Huomio poliitikkoon tarjoaa kohdennetun näkökulman pitkään tutkimiini politiikan käsitteen historiaan ja poliittisen toiminnan lajeihin. Eurooppalaisten parlamenttien täysistuntodebatteihin keskittyen esitän tulkinnan politisoivista konteksteista, joihin eri nykyisinkin käytetyt puhetavat poliitikoista viittaavat.
Kirjoitus esittelee vastikään julkaistun teoksemme The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe teemoja lähinnä kahden siihen kirjoittamani luvun perusteella. Verrattuna Pasi Ihalaisen historioitsijan näkökulmaan näkökulmani painottaa poliittista teoriaa ja retoriikkaa.
Aluksi esittelen kahta vastakkaista tapaa käyttää puhetta politiikasta leimakirveenä sekä vastineeksi näille Max Weberin tilapäispoliitikon käsitteellä. Kirjassa esittelen neljä historiallisesti peräkkäistä poliitikon tyyppiä, joihin viitataan käsittelemissäni parlamenttien puheissa. Teoksen loppuluvussa käsittelen sitä, kuinka myös kukin kirjassa esitelty nojaa tiettyyn politisoivaan, pelivaraa avaavaan käänteeseen, momentumiin.
Poliitikko – venyvä käsite
Poliitikko-sanaa on pitkään käytetty leimakirveenä, jonka kielteinen arvoväritys otetaan itsestään selvänä. Tällä puhetavalla on pitkä historia. Paradoksaalisesti edustuslaitosten demokratisoituminen 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen on vahvistanut tätä kielenkäyttöä. Kirjamme keskeinen idea on analysoida, sitä mitä aikaiset, myöhemmät tutkijat ja itse toimijat ovat sanoneet poliitikoista.
Toisin sanoen ‘poliitikon’ figuurin, arvoväritystä voi muuntaa retorisin keinoin. Quentin Skinner on aktivoinut käsitteiden historian normatiivisen ulottuvuuden. Keskeinen merkitys tässä suhteessa on kreikankielisellä paradiastole-figuurilla, joka mahdollistaa käsitteiden hyveiden kiistämisen, paheiden esittämisen harmittomina tai niiden neutralisoinnin.
Tämä käsite sopii mainiosti juuri poliitikkoon, josta puhutaan usein tavalla, joka tyrkyttää sanan negatiivista väritystä. Näin tehdään sekä figuurin merkitysalaa laajentamalla että sitä supistamalla.
Esimerkiksi iltapäivälehtien otsikoissa pahoina ”poliitikkoina” esitetään paikallisia valtuutettuja, puolueiden järjestöaktiiveja tai totalitaaristen maiden hallitusten ja puolueiden johtajia. Näin poliitikkopuheen merkitysalaa laajennetaan siten, että pilkka saadaan näyttämään kohdistuvan myös heihin, joille poliittinen toiminta on intensiivistä ja päätoimista, kuten parlamenttien jäseniin edustuksellisissa demokratioissa.
Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.
Yhtä tavallista on päinvastainen retoriikka. Henkilöitä pyritään pelastamaan poliitikon leimalta, samalla kun ”poliitikosta” tehdään ”tavallisen kansalaisen” vastakäsite. Kirjassamme on käsitelty sekä etuihin ja asiantuntemukseen vetoavia ryhmiä että 1960-luvulta lähtien esiin nousseita aktivisteja. Tällaiset antipoliitikko-poliitikot sekä vastustavat poliitikkoja että pyrkivät vakuuttamaan yleisönsä, että he ovat kuitenkin parempia poliitikkoja ”varsinaiset” poliitikot.
Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.
Max Weberin mukaan ”me kaikki” olemme tilapäispoliitikkoja (Gelegenheitspolitiker) silloin kun äänestämme tai ilmaisemme kantamme ”poliittisissa” yhteyksissä. Tänä päivänä esimerkiksi se, mitä syömme tai miten matkustamme, ymmärretään poliittiseksi valinnaksi ja myös maahan muuttaneet ilman äänioikeutta ja kansalaisuutta voivat toimia poliittisesti eri tavoin. Kun poliittiset valinnat ovat läsnä omassa elämässämme, suomen kielen ‘kansalainen’-ilmaus voitaisiinkin korvata tilapäispoliitikolla.
Politiikan käsitteen merkityksen laajentamisen rinnalla voi puhua sen syventämisestä, politiikan typologiani mukaisesti pelivaran eli kontingenssin avaamisesta politisointina sekä politikointina sielläkin, missä pelivaraa ei näytä olevan.Esimerkiksi velkajarrun oloissa poliittista mielikuvitusta voi käyttää löytämään teemoja tai menettelyjä, jossa aiemmin ei ole nähty mitään pelattavaa.
Politiikan ”syvyyttä” voi arvioida poliittisesti toimintaan käytetyllä ajalla, politiikalle omistautumisen intensiivisyydellä, mutta politiikan eri pelityyleihin sisältyy eriasteisia resursseissa poliitikoille.
Poliitikot toimijoina – neljä historiallista tyyppiä
Teoksessa esitän neljä retorista toposta poliitikoista. Topos viittaa puhetapoihin välineinä analysoida ja jäsentää puhetta poliitikoista, mitä aikalaiset, tutkijat tai he itse sanovat. Kaikki nämä topokset ovat edelleen käytössä suomalaisessa politiikkapuheessa.
Ensimmäinen topos viittaa politiikan taitoulottuvuuteen, joka uuden ajan alussa tuli eri kieliin. Se antaa poliitikoille henkilöinä tyypillisiä ominaisuuksia: he ovat viekkaita ja ovelia, kokeneita ja taitavia tai ”sukkelia ja kavalia”, kuten 1800-luvun suomalaisissa sanakirjoissa. Politiikka oli tuolloin siis tiedon- tai taidonala, ja ”poliitikko” viittasi hallitsijain neuvonantajiin, hovimiehiin, säätyedustajiin ja muihin kirjoittajiin, jotka harrastivat ”kannunvalantaa” poliittisista kysymyksistä, mutta ajatusta politiikasta toimintana ei vielä tunnettu.
Mutta myös toimintakäsitteen horisontissa eri eurooppalaisten maiden parlamenttipuheissa ja viitataan poliitikkoon ikään kuin ominaisuustyyppinä. Edelleen on tavallista sanoa, että henkilö ”kiero kuin poliitikko” Esimerkiksi toimittaja Suvi Turtiainen on huomauttanut, että liittokansleri Friedrich Merz käytti ”poliitikkomaista kiertoilmausta”.
Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi.
Poliitikon käsite muuttui tiedon- tai taidonalasta toiminnaksi ensin Englannissa 1700-luvulla, kuten olen esittänyt politiikan käsitteen historiaa koskevissa tutkimuksissani. William Selingerin teoksen Parliamentarism: From Burke to Weber mukaan ”mainion vallankumouksen” (1688–89) jälkeen hallitsija menetti valtansa neuvonantajilleen, mitä ilmensi uusi käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä. Näitä eturivin parlamentin jäseniä alettiin kutsua poliitikoiksi, ja pian he itsekin omaksuivat tämän puhetavan.
Hallituksen vastuu parlamentille vahvisti ajatusta ymmärtää politiikka pelivaraa sisältäväksi toiminnaksi. Kamppailuissa parlamentin vallan vahvistamiseksi oli Englannissa muodostunut muitakin käytäntöjä, joita olen käsitellyt Parliamentary Thinking -teoksessani. Näitä olivat jäsenten vapaus riippumattomuutena, menettelytapa, jossa esityslistan kysymyksiä käsiteltiin useista näkökulmista täysistunnoissa ja valiokunnissa sekä parlamentaarinen debatti esitysten ja muutosesitysten vahvuuksista ja heikkouksista.
Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi. Ajatus kaikista parlamentin jäsenistä poliitikkoina ei lyönyt läpi Ranskassa, vaan politicien on säilynyt haukkumasanana, vaikka ranskankielisessä Sveitsissä parlamentaarikot käyttävät sitä itsestään.
Puoluepoliitikko ja päätoiminen parlamentaarikko
Kolmas topos siirtää poliitikon figuurin painopisteen parlamenteista puolueisiin. Andrew Jacksonin presidenttikaudella USA:ssa 1830-luvulla käynnistyi the spoils system, virkojen valinta vaaleilla tai vaalivoittajien antamalla nimityksellä. James Bryce siteeraa The American Commonwealth -teoksessaan yhdysvaltalaista näkemystä politiikasta ”vaalien ja nimitysten voittamisena”.
Toisin kuin Euroopassa, USA:ssa politician viittasi puoluejohtajien lisäksi, kampanja-aktivisteihin, palkattuja toimitsijoihin ja jäsenkirjavirkailijoihin. Toisin kuin parlamentaarikot, valtaosa näistä poliitikoista eivät olleet itsenäisiä poliittisia toimijoita vaan osa puoluekoneistoa. Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.
Neljäs poliitikon kerrostuma on täysipäiväinen ammattiparlamentaarikko. Max Weber pelkäsi puoluetoimitsijain syrjäyttävän parlamentaarikot poliittisista johtoasemista. Näin ei ole käynyt, vaan parlamentaarikkoja on vahvistanut parlamentin esityslistan pidentyminen ja kiristynyt kamppailu valituksi tulemisesta, kuten Jens Borchert esittää vuonna 2003 teoksessaan Die Professionalisierung der Politik. Brittiläinen käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä on säilyttänyt asemansa tai vahvistunut: myös Petteri Orpon hallituksen kaikki ministerit ovat eduskunnan jäseniä.
Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.
Weberin mukaan ainoastaan ammattimaisille parlamentaarikoille, jotka osaavat tarkastella kysymyksiä vastakkaisista näkökulmista on mahdollista tehokkaasti kiistää virkailijain ja asiantuntijain tiedollinen ylivalta. Tässä suhteessa valiokunnnilla on ensisijainen merkitys.
Päätoiminen parlamentaarikko onkin tullut vallitsevaksi. Länsi-Saksan perustuslakituomioistuin päätti vuonna 1975, että liittopäiväedustajien tuli pääsääntöisesti olla täyspäiväisiä poliitikkoja, ja edustajienpalkkioiden tuli vastata tätä käytäntöä. Nyttemmin edustajien pitää myös raportoida sivutulonsa. Parlamentin jäsenet ovat alkaneet käyttää ”me poliitikot”-ilmausta, Britanniassa jo 1920-luvulta alkaen, monissa maissa 1960-luvulla, Suomessa vasta 1980- ja 1990-luvuilla.
Parlamentin jäsenet ovat siis ymmärtäneet, että politiikka on se peruste, jonka vuoksi he asettuvat ehdolle ja käyttävät parlamentaarista valtaa.
Parlamentaarisen politiikan ”syvyys”
Parlamentit ovat uudelleen vahvistaneet asemaansa malliesimerkkinä tavasta toimia poliittisesti eurooppalaisissa demokratioissa. Ei ole keksitty parlamenttia parempaa instituutiota, jossa politiikka – pelivara, kiistely ja debatti – muodostaa toiminnan ymmärtämisen mielen.
Pelityylinä parlamentarismi sisältää hallituksen parlamentaarisen vastuun lisäksi edellä mainitsemani edustajien riippumattomuuden, esitysten debatoinnin vastakkaisista näkökulmista niiden vahvuuksia ja heikkouksia arvioiden sekä monivaiheisen debatin käsitellä esityksiä eri näkökulmista ja jossa äänestys on debatin viimeinen askel.
Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi on myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.
Parlamentaarinen politiikka on myös oma ajatustyylinsä. Max Weberin klassisessa artikkelissaan vuonna 1904 esittämää käsitystä tieteen ”objektiivisuudesta” reilun pelin periaatteena olen kutsunut parlamentaariseksi tietoteoriaksi. Weberin käsitys koskee sekä akateemista (Erkenntnis) että arkipäiväistä tietoa (Wissen), mihin hänen käsityksensä virkatiedon ja asiantuntemuksen parlamentaarisen kontrollin mahdollisuuksista ja muodoista nojaa.
Parlamentaarinen reilu peli ideaalina poliittiselle pelivaralle mahdollistaa kiistojen poliittisuuden asteen analysoinnin, esimerkiksi vaalien ja puoluekokousten ymmärtämisenä pelityyleinä, joissa reilu peli toteutuu heikommin kuin parlamentaarisessa menettelyssä, kun vastustajat eivät istu samassa tilassa. Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi on myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.
Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.
Artikkelin kuvituskuva: Terren Hurst / Unsplash
