinen. Nyt tutkijoiden mielipiteet ja suositukset kuitataan mielipiteinä. On mahdollista, että tutkijoiden mielipiteet saisivat enemmän pontta ja arvostusta, mikäli taustalla olisi laajempi, tunnustettu tutkinto-ohjelmaan perustuva policy-koulutus.
James Mashiri, kapteeniluutnantti, #turpo-bloggaaja
Mikään ei ärsytä niin paljon kuin nämä julpit jotka menevät jonnekin ulkomaille – ja usein varsinkin Yhdysvaltoihin – opiskelemaan ja ensi töikseen julistavat sieltä käsin, että täällä tehdään asiat oikein, Suomessa pitää ottaa mallia täältä! Jesse Lastunen on joka tapauksessa täysin väärässä. Ensinnäkin Suomessa ja pohjoismaissa tutkijat osallistuvat aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Yhdysvalloissa on vain kourallinen julkisuudessa näkyviä tutkijoita, vaikka maa on 70 kertaa Suomea suurempi. Suurimmalla osalla amerikkalaisista tutkijoista ei ole mitään suhdetta julkisuuteen ja suurin osa niistä joilla on, edustavat harvojen eliittiyliopistojen, suuryhtiöiden ja valtapuolueiden valtavirtanäkökulmaa. Lisäksi APSA (American Political Science Assosiation) -tyyppinen kvantitatiivinen politiikan tutkimus on jokseenkin hyödytöntä teorian kannalta. Avoimissa ja merkityksellisissä järjestelmissä ei ole mitään yleisiä empiirisiä säännönmukaisuuksia. Tällainen tutkimus on paitsi epästabiilia niin myös pinnallista ja useimmiten irrelevanttia käytäntöjen kannalta, paitsi silloin jos kun se on ideologista ja haitallista (ajattelen esimerkiksi rationaalisten valintojen ”teoreemojen” soveltamisen seurauksia demokratian ja legitimaation kannalta).
Heikki Patomäki, professori, Helsingin yliopisto
Minusta on hyvä ajatus, että politiikan tutkijat tutkivat enemmän päätöksentekoa. Mitä paremmin sen tuntee, sitä paremmin siihen voi vaikuttaa. Onnistunut vaikuttaminen edellyttää esimerkiksi sitä, että osaa ajoittaa oman kontribuutionsa oikein suhteessa päätöksentekoprosessiin. Toinen tärkeä asia on vaikuttava viestiminen,
ja tätä minusta voisi tiedeyhteisössä opettaa ja harjoitella enemmän. Eri suuntiin viestitään eri tavoin, eri aikoina ja vähän eri ”kielilläkin”. Oman kokemukseni mukaan erilaista yleisöjen ja erilaisten tiedontarpeiden kohtaaminen rikastaa omaa tutkimustyötä.
Hanna Ojanen, Jean Monnet –professori, Tampereen yliopisto
Mitä tutkimuksen julkaisun jälkeiseen ”popularisointiin” tai ”toimintasuosituksia tarjoavaan toimintaan” tulee, tutkijat toimivat ensisijaisesti osana globaalia tiedeyhteisöä. Mutta usein tutkijat toimijat ainakin osin verovaroin, joten heidän kansallinen kohderyhmänsä ovat veronmaksajat eli kansalaiset – näiden poliittiseen kantaan tai muuhun vastaavaan henkilökohtaiseen tekijään katsomatta. Tutkimusprosessi tulisikin nähdä paljon pidempänä kuin millaiseksi se perinteisesti mielletään. Tutkijan soisi olevan laajasti verkottunut ja myös oman paradigmansa ja tieteenalansa ulkopuolelle. Sosiaalinen media on tämän päivän tutkijan työkalu kaikissa tutkimusprosessin vaiheissa. Liiallinen toimintasuositusten korostaminen ei tähän esittämääni kokonaisuuteen kuitenkaan ristiriidattomasti sovellu – ja pitäähän poliittisen toimijan toimijuuttakin arvostaa. Hän tehköön omia valintojaan ja päätöksiään perustellen, mutta kuten parhaaksi näkee ja edellytetään.
Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu
Artikkelikuva: StartupStockPhotos / Pixabay
